J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin (3/2013) J.S. Meresmaan Mifongin ajasta.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013

494 sivua

Mifonkien tarinamosaiikkia

J.S. Meresmaan Mifongin perinnöstä alkanut tarina täydentyy. Mifongin aika jatkaa edeltäjänsä hengessä eeppisen fantasian jalanjäljissä, tarina-aineksiltaan runsaana versoen. Teos on tuhti paketti, joka viehättänee eritoten pitkistä seikkailuhenkisistä tarinoista kiinnostuneita.

Eeppiselle fantasialle tyypillisesti Mifongin aika muodostuu useista tarinalinjoista, joista syntyvä kokonaisuus muistuttaa värikästä mosaiikkia. Tarina on tapahtumarikas ja persoonallisia henkilöhahmoja on paljon, niin edellisestä osasta tuttuja kuin uusiakin hahmoja. Tematiikan osalta teos jatkaa mifonkeihin liittyvien mysteerien ratkontaa, jonka ympärille kietoutuu jos jonkilaista pienempää teemaa, asiaankuuluvine rakkausdraamoineen. Mukana on myös taikuuden elementtejä.

Kokonaisuudessaan tarina etenee sujuvasti. Pientä problematiikkaa on havaittavissa lähinnä henkilöhahmokuvauksen ja juonen kehityksen keskinäiseen suhteeseen liittyen, joka on nyt hieman epätasapainossa. Paikoin syntyy tunne, että yksityiskohtainen henkilöhahmokuvaus syö tilaa juonelta, ja välillä tarina junnaa paikoillaan.

Tämä näkyy esimerkiksi Dante Rondestanin siskon Linnin karikatyyrinomaisessa henkilöhahmossa. Linn Rondestani on oikullinen ja äkkipikainen kiukkupussi, ja uhkarohkea merirosvo, melkeinpä ”don quijotemainen” hahmo, jota tämän avustajat yrittävät pitää vaikeuksista erossa. Linnin hahmo vie tapahtumia konfliktista toiseen, jolloin dialogi taantuu näsäviisaan kinastelun tasolle, päätarinan unohtuessa taustalle.

Päätarina on jo herättänyt koko joukon kysymyksiä, joihin alkaisi kaivata vastauksia. Mitä mifongit ovat, ja mikä on niiden osa tarinan maailmassa? Entäpä Ardisin lapset? On käynyt selväksi, että he ovat merkittäviä tarinan maailman kohtalon kannalta, mutta miksi? Toistaiseksi heidän roolinsa tarinassa on ollut hyvin pieni.

Onneksi epätasapainon problematiikka koskee vain osaa tarinarakenteesta. Runsaus on eeppiselle fantasialle tyypillistä, ja mikä yhdelle on rönsyilyä, voi toiselle olla tarinan parasta antia. Kaiken kaikkiaan sarjassa on potentiaalia vaikka mihin. Selvää on, että tarinan kutojana J.S. Meresmaa kyllä löytää oman tiensä.

Mifongin aikaa mielellään suosittelee kaiken ikäisille lukijoille. Ensimmäinen osa kannattaa lukea ensin, jotta tarinasta saa kaiken irti.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1

Jep, blogi tulee jatkossakin olemaan kirjallisuupainotteinen, mutta vielä yksi mäkiautoteksti on luvassa – itse kisapäivää koskeva postaus, kunhan saan valokuvat jonkinlaiseen järjestykseen.

Sitä ennen Savon Sanomiin kirjoittamani arvio Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön. Lämpimästi suosittelen Kesytöntä etenkin pararomanssien ystäville – teos kolahti, henkilökohtaisesti pidin ja pidän tästä paljon enemmän kuin esim. Meyerin Houkutus -sarjasta. Nyt pitäisi niitä jatko-osia malttaa odotella!

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1

Tammi 2012

426 s.

Suomikummaa susirajalla

Suomikummaa pulppuaa tällä hetkellä monesta lähteestä, kotimaiset kirjailijat hersyttelevät lukijakuntaa mielikuvituksellaan. Mitä ihmeen suomikummaa?

Kirjailija Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva termi viittaa kotimaisiin fiktiivisiin tarinoihin, joissa tapahtuu ihmeellisiä ja kummallisia asioita, tarinoihin jotka tuntuvat vaikeasti soviteltavilta kirjallisuuden eri lajityyppien lokeroihin. Suomikummaan voi lukea myös tarinat, jotka liikkuvat oudon ja pelottavan rajamailla, kuten paranormaalit romanssit.

Elina Rouhiaisen esikoisteos Kesytön on ensimmäinen isolta kotimaiselta kustantamolta ilmestynyt ja kotimaisen kirjailijan kynästä lähtöisin oleva paranormaali romanssi. Suomeksi sanottuna teos, joka kertoo kertoo yliluonnollisen olennon ja ihmisen, tässä tapauksessa ihmissuden ja ihmisen välisestä rakkaudesta.

Kesyttömän tarina kerrotaan teini-ikäisen Raisan näkökulmasta. Raisan äiti kuolee äkillisesti, ja tyttö muuttaa pohjoisen Hukkavaaraan enon luokse. Elämä muuttuu muuton myötä mysteeriksi, sillä Hukkavaaran yllä lepää useita kysymysmerkkejä, joista Raisa aikoo ottaa selvää.

