Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Annika Lutherin tuoreimmasta teoksesta Kodittomien kaupunki. Tässä linkki Teoksen sivulle, jos haluat käydä lukemassa mitä siellä Kodittomien kaupungista kerrotaan. Kyseessä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva tarina. Maapallon vedenpinta on noussut. Tämän seurauksena myös Helsinki on jäänyt suurimmaksi osaksi veden alle. Tarina kertoo 15-vuotiaasta Liljasta ja Liljan etsinnästä, josta en tässä vaiheessa paljasta enempää.

Kirjallisuuskritiikissä on nykyään hyvin usein lähtökohtana se, että teoksesta EI VOI kirjoittaa kuin hyvin lyhyen arvion. Usein arvioitavien kirjojen kohdalla herää halu kirjoittaa sekä tarinasta että kontekstista, jossa tarina elää omaa elämäänsä. Kontekstilla tarkoitan kirjallisuuden kenttää, jonka osaksi uusi teos tulee. Jonkin asteista hampaiden kiristystä aiheuttaa joskus se, että tämän halun täyttäminen on sula mahdottomuus. Täällä blogissa voin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta lehtiteksteihin ei yksinkertaisesti mahdu. Piste.

Lutherin teoksen kohdalla olisin halunnut kirjoittaa scifistä ja etenkin dystopiasta enemmän, koska Suomessa ei viime vuosina ole kovin usein ilmestynyt Kodittomien kaupungin kaltaisia teoksia, eli scifiin tai dystopiaan lukeutuvia teoksia. Jonkun verran käännöskirjallisuutta on ilmestynyt, totta, mutta kotimaisena tuotantona tämä sarka on jäänyt kylvämättä melko monena vuonna. Fantasiaa on ilmestynyt paljon enemmän. Nyt on selvästi tapahtumassa muutosta, tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi kotimaista scifiin ja etenkin dystopiaan lukeutuvaa teosta. Se toinen on Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset. Viime vuosien kehityksen perusteella vaikuttaisi olevan myös liikettä siihen suuntaan, että dystopia olisi eriytymässä omaksi alalajikseen, mikä on sinänsä mielenkiintoista, ja ilmeisen tyypillistä postmodernille ajalle. Siis se, että kulttuurin kentän isoista lajityypeistä syntyy pieniä haarakkeita, jotka jossakin vaiheessa itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä, ja jotka taas synnyttävät jotakin uutta, joka alkaa elää omaa elämäänsä.

Olen parin viikon kuluttua menossa kouluttamaan libristi-tutkinnon opiskelijoita, ja pääsen samalla puhumaan myös scifistä. Olen tässä koostanut luentoani, ja samalla palannut tutkimaan scifiä teoreettisesta näkökulmasta. En ole tehnyt tätä aikoihin, ja ”uudelleen buuttaus” on tehnyt hyvää. Tämä postaus lähti scifin ja dystopian ”suhteen” selvittämisestä. Tieteisgenre eli scifi on oma lajityyppinsä, johon dystopian aikaisemmin katsottu lukeutuvan, mutta josta se on ilmeisesti itsenäistymässä. Jonkun katsantokannan mukaan myös fantasia lukeutuu scifiin, mutta omassa mielessäni olen aina hahmottanut nämä kaksi erillisiksi suunniksi. Scifi lähti aikanaan liikkeelle ”tieteestä ja teknologiasta”, ja on sittemmin haarautunut lukemattomiin alalajeihin. Scifin kehitys televisiossa ja elokuvissa on aivan oma juttunsa, samoin sarjakuvissa. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että alkuvaiheissa 1950-luvun tienoolla scifi oli melko teknologista, ja siitä on jäänyt elämään – valitettavasti myös nykypäivässä – se käsitys, että scifi on vain ja ainoastaan jotakin sellaista, jossa on robotteja ja jossa lennetään avaruusaluksilla.

Näin ei ole asianlaita. Scifi on hyvin monimuotoinen genre, joka alkoi piakkoin 1950-luvun jälkeen levitä ja laajentua mitä merkillisimpiin suuntiin. Esimerkiksi kirjailija James Triptree Jr:n tarina kuvaa hyvin mitä scifin kentällä aikanaan tapahtui, millaisten ennakkoluulojen parissa kentän sisälläkin painittiin. Ennen kaikkea James Triptreen upeat tekstit kertovat siitä moninaisuudesta, joka kentässä elää – edelleen. Scifi voi olla hyvin psykologista, tai jopa sosiologista, usein läsnä on myös yhteiskuntakriittinen aspekti.

