Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikelle kansalle ja erityisesti kirjan ystäville! 🙂

Ohessa arvio, jonka kirjoitin viime vuoden lopulla Savon Sanomiin Essi Tammimaan teoksesta Noaidin tytär. Arvio löytyy ainakin Keskisuomalaisen verkkosivuilta. (Savon Sanomat kuuluu Keskisuomalaisen konserniin.)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Otava 2013

264 s.

Myyttisen perinnön äärellä

Essi Tammimaan Noaidin tytär kertoo teini-ikäisen Auroran eli Auran tarinan. Aura on tavallinen, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Paitsi että hän näkee valveilla ollessaan näkyjä ja kuvia, jotka elävät omaa elämäänsä.

Noaidin tytär on Auran kasvukertomus, tarina oman olemisen tavan löytämisestä ja hakemisesta, jonka suurimpana esteenä on salattu menneisyys. Syrjään vetäytyvä 16-vuotias Aura on tyttö, jota kaverit katselevat kyllästyneinä. Aura ei kuulu ”piireihin”, ja teeskentelee kiinnostunutta lähinnä sopiakseen joukkoon. Aidosti häntä kiinnostaa vain valveunissaan näkemänsä tarina, jota tyttö kanavoi kirjoittamalla näyistään kirjan.

Outojen tapahtumien keskellä Aura ponnistelee koulun ja arkisten haasteiden kanssa, välillä hyvin peloissaan ja epätietoisena siitä mikä on totta ja mikä ei, todellisuuden rajojen venyessä hänen ympärillään. Tarinan edetessä kaksi todellisuutta, realistinen ja myyttinen, kietoutuvat kiinteästi toisiinsa. Valveunien kautta esille tulevat myyttiset elementit sujahtavat mukaan notkeasti ja luontevasti.

Auran ja hänen isänsä suhteeseen kiteytyy paljon. Aura asuu isänsä kanssa, joka elää ikään kuin menneisyyteen jumittuneessa kuplassa. Isä ei näe, tai halua nähdä, että Auran maailmassa aika kiitää, ja tyttö aikuistuu vauhdilla. Aura puolestaan potee turhaa syyllisyyttä halustaan elää omanlaistaan elämää. Isän mykkyys seisoo itsenäistymisen tiellä. Menneisyydestä ja etenkään kauan sitten kadonneesta äidistä ei voi puhua. On vain vastaamattomia kysymyksiä.

Tammimaa kuvaa hienovaraisella, mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.

Matkan edetessä kasvukertomus tukeutuu yhä vahvemmin fantastiseen. Löyhästi saamelaisiin myytteihin nojaavien elementtien, kuten noaidi- eli shamaaniperinteen kautta Auran elämän kätketyt puolet nousevat esille. Vaikka saamelainen noaidi-perinne oli miehinen instituutio, fiktiolle ominaisesti tarina retusoi myyttejä luontevasti moderniin asuun, jossa naisilla on vahva rooli.

Shamaaniutta määrittää kyky ylittää kuoleman ja elämän välinen raja, jonka Aura omaa veren perintönä. Tuntemattomaksi jääneen äidin lahja virtaa Aurassa vahvana. Shamaanin keskeisin tehtävä on parantaminen, haaste johon kohtalo kuljettaa hämmentynyttä nuorta naista, pohjoisen maisemia kohti.

Essi Tammimaa on kirjoittanut vahvasti omaäänisen kertomuksen, joka on kolmiosaisen fantasiasarjan avausosa. Auran elämän ja persoonan kuvauksesta liikkeelle lähtenyt Noaidin tytär kehittyy moniulotteiseksi tarinapaletiksi, säilyttäen yllätyksellisyytensä loppuun saakka. Mielenkiintoiset ainekset sekä muutamat avoimeksi jääneet tarinalinjat varmistavat sen, että sarjan tulevilla osilla on lukijoille paljon tarjottavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Maria Turtschaninoff: Anaché

Jos joku kaipaa joululahjavinkkejä koskien erityisesti pitkiä (ja paksuja) fantasiatarinoita, suosittelen Maria Turtschaninoffin Anachéa. Tarinan parissa vierähtää helposti koko päivä, hitaammalla lukijalla ehkä useampikin päivä. Parasta on se, että tarinamaailma on niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti rakennettu, että fiktion todellisuus todellakin imaisee mukaansa. Anaché voisi kiinnostaa myös historiallisten romaanien ystäviä.