Rouhiaisen esikoinen on tarinarakenteeltaan suoraviivainen. Kun tarina käynnistyy hiukan hitaan ja tökkivän alun jälkeen, menoa ei jarrutella. Hukkavaara on tapahtumarikas yhteisö, susirajalla toimintaa riittää. Itse tarina on sen verran vetävästi rakennettu, että paranormaalien romanssien faneihin Kesyttömän luulisi kolahtavan.

Henkilöhahmot ovat Kesyttömän suola. Päähenkilöhahmo Raisa on päättäväinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Raisa on myös toiminnan nainen, mutta kun kohdalle osuu elämän rakkaus Mikael, Raisallakin on tekemistä tunteiden mylläkässä.

Kesytön kuvaa läheltä myös erään homoseksuaalin nuoren ihmissuden elämää. Tämä luo voimallista sykettä tarinaan Hukkavaaran yhteisön sisäisten konfliktien kuvauksen kautta. Homouteen liittyviä tunto- ja olotiloja kuvataan monelta kantilta, niin epäluuloja ja vihaa kuin välittämistä ja myötätuntoakin. Tarinassa on syvyyttä ja tilaa kokea tuntoja.

Paranormaaleille romansseille on tyypillistä suurien tunteiden sekä voimakkaan eroottisen latauksen kuvaus. Tämä toteutuu myös Kesyttömässä, romanssi ja sivuilta tihkuva erotiikka läpäisee etenkin tarinan loppuosan. Onneksi tarinassa ei sievistellä tunnepuolen asioita sillä varjolla, että Kesytön on suunnattu nuorille, koska eivät nuoret lukijat tyhmiä ole.

Elina Rouhiainen on kirjoittanut kiinnostavan esikoisteoksen, ja samalla pedannut teoksen jatko-osille erinomaiset asetelmat.

Teksti Maria Loikkanen

Veera Laitinen: Surun syöjät

Kirjoitin oheisen arvion Veera Laitisen esikoisteoksesta viime syksynä Savon Sanomiin. Huomasin vasta nyt, että blogin osalta arvio on unohtunut luonnoskansioon. Ohessa linkki Keskisuomalaisen sivulle. Savon Sanomien kulttuurisivuilla, nykyisillä viihdesivuilla olevaa linkkiä en näin äkkiseltään löytänyt. Käsittääkseni Savon Sanomien taannoinen verkkosivu-uudistus, jonka tiimoilta mm. kulttuurisivut muuttuivat viihdesivuiksi, on vaikuttanut siihen että jotkut vanhemmat kritiikit eivät enää löydy sivustolta.

Veera Laitinen: Surun syöjät

Ivan Rotta & Co

253 s.

Hiomalla timanttikin valmistuu

Suomalaiset ovat ”harrastajakirjoittajakansaa”, sekä pienkustantamojen luvattu maa. Moni harrastajakirjoittaja etsii julkaisukanavaa pienkustantamojen kautta. Veera Laitisen esikoisteos Surun syöjät on pienkustantamo Ivan Rotta & Co:n julkaisema syksyn uutuus.

Surun syöjien tarina sijoittuu Blue Cove -nimiseen pikkukaupunkiin, oletettavasti USA:n itärannikolle. Päähenkilö on amerikkalainen 17-vuotias Hope McKaya. Hopen tarinaa seurataan muutaman kuukauden ajalta. Kertomuksen pääroolissa pitäisi olla Hope ja mystiset surun syöjät, mutta varsinainen tarina hautautuu pinnallisten, ikäisekseen epäkypsien teini-ikäisten ihmissuhdeongelmien ja tunnemyrskyjen aivan liian yksityiskohtaisen kuvauksen alle.

Isompien kustantamojen leiville pääsemisessä on omat hyvät puolensa, kuten esimerkiksi ammattitaitoiset kustannustoimittajat, joiden työtä on tukea kirjoittajaa tekstin tuottamisen eri vaiheissa. Valitettavan usein monissa pien- ja omakustanteissa tekstistä tulvii läpi editoimisen tarve. Näin on laita myös Veera Laitisen Surun syöjissä. Tämä on harmillista, koska tarinassa olisi ainesta vaikka mihin.

Surun syöjät laittaa miettimään kuinka teos toimii ajan kuvana. Kirjoittaja Veera Laitinen on 14-vuotias, ja pohtia sopii kuvaako teos varhaisteinien ajatusmaailmaa, joka teoksessa pyörii vain ja ainoastaan oman navan ympärillä. Myös amerikkalaisen kulttuurin vaikutus todella näkyy teoksessa, kun taas suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta ei näy missään. Kun suurin osa nuorille suunnatuista tv-sarjoista ja käännöskirjallisuudesta tulee Amerikasta tai anglosaksisista maista, ei kai ilmiössä sinänsä ole mitään kummasteltavaa. Surullista se kyllä on, koska suomalaisessakin tarinaperinteessä riittäisi mistä kirjoittaa – löytyisi sieltä paikka surun syöjillekin.

Kirjoittajana Veera Laitisessa on potkua. Ajan myötä itselleen rehellinen kirjoittaja oppii kyllä tekstiensä suhteen suitsimaan mielihalujaan, sekä ravistamaan löysät pois. Kärsivällistä hiomista se vaatii, sillä tavalla timanttikin valmistuu. Ammattitaito karttuu vain kokemuksen myötä.

