Hieman jotakin omaa

Pitkästä aikaa. Ja aivan erilaisen teeman äärellä.

Olen nimittäin jo monen vuoden ajan pohtinut missä on luovuuteni. Missä on oma luova kirjoittamiseni?

Joskus kerroin kaskua siitä, kuinka kaverin isä kysyi minulta mitä teen. Kerroin mm. kirjallisuuskriitikon työstäni. ”Ai, sä kritisoit muita kun et ite osaa kirjottaa?!” En muista kommenttia sanasta sanaan, mutta jotakin tämän tyyppistä se oli. Yllätyin siitä että kommentti ei sinänsä uponnut, en ottanut sitä kovin henkilökohtaisesti tuolloin. En edes muista milloin. Joskus jossakin, josta on varmaan reilusti yli 10 vuotta aikaa, ellei enemmänkin.

Jäin kuitenkin kantamaan kommenttin ideaa, sen teemaa. Tasaisin väliajoin vuosien varrella ihmettelin ”missä on luovuuteni”, jatkaen kirja-arvioiden kirjoittamista. Kunnes jotakin alkoi muuttua, ja vähitellen yksi sun toinen kriitikon pesti putosi pois. Toki se, että media-alalla on jos jonkinlaista mylläkkää, ja ennen kaikkea kritiikeistä maksettavat järkyttävän huonot palkkiot edesauttoivat valintojen tekoa. Tunnistin kuitenkin yhä enenevässä määrin sisältäni kumpuavan kysymyksen ottavan itselleen alaa: missä on luovuuteni? Luova kirjoittamiseni? Miksi kirjoitan muiden teoksista arvioita, kun voisin kirjoittaa jotakin omaa?

Tänä vuonna asiat alkoivat muuttua siten, että luovuus on konkretisoitunut monessa asiassa. Vihdoin myös kirjoittamisen suhteen.

Kirjoittamisen osalta harjoituksiani voi seurata täällä: Lohikäärmeen laulu

Haluan vain spontaanisti kirjoittaa sen mitä kulloinkin on ulos pulppuamassa. Jäsennelty ”hyvin strukturoitu teksti” ja muut hienot sanat joita mm. yleisen kirjallisuustieteen puolella käytetään (tarkoitettu ironiseksi kommentiksi) on viimeinen asia joita haluan tähän läsnäoleviksi missään muodossa näihin teksteihin. Koska osaltaan juurikin kaikki nuo hienot sanat ja analyyttinen suhtautuminen kirjalliseen ilmaisuun on ollut yksi iso tulppa, joka on tukkinut luovuuttani. Sen tiedostan nyt.

Harkitsin sitäkin jos olisin laittanut Liisa-tekstejä tänne, mutta totesin että oma blogi on noille paras paikka. Koska ne ovat selkeästi oma juttunsa, ja tiedä vaikka vielä joskus joitakin kirja-arvioita tänne kirjoittaisin 🙂

Kirjoittamisen ihmeen lisäksi myös kuvat ovat alkaneet virrata. En ole vielä päässyt käsillä tapahtuvan piirtämisen tai maalaamisen äärelle, mutta Photoshopilla olen askarrellut yhtä sun toista. Olen tehnyt esimerkiksi joitakin ”sielukuvia” ihmisistä joiden kohdalla kuvan tekemisen prosessi on tapahtunut luontevasti.

En tiedä miksi tällaisia kuvia voisi kutsua, joissa pyrin kuvaamaan sitä mitä näen kun toista katson jollakin tietyllä hetkellä, joten olen vain tullut kutsuneeksi näitä kuvia ”sielukuviksi”. Alla kuva jonka tein eräälle ystävälleni.

Mukavaa syksyä kaikille!