Johanna Sinisalo kirjoittaa scifistä ja fantasiasta seuraavasti teoksessa Fantasian monet maailmat (BTJ 2004): Kirjailijan näkökulmasta fantasia ja science fiction eivät ole päämääriä vaan työkaluja. Kirjailija ei nähdäkseni kirjoita tarkoitushakuisesti juuri tiettyä lajityyppiä, vaan ensisijaisesti tarinaa ja sille muodostuvaa subtekstiä, jolla yleensä on – kuten kaikilla fiktioteksteillä tapaa olla – jokin laajempi merkityssisältö. Tarinansa kautta kirjailija fiktioin keinoin peilaa, analysoi ja purkaa tiettyä, usein yhteiskunnallista problematiikkaa. (FMM; 23)

Esimerkiksi Maarit Verrosen tuotantoa lukiessa voi pohtia ovatko teokset scifiä vai ei. Verrosen myöhempi tuotanto, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää edustavat dystopiaa, josta Niklas Bengtsson kirjoittaa näin: Utopiakirjallisuudessa tulevaisuus nähdään positiivisena onnelana, ja sen vastakohta on dystopia eli anti-utopia. Dystopisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja tekniikka nähdään negatiivisessa valossa. Dystopiassa tulevaisuus on uhka. (Bengtsson, Mielikuvituksen rajaton riemu, 2000; 37)

Käsittääkseni dystopinen ”alalaji” on elänyt scifin sisällä alusta alkaen. Joskus, silloin kun pipo oli kireällä ja kaikkea piti lajitella ja luokitella hyvin tarkkaan (eli yliopistoaikaan…), suhtauduin scifiin siten, että ”kelpuutin” genreen vain ns. hc-scifin. Tällä tarkoitetaan vanhaa kunnon hard core -scifiä, eli juuri sitä teknologialla ja tulevaisuuden maailmoilla kyllästettyä tarinaa. Muistan kuinka en hyväksynyt esim. Margaret Atwoodin Orjatarta scifiksi, koska minulle ”ei riittänyt” se, että teos on sijoitettu johonkin tulevaisuuden maailmaan, ja että siinä on dystopisia elementtejä. Orjatar on muuten dystopia, ja sitä kautta myös scifiä, ja erittäin hyvä teos – suosittelen! Niin ne mielipiteet muuttuvat. Kummasti asiaa auttaa oman itsen avartuminen, liike poispäin tiukan järjen ja logiikan, sekä ennen kaikkea rajaamisen ja luokittelun maailmasta. 😉 Hiukan samanlaista liikettä Liljakin kokee Kodittomien kaupungissa 🙂

Tällaisia taustoja vasten on mielenkiintoista ja tietenkin ilahduttavaa saada lukea etenkin kotimaista scifiä – ja dystopiaa – joka on ilmeisesti ottamassa ensi askeleitaan omaksi lajityypikseen. Lämpimästi suosittelen tutustumista scifin – ja dystopian – ihmeelliseen maailmaan, etenkin jos lajityyppi ei vielä ole tuttu. Annika Lutherin Kodittomien kaupunki tarjoaa yhdenlaisen lähestymistavan genreen. Viihtyisiä lukuhetkiä!

Dystopia/Scifi

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Teos & Söderströms 2011.

Suomentanut Asko Sahlberg.

238 sivua

Kaupunki meren sylissä

Annika Lutherin kuudes nuorten romaani Kodittomien kaupunki kuvaa ekokatastrofin kokenutta tulevaisuuden yhteiskuntaa. Eletään vuotta 2050. Suurin osa maapallosta on jäänyt veden alle, Etelä-Suomi mukaan lukien. Helsingistä on tullut turvaa etsivien siirtolaisten täyttämä ”Halsingih”, meren syliin jäänyt kaupunki.