Teksti Maria Loikkanen

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kirjoitin joulun alla ilmestyneeseen Onnimanniin pienehkön arvion Hjeltin & Aallon kauniista teoksesta Lumoava haltijakansa.

Joulu tuli ja meni, mutta vinkkinä silti, että tässä on oiva joulu- tai syntymäpäivälahjavinkki kaikille haltijoista ja keijukaisista kiinnostuneille! Kohtahan joulu on taas ovella 😀

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Karisto 2011

127 s.

Haltijoista ja keijukaisista

”Kukapa olisi uskonut, että jäkälillä ja sammalillakin on omat haltijansa eli keijukaisensa!” Ken uskoo, ja ken haluaa aiheesta lisää tietää, nyt siihen on mahdollista tutustua laajemmin. Lumoava haltijakansa on tietorikas ja visuaalisesti kutsuva teos, joka koostuu tarinakokoelmista sekä haltijoista ja keijuista kertovista tieto-osioista. Lumoava haltijakansa on syntynyt perinteentutkija ja tietokirjailija Marjut Hjeltin sekä taiteilija Jaana Aallon yhteistyönä.

Vanha suomalainen mytologia ja kansanuskomukset pohjautuvat pitkälti metsän ja kodin haltijoiden, kuten tonttujen, olemassaoloon. Keijukaisista suomalaisissa kansantaruissa on puhuttu vähemmän, kun taas anglosaksisessa kulttuurissa ja perinteessä keijukaisilla on ollut iso rooli. Marjut Hjelt on nähnyt paljon vaivaa luodakseen uudenlaisen keijuista kertovan myyttisen kokonaisuuden suomalaiseen kulttuuriin. Kokonaisuutta pohjustetaan haltijoiden ja keijukaisten historialla, kuten kertomuksilla muinaisista keijukuninkaista ja -kuningattarista, jotka elivät Brittein saarilla.

Lumoava haltijakansa esittelee yksityiskohtaisesti eri luonnonhenkiä. Puiden ja pensaiden hengistä puhutaan haltijoina, kukkakasvien hengistä puhutaan keijukaisina. Tekstiä värittää luonnonhenkiin liittyvät tarinat, kuten kertomus Helsingin Herttoniemen kartanon tanssiaisista. Kotimaiseen metsämaisemaan istuvat tarinat etenkin jäkälien ja sammaleiden haltijoista. Tekstin lomassa on myös aimo annos puutarhatietoutta.

Jaana Aallon herkkä kuvitus virittää lukijan levolliseen tunnelmaan. Kuvitus on yhtä aikaa havainnollistava ja erittäin kaunis. Osa kuvista vie vauhdikkaaseen tunnelmaan, kuvissa oleva liike ja toiminta kutsuu mukaansa. Toiset kuvat pysäyttävät ihailemaan luontomaisemia. Kokonaisuuden lempeät värisävyt rauhoittavat lukijan tarinan äärelle, tukien tekstin kertomaa.

Isokokoisesta kirjasta löytyy yksityiskohtaista tietoa luonnonhenkien maailmasta, kansaperinteestä, kansantaruista tai fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille, huumorilla sävytettynä. Etenkin haltijakalenterin karikatyyrinomaiset muotokuvat saavat suupielet kohoamaan ylöspäin. Tämä kirja myös joululahjavinkkien joukkoon!

Teksti Maria Loikkanen

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Kirjoitin syksyllä 2011 kaksi arviota Sari Peltoniemen teoksesta Kuulen kutsun metsän peittoon. Ensimmäisen kirjoitin syyskuussa Savon Sanomiin. En tiedä onko arvio vieläkään ilmestynyt lehdessä. Kyselin sen perään marraskuun lopussa, jolloin minulle sanottiin että se ilmestyisi itsenäisyyspäivän tienoolla. Yleensä arviot ilmestyvät lehdessä julkaisun jälkeen myös Savon Sanomien nettisivuille, joilla en ole arviota huomannut. Tällainen oikeasti harmittaa: se, että kirjasta tilataan arvio, joka kuitenkin ”hukkuu” jonnekin, ja kieltämättä kismittää myös se, että kyseessä on lasten- ja nuortenkirjallisuus, puhumattakaan fantasiagenrestä. Tapahtuuko tällaista aikuisten kirjoja koskevien arvioiden kohdalla? Stephen Kingin uutuudesta taisi olla arvio Savon Sanomissa, joten ilmeisesti ei ole ollut tilasta kiinni, jos ulkomaisesta kirjallisuudesta julkaistaan arvio, ja kotimaisesta ei. Omalla kohdallani yritän ilman muuta puolustaa kotimaisen kirjallisuuden palstatilaa, eli kirjoitan mieluummin arvioita kotimaisista teoksista kuin ulkomaisista teoksista. Joskus kuitenkin käy näin, ja asia todella harmittaa.