SielukukkaEsimerkki

 

Mainokset

Hiljaiseloa

Hiljaisuutta pukkaa blogin puolella joo. Tällä hetkellä se johtuu siitä, että olen taas paikallislehdessä avustajana, mikä on ajoittain melko hektistä hommaa. Työ aiheuttaa ketjureaktion väsymyksen suuntaan, sekä siihen että vapaa-ajalla en halua kirjoittaa. Mitään. Edes sähköpostia, jos sen kirjoittamatta jättäminen on mahdollista 😀

Kun päivät istuu koneella ja kirjoittaa (tai tekee taustatutkimusta tai hoitaa yms. sekalaisia toimenkuvaan kuuluvia asioita), tai päivät juoksee pitkin kyliä, mikä on sinänsä paikallislehden toimittajuuden suola (ainakin minulle), ruudun tuijottaminen ja näppäimistön nakuttaminen ei maistu enää vapaa-ajalla. Olen huomannut että minulla syntyy ajoittain melko vahvojakin reaktioita tyyliin ”nyt pitää nollata pää vaikka tuulessa ja tuiskussa kävellen” (eipä juuri tuuria tämän suhteen tänä talvena!), ja kotona kone pysyy kiinni.

Joitakin arvioita on kuitenkin työn alla, ja siinähän sitä puristusta sitten riittääkin, kun yrittää ne saada tuutista ulos inhimillisessä ajassa.

Sitten on myös se, että ihan varkain pääsi käymään niin, että viime syksynä tuli 10 vuotta täyteen kriitikon hommissa. Muistan kuinka syksyllä 2003 tein ensimmäisiä kirjatilauksia ja aloittelin Onnimannin kirjoittajana. Voi pojat. Se olisi voinut olla eilen. Ystäväni Terhi Rannelahan minua kannusti kokeilemaan, yllyttää on ehkä liian vahva ilmaisu 🙂 No joka tapauksessa Terhi oli asialla, ja minä tietysti kokeilin. Sitä tietä kuljetaan edelleen, että terveisiä vaan kirjailijalle! 😉

Niin että jonkinlaisen ”muistelopostauksen” yritän moisen juhlan kunniaksi jossakin vaiheessa rykäistä, sovitaanko varmuuden vuoksi vaikkapa ennen seuraavaa vuoden vaihdetta. Deadline kun auttaa aina kummasti kirjoitusjumien purkuun! 😀

Valoa päiviinne, kevättä kohti mennään. Näkee lukea paremmin!

Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Kuulumisia

Kuulumisia muutamalla sanalla rustailen. Muutamalla sanalla sen vuoksi, että hiljaista on pidellyt ja pitelee edelleen. Kritiikkien/kirja-arvioiden suhteen siis.

Savon Sanomien vuoden vaihteessa ilmoittamat säästöt ovat toteutuneet ainakin minun kohdallani. Tämän kevään aikana minulta on tilattu kaksi (2) arviota. Toinen on jo kirjoitettu, mutta ei ole tainnut tulla vielä ulos, ja toista parhaillaan työstän.

Onneksi, se vähä mitä olen Savon Sanomien julkaistuja kritiikkejä nyt kevään aikana seurannut, siellä on näyttänyt olevan sentään joitakin arvioita nuorten kirjoista. Mutta kyllä tämä kurjalta ja nurjalta tuntuu kaiken kaikkiaan.

Mutta Onnimanni se kuulkaa vaan porskuttaa, toivottavasti vielä pitkään. Onnimannin Puntarissa ilmestyy aina useita arvioita, joita ei ole ”millin mittarilla” kirjoitettu, eli lehden kirjakritiikkejä/arvioita ei tarvitse hioa merkilleen kohdilleen. Tämä alkaa nykyään olla jo harvinaista, ainakin minun käsittääkseni.

Tässä juurikin uusinta Onnimannia selailen, löysin sen eilen postilaatikostani. Sopivaa sadepäivän lukemista. Suosittelen, tamperelaiset varmaan tietävätkin että lehteä voi ostaa Lastenkirjainstituutista Puutarhakadulta.

Lastenkirjainstituutti täytti nyt toukokuussa 35-vuotta. Käykää ihmeessä tutustumassa paikan päällä. Niin tykkäsin siellä vierailla silloin kun Tampereella asuin.