Oheisen arvion Anachésta kirjoitin Savon Sanomiin.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Suom. Marja Kyrö

Tammi 2013

523 sivua

Arojen kansan tarina

Kirjailija Maria Turtschaninoff on tehnyt useita upeita avauksia kotimaisen fantasiakirjallisuuden saralla. Uutuusteos Anaché avaa luontevasti oven fantastiseen akkadien heimokulttuurin kuvauksen myötä.

Akkadit ovat arojen kansaa, joiden kulttuurissa myytit, kuten henget ja henkimaailma, ovat vahvasti läsnä. Akkadit elävät tiukkojen perinteiden ja sääntöjen mukaan. Yhteisöissä naisilla ja miehillä on roolinsa, joiden muuntamista ei katsota hyvällä. Anaché syntyy heimopäällikön tyttäreksi, ja juuri hänen tulisi roolinsa mukaisesti omaksua ja ylläpitää heimonsa perinteitä. Toisin kuitenkin käy.

Tarinassa tutkitaan henkilökohtaisen voiman ja vastuun teemoja omintakeisilla tavoilla. Akkadien elämä ajautuu kaaokseen naisia vihaavan shamaanin tekojen kautta. Kun shamaani halveksuu naisten pyhiä riittejä ja kieltäytyy hoitamasta sairaita naisia tai tyttölapsia, henget vihastuvat ja onnettomuudet kohtaavat kaikkia akkadien heimoja.

Muutosten keskellä nuori Anaché kokee suuria menetyksiä, ja ajautuu tuuliajolle. Lukijalle avautuu matka, jossa Anaché kulkee muutoksen tuojan kivikkoista polkua. Tytöllä on kyky nähdä henkiä ja liikkua henkien maailmassa shamaanina, joka on heimon perinteissä vain miehille varattu rooli.

Kulkemalla rohkeasti omaa tietään Anaché näyttää heimoille kuinka olennainen osa elämää maskuliinin ja feminiinin terve tasapaino on. Jäykän patriarkaalisen yhteisön kahleiksi muodostuneiden perinteiden rikkomisesta tulee ainoa tie tasapainon palauttamiseen, ja samalla Anachén rohkeus mahdollistaa uusien olemisen tapojen syntymisen.

Kirjailija Maria Turtschaninoffin muuntautumiskyky hämmästyttää ja ilahduttaa jokaisen ilmestyvän teoksen myötä. Fantastinen on työkalu, jonka avulla Turtschaninoff luo upeita maailmoja.

Anachén henkilöhahmon kautta myytit rakentuvat pala palalta osaksi kaunista ja vahvaa kasvutarinaa. Loppuun asti hiotut yksityiskohtaiset kuvaukset akkadien heimoelämästä luovat rikkaan tarinamaiseman, joka imaisee lukijan mukaansa.

Teksti Maria Loikkanen

Nicholas North – kalmattaren kirous

Kirjoitin Ilkka Auerin ja Antti Jokisen teoksesta Nicholas North – kalmattaren kirous arvion Savon Sanomiin. Arvio on julkaistu myös Keskisuomalaisessa.

Ilkka Auer & Antti Jokinen: Nicholas North – kalmattaren kirous

Otava 2013

256 s.

Kotimaista sankarifantasiaa

Ilkka Auerin ja Antti J. Jokisen yhteistyönä syntynyt Nikolas North ja kalmattaren kirous on ehtaa seikkailullista fantasiaa. Voisi jopa sanoa sankarifantasiaa, sillä tarina rakentuu vahvasti Nikolas Northin hahmon ympärille. Kirjan nimestä huolimatta tarinassa puhutaan Nikolaksesta eikä Nicholaksesta.

Myyttiseen Pohjolaan sijoittuva tarina käynnistyy Nikolaksen menettäessä vanhempansa. Seuraa vuosien vaellus paikasta toiseen, ehkä osuvammin ”ojasta allikkoon” Nikolaksen yrittäessä rakentaa itselleen elämää. Epäonnen tumma pilvi vainoaa poikaa, ja mikään ei onnistu. Ei edes varastaminen. Sillä varas Nikolaksesta tulee, hän oppii turvautumaan vilppiin aina kuin mahdollista. Kunnes vihdoin kohtaa tilanteen, jossa vilppi ei enää riitä.

Nikolas North on tarina siitä kuinka sankariksi tullaan. Töitä se vaatii, sillä sankarimme on alussa surkea nuori mies, jonka uhmakkaat tempaukset lähinnä herättävät myötätuntoa. Onneksi kerrontaa värittää huumori, muuten tarina kävisi liian rankaksi.