Toisen arvion Peltoniemen uutuusteoksesta kirjoitin Kainuun Sanomiin, jossa ilmestyi toimittamani nuortenkirjapalsta 21.11.2011. Tätä kirjoittaessani lehti on auki edessäni. Iso, kahdelle aukeamalle ulottuva valokuva Sari Peltoniemestä hallitsee juttua. Kuvassa kirjailija istuu ulkona metsäaukiolla koiran(sa?) kanssa, ja lukee kirjaa. Kuvatekstin joku toimituksessa on nappaissut tekstistäni: ”Sari Peltoniemi kirjoittaa suomalaiseen mielenmaisemaan istuvia tarinoita. Peltoniemi tunnettiin pari vuosikymmentä sitten yhtyeen Noitalinna huraa! laulajana ja sanoittajana”. Kuvatekstin alkuosa on tekstistäni, Noitalinna-osio jostakin muualta.

Harvemmin kirjoitan samasta kirjasta useampaa arviota. Kirjoittaessani Sanomalehti Kalevaan näin tapahtui joskus, ja tuolloin tuli harjoiteltua erilaisten arvioiden kirjoittamista samasta teoksesta. Haastavaa se on, etenkin kun huomaa sortuvansa omiin maneereihinsa, kiusallisilta tuntuviin toistuviin tapoihin, joista pitäisi päästä eroon. Kuitenkin samasta kirjasta kirjoittaminen on oivaa lääkettä omien maneerien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Parhaiten samasta kirjasta kirjoittamisessa on palvellut aika – kirjoitan arviot ajoissa, jotta voin rauhassa haudutella tekstiä ennen kuin se lähtee maailmalle. Yritän jossakin vaiheessa saada myös Savon Sanomiin kirjoittamani arvion tänne, jotta voitte halutessanne vertailla tekstejä.

Sillä välin, inspiroivaa matkaa metsän peittoon!

Ps. Nuortenkirjapalstan yleisotsikko oli ”Myyttien maailmasta”. Sen alla oli ingressi ”Nuorille: Sari Peltoniemen uusin romaani vahvistaa kotimaisen fantasian nousutuulia”. Eli oma teksti saattaa helposti muuttua toimituksessa, vaikka olisikin sovittu käytännön asioista, kuten otsikoinnista, etukäteen.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Tammi 2011.

153 s.

Kotimaisen fantasian nousutuulia

Syksyn nuortenkirjojen satoa siivittää kotimaisen fantasiakirjallisuuden nousutuulet. Eräs tuulten nostattaja ja kotimaisen nykyfantasian pioneeri on monipuolisena kirjoittajana tunnettu Sari Peltoniemi.

Siinä missä monia ulkomaisia fantasiatarinoita leimaavat noita- ja velhoaiheiset teemat, Peltoniemi kirjoittaa suomalaiseen mielenmaisemaan istuvia tarinoita. Näiden tarinoiden juuret ovat syvällä myyttien ja mytologioiden maailmassa. Peltoniemen fantasiakertomuksissa lukija kohtaa etenkin arkitodellisuuden rajoja haastavia tapahtumia.

Kuulen kutsun metsän peittoon herättää myyttien maailman eloon teini-ikäisen Jounin elämässä. Vaellusretkellä Lapissa Jouni näkee yöllä metsässä naisen, joka kuiskii hänen nimeään. Tapahtuma unohtuu, kunnes Jouni kotiin palattuaan näkee naisen uudelleen. Kun kaupungissa alkaa liikkua miehiä, jotka yrittävät kaapata Jounin, poika on pelosta suunniltaan. Nuoren miehen eteen avautuu mysteeri, joka johdattaa hänet tutkimaan oman perheensä ja sukunsa historiaa. Kuinka Jounin kadonnut saamelainen äiti liittyy tapahtumiin?

Kertomuksen arkea rytmittää mystiset tapahtumat sekä uuteen kulttuuriin tutustuminen. Vaikka saamelaisuus on Jounilla veressä, on se silti vieraaksi jäänyt asia. Yllätyksekseen Jouni löytää kotikaupungistaan monia ihmisiä, myös saamelaisia, jotka ovat valmiita auttamaan häntä etsinnässään. Ystävät ja orastava ensirakkaus ovat aineksia, jotka osaltaan tuovat lämpöä ja sydäntä nostattavaa huumoria Jounin tarinaan. Peltoniemi suorastaan herkuttelee nuorten keskinäisellä dialogilla.

Syvemmällä tasolla Kuulen kutsun metsän peittoon kuvaa yhteisöllisyyden merkitystä niin perheen sisällä kuin isommassakin yhteisössä. Henkilöhahmona Jouni on tyypillinen itsenäistyvä nuori, ja hakee omaa paikkaansa elämässä. Juuret ja perheen merkitys eivät juurikaan kiinnosta, ennen kuin elämä haastaa miettimään mikä oikeastaan onkaan tärkeää. Oudoista tapahtumista johtuvaa kauhua ja pelkoa lievittää Jounin ympärillä olevat läheiset, jotka ovat valmiita auttamaan poikaa kaikin keinoin.

Kuulen kutsun metsän peittoon on kertomus, josta löytyvä mytologia, syvyys ja vivahteikkuus kutsuvat maagisista elementeistä viehättyviä lukijoita, myös aikuisia. Arjen magia on teema, joka yhtä aikaa antaa särmää sekä toimii uutta luovana voimana Peltoniemen kertomuksissa – oudot ja ihmeelliset asiat, joita arjen lomassa voi tapahtua, ja joita järjellinen ajattelu ei voi selittää. Jännityselementeistä johtuen tarina ei sovi aivan perheen pienimmille.