Mitä kritiikkeihin/kirja-arvioihin tulee, muutama teksti on Sylviin työn alla. Yritän saada ne nyt ennen juhannusta työstetyksi, koska juhannuksen jälkeen alkaa kesätoimittajan pesti. Sitten en paljoa muuta ehdikään. Voi olla että laitan myös blogin kesätauolle siksi aikaa. Vähän harmittaa, kun en taaskaan pääsee Finnconiin, mutta tällaista tämä on kun realiteettien mukaan eletään.

Oikein hyvää kesää kaikille!

 

11 kohdan haaste

Vihdoin vastaan 11 kohdan haasteeseen, jonka sain maaliskuussa Terhiltä.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Suvereenisti muokkaan haastetta: en aio haastaa ketään 😉 Tämä jättää jäljelle haasteen kohdat 1. ja 2.

Tässä vastauksia, eli 11 asiaa minusta. Satunnaisia asioita.

1. Olen pilvibongari. Aina ollut. Näyttää siltä että tulen aina olemaankin 😀

2. Pidän vanhoista taloista. Todella paljon.

3. Haluaisin käydä Hawaijilla ja Fidji-saarilla. Ehkä vielä joskus. Matkustamisesta tulee rähjäinen olo. Olen mukavuudenhaluinen ja viihdyn kotona. No jos teleporttaaminen joskus keksitään, niin ehkä sitten.

4. Kirjan kirjoittamista olen miettinyt. Ja ylipäänsä kirjoittamista. I’ll keep on thinking 😀

5. Ehkä se kolmaskin kissa joskus vielä… Ei kahta ilman kolmatta? 🙂

6. Kannustan uskomaan etenkin niihin ”mahdottomilta tuntuviin unelmiin”. Vuonna 2004 seisoin mökin pihassa sydän raskaana rinnassa painaen: oli kevät, ja PITI lähteä mökiltä kohti Tamperetta, jossa silloin asuin. Jostakin nousi syvä tunto, kysymyksen kaltainen toive ”tuleekohan koskaan elämässäni aikaa, jolloin saisin tällä seudulla olla ja asua?”. Keväällä 2008 elämäntilanteeni muuttuessa tein päätöksen ja ”hyppäsin tuntemattomaan”, päätin muuttaa takaisin Savonlinnaan, ilman asuntoa ja ilman työtä. Ei myöskään ollut mitään tietoa mistään työhön liittyvistä mahdollisuuksista. Silti hyppäsin. Päätöksen taustalla oli tuntotila siitä, että ”jos en tätä kokeile, tämä jos mikä on asia jota tulen koko elämäni katumaan”. Kannatti. Ei ole helppoa ollut, mutta kannatti.

7. Rakastan tarinoita. Kaikissa muodoissa: kirjat, elokuvat, äänikirjat, nuotiotarinat jne. Suullisen tarinankerronnan perinnettä olisi hienoa elvyttää.

8. Tarinoista tulee mieleen, että yksi parhaista elokuvakokemuksistani tähän mennessä on Carroll Ballardin ohjaama Musta ori, joka perustuu Walter Farleyn saman nimiseen teokseen.

9. Neulon. Harvakseltaan, mutta kuitenkin 🙂

10. Kuulun marttoihin 😀

11. Jos harrastuksia ajatellaan, minulla on kaksi suurta rakkautta elämässäni: puutarhanhoito & kivet. Taimien kasvatus, hoitaminen ja ylipäänsä kaikki puutarhatöihin liittyvät asiat. I love it. Kuten rakastan myös mineraalien ihmeellistä maailmaa.

Terhi esitti haastamilleen bloggaajille seuraavat kysymykset, joihin vastaan.

1. Mitä luet tällä hetkellä?

Lama Anagarika Govindan hienoa matkakertomusta Valkeiden pilvien tie. En tiedä Tiibetistä, sen kansasta, kulttuurista ja historiasta juuri mitään, ja tässä matkakertomuksessa on jokin ote, joka lumoaa ainakin minut aivan täysin. Tuntemattoman kansan ja maan kulttuuri avautuu eteen valtavan rikkaana kudoksena kirjan tarinoiden kautta.