Kodittomien kaupungissa pureudutaan isoihin ja haastaviin teemoihin. Dystopisille kertomuksille on tyypillistä kuvata tulevaisuuden ei-toivottua yhteiskuntaa, tai jonkinlaisen katastrofin kohdannutta yhteisöä. Ekokatastrofi tarjoaa kehyksen 15-vuotiaan Liljan ja hänen perheensä tarinalle. Tyttö epäilee syntyperäänsä, ja karkaa Halsingihiin etsimään äitiään. Liljan henkilöhahmon kautta tarinassa tutkitaan oman perheen ja yhteisön merkitystä, yksilön vapautta ja suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan, sekä ympäristön ja luonnon merkitystä ihmiselle.

Annika Luther on luonut haastavista aineksista vahvan tarinakokonaisuuden. Kerronnassa vaivaa paikka paikoin tietokirjamaisen jäykkä ote, joka kuitenkin suurimmaksi osaksi peittyy tarinan ääniin. Kertomus teini-ikäisestä tytöstä ruusunpunaisine kuvitelmineen saa vauhtia Liljan avautuessa Halsingihin todellisuudelle. Lilja kohtaa nopean aikuistumisen, edessä on elämä maailmassa jossa mikään ei ole varmaa. Kulttuurit törmäävät toisiinsa ja kysymyksiä herää. Ekokatastrofin muodostamissa raameissa Kodittomien kaupunki on vahva tarina kasvusta ja pelkojen voittamisesta.

Teksti Maria Loikkanen

Sari Peltoniemi – Hirvi

Sari Peltoniemi: Hirvi

Tammi 2001

Seuraavassa juonipaljastuksia, joten suosittelen kertomuksen lukemista ennen kuin luette tämän! 😉

Mietin pitkään mitä Hirvestä kirjoittaisin. Ei siksi, että teoksesta olisi vaikea löytää sanottavaa, vaan siksi, että siitä olisi sanottavaa todella paljon. Ensin kirjoitin ”älyttömän pitkän” postauksen, joka alkoi jossakin vaiheessa tuntua ”älyttömältä ja pitkältä”. Totesin että homma ei toimi, ja vaihdoin strategiaa.

Anteeksi vain kaikki realistisen kirjallisuuden ystävät jotka ette pidä spefistä, mutta monesti spefissä eli spekulatiivisessa fiktiossa (eli fantasiassa, scifissä ja maagisessa realismissa sekä muissa, jatkuvasti laajentuvissa, edellä mainittuja lähellä olevissa genremuodoissa) niin kutsutut kerronnalliset välineet ovat paljon monipuolisempia kuin puhtaasti realistisessa kirjallisuudessa. Usein tämä toimii kotikenttäetuna siinä mielessä, että tarinassa on paljon enemmän konkreettisia välineitä joilla kertoa tarinaa. Esimerkiksi scifi-kertomuksessa koko tarinan voi muuttaa jokin yhtäkkinen tapahtuma, esimerkiksi avaruusalus, joka ilmestyy odottamatta paikalle. Fantasiakirjallisuudessa pelkästään henkilöhahmojen mahdolliset maagiset ominaisuudet (kyky taikoa/loitsia, muodonmuutokset jne.) voivat vaikuttaa kerronnan rakenteeseen, mutta myös taianomaiset esineet kuten lumotut peilit tai esineet voivat muuttaa kerronnan kulkua: esim. lumottu peili tai ovi voi toimia portaalina toiseen maailmaan, tai lumottu esine kuten sormus voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi. Realistisessa kirjallisuudessa ei juuri tällaisia kerronnallisia välineitä ole käytettävissä.

Itseäni kiinnostaa kovasti kirjalliset teokset, joissa hämärtyy realistisen ja fantastisen (tai scifistisen) välinen raja, tarinat joissa realistinen ja fantastinen jollakin tavalla lomittuu toisiinsa – tarkoittaen esimerkiksi sitä, että arkipäivän tapahtumien lomassa tapahtuu jotakin ”epätavallista, ihmeellistä”. Monet tämän tyyppiset tarinat ovat saaneet lapun otsaansa otsikolla ”maaginen realismi”, mutta on olemassa myös kirjailijoita, jotka työstävät tarinoita fantastisen ja realistisen välimaastoissa. Sari Peltoniemi on yksi näistä kirjailijoista.

