Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Annika Lutherin tuoreimmasta teoksesta Kodittomien kaupunki. Tässä linkki Teoksen sivulle, jos haluat käydä lukemassa mitä siellä Kodittomien kaupungista kerrotaan. Kyseessä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva tarina. Maapallon vedenpinta on noussut. Tämän seurauksena myös Helsinki on jäänyt suurimmaksi osaksi veden alle. Tarina kertoo 15-vuotiaasta Liljasta ja Liljan etsinnästä, josta en tässä vaiheessa paljasta enempää.
Kirjallisuuskritiikissä on nykyään hyvin usein lähtökohtana se, että teoksesta EI VOI kirjoittaa kuin hyvin lyhyen arvion. Usein arvioitavien kirjojen kohdalla herää halu kirjoittaa sekä tarinasta että kontekstista, jossa tarina elää omaa elämäänsä. Kontekstilla tarkoitan kirjallisuuden kenttää, jonka osaksi uusi teos tulee. Jonkin asteista hampaiden kiristystä aiheuttaa joskus se, että tämän halun täyttäminen on sula mahdottomuus. Täällä blogissa voin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta lehtiteksteihin ei yksinkertaisesti mahdu. Piste.
Lutherin teoksen kohdalla olisin halunnut kirjoittaa scifistä ja etenkin dystopiasta enemmän, koska Suomessa ei viime vuosina ole kovin usein ilmestynyt Kodittomien kaupungin kaltaisia teoksia, eli scifiin tai dystopiaan lukeutuvia teoksia. Jonkun verran käännöskirjallisuutta on ilmestynyt, totta, mutta kotimaisena tuotantona tämä sarka on jäänyt kylvämättä melko monena vuonna. Fantasiaa on ilmestynyt paljon enemmän. Nyt on selvästi tapahtumassa muutosta, tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi kotimaista scifiin ja etenkin dystopiaan lukeutuvaa teosta. Se toinen on Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset. Viime vuosien kehityksen perusteella vaikuttaisi olevan myös liikettä siihen suuntaan, että dystopia olisi eriytymässä omaksi alalajikseen, mikä on sinänsä mielenkiintoista, ja ilmeisen tyypillistä postmodernille ajalle. Siis se, että kulttuurin kentän isoista lajityypeistä syntyy pieniä haarakkeita, jotka jossakin vaiheessa itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä, ja jotka taas synnyttävät jotakin uutta, joka alkaa elää omaa elämäänsä.
Olen parin viikon kuluttua menossa kouluttamaan libristi-tutkinnon opiskelijoita, ja pääsen samalla puhumaan myös scifistä. Olen tässä koostanut luentoani, ja samalla palannut tutkimaan scifiä teoreettisesta näkökulmasta. En ole tehnyt tätä aikoihin, ja ”uudelleen buuttaus” on tehnyt hyvää. Tämä postaus lähti scifin ja dystopian ”suhteen” selvittämisestä. Tieteisgenre eli scifi on oma lajityyppinsä, johon dystopian aikaisemmin katsottu lukeutuvan, mutta josta se on ilmeisesti itsenäistymässä. Jonkun katsantokannan mukaan myös fantasia lukeutuu scifiin, mutta omassa mielessäni olen aina hahmottanut nämä kaksi erillisiksi suunniksi. Scifi lähti aikanaan liikkeelle ”tieteestä ja teknologiasta”, ja on sittemmin haarautunut lukemattomiin alalajeihin. Scifin kehitys televisiossa ja elokuvissa on aivan oma juttunsa, samoin sarjakuvissa. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että alkuvaiheissa 1950-luvun tienoolla scifi oli melko teknologista, ja siitä on jäänyt elämään – valitettavasti myös nykypäivässä – se käsitys, että scifi on vain ja ainoastaan jotakin sellaista, jossa on robotteja ja jossa lennetään avaruusaluksilla.
Näin ei ole asianlaita. Scifi on hyvin monimuotoinen genre, joka alkoi piakkoin 1950-luvun jälkeen levitä ja laajentua mitä merkillisimpiin suuntiin. Esimerkiksi kirjailija James Triptree Jr:n tarina kuvaa hyvin mitä scifin kentällä aikanaan tapahtui, millaisten ennakkoluulojen parissa kentän sisälläkin painittiin. Ennen kaikkea James Triptreen upeat tekstit kertovat siitä moninaisuudesta, joka kentässä elää – edelleen. Scifi voi olla hyvin psykologista, tai jopa sosiologista, usein läsnä on myös yhteiskuntakriittinen aspekti.