2. Piristytkö vai masennutko kevään kirkkaasta valosta?

Piristyn. Aina.

3. Mitä mieltä olet sähkökirjoista?

Olen hangoitellut vastaan syystä että koneelta lukeminen käy silmiin. Mutta vähitellen olen sopeutunut. Perinteistä ”kirja kirjaa” ei kuitenkaan voita mitään.

4. Mitä ystävyys merkitsee sinulle?

Hyväksyvää läsnäoloa ja matkakumppanuutta. Hyväksyvä läsnäolo: Toisen läsnäolossa voi olla oma itsensä kaikkine ”vikoineen”, ns. kriisit selvitetään jos sellaisia syntyy, ja rajat ovat selkeät. Joskus matkakumppanuudessa polut erkanevat ja tulee taukoa, joskus yhtenevät ja kanssakäymistä on enemmän. Oman jaksamisen mukaan mennään. Aina ei jaksa eikä pysty, mutta kun voimaa on, siitä ilolla ammentaa myös muille, toista tukien hänen omalla polullaan, hänen omien tuntojensa mukaan.

5. Minkä bändin / artistin keikalle tahtoisit?

Bear McCreary’n.

6. Jos tulisin luoksesi kylään, mitä ruokaa minulle tarjoaisit bravuurinasi?

Heh. Tässähän sitä riittääkin – nyt pitää vastata kieli keskellä suuta, koska tämän kohdan todennäköisesti vielä saan käytännössä toteuttaa. (Tervetuloa kyläilemään Terhi!) Koska pidän ruuanlaitosta erittäin paljon, mieleen nousee heti monia vastauksia, lähtien siitä että kesällä ja talvella menu on huomattavasti erilainen 🙂 Nyt tarjoilisin varmaan jonkinlaista kanaa, varmaan grillattuna tai paistettuna fileenä, ja sen kera jonkin muhevan feta- tai vuodenjuustosalaatin. Talviaikaan saattaisin laittaa jotakin uuniherkkua, esim. jonkinlaisen ruukkuruuan, esim. kasviksista ja katkaravuista, tai vaikkapa paellaa.

Tai sitten yksinkertaisesti mennään ravintolaan syömään, ja se siitä! Onneksi Savonlinnassa löytyy monta hyvää ruokapaikkaa 😀

7. Mitä olet viimeksi hävennyt?

Tämän blogin ylläpitoa: haluaisin olla täällä enemmän läsnä, mutta liian usein tuntuu että en jaksa, pysty enkä kykene. Erityisesti tähän haasteeseen vastaamiseen liittyvä hitauteni hävetti.

8. Minkä taidon haluaisit oppia?

Videoiden editointi on jäänyt vähemmälle viime vuosina. Haluaisin liikkuvan kuvan + äänen käsittelyä opiskella lisää. Kiinnostaa erittäin paljon. Olen miettinyt myös laulamista, harrastuksena. Jatkan miettimistä 🙂

9. Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa?

Lohikäärmeistä ”jotakin”. 😀

10. Milloin viimeksi kirjoitit jollekulle kirjeen?

Kirjeenomaisia sähköpostiviestejä kirjoitan melko usein, mutta ns. vanhan aikaisia ”kirje kirjeitä”en kovin usein kirjoita. Poikkeus vahvistanee säännön: viimeksi kirjailin kirjeen omin pikku kätösin tämän haasteen antajalle jokin aika sitten!

