Alas taikavirtaa

Siri Kolu: Me Rosvolat

Otava 2010

Lukulistalla ollut Finlandia Junior voittaja Me Rosvolat on nyt luettu. Olen iloinen – todellakin kannatti lukea, ja vilpittömästi suosittelen ihan kaikille. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää etenkin jos väsyttää ja on ollut huono päivä, ja kaipaa jotakin aivan täysin muuta ajateltavaa kuin arjen asiat.

Koska teos on vielä sen verran tuore, että kaikki eivät ole välttämättä ehtineet sitä lukea, en kerro tässä yhteydessä sen enempiä juonesta. Taustaksi riittänee tämä: Vilja 10v. kaapataan autoryöstön yhteydessä. Rosvoloiden perhe on asialla. Isä Hurja-Kaarlo on sitä mieltä, että Viljasta saadaan kaveri Helelle ja Kallelle. Vilja suunnittelee ensin karkumatkaa, mutta päivä päivältä elämä Rosvoloiden kanssa käy mielenkiintoisemmaksi, eikä Vilja suoranaisesti malta lähteä. Syksyllä kuitenkin on edessä paluu oman perheen luokse ja kouluun.

Rosvolan perhe: isä Hurja-Kaarlo, äiti Hilda, Kulta-Pete, Hele ja Kalle. Hele on noin Viljan ikäinen tyttö, ja haluaa rosvota ammatikseen. Kalle on noin Viljan ikäinen poika, ja enemmän kuin mitään muuta haluaa kouluun. Perheeseen kuuluu myös muita henkilöhahmoja, jotka esitellään myöhemmin tarinassa.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu on yksinkertaisesti viehättävä. Nukkumaan mennessäni otin kirjan käteen ja ajattelin ”luen vähän aikaa”. No eihän siitä mitään tullut, koska heti ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinasta tuli niin hyvä mieli, että jo yksin sen vuoksi en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vähän aikaa venähti pitkälti yli kirjan puolivälin.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu, sekoittaa dialogia ja päähenkilön sisäisiä mietteitä siten, että tarina vaikuttaa ikään kuin liitävän käsissä. Tilanteita kuvataan päähenkilön silmien kautta, ja välillä lukijalle myös kerrotaan tämän mietteitä, mutta sitten taas annetaan dialogin viedä. Tämä ehkä kuulostaa kauhealta tällä tavoin kerrottuna, mutta sitä se ei ole paperilla.

Jäin miettimään kenellä ja missä on ollut/on samanlainen tyyli kirjoittaa, ja mieleen tuli kaksi lapsuuden suosikkikirjailijaa: tanskalainen Bjarne B. Reuter joka kirjotti sekä Buster -sarjaa että omaa suosikkisarjaani, joka alkoi kirjalla Sedän suuri keikka, ja jatkui teoksilla Puhdasta kultaa pussissa, Roskapönttöjen ritarit ja Bertramin pöksyt eivät tutise. Rakastin näitä teoksia, niiden ”lentävän iloista tyyliä”, joka tempaisi mukaansa. Samanlaisia hyviä fiiliksiä nousi pintaan Me Rosvolat -teosta lukiessa.

Toinen kirjailija kenen teoksista Me Rosvoloiden tyyli muistuttaa, on itseasiassa Diana Wynne Jones. Hetken aikaa sain tätä hakea muistin lonkeroista, ja mietin onko asia näin, mutta kyllä oma mieleni yhdistävän linkin kirjailijoiden tyyleissä löysi. Siri Kolu on tavoittanut Me Rosvoloissa jotakin sellaista ”viatonta aitoutta”, ja ennen kaikkea onnistunut kuvaamaan tätä perusinhimillistä olotilaa tavalla, jonka kautta viaton aitous välittyy lukijalle asti – esimerkiksi sitä, kuinka lapset joskus odottavat, että aikuiset tietäisivät aina vastauksen kaikkeen, että kyllä ”iskä tietää mitä pitää tehdä”. Joskus tapahtuu kuitenkin niin, että aikuinen laskeekin päänsä käsiensä väliin ja sanoo hiljaisella äänellä, että ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Vastauksia ei ole. Jotakin tällaista Me Rosvoloissa on, Rosvolan perheessä. Yritys on kova, ja joka suuntaan revitellään, mutta sitten tulee hetki jolloin kukaan ei tiedä mitä tehdä. Diana Wynne Jonesin teoksissa on paljon tällaista. Jatkuva touhu on päällä, ja sitä kuvataan hyvin mukaansa tempaavalla tavalla, mutta kuitenkin elämän kääntöpuoli, se ”ei niin hauska puoli”, on aina jossakin läsnä, inhimillisellä ja ymmärrettävällä, nimenomaan lapsen näkökulmasta katsottuna ymmärrettävällä tavalla läsnä.