Jälleen kerran Peltoniemi on rakentanut moniulotteisen ja voimallisen kertomuksen, jonka pyörteistä lukija ei saa itseään irti ennen kuin tarina on luettu. Kuulen kutsun metsän peittoon voi yllättää positiivisesti myös pukin kontissa!

Teksti Maria Loikkanen

Ritva Toivola: Anni Unennäkijä

Ritva Toivolan Anni Unennäkijä ilmestyi viime kesänä. Teos on jatko-osa Tuomas Karhumielelle. Oheisen arvion kirjoitin Onnimannin 4/2011 Puntariin.

Ritva Toivola: Anni Unennäkijä

Tammi 2011

246 s.

Uni näkijää opastaa

Anni Unennäkijä on jatkoa palkitulle Tuomas Karhumielelle, jossa kievarin renkipoika Tuomas muuttui karhuksi vedettyään lumotun karhunnahkan ylleen. Kievarin omistajien tytär Anni auttoi Tuomasta tämän seikkailussa, ja nuorista tuli hyviä ystäviä.

Anni Unennäkijän kehyskertomuksena toimii Annin paluu Kellojärven kievariin kaupungista, jossa hän on ollut piikomassa ja pohtimassa mitä isona haluaisi tehdä. Jännitystä elämään tuo se, että Anni näkee toistuvasti Kurmo-noidan aarteesta kertova unta. Aarre kutsuu tyttöä ja Tuomasta luokseen.

Nuorten itsenäistyminen on teema, johon aarteen etsintä nivoutuu. Annin ja Tuomaksen motivaatio Kurmo-noidan aarteen löytämiseksi on osaltaan myös se, että he saisivat paremmat mahdollisuudet elää itsenäistä elämää. Seikkailujensa myötä nuorien itsetuntemus ja sitä kautta myös itseluottamus, on lisääntynyt roimasti. Luottamusta tarvitaankin, sillä Kurmo-noidan aarteen etsinnässä on yllätyksiä luvassa.

Ison sivuteeman muodostaa kyläläisten ja kievarilaisten suhtautuminen kylän erakkoeläjiin. Anni ja Tuomas saavat tietää, että kylillä haudotaan pahaa Räpylä-Niemiselle, ystävälliselle erakkoeläjälle. Kansanparantaja Suo-Saaran lailla Räpylä-Niemisellä on hyvin läheinen suhde luontoon ja luonnon henkiin, mikä ei miellytä kaikkia kyläläisiä. Anni ja Tuomas eivät yliluonnollisina pidettyjä asioita hätkähdä, ja pitävät heikompien puolta. Tapahtumien tiimellyksessä alkaa seljetä Kellojärven kievarin, Annin ja Tuomaksen sekä Räpylä-Niemisen tulevaisuus.

Ritva Toivola on kirjoittanut yli 30 lasten ja nuorten kirjaa. Pitkän linjan kirjoittajan ominta alaa ovat satu ja fantasia, mikä näkyy myös Anni Unennäkijässä. Toivola nivoo taitavasti yhteen vanhaa suomalaista kansanperinnettä uskomuksineen sekä epäluuloineen, luoden samalla kuvan entisajan maaseudun elämästä. Tuomas Karhumielen tavoin Anni Unennäkijä kuvaa historiallista suomalaista talonpoikaismaisemaa, johon fantasia sekoittuu etenkin kansanuskomusten kautta luontevalla tavalla. Tätä matkantekoa on ollut ilo seurata.

Teksti Maria Loikkanen

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Annika Lutherin tuoreimmasta teoksesta Kodittomien kaupunki. Tässä linkki Teoksen sivulle, jos haluat käydä lukemassa mitä siellä Kodittomien kaupungista kerrotaan. Kyseessä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva tarina. Maapallon vedenpinta on noussut. Tämän seurauksena myös Helsinki on jäänyt suurimmaksi osaksi veden alle. Tarina kertoo 15-vuotiaasta Liljasta ja Liljan etsinnästä, josta en tässä vaiheessa paljasta enempää.

Kirjallisuuskritiikissä on nykyään hyvin usein lähtökohtana se, että teoksesta EI VOI kirjoittaa kuin hyvin lyhyen arvion. Usein arvioitavien kirjojen kohdalla herää halu kirjoittaa sekä tarinasta että kontekstista, jossa tarina elää omaa elämäänsä. Kontekstilla tarkoitan kirjallisuuden kenttää, jonka osaksi uusi teos tulee. Jonkin asteista hampaiden kiristystä aiheuttaa joskus se, että tämän halun täyttäminen on sula mahdottomuus. Täällä blogissa voin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta lehtiteksteihin ei yksinkertaisesti mahdu. Piste.