Nikolas kasvaa kohtaamaan perintönsä menetysten kautta. Kalmatar vie häneltä kaiken millä on vähänkin arvoa. Vihdoin Nikolas oivaltaa, että suora kohtaaminen kalmattaren kanssa on ainoa mahdollisuus pelastaa hänet itsensä – ja maailma. Matka kulkee halki Pohjolan jylhien salojen mitä erikoisimpien paikkojen kautta kohti Tuonelaa ja kalmattaren maita.

Henkilöhahmogalleria on ehdottomasti Nikolas Northin suola. Galleria on monipuolinen ja värikäs, ulottuen keijuista peikkoihin, tonttuihin ja hiisiin sekä kalmoihin ja huimiin Pohjolan sotureihin. Tietäjistä puhumattakaan. Kalmatar on nimensä veroinen, kammottava akka, jonka ote puristaa uhristaan viimeisen elämänpisaran. Tuonelaa kuvataan monipuolisesti, samoin sen asukkeja. Väinämöisen hahmo on aivan omaa luokkaansa.

Kaiken kaikkiaan Kalevalaisia teemoja on hyödynnetty monipuolisesti modernisoiden, ja lopputulos on kiehtovan omaperäinen. Nikolas North on oiva esimerkki siitä, kuinka kotimaiset kertojat yllättävät lukijan kerta toisensa jälkeen rakentamalla vanhoista legendoista uusia upeita tarinakokonaisuuksia.

Teksti Maria Loikkanen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Vähän jotakin uutta minullekin: kirjoitin arvion Simukan thrilleristä, mikä tuntui mukavalta. Ehkä lukuväsymykseni onkin oire siitä, että pitäisi lukea monipuolisemmin, ja kirjoittaa arvioita muustakin kuin spefistä.

Tämä arvio on siis Savon Sanomiin, mutta koska Savon Sanomat on osa Keskisuomalaisen konsernia, ”yhteistyön nimissä” arviot ilmestyvät mm. Keskisuomalaisessa myös. Ilmeisesti myös Karjalaisessa ja muutamassa muussa lehdessä. Sellaista se yhteistyö on.

Linkistä pääsee Keskisuomalaisen juttuun. Ja tästä linkistä Savon Sanomien juttuun.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Tammi 2013

237 s.

Kerro kerro kuvastin

Tampere on vaihtunut Prahaksi, ja Lumikki Andersson on lomalla. Tai ainakin haluaisi olla, mutta mysteeri kirjaimellisesti kävelee hänen nenänsä eteen. Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Lumikki tietää, että väite on mahdollinen, ja hän ehkä haluaisikin uskoa sen todeksi. Voisiko Zelenka olla hänen siskonsa?

Lumikki-trilogian toinen osa Valkea kuin lumi jatkaa tiivistunnelmaista matkaa, jonka ensi askeleet otettiin teoksessa Punainen kuin veri. Sarjan avausteos oli toiminnallinen paketti, jossa Lumikki Anderson esiteltiin Lara Croftin kaltaisena selviytyjähahmona. Lukijalle näytettiin, että Lumikin persoonaa ohjasivat vahvasti tämän sisäiset neuroosit ja pelkotilat, mutta ei juuri avattu niiden taustoja.

Valkea kuin lumi kääntää pakan ylösalaisin. Lumikin ja Zelenkan tapaamisista käynnistyy tapahtumien ketju, jonka myötä lukija saa kurkistaa syvemmälle Lumikin elämään. Kerro kerro kuvastin, millainen onkaan tämä vahva ja älykäs, mutta elämää pelkäävä nuori nainen?

Salla Simukka rakentaa teoksensa huolella, mikä näkyy monin tavoin. Neuroottisen persoonan kuvaus yhdistyy taitavasti jännitystarinaan, riipien Lumikin auki sieluaan myöten. Vastauksia kysymyksiin tarjoavat erityisesti tarinan lukuisat takaumat, joiden kautta valotetaan Lumikin henkilökohtaista historiaa.

Valkea kuin lumi purkautuu auki tiiviin, ajoittain jopa hengästyttävän kerronnan myötä. Tarinan jännite kuitenkin säilyy loppuun asti. Askel askeleelta lukija kulkee Lumikin kanssa kipukohdasta toiseen, oivaltaen että robottimaisen seikkailijattaren sisällä onkin yksinäinen, rakkautta kaipaava nuori nainen, joka pelkää tulevansa satutetuksi.

