Uusia tuulia

Tein valintani: sanouduin irti Savon Sanomien kriitikon pestistä.

Pitkään olen asiaa miettinyt. Kuluneen kevään myötä palaset ovat asettuneet siten, että tuntui oikealta tehdä tämä valinta nyt. Minkäänlaista ”dramatiikkaa” asiaan ei liity, koen että yhteistyö Savon Sanomien kanssa on aina sujunut juohevasti.

Omalta osaltani kyse on toimintamallista, eli siitä että isot lehtitalot tekevät keskenään yhteistyötä sisällöntuotannon saralla, ja sisällöntuottaja on tässä se jonka tili jää konkreettisesti miinukselle. En voi enkä halua tukea toimintamallia, jossa freelancer-tekijän tekstin tekijänoikeudet jäävät talolle, joka voi käyttää tekstiä miten mielii, etenkin kun tekstistä maksetaan yksi pieni palkkio, joka ei ole oikein missään suhteessa siihen, että teksti julkaistaan usean lehden kulttuurisivuilla sekä lehden verkkosivuilla.

Haluan selkeyttä ja reiluutta toimintamalleihin myös sisällöntuottajaa kohtaan. Pitkään asiaa tunnusteltuani totesin, että kirjoitan mieluummin vaikkapa talkoohengessä pieniin kulttuurilehtiin kuten Sylviin tai Onnimanniin (Huom. LKI kuitenkin maksaa Onnimannin teksteistä pienet palkkiot). Tällä tavoin voin osallistua ja antaa oman panokseni sisällöntuotannossa. Kun on selvää, että teen talkoomeiningillä, niin ei tarvitse käyttää aikaa epätasapainossa olevan palkkioasian miettimiseen, kuten nyt on pitänyt tehdä. En halua antaa osaamistani ison lehtitalon käyttöön, jos korvaus ei ole missään suhteessa tehtyyn työhön. Olen kuitenkin käyttänyt vuosia elämästäni opiskeluun, ja opiskelujen sekä työn ohessa vapaa-aikaani rakentaakseni ja ylläpitääkseni kirjallisen saran tuntemusta. Joten jos virallisesta työpanoksesta puhutaan niin vanha vitsi ”pitäisikö humanistillekin maksaa tehdystä työstä” ei oikein tunnu enää hauskalta kun huomaa, että onkin mukana toimintamallissa jossa moinen vitsi ohjaa arjen tekemistä. Ei naurata, kun yrittäjän silmin katselee tällaista (media)maailmaa.

Päätökseen vaikutti myös se, että arvioitavien kirjojen määrä on tasaisesti vähentynyt. Samoin vaikutti se, että tekstien rajattu mitta alkoi ahdistaa niin paljon, että menin sisäisesti jumiin. Huomasin, että minua vaivaa niin paljon se, että teksti pitäisi puristaa tiukkaan muottiin, että en halunnut enää kirjoittaa lainkaan.

Tällaisia tuntoja herättää työ, josta pitäisi saada elanto? Tosin rahallisesti ajateltuna hyvin pieni osa-alue toimeentulosta, mutta kuitenkin. Kun asiat kehittyvät tällaiseen suuntaan työ- tai vapaa-ajan toiminnoissa, on pakko tehdä muutos.

Yleisesti ottaen elämäni ns. jumitilanteita olen ratkaissut odottamalla tai tekemällä valintoja. Nyt tein valinnan, ja oikean sellaisen, se on selvä. On oikein hyvä fiilis liittyen siihen, että sen minkä tästä eteenpäin teen, voi tehdä talkoopanoksena silloin kun vapaa-aika antaa myöten, tai sitten voi sanoa että nyt ei pysty osallistumaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Muitakin valintoja on tullut tehtyä. Ehkä se on kevät tai jotakin, mutta on ollut selkeä tarve katsoa elämän asioita kokonaisuudessaan, muun muassa niitä työkuvioita, jotka syystä tai toisesta eivät tunnu tasapainoisilta. Siitä mikä on ollut epätasapainossa olen päästänyt suosiolla irti, jos asian korjaaminen ei ole onnistunut.