Lutherin teoksen kohdalla olisin halunnut kirjoittaa scifistä ja etenkin dystopiasta enemmän, koska Suomessa ei viime vuosina ole kovin usein ilmestynyt Kodittomien kaupungin kaltaisia teoksia, eli scifiin tai dystopiaan lukeutuvia teoksia. Jonkun verran käännöskirjallisuutta on ilmestynyt, totta, mutta kotimaisena tuotantona tämä sarka on jäänyt kylvämättä melko monena vuonna. Fantasiaa on ilmestynyt paljon enemmän. Nyt on selvästi tapahtumassa muutosta, tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi kotimaista scifiin ja etenkin dystopiaan lukeutuvaa teosta. Se toinen on Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset. Viime vuosien kehityksen perusteella vaikuttaisi olevan myös liikettä siihen suuntaan, että dystopia olisi eriytymässä omaksi alalajikseen, mikä on sinänsä mielenkiintoista, ja ilmeisen tyypillistä postmodernille ajalle. Siis se, että kulttuurin kentän isoista lajityypeistä syntyy pieniä haarakkeita, jotka jossakin vaiheessa itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä, ja jotka taas synnyttävät jotakin uutta, joka alkaa elää omaa elämäänsä.

Olen parin viikon kuluttua menossa kouluttamaan libristi-tutkinnon opiskelijoita, ja pääsen samalla puhumaan myös scifistä. Olen tässä koostanut luentoani, ja samalla palannut tutkimaan scifiä teoreettisesta näkökulmasta. En ole tehnyt tätä aikoihin, ja ”uudelleen buuttaus” on tehnyt hyvää. Tämä postaus lähti scifin ja dystopian ”suhteen” selvittämisestä. Tieteisgenre eli scifi on oma lajityyppinsä, johon dystopian aikaisemmin katsottu lukeutuvan, mutta josta se on ilmeisesti itsenäistymässä. Jonkun katsantokannan mukaan myös fantasia lukeutuu scifiin, mutta omassa mielessäni olen aina hahmottanut nämä kaksi erillisiksi suunniksi. Scifi lähti aikanaan liikkeelle ”tieteestä ja teknologiasta”, ja on sittemmin haarautunut lukemattomiin alalajeihin. Scifin kehitys televisiossa ja elokuvissa on aivan oma juttunsa, samoin sarjakuvissa. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että alkuvaiheissa 1950-luvun tienoolla scifi oli melko teknologista, ja siitä on jäänyt elämään – valitettavasti myös nykypäivässä – se käsitys, että scifi on vain ja ainoastaan jotakin sellaista, jossa on robotteja ja jossa lennetään avaruusaluksilla.

Näin ei ole asianlaita. Scifi on hyvin monimuotoinen genre, joka alkoi piakkoin 1950-luvun jälkeen levitä ja laajentua mitä merkillisimpiin suuntiin. Esimerkiksi kirjailija James Triptree Jr:n tarina kuvaa hyvin mitä scifin kentällä aikanaan tapahtui, millaisten ennakkoluulojen parissa kentän sisälläkin painittiin. Ennen kaikkea James Triptreen upeat tekstit kertovat siitä moninaisuudesta, joka kentässä elää – edelleen. Scifi voi olla hyvin psykologista, tai jopa sosiologista, usein läsnä on myös yhteiskuntakriittinen aspekti.

Johanna Sinisalo kirjoittaa scifistä ja fantasiasta seuraavasti teoksessa Fantasian monet maailmat (BTJ 2004): Kirjailijan näkökulmasta fantasia ja science fiction eivät ole päämääriä vaan työkaluja. Kirjailija ei nähdäkseni kirjoita tarkoitushakuisesti juuri tiettyä lajityyppiä, vaan ensisijaisesti tarinaa ja sille muodostuvaa subtekstiä, jolla yleensä on – kuten kaikilla fiktioteksteillä tapaa olla – jokin laajempi merkityssisältö. Tarinansa kautta kirjailija fiktioin keinoin peilaa, analysoi ja purkaa tiettyä, usein yhteiskunnallista problematiikkaa. (FMM; 23)

Esimerkiksi Maarit Verrosen tuotantoa lukiessa voi pohtia ovatko teokset scifiä vai ei. Verrosen myöhempi tuotanto, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää edustavat dystopiaa, josta Niklas Bengtsson kirjoittaa näin: Utopiakirjallisuudessa tulevaisuus nähdään positiivisena onnelana, ja sen vastakohta on dystopia eli anti-utopia. Dystopisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja tekniikka nähdään negatiivisessa valossa. Dystopiassa tulevaisuus on uhka. (Bengtsson, Mielikuvituksen rajaton riemu, 2000; 37)

Käsittääkseni dystopinen ”alalaji” on elänyt scifin sisällä alusta alkaen. Joskus, silloin kun pipo oli kireällä ja kaikkea piti lajitella ja luokitella hyvin tarkkaan (eli yliopistoaikaan…), suhtauduin scifiin siten, että ”kelpuutin” genreen vain ns. hc-scifin. Tällä tarkoitetaan vanhaa kunnon hard core -scifiä, eli juuri sitä teknologialla ja tulevaisuuden maailmoilla kyllästettyä tarinaa. Muistan kuinka en hyväksynyt esim. Margaret Atwoodin Orjatarta scifiksi, koska minulle ”ei riittänyt” se, että teos on sijoitettu johonkin tulevaisuuden maailmaan, ja että siinä on dystopisia elementtejä. Orjatar on muuten dystopia, ja sitä kautta myös scifiä, ja erittäin hyvä teos – suosittelen! Niin ne mielipiteet muuttuvat. Kummasti asiaa auttaa oman itsen avartuminen, liike poispäin tiukan järjen ja logiikan, sekä ennen kaikkea rajaamisen ja luokittelun maailmasta. 😉 Hiukan samanlaista liikettä Liljakin kokee Kodittomien kaupungissa 🙂