Sarjan teokset voi lukea itsenäisinä, mutta yhdessä ne muodostavat herkullisen kokonaisuuden, jota täydentävät lukuisat rikkaat yksityiskohdat, kuten viitteet alkuperäiseen Lumikki-satuun. Sarja on suunnattu nuorille, mutta tämä koukuttaa aikuisenkin lukijan mennen tullen. Suositeltavaa lukemista kaikille jännityskirjallisuuden ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Kirjoitin Elina Rouhiaisen Uhanalaisesta arvion Savon Sanomiin. Keskisuomalainen ehti taas ensin.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

Tammi 2013

446 s.

Uhanalainen jatkaa Kesyttömän jäljillä

Susiraja-sarjan fanit voivat huokaista helpotuksesta, sillä sarjan avausosa Kesytön on saanut jatkoa. Uhanalainen rakentaa sitä, mikä Kesyttömässä oli nupullaan, kuljettaen Kainuun ihmissusilauman elämästä kertovaa tarinaa kiehtovaan suuntaan.

Vaikka Uhanalaisen tarina käynnistyy Helsingistä, Hukkavaara asettuu jälleen tapahtumien päänäyttämöksi. Aloituksen osalta tarinan kulku hieman junnaa Raisan muistellessa menneitä, tosin muistelot auttanevat siihen, että Uhanalaisen voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Kun tarina alkaa kulkea, kulkee se kunnolla. Elina Rouhiaisella on sana hallussa, ja mikä tärkeintä, taito kertoa vetävää tarinaa. Vetävyys syntyy runsaista aineksista. Pääteemaksi nousee lauman valtataistelu, jonka myötä Hukkavaaran historia aukeaa laajemmassa kehyksessä.

Valtataistelun rinnalle Uhanalaisen kantaviksi teemoiksi nousevat henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ja yhteisen hyvän eteen toimiminen. Useat sivuhenkilöhahmot ovat olennaisessa roolissa, pitäen yllä jännitettä ja vieden juonta eteenpäin, välillä hyvinkin värikkäällä tavalla.

Tapahtumien tiimellyksessä ruoditaan myös Raisan ja Mikaelin suhdetta. Raisa on edelleen selkeästi tarinan päähenkilö, ja hänen erityinen suhteensa Hukkavaaran laumaan on tärkeä tekijä tarinan jännitteen sekä tapahtumaketjujen syntymisen kannalta. Raisa nimittäin näkee useat asiat hyvin eri tavoin kuin laumanjäsenet, ja on valmis toimimaan näkemystensä mukaisesti, mikä ei välttämättä miellytä kaikkia.

Kotimainen suomikumma on viime vuosien aikana runsastunut upealla tavalla. Maailmalla suosittujen paranormaalien romanssien, eli yliluonnollisten olentojen ja ihmisten välisiä romansseja kuvaavat kertomukset ovat kuitenkin uupuneet viime aikoihin asti. Kesytön solahti notkeasti paikkaamaan tätä koloa. Uhanalainen jatkaa samalla tiellä.

Susiraja-sarjassa on sopivassa suhteessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä pohdiskelevaa otetta. Sarjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka kaipaavat mielikuvitusta kutkuttavaa ja ehkä vähän jännittävääkin luettavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

Konejumalat on toinen niistä kahdesta arviosta, joka minulta on tänä vuonna tilattu Savon Sanomiin. Arvio myös ilmestyi Keskisuomalaisessa ennen Savon Sanomia.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

WSOY 2013

470 s.

Kotimainen dystopia-sarja koukuttaa

Kirjailijapari Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Konejumalat päättää Routasisaruksista alkaneen tarinan. Dystopia-sarjan toinen osa Hiekkasotilaat jäi jännittävään kohtaan, nyt odotus palkitaan.

Dystopialle tyypillinen tarinakehys on katastrofin kokenut vaihtoehtoinen tulevaisuuden maailma. Routasisarukset-sarja kuvaa ydintuhon jälkeistä maailmaa 2300-luvulla. Tarinaa ohjaa ihmiskunnan selviytyjien keskinäinen taistelu.

Konejumalien tarinaa kantaa sarjassa alusta lähtien mukana olleet henkilöhahmot. Roudan sisaruksista Utu on katkera ja vihainen, menetykset ja halu kostaa veljensä kuolema riivaavat tyttöä. Toisaalla Zulda, eräs maailmaa hallitsevien tiinettärien vanhoista matarkoista on vajonnut hulluuden pauloihin, ja uhkaa tuhota kaiken.