Joskus pelkäsin tällaisten valintojen tekemistä, sitä että jos päästän jostakin vanhasta irti (vaikka se ei enää tuntuisikaan hyvälle ja toimisi siitä huolimatta, että olen yrittänyt tehdä korjausliikkeitä), niin saanko mitään tilalle.

Aina on tullut uutta tilalle, ja yleensä parempaa kuin se mitä taakseni jätin. Melkein voisin sanoa, että vanhasta irti päästäminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Tekee hyvää katsella uusiin suuntiin ja haistella uusia, raikkaita tuulia.

Nyt niitä sitten taas haistellaan, hyvillä mielin.

Tosin: kriitikon työ on ”rakas lapsi” minulle, enkä pysty saati halua ajatella elämääni ilman sitä, muodossa tai toisessa.

Toistaiseksi etenen talkoomeiningillä, Onnimanniin ja Sylviin kirjoittaen. En ole kehitellyt mitään uusia kuvioita, koska nyt tuntuu siltä että on aika antaa asioiden hautua. Uusi suunta löytyy kyllä sitten, kun on sen aika.

Blogikin pysyy auki toistaiseksi, mutta voi olla että sisältö jää vähiin. Lehtipestin sijaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, eli päivät sujuvat tiiviisti toimituksellisissa töissä. Vapaalla ei tahdo oikein riittää puhtia blogin parissa touhuamiseen, kun ei oikein riitä lukemisenkaan. Sitä paitsi – näin keväällä puutarhatyöt kutsuvat! 🙂

Hyvää kevättä kaikille!

Maria

 

Simukka: Musta kuin eebenbuu

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Simukan Lumikki -trilogian viimeisestä osasta Musta kuin eebenbuu.

Salla Simukka: Musta kuin eebenbuu

Tammi 2014

192 sivua

Olipa kerran Lumikki

Olipa kerran Lumikki-trilogia, joka on saapunut päätösosaansa. Teoksessa Musta kuin eebenbuu Lumikki Andersson on palannut Tampereelle. Siellä hän kohtaa elämänsä suurimman haasteen: mitä tapahtui kauan sitten olipa kerran -sadussa, joka onkin Lumikin oma tarina?

Lumikki yrittää olla tavallinen teini lukiolaisen huolineen, unohtaa seikkailut ja keskittyä tähän hetkeen. Se ei onnistu, sillä Lumikkia vainoaa joku, joka tietää. Joku, joka haluaa että Lumikkikin tietää. Joku, joka on päättänyt, että Lumikin täytyy muistaa, maksoi mitä maksoi.

Jälleen kerran Salla Simukka on tehnyt erinomaista työtä. Tarinan kattoteema, vainotun ja vainoajan välinen kuurupiilo iskee hermoon, ja pelko suorastaan lilluu kirjan sivuilla. Napakka kerronnallinen ote sähköistää tunnelman, runojen ja vainoajan kirjeiden rytmittäessä sekä syventäessä kokonaisuutta. Loppuun asti mietityt yksityiskohdat, kuten Lumikki-näytelmä ja muuan arkku, johon sopii eräs kadonnut avain, kuljettavat tarinan uusiin hyppyihin kriittisillä hetkillä.

Musta kuin eebenbuu on hieno päätös Lumikki-trilogialle. Teos nivoo yhteen monta temaattista tasoa Lumikin henkilökohtaisen elämän kautta. Asioihin, joihin vain vihjailtiin sarjan edellisissä osissa, löytyy uusia näkökulmia. Lumikin kadonnut lapsuus on arvoituksen ytimessä. Simukka kuljettaa juonta taitavasti loppua kohden, paljastamatta liikaa.

Lapsuuden rinnalla kulkevat nykyhetken olennaiset asiat. Lumikin suhde poikaystävään Sampsaan on lämmin, mutta kevyt. Kun vanha