Tällaisia taustoja vasten on mielenkiintoista ja tietenkin ilahduttavaa saada lukea etenkin kotimaista scifiä – ja dystopiaa – joka on ilmeisesti ottamassa ensi askeleitaan omaksi lajityypikseen. Lämpimästi suosittelen tutustumista scifin – ja dystopian – ihmeelliseen maailmaan, etenkin jos lajityyppi ei vielä ole tuttu. Annika Lutherin Kodittomien kaupunki tarjoaa yhdenlaisen lähestymistavan genreen. Viihtyisiä lukuhetkiä!

Dystopia/Scifi

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Teos & Söderströms 2011.

Suomentanut Asko Sahlberg.

238 sivua

Kaupunki meren sylissä

Annika Lutherin kuudes nuorten romaani Kodittomien kaupunki kuvaa ekokatastrofin kokenutta tulevaisuuden yhteiskuntaa. Eletään vuotta 2050. Suurin osa maapallosta on jäänyt veden alle, Etelä-Suomi mukaan lukien. Helsingistä on tullut turvaa etsivien siirtolaisten täyttämä ”Halsingih”, meren syliin jäänyt kaupunki.

Kodittomien kaupungissa pureudutaan isoihin ja haastaviin teemoihin. Dystopisille kertomuksille on tyypillistä kuvata tulevaisuuden ei-toivottua yhteiskuntaa, tai jonkinlaisen katastrofin kohdannutta yhteisöä. Ekokatastrofi tarjoaa kehyksen 15-vuotiaan Liljan ja hänen perheensä tarinalle. Tyttö epäilee syntyperäänsä, ja karkaa Halsingihiin etsimään äitiään. Liljan henkilöhahmon kautta tarinassa tutkitaan oman perheen ja yhteisön merkitystä, yksilön vapautta ja suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan, sekä ympäristön ja luonnon merkitystä ihmiselle.

Annika Luther on luonut haastavista aineksista vahvan tarinakokonaisuuden. Kerronnassa vaivaa paikka paikoin tietokirjamaisen jäykkä ote, joka kuitenkin suurimmaksi osaksi peittyy tarinan ääniin. Kertomus teini-ikäisestä tytöstä ruusunpunaisine kuvitelmineen saa vauhtia Liljan avautuessa Halsingihin todellisuudelle. Lilja kohtaa nopean aikuistumisen, edessä on elämä maailmassa jossa mikään ei ole varmaa. Kulttuurit törmäävät toisiinsa ja kysymyksiä herää. Ekokatastrofin muodostamissa raameissa Kodittomien kaupunki on vahva tarina kasvusta ja pelkojen voittamisesta.

Teksti Maria Loikkanen

Hanna van der Steen ja kotimaisen fantasian uusia tuulia

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Hanna van der Steenin esikoisteoksesta Ennustus. Huomasin tuossa, etsiessäni arviota Savon Sanomien verkkosivuilta, että verkossa oli julkaistu lyhennetty versio tekstistäni. Tässä linkki Savon Sanomien arvioon. Tämä tuntuu minusta hiukan hassulta, koska luulisi että verkossa jos missä olisi tilaa julkaista juttu sellaisenaan. Minusta tämä oli muutenkin arvioksi lyhyt. Sen ymmärrän, jos tekstiä joutuu paperilehteä varten muokkaamaan siksi että palstatila ei riitä. Noh, ehkä sitten lopussa mainitsemani asiat eivät olleet mainitsemisen arvoisia? Alla on arvion/kritiikin alkuperäinen versio, jossa myös loppulauseet mukana.

Fantasia

Hanna van der Steen: Ennustus. Tähtisilmät 1

Karisto 2011

405 s. Kotimaisen fantasiagenren kehitystä on ilahduttavaa seurata – ja erityisesti kirjailijoita, jotka monipuolistavat genreä idearikkailla teoksillaan. Hanna van der Steenin esikoisteos Ennustus on piristysruiske nimenomaan lapsille ja nuorille suunnatun kotimaisen fantasian kentällä.

Ennustus on sadun kaltaisia ja ”terryprattchetmaisia” piirteitä omaava fantasiaseikkailu. Tarinan päähenkilöitä ovat syntymässä toisistaan erotetut kaksoset, jotka löytävät toisensa uudelleen täyttäessään 13 vuotta. Vaarassa on koko valtakunta ja etenkin kuninkaalliset prinsessat, kun kauan sitten annettu ennustus on käymässä toteen.

Lukukokemuksena Ennustus on varsin hilpeä. Tapahtumien näyttämönä toimii sadunomainen Tähtilinnan valtakunta, joka herää kirjan sivuilla eloon mitä erikoisimpien henkilöhahmojen myötä. Hiukan pintaa syvemmälle tarinassa raapaistaan prinsessojen keskinäisen suhteen myötä, kun tytöt joutuvat pohtimaan asioita, jotka elämässä todella ovat merkityksellisiä. Tarina kulkee eteenpäin lyhyiden kappaleiden muodossa, jotka soveltuvat vallan mainiosti myös ääneen luettavaksi.