Zuldaan sidoksissa oleva tiinetär Onawe joutuu vaikeiden valintojen eteen, yrittäen samalla löytää oman tiensä. Tarinan kannalta olennaiseksi nousee Zuldan luoma ennustus, sekä maailman tuhoutumista edeltävä historia, jonka paljastumisen myötä konejumalien alkuperä alkaa selvitä. Samaan aikaan maailmaan leviää uhkaava virus, juuri kun ratkaisun avaimet olisivat käsillä.

Konejumalien, ja koko sarjan, maailma on rikas ja monipuolinen. Tarina, miljöö ja tutut sekä luontevasti tarinaan mukaan nousevat uudet henkilöhahmot tukevat toisiaan. Yhteisöt ja elämänmuodot ovat monimuotoisia, teknologiset yksityiskohdat kekseliäitä. Runsas ja antoisa kokonaisuus yhdistettynä vetävään tarinaan koukuttaa lukijan. Sarja on suunnattu nuorille, mutta kokonaisuus inspiroi aikuislukijoitakin.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet trilogian, joka painii kansainvälisestikin raskaassa sarjassa. Tikulla saa tarinaa kaivella arvostelun aihetta löytääkseen. Synkeitä lopetuksia kaihoavat voisivat tietysti loppuratkaisusta narista. Jos nyt jotakin pitää mainita, Tolkienin jalanjälkiä on aina hyvä seurata: tarina on liian lyhyt. Ei kun vaan toinen mokoma jatkoksi!

Teksti Maria Loikkanen

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Savon Sanomiin kirjoittamani arvio ehti näemmä taas ilmestyä Keskisuomalaisessa ennemmin kuin Savon Sanomissa. Tällä kertaa kirjoitin arvion Siiri Enorannan uutuusteoksesta Painajaisten lintukoto. Linkki juttuun tässä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

330 s.

Painajaisten lähteillä

Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto on tarina, jossa unet muuttuvat todeksi, ja jossa harva asia on sitä miltä ensialkuun näyttää. Ei edes tarinan päähenkilö Lunni, joka näyttää ihmiseltä, mutta on kuitenkin jotakin muuta.

Lunni taittaa matkaa maailmassa, jossa tapahtuu painajaismaisia asioita. Tarinamaisema on unenkaltainen, minkä vuoksi kokonaisuudesta on vaikea saada kiinni. Lukija tietää saman minkä Lunnikin, ja kun tämä on eksyksissä, lukija hapuilee hänen kanssaan.

Ymmärtääkseen mistä Painajaisten lintukodossa on kyse saa tehdä sivukaupalla töitä. Tämä ei ole huono asia, mutta selkeitä merkityksiä hakeva lukija ei välttämättä jaksa tarinaa loppuun asti kahlata.

Kirjoittajana Siiri Enoranta rakentaa eheitä, omaäänisiä sekä syvästi persoonallisia tekstejä. Painajaisten lintukoto on persoonallinen ja omaääninen, mutta jää rakenteen osalta rikkinäiseksi. Rakenne ontuu, koska tarinan palaset ovat levällään liian pitkään. Voimakas loppukiri ei tuo tasapainoa.

Teoksen teemoissa toistuu kärsimys ja kuolema. Tapa, jolla Enoranta kirjoittaa ne läsnäolevaksi on kaunis, jopa runollinen. Tapahtumien tasolla kärsimys ja kuolema on karua, mutta osana teoksen tyyliä ja tunnelmaa hyvin voimallista, etenkin henkilöhahmokuvauksen kautta.

Henkilöhahmokuvaus on Enorannan vahvuus, mikä näkyy ja tuntuu etenkin Lunnin hahmossa. Lunni peilaa rakkauttaan tyttöön, joka on kone. Voiko olento, joka ei ole ihminen, rakastaa? Ja vielä konetta? Fantasian keinoin kerrotun tarinan juuret löytyvät Pinokkio-sadusta, jossa itseään etsivän päähenkilön hartain toive on tulla ihmiseksi.

Painajaisten lintukoto on mielenkiintoinen askel Enorannan tuotannossa, joka pistää miettimään kuinka kohderyhmä, eli nuoret lukijat kokevat tekstin. Ehkä tarinan on tarkoitus herätellä, sillä valmiita merkityksiä teksti ei anna. Kaikki jää avoimeksi. Helposti tulee mieleen, että teos on nuortenkirjan puvussa oleva aikuisten romaani.

Maria Loikkanen