Tähän väliin tiedoksi, etenkin niille jotka eivät spefiä sen kummemmin tunne, että kaikki spefi ei ole todellakaan ole samanlaista: kaikissa scifiteoksissa ei pelkästään lennetä avaruudessa ja ammuta sädepyssyillä, kaikissa fantasiateoksissa ei pelkästään juosta miekka vyötäröllä ja kirves selässä vuorilla aarteiden perässä, ja tapeta lohikäärmeitä tai örkkejä. Spefiä on hyvin monenlaista – ihmeen tuntua riittää kaikille, joskus jopa kauhuksi saakka, tarkoittaen sitä että jotkut spefi-teokset ovat hyvinkin kauhu-väritteisiä. Spefi-tekstejä on yhtä monenlaista kuin kirjoittajiakin, ilman muuta kannattaa tutustua lajityyppeihin – suosittelen etenkin kotimaisten kertojien teoksia!

Hirven kohdalla olisi ollut mahdollista kirjoittaa monista asioista: teoksen rakenteesta ja sen kerronnallisista välineistä, siitä kuinka ne sitovat yhteen realistista ja fantastista, sekä ylipäänsä pohtia realistista ja fantastista. Päädyin kuitenkin pohtimaan teoksen tematiikkaa, sillä se oli asia joka teosta lukiessani kosketti itseäni eniten. Lisäksi haluan joskus lähestyä myös spefi-teoksia muistakin kuin fantastisen tai scifistisen näkökulmasta, jotta lukijoille avautuisi paremmin spefin laajuus ja monipuolisuus. Hirven tematiikka on hyvin monipuolista, joten tästä on siis hyvä aloittaa!

Sari Peltoniemen Hirvi on kertomus kuninkaasta ja prinsessasta, joiden kohtalona on olla aivan jotakin muuta. Prinsessa Ursula kasvaa yksinäisyydessä, isäänsä kaivaten. Sotaisa kuningas ratsastaa vähän väliä johonkin taisteluun, koska valtakuntaa pitää laajentaa. Prinsessa oppii maailman olevan linna, jossa hän voi komennella alamaisia mielensä mukaan. Kunnes tulee päivä, jolloin Ursula täyttää 18-vuotta. Yhtäkkiä prinsessan pitäisi kantaa vastuuta asioista, joista hän ei tiedä mitään, koska kukaan ei ole opettanut. Painostavat syntymäpäivät päättyvät seikkailuun, jolla on vakavat seuraukset. Kuningas karkoittaa tyttärensä erakkomökkiin, jossa tämä joutuu kohtaamaan maailman omillaan.

Tarinan rakenne on kiinnostava. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, josta lukija viedään menneeseen. Samalla tehdään selväksi, että yksi tarinan henkilöhahmoista toimii kirjurina, joka kertoo lukijalle tarinaa. Koko kertomuksen mitalta kertojat vaihtelevat henkilöhahmosta toiseen. Joskus käy niin, että tällaiset kerronnalliset ratkaisut tuovat sekavuutta kertomukseen, ja ”jotakin lässähtää” – kokonaisuus ei vain toimi siten kuten pitäisi. Hirven tapauksessa tarina vahvistuu siitä, että sillä on useampi kertoja. Koin hyvänä ja kerrontaa selkeyttävänä ratkaisuna sen, että eri kertojien kerronta on merkitty on erilaisella fontilla, ja yhden kertojan kohdalla teksti on kursivoitu. Mitä kirjan rakenteeseen tulee, kerronta ottaa jossakin vaiheessa ”nykypäivän kiinni”, ja siirtyy siitä vielä eteenpäin. Tarinan loppu jää joiltakin osin avoimeksi, eli lukija saa tietää mitä osalle henkilöhahmoista tapahtui, mutta toisten kohtalo jää arvoitukseksi.