11. Mikä on suurin unelmasi? (ihan tällainen pieni kysymys…)

Ehkä se on se majatalo. Jostakin syystä majatalon pitäminen pulpahtaa aina vain uudestaan ajatuksiin. Taustalla on ajatus ”tarinoiden majatalosta”, vähän jostakin saman tyyppisestä kuin ns. klassisissa fantasiaromaaneissa, eli vanhasta isosta talosta, jonne ”sankarit saapuvat synkkänä ja myrskyisenä yönä”. 🙂 Jossakin maaseudulla paikan pitäisi sijaita, jotta siellä voisi kasvattaa myös omiin tarpeisiin ruokaa, sekä tietysti yrttejä + ylläpitää hyötypuutarhaa, mutta kuitenkin sopivan lähellä kaupunkia.

Toivoisin että siellä olisi myös tiloja, joissa voisi kokoontua erilaisia ryhmiä: esim. maalausryhmiä, askarteluryhmiä, meditaatioryhmiä, ja tietysti tilat kivien hiomiselle (tietysti!) sekä kasvien talvettamiselle + taimien kasvattamiselle. Toisin sanoen puitteet monenlaiselle luovalle toiminnalle.

Kyllähän tämä vähän siltä kuulostaa, että joku (vanhahko) maatila pitäisi jostakin löytää ja kunnostaa majataloksi. Järven rannalta mielellään, kiitos 😀 (No jos kerran unelmoidaan, niin unelmoidaan sitten kunnolla!) Toivoisin, että majataloni olisi myös sellainen paikka, jonne voisi tulla lepäämään vaikka ei olisikaan rahaa maksaa omaa ylläpitoaan. Eli paikka, jossa voisi kustantaa oman majoituksensa esim. talkootyöllä.

Uuden vuoden lupaus

En ole tavannut uuden vuoden lupauksia tehdä. Tänä vuonna teen poikkeuksen:

lupaan itselleni pitää lukupäiväkirjaa tämän vuoden ajan.

Koska luetuista kirjoista tulee usein pidettyä kirjaa jo pelkästään työn puolesta (kritiikit), en ole kokenut lukupäiväkirjan pitämistä kovin tarpeellisena. Mutta silloin tällöin vuosien varrella olen huomannut muistelevani jotakin ”vapaa-ajalla” luettua teosta, eli teosta josta en kritiikkiä ole kirjoittanut. Yleensä teoksia, joissa jokin on jäänyt askarruttamaan. Enkä muista mikä.

Sen vuoksi lukupäiväkirja. Johon ihan muutamalla lauseella kirjaan joitakin tiettyjä, juuri sitä kyseistä kirjaa koskevia tuntemuksia. Ja erityisesti sen asian/asiat, jotka kirjassa jäivät askarruttamaan, jos sellaisia nousee esille.

Toistaiseksi etenen sähköisellä versiolla. Kunhan löydän ”juuri sen sopivan muistikirjan” siirryn kirjoittamaan käsin. Muistikirjoissa on hohtoa 😉

Luovaa, idearikasta ja ilon täyteistä uutta vuotta 2013 kaikille!

Joulun aikaa

Vetäydyn joulutauolle. Aikomuksena on tarttua kirjapinoon, jossa odottelee mm.

P.R. Morrisonin Aaltomatkaaja ja Tuulenkesyttäjä

Kotimaista steampunkia 😉

Scott Lynchin Locke Lamoran valheet

John Twelve Hawksin Matkaaja & Pimeä joki

sekä The Mammoth Book of Best New SF 25

IHANAN paksuja teoksia 😀

****************

Rauhaisaa, levollista sekä tietenkin kirjarikasta joulun aikaa kaikille!

Joulukuva 2012

Kuva: SXC

Helsingin kirjamessuista ja kirjakehuja

Grafomaniasta bongasin yhden osan Helsingin kirjamessujen ohjelmaa: jos kiinnostaa kuunnella ja tavata grafomaanikkoja, eli Grafomania-blogin kirjoittajia, klikatkaa linkkiä ja pääsette tästä heidän messuohjelmaansa.

Mitä kirjakehuihin tulee, tähänkin sain potkua Grafomaniasta. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä tuli ja meni, mutta voin kai silti kehua 😉 Tästä pitäisi tosiaan ottaa tapa, ja kehua oikein kunnolla joku kotimainen lapsille tai nuorille suunnattu teos/teossarja aina silloin tällöin.