Esikoisteokseksi Ennustus on hieno avaus, josta on hyvä jatkaa tulossa olevien jatko-osien parissa. Kotimaisen fantasiagenren muutosta on kiinnostavaa seurata van der Steenin kaltaisten kirjailijoiden työn tiimoilta: yhä useampi kotimainen kirjoittaja ja esikoiskirjailija tarttuu fantasiagenreen, mikä tuo aivan uusia tuulia kirjallisuuden kentälle. Kirjallisuuden eri lajityyppien väliset rajat muuntuvat ja hakevat uusia muotoja, hienoa että kenttä on kokeiluille avoin.

Teksti: Maria Loikkanen

Sudenlapset

Helena Wariksen Sudenlapset on jatkoa hienolle esikoisromaanille Uniin piirretty polku. Sain kirjoittaa Sudenlapsista täyspitkän arvion Savon Sanomiin, mikä tuntui hienon lukukokemuksen jälkeen erinomaisen hienolta – laadukasta kotimaista fantasiaa, ilolla sellaisesta kirjoittaa! Ja tosiaankin kyseessä on aikuisille suunnattu teos, mutta siitäkin huolimatta julkaisen arvion myös täällä blogissa, koska teos (sekä sen edeltäjä ja jatko-osa) sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden lukulistoille.

Helena Waris: Sudenlapset

Otava 2011

437 s.

Matka Sudenlapsien maailmaan on voimallinen

Kotimaisen fantasiakirjallisuuden nousu jatkuu vahvana. Sudenlapset on jatkoa ristiinalaisen Helena Wariksen esikoisteokselle Uniin piirretty polku. Sudenlapset on odotettu jatko-osa vahvasti omaääniselle tarinalle, odotettu myös siksi, että Suomessa harvoin ilmestyy aikuisille suunnattua fantasiaa.

Alussa hiukan sirpaleiselta vaikuttava Sudenlapsien tarina käynnistyy kuolemantapauksella, joka kokoaa toisistaan erillään kasvaneet perheenjäsenet takaisin yhteen. Soturiksi kasvatettu Roke tulee etsimään veljeään Karrania, joka on kasvanut rauhanomaisessa yhteisössä vanhojen perinteiden keskellä. Veljesten lapsuuden päiviin juontava keskinäinen vihamielisyys pulpahtaa pintaan heidän selvittäessään äitinsä kuolemaa. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka vie henkilöhahmot etsimään uusia polkuja elämiinsä.

Waris on luonut monipuolisen tarinakokonaisuuden, joka ammentaa sekä myyttisen että fantastisen tarinaperinteen maailmasta. Tämä konkretisoituu Sudenlapsissa monella tavalla, esimerkiksi tarinan maiseman sekä muodonmuuttajahenkilöhahmojen muodossa. Tarinan maisema on ajaton ja maantieteellisesti määrittelemätön maaginen maailma, jossa vaeltavat vahvat ja värikkäät henkilöhahmot. Henkilöhahmokuvaus sekä juonen kuljetus toimivat liimana, joka sitoo tarinan palaset lujasti yhteen.

Kotimaisiksi fantasiaromaaneiksi erityisiä Uniin piirretystä polusta ja Sudenlapsista tekee se, että ne edustavat realististista fantasiaa. Myyttejä ja mytologiaa käytetään realistisessa fantasiassa ikään kuin välineenä kuvaamaan valon ja varjojen tanssia elämän virrassa, sekä herättelemään lukijaa pohtimaan mikä loppujen lopuksi on hyvää ja pahaa, ja tätä kautta katsomaan sitä mitä ihminen itsensä sisältä löytää.

Wariksen teksteissä on kaikuja eeppisen fantasiakirjallisuuden voimallisen vaikuttajan George R.R. Martinin tyylistä. Martinin tarinoissa ei turhaa kursailla ihmisluonnon pimeän puolen tai fyysisten halujen kuvauksen suhteen. Wariksen tekstit ovat maltillisempia, mutta henkilöhahmokuvauksen kautta nousee luontevasti esille, kuinka halut ja toiveet ohjaavat yksilöiden tekemistä. Henkilöhahmot ovat hyvin inhimillisiä, ja sitä kautta myös realistisia.

Uniin piirretyn polun ja Sudenlapsien päätematiikka on rakkaus. Fantasialle tämä on hyvin epätyypillistä, mikä tuo oman mausteensa soppaan. Kyse ei ole fyysisestä rakkaudesta, tosin siitäkin henkilöhahmot saavat osansa, vaan olemassaolon pohjimmaisesta motiivista, syistä minkä vuoksi elää ja tehdä asioita. Henkilöhahmojen kamppailu omien motiiviensa löytämiseksi ei ole helppoa. Tämä luo tarinaan vahvaa imua.

Erityisesti lukijoille, joille fantasia on vieras kirjallisuuden lajityyppi, voi Uniin piirrettyä polkua ja Sudenlapsia suositella ensiaskeleiksi genren pariin. Toki lajityypin pariin mahtuu paljon mistä aloittaa, mutta mikäs sen parempaa kuin laadukas kotimainen fantasia.

Teksti Maria Loikkanen

« Older entries