Tarinan teemoista sen verran, että väkisinkin kiinnitti huomiota Viljan haluttomuus palata oman perheen luokse. Viljan isä on keräilijä, joka Viljan mielestä puhuu rahakokoelmalleenkin paljon kauniimmin kuin omille lapsilleen. Isosisko kiusaa ja Vilja saa aina syyt niskoilleen. Ei ihmekään että kesä Rosvoloiden kanssa kiinnostaa. Tapa jolla Viljan ajatuksista ja tuntemuksista kerrotaan on sinänsä kepeä, mutta ulottuu kuitenkin syvälle – tytön mietteet ovat rehellisyydessään niin aitoja, että jos tämän isä olisi ne kuullut, olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa mitä Jouni-isä olisi miettinyt. Itseasiassa odotin hiukan jotakin lukua, jossa näkökulma olisi annettu Viljan perheelle, mutta sellaista tarinassa ei tullut. Ei haittaa, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla perheen reaktioita Viljan ryöstöön ja poissaoloon.

Itse koin, että Viljan haluttomuus palata kotiin on ns. pikkuteema, joka kätkee taakseen isomman teeman, joka nousee lasten ja nuorten kirjoissa usein esille – hylätyksi tulemisen tunne, tunne siitä että kukaan ei välitä. Että lapset ovat ”vain tavaroita”, joita heitellään paikasta toiseen. Tarinaa lukiessani koin, että Viljan oma kokemus on ns. jäävuoren huippu tästä isommasta teemasta, ja että Viljan kokemus erinomaisen hyvin kuvaa tätä toista isompaa teemaa – lapsi yksinkertaisesti kokee, että oma isä rakastaa rahakokoelmaansakin enemmän kuin omia lapsiaan, ja mieluummin viettää kesän Rosvoloiden kanssa kuin oman perheensä kanssa, jos kerran itse saa valita. Varmasti tarinaa voi tulkita muillakin tavoin, ja lukijasta riippuen nähdä sen sisällä erilaisia teemoja. Itselleni tämä teema avautui Viljan reaktioiden kautta luontevasti eteen.

Luonnollisesti teoksessa on muitakin teemoja, kuten Rosvolan perheen rosvoaminen (sekä ylipäänsä kirjassa esiintyvä ”rosvokulttuuri”), ja se mikä rosvoamisen aikanaan aiheutti Rosvolan perheen osalta. Kirjan lopussa tähän teemaan pureudutaan enemmän, joten en käsittele aihetta tässä, koska en halua pilata kenenkään lukuhetkiä.

Ideana ”Rosvolan perhe ja rosvokulttuuri” on suorastaan vinkeä. Perhe on ”ihan pihalla”, eikä ymmärrä esimerkiksi rahasta tai sen arvosta mitään. Rosvoaminen on ikään kuin paluuta oravannahkakulttuuriin, sekä kulttuuriin jossa isompi ottaa pienemmältä voiman oikeutuksella. Vilja on mielenkiintoinen omantunnon ääni Rosvoloiden joukossa, joka osaltaan herättelee perhettä myös rosvoamisen suhteen – raja siinä, mikä on oikein ja mikä väärin voi joskus olla veteen piirretty viiva, mutta Vilja on näppärä ja kekseliäs nuori nainen, joka yllättävää kyllä kehittelee Rosvolan perheelle kokonaisen uuden lähtökohdan rosvoukseen ja rosvokulttuuriin.

Suositeltavaa lukemista ihan kaikille!