Antaumuksella kehun Maria Turtschaninoffin tuotantoa. Hänen kirjansa ovat pölläyttäneet tunteita pintaan, saaneet vatsan kipristymään jännityksestä, kyyneleen nousemaan silmäkulmaan. Etenkin Arra. Ilokseni huomasin, että Marialta on tullut uusi teos, Anaché, jonka lukemista en malttaisi odottaa. Hävettää myöntää, mutta ruotsin kauniin kielen taitoni on niin ruosteessa, että en voi ruotsinkielistä alkuteosta ainakaan arvostelukappaleena lukea. Kirjoittaakseni teoksesta arvion pitää odottaa suomennosta. Aion kuitenkin hankkia Anachésta myös ruotsinkielisen teoksen ja verrytellä kielitaitoani.

Toisena kehun Tove Janssonin Muumeja. Sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähemmälle, mutta kirjat ovat hyllyssä. Semmoinen kovakantinen paketti, jossa on sisällä ihanat pienet pehmeäkantiset Muumi-kirjat. Olen aina pitänyt Muumeista. Janssonilla oli kyky kertoa tarinaa tavalla, joka oli yhtä aikaa yksinkertainen mutta syvällisen oivaltava. Paradoksaalista, mutta näin olen sen kokenut. Ehkä muut kokevat toisin. Oli miten oli, Muumeista olen aina saanut hengenravintoa tiettyihin mielialoihin, ja usein myös naurun kaivettua esille hetkinä, jolloin naurua ei tahdo löytyä. Varsinkin kertomus joulusta, ja siitä kuinka Muumiperhe herää kesken talviunien koko Muumilaakson kohistessa ja tohistessa tulevasta joulusta, on erityisen hersyvä. Yritän lukea tarinan aina joulun alla, jotta ei tulisi tohistua liikaa 😉

Mukavaa syksyistä viikkoa kaikille laadukkaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden parissa – etenkin kirjamessuilla!

Palautumista, vaikkakin keskeneräistä

Jatkuva lukeminen väsyttää joskus. Tulee kohtia, jolloin ei pysty tarttumaan kirjaan. Kun työkseen lukee ja kirjoittaa lukemastaan, joskus siihen kaikkeen yksinkertaisesti väsyy.

Kesä 2012 oli siitä hyvä, että sain keskittyä aivan muuhun kuin lukemiseen ja kirjoista kirjoittamiseen. Lisäksi sain tutustua minulle uuteen kirjastoon. Se on aina ilo, tutkimusmatka täysin uuteen. Minusta Heinävedellä on laadukas kirjasto. Lukuväsymystä oli kuitenkin kesällä sen verran, että kirjastokäynnit jäivät vähäisemmiksi kuin olin ajatellut.

Jälleen kerran huomaan, että lukuväsymys paranee itsestään, kunhan annan sille aikaa. Tässä auttoi myös se, että siinä missä muut lomailivat kesällä, minä vasta palailen lomiltani arkeen. Kesä hujahti työn merkeissä, ja nyt syys-lokakuussa lomailtuani huomaan, että syksylle ajoittuva lepojakso itseasiassa sopii minulle aivan erinomaisen hyvin. Lapin reissu oli mannaa, varsinkin kun sen kruunasi upea ruska ja hienot kelit.

Syksy on hyvää aikaa palautumiselle ja tarinoiden maailmaan heittäytymiselle. Sateet ja etenkin aikaisin pimentyvät illan kannustavat käpertymään sohvan nurkkaan ja tarttumaan kirjaan.

Kirjapinossa on monta keskeneräistä tarinaa. P.R. Morrisonin Tuulenkesyttäjä (WSOY 2006) houkutti ja koukutti hyvän kerran. Tarinan tunnelma muistutti minua ”kunnon vanhan ajan seikkailusta” mystisillä elementeillä höystettyinä. Palapelin kaltainen arvoitus, jota lukija saa aukaista sivu kerrallaan.