Johanna Sinisalo kirjoittaa scifistä ja fantasiasta seuraavasti teoksessa Fantasian monet maailmat (BTJ 2004): Kirjailijan näkökulmasta fantasia ja science fiction eivät ole päämääriä vaan työkaluja. Kirjailija ei nähdäkseni kirjoita tarkoitushakuisesti juuri tiettyä lajityyppiä, vaan ensisijaisesti tarinaa ja sille muodostuvaa subtekstiä, jolla yleensä on – kuten kaikilla fiktioteksteillä tapaa olla – jokin laajempi merkityssisältö. Tarinansa kautta kirjailija fiktioin keinoin peilaa, analysoi ja purkaa tiettyä, usein yhteiskunnallista problematiikkaa. (FMM; 23)
Esimerkiksi Maarit Verrosen tuotantoa lukiessa voi pohtia ovatko teokset scifiä vai ei. Verrosen myöhempi tuotanto, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää edustavat dystopiaa, josta Niklas Bengtsson kirjoittaa näin: Utopiakirjallisuudessa tulevaisuus nähdään positiivisena onnelana, ja sen vastakohta on dystopia eli anti-utopia. Dystopisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja tekniikka nähdään negatiivisessa valossa. Dystopiassa tulevaisuus on uhka. (Bengtsson, Mielikuvituksen rajaton riemu, 2000; 37)
Käsittääkseni dystopinen ”alalaji” on elänyt scifin sisällä alusta alkaen. Joskus, silloin kun pipo oli kireällä ja kaikkea piti lajitella ja luokitella hyvin tarkkaan (eli yliopistoaikaan…), suhtauduin scifiin siten, että ”kelpuutin” genreen vain ns. hc-scifin. Tällä tarkoitetaan vanhaa kunnon hard core -scifiä, eli juuri sitä teknologialla ja tulevaisuuden maailmoilla kyllästettyä tarinaa. Muistan kuinka en hyväksynyt esim. Margaret Atwoodin Orjatarta scifiksi, koska minulle ”ei riittänyt” se, että teos on sijoitettu johonkin tulevaisuuden maailmaan, ja että siinä on dystopisia elementtejä. Orjatar on muuten dystopia, ja sitä kautta myös scifiä, ja erittäin hyvä teos – suosittelen! Niin ne mielipiteet muuttuvat. Kummasti asiaa auttaa oman itsen avartuminen, liike poispäin tiukan järjen ja logiikan, sekä ennen kaikkea rajaamisen ja luokittelun maailmasta. 😉 Hiukan samanlaista liikettä Liljakin kokee Kodittomien kaupungissa 🙂
Tällaisia taustoja vasten on mielenkiintoista ja tietenkin ilahduttavaa saada lukea etenkin kotimaista scifiä – ja dystopiaa – joka on ilmeisesti ottamassa ensi askeleitaan omaksi lajityypikseen. Lämpimästi suosittelen tutustumista scifin – ja dystopian – ihmeelliseen maailmaan, etenkin jos lajityyppi ei vielä ole tuttu. Annika Lutherin Kodittomien kaupunki tarjoaa yhdenlaisen lähestymistavan genreen. Viihtyisiä lukuhetkiä!
Dystopia/Scifi
Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Teos & Söderströms 2011.
Suomentanut Asko Sahlberg.
238 sivua
Kaupunki meren sylissä
Annika Lutherin kuudes nuorten romaani Kodittomien kaupunki kuvaa ekokatastrofin kokenutta tulevaisuuden yhteiskuntaa. Eletään vuotta 2050. Suurin osa maapallosta on jäänyt veden alle, Etelä-Suomi mukaan lukien. Helsingistä on tullut turvaa etsivien siirtolaisten täyttämä ”Halsingih”, meren syliin jäänyt kaupunki.
Kodittomien kaupungissa pureudutaan isoihin ja haastaviin teemoihin. Dystopisille kertomuksille on tyypillistä kuvata tulevaisuuden ei-toivottua yhteiskuntaa, tai jonkinlaisen katastrofin kohdannutta yhteisöä. Ekokatastrofi tarjoaa kehyksen 15-vuotiaan Liljan ja hänen perheensä tarinalle. Tyttö epäilee syntyperäänsä, ja karkaa Halsingihiin etsimään äitiään. Liljan henkilöhahmon kautta tarinassa tutkitaan oman perheen ja yhteisön merkitystä, yksilön vapautta ja suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan, sekä ympäristön ja luonnon merkitystä ihmiselle.
Annika Luther on luonut haastavista aineksista vahvan tarinakokonaisuuden. Kerronnassa vaivaa paikka paikoin tietokirjamaisen jäykkä ote, joka kuitenkin suurimmaksi osaksi peittyy tarinan ääniin. Kertomus teini-ikäisestä tytöstä ruusunpunaisine kuvitelmineen saa vauhtia Liljan avautuessa Halsingihin todellisuudelle. Lilja kohtaa nopean aikuistumisen, edessä on elämä maailmassa jossa mikään ei ole varmaa. Kulttuurit törmäävät toisiinsa ja kysymyksiä herää. Ekokatastrofin muodostamissa raameissa Kodittomien kaupunki on vahva tarina kasvusta ja pelkojen voittamisesta.
Teksti Maria Loikkanen
Alas taikavirtaa 