Takaisin tarinaan. Talvi on tulossa ja Ursula on viimeisillään raskaana keskellä metsää olevassa mökissä. Yksin. Tyttö syö jauhoja, koska ei osaa valmistaa niistä leipää tai puuroa. Puita hän ei osaa tehdä, vaatteiden ompelemisesta puhumattakaan. Siitä millä tavoin lapsi tulee maailmaan hänellä ei ole aavistustakaan. Silti Ursula, josta nyt on tullut ”tavallinen tyttö”, selviää kuin ihmeen kaupalla. Metsästä löytyy marjoja, ja salaperäinen kätilö ilmestyy auttamaan synnytyksessä juuri oikeaan aikaan. Alkaa uusi elämä poikalapsen kanssa, elämä jonka myötä tyttö oivaltaa seisovansa kahden maailman kynnyksellä: metsässä asustaa kansa, jonka viisaus ja myötätuntoisuus ulottuu myös ihmisten maailmasta tulleeseen asukkaaseen. Kansa opastaa ja opettaa prinsessaa siinä toivossa, että hän voisi joku päivä tarjota parannusta, lohtua ja myötätuntoa niille, jotka osaavat erakkopirtiltä apua hakea. Poikalapsi, joka myöhemmin saa nimen Hirvi, on silta kahden kahden maailman välissä, ihminen kenelle metsän kansan parissa eläminen on paljon luontevampaa kuin ihmisten parissa oleminen.

Hirven pääteemat ovat isoja. Vanhempi-lapsi suhde ja vastuun kantaminen. Seksuaalisuus. Erilaisuus ja sen hyväksyminen – mitä tapahtuu jos erilaisuutta ei hyväksytä, jos pelkotila saa ihmisistä vallan? Ennen aikaan lopputulos saattoi olla jopa roviolla polttaminen. Hirvessä Sari Peltoniemi tarttuu rohkeasti näihin teemoihin, tehden ne luontevalla tavalla osaksi tarinaa. Isoista asioista kerrotaan tavoilla, jotka tekevät ne ymmärrettäviksi lukijalle – kuitenkin sillä tavoin, että tarina säilyttää keveytensä. Missään vaiheessa tarinasta ei tule liian raskasta tai painavaa.

Vastuu ja sen kantaminen, etenkin vanhempi-lapsi suhteessa, on yksi teoksen pääteemoista. Poissaolevan isän tytär ei koskaan opi asioita, joista hänen oletetaan aikuisena kantavan vastuuta, koska kukaan ei niitä hänelle opeta. Kuninkaan pitäisi opettaa ja kasvattaa tytärtään sotimisen sijaan, mutta hän valitsee sodan. Sitten yhdessä yössä, prinsessan täyttäessä 18-vuotta, hänen odotetaan tietävän mitä hänen tulee tehdä ja kuinka käyttäytyä. Kun aikuisuuden kynnyksellä sattuu ”vahinko”, isän reaktio on lapsen hylkääminen. Aikuinen tytär on oikeastaan lapsi aikuisen ruumiissa, eikä edes ymmärrä mitä on tapahtumassa.

Hylkäämisen kautta, peittelemättä, kauhistelematta tai moralisoimatta, Hirvessä kuvataan fantasiatarinan keinoin (metsän maaginen kansa rientää apuun) niitä seurauksia, joita vanhempien vastuuntunnottomuudella voi olla. Vastuun ja vastuun kantamisen mallit ovat siirtymäisillään sukupolvelta toiselle, kun karkoitettu prinsessa tekee erakkomökissä parhaansa selvitäkseen arjessa. Vaikeaa kuitenkin on. Metsän kansan käden ojennus pelastaa tuoreen äidin ja lapsen hengen, tarjoaa äidille uuden mallin vastuun kantamiselle (hylkäämisen sijaan huolehditaan ja välitetään myös niistä, ketkä tekevät virheitä) sekä uuden suunnan elämässä. Suunnan, jolla vuosia myöhemmin on hirvittävä hinta, kun taudin runtelemat lähiseutujen asukkaat syyttävät ”erakkonoitaa” taudin aiheuttajaksi. Huolimatta siitä ystävällisyydestä, jota parantaja on apua hakeville vuosien myötä tarjonnut. Koska hän on ”erilainen” kuin muut.