Kuinka seikkailu päättyy, sitä en tiedä, koska tarina on osaltani vielä kesken. Toivon rauhaisaa, pimeää ja sateista syysiltaa, jolloin voin uppoutua tarinaan kaikessa rauhassa sateen ropinaa kuunnellen. Jatko-osan Aaltomatkaaja säästän joulun pyhiksi. Harmittaa kun en saanut Tuulenkesyttäjää luettua kerralla, liikaa kaikkea muuta tuli samaan syssyyn. Jouluna on yleensä aikaa lukea vaikka koko päivän, joten Aaltomatkaaja odottakoon tällaista päivää.

Katja Kaukosen Odelma (WSOY 2011) ja Vihkivedet (WSOY 2012) kutsuivat lukijaa kiivaasti. Tartuin Odelmaan kokeakseni että tarina ei kuitenkaan ollut minulle. Jokin siinä oli sellaista, joka karkoitti luotaan. Harmitti, mutta kaikki ei ole kaikille. Vihkivedet tuntui enemmän omalta, etenkin kun voi lukea novelli kerrallaan. Loppuun asti en näidenkään tarinoiden osalta ole vielä päässyt, jäävät odottamaan sopivaa hetkeä.

Heinäveden Vauhtiajot 25.8.2012

Halusin kirjoittaa mäkiauton rakentamisesta ja itse kisapäivästä muutaman postauksen tänne, vaikka tämä kirjallinen blogi onkin. Harvoin kuitenkin jaan täällä asioita omasta elämästäni, joten ehkä sillekin on välillä tilaa. Tämä oli ja on edelleen asia jonka haluan jakaa, koska tässä oli niin paljon iloa joka syntyi ja mahdollistui nimenomaan yhdessä tekemisen kautta. Autoa ja hienoa mäenlaskua ei olisi ollut ilman hienoa tiimiä ja mahtavaa autonrakennusprojektia. Jos joku miettii mäkiauton rakentamista, ilman muuta kannustan – etenkin hupiluokkaan osallistumista! 😀

Odotettu kisapäivä koitti aurinkoisena. Lottovoitto, sillä sateisella kelillä vanerista rakennetulla autolla mäen alas ajaminen olisi saattanut olla jopa vaarallista puuhaa. Heinäveden kirkonkylän mäki on nimittäin iso ja jyrkkä. Korkeusero kirkolta alas rantaan on 90 metriä 1400 metrin matkalla. Meidän tiimimme valitsi jättää matkan ensimmäisen osan, eli kirkolta Kermanrannatielle laskeutuvan pätkän ajamatta, koska tie on kapea, mutka jyrkkä ja lisäksi siinä oli irtosoraa. Sekä kuskin hyvinvointia että auton kestävyyttä ajatellen päätimme laskea harjoitusajon ja varsinaisen kilpalaskun ns. välietapilta. Se oli viisas päätös, alas ajettavaa matkaa kertyi jo näinkin ihan riittävästi.

Tässäpä kisapäivän tunnelmia, olkaa hyvä! Huom! Kuvia klikkaamalla saat ne isommaksi.

Kuvat: Maria Loikkanen, Eija Kvintus, Arto Kaipainen & Kaisa Kokko

Kisoissa oli mukana 16 tallia.

Liekki Racing Teamin autot 😉 Vauhtiajoissa oli myös superjuniori-luokka, johon pieni auto (pienin kuski) osallistui, äidin vetäessä autoa 😀

Etualalla Stadin kurkojen eli Puutiimin mahtava ajopeli, hattua nostan ajosuoritukselle, todella. Itse en pystyisi tuolla vempeleellä laskemaan mäkeä alas kyykkyasennossa. Ajokki on rollaattorista rakennettu 😀

Tässäpä meidän valmis ajokkimme 😀 Kuvassa tiimimme graafinen suunnittelija Kaisa Kokko, jonka käsialaa logot ja muu visuaalinen ilme. Hyvä Kaisa! 😀