Erilaisuuden teema nousee Hirvessä esille etenkin henkilöhahmojen kautta – Ursula, Lepakko ja Hirvi ovat kaikki jollakin tavalla ”erilaisia” kuin muut, metsän kansasta puhumattakaan. Pelon synnyttämien ennakkoluulojen voima ilmentyy voimakkaimmin Ursulan henkilöhahmon kautta. Ursula saa metsän kansalta apua, ja oppii ”maagisia” taitoja. (Mikä on myös osoitus siitä, että kuka tahansa halukas voi näitä taitoja oppia, jos on valmis siirtämään omat ennakkoluulonsa syrjään oppiakseen uutta ja auttaakseen muita.) Kuitenkin, huolimatta kaikesta siitä avusta jota parantajaksi opiskellut prinsessa vuosien myötä ihmisille antoi, häntä syytettiin taudin alulle laittajaksi. Kertomus kuvaa rankalla kädellä pelkotilojen aiheuttamia ennakkoluuloja, jotka sokeuttavat ja kuurouttavat ihmiset: metsässä asuva erakkoparantaja on kaikesta antamastaan hyvästä huolimatta jotakin niin outoa ja pelottavaa, että hänet pitää polttaa roviolla syyllisenä kulkutautiin. Ironista kyllä, syyllistä etsiessään vihan myrkyttämä kansa polttaa juuri sen ainoan ihmisen, joka heitä ehkä voisi auttaa.

Hirvi on monessa mielessä erittäin kiinnosta kertomus. Pelkästään tarinan rakenne itsessään on kiinnostava (ainakin kirjallisuutieteilijälle) monien kertojien sekä nykyisyydessä ja menneisyydessä liikkumisen kautta. Kun tähän pakettiin yhdistetään toisiinsa sekoittuneet fantasiakirjallisuuden ja realistisen kirjallisuuden ainekset, sekä isot teemat joita teoksessa käsitellään, lopputulos on upean monipuolinen kertomus. Ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta tällaisia teoksia saa hakemalla hakea: oma käsitykseni on se, että Suomessa kirjoitetaan vahvasti omaäänistä ja persoonallista spefiä (scifiä, fantasiaa ja maagista realismia yms.), joka ”ei jää uriinsa pyörimään”. Urissa pyörimisellä tarkoitan sitä, että kotimaiset kirjailijat kokeilevat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti etenkin genrerajojen ylittämistä, minkä tuloksena syntyy entistä monipuolisempaa kirjallisuutta. Käsittääkseni esim. anglosaksisen fantasian puolella ilmestyy vieläkin paljon teoksia, jotka eivät juurikaan haasta tai koettele genrerajoja. Voi olla että olen väärässä, ja itseasiassa tässä tapauksessa olisinkin väärässä erittäin mielelläni! Kirjallisuuden eri lajityyppien kehittyminen ja rajojen rikkominen on osaltaan uutta luova voima, jonka koen erittäin tervetulleena ilmiönä. Kotimaiset kirjailijat, etenkin fantasian ja scifin saralla, ovat onneksi jo pitkän aikaa vastanneet tähän haasteeseen. Sari Peltoniemi on yksi heistä.

Muistakaa tutustua myös Sari Peltoniemen kerrassaan fantastiseen uutuusteokseen ”Kuulen kutsun metsänpeittoon”, joka on juuri ilmestynyt! 😉

Lasten kirjapöllöehdokkaiden finalistit

Kirjakauppaliitto tiedottaa: Lasten tietokirjapöllöehdokkaat 2011-finalisteiksi on valittu teokset

  • Hilma ja Pingviini, kirjailija Timo Parvela, kuvittaja Markus Majaluoma
  • Keijukaiset, kirjailija Marjut Hjelt, kuvittaja Jaana Aalto
  • Oopperaa, oopperaa!, kirjailija Lisbeth Landefort

Vuoden 2011 Hyvä haltija, tähtitieteen professori Esko Valtaoja julkistaa voittajan Turun Kirjamessuilla.

Kirjakauppasäätiö jakaa vuorovuosin Lasten- tai Nuortenkirjapöllö-palkinnon tunnustuksena yli kymmenen vuotta sitten julkaistusta, mutta edelleenkin merkittävänä pidettävästä lasten- tai nuortenkirjasta. Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita kirjailijoita ja tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville. Palkinnon tunnuslause on Hyvä kirja elää!

Tänä vuonna Kirjapöllö myönnetään tietokirjalle. Esiraati on valinnut Lastenkirjapöllö-finaaliin kolme teosta, joista Hyvä haltija valitsee voittajan.

Lisätietoja Kirjakauppaliiton tiedotteesta!