Varikkoalueen ja lähtöpaikan tunnelmaa, kuvassa hupiluokan edustajia. Aurinko paistoi ja banjo soi! 😀 Huom. siis Make Hakaliston mahtavassa ajopelissä oli vahvistin, eli banjo todella soi! 😀

En ollut aikaisemmin osallistunut vauhtiautokisoihin saati sitten ajanut mäkiautoa, joten kyllä tämä oli Elämys isolla Eellä! Puhumattakaan itsensä nolaamisesta, mutta toisaalta – jos kerran aikoo itsensä nolata, niin tehdään se sitten kunnolla. Eli munankuori päässä mäkeä alas. Jos ajan ”Loch Cream Monsterilla” mäkeä alas, niin pitäähän sitä kuskilla olla jotakin monsteriin liittyvää symboliikkaa yllään (tosin kypärä muistutti minua kovasti Spaceballsin eli Avaruusboltsien rekvisiitasta, sen vuoksi kypärän takana oli teksti ”Lord Helmet, I beat you”). 😀

Kuvassa odotan lähtövuoroa ja taidan soittaa torvea. Kyllä, meidän autossa oli myös torvi, eli konepellin alla on piilossa akku, ja hieman ylempänä auton torvi, jonka soittaminen onnistui nappia painamalla 😀 Kisojen isä ja järjestäjä Pekka Hakalisto istuu autoni konepellillä, olin kuulevinani jotakin puhetta varaslähdöstä. No eihän me nyt sellaista, tietenkään! 😀 Taustalla Eija Kvintus, joka antoi minulle lähtövauhdin.

Siellä sitä tullaan ja mennään mäkeä alas 😉

Tässä saapuu maaliin Pekka Hakalisto, Vauhtitiimi Inkariikka! Mahtava ajopeli ja hieno ajosuoritus! Huom. Pekka on itse tehnyt auton, myös ns. jarruvarjon, joka perässä hulmuaa!

Harjoituslaskun jälkeen alkoi varsinainen kisa. Harjoituslasku oli ainakin minulle erittäin tarpeen, jotta sai tuntumaan ajoreittiin. Sehän ei siis ollut suora mäki alas, vaan varsinainen reitti muodostui autonrenkaiden väliin jäävästä väylästä, jolla auto oli tarkoitus pitää 😉 Taisi sujua kaikilta, en kuullut että kukaan olisi ajanut ulos, vaikka kilpaluokan voittajalla oli kovimmillaan vauhtia noin 90 km/h. Autot hinattiin takaisin ylös lähtöpaikalle mönkijöillä. Oli kuulkaa vinkeä tunne istua hinattavana, letkan viimeisenä. Ja yleisöllä vasta hauskaa olikin! 😀

Kilpasarjan voitti Mäc Tööpel Racing Team Heinävedeltä. Hienoa, onnittelut! 😀 Ja katsokaapa noita maisemia, kelpaa kuohuviinia poksautella!

Maalialue oli alhaalla satamassa, jossa järjestettiin myös palkintojenjako. Meidän tiimimme voitti hupisarjan, jei! 😀 Kuvassa Inkariikan Karin Keitel ojentaa minulle hupisarjan palkintoa, hienoa keramiikkatyötä. Ylläni ovat rähjäiset kilpahaalarit, selityksenä ”hieman erikoiselle” asulle.

Ja tässä meidän mahtava tiimi, Loch Cream Monster Team persoonallisen ajokkimme kanssa: Eija Kvintus, Arto Kaipainen, Kaisa Kokko ja minä. 😀

Tunnelmia varikolta kisojen jälkeen.

Kisaporukan yhteiskuva.

YouTubessa on myös muutama video, jos ketä kiinnostaa katsella elävää kuvaa Vauhtiajoista.

Ja tässä vielä toinen video 😉

Semmoinen kesän päätös se, upea päätös upealle kesälle 2012. Kiitos ja näkemiin Heinävesi!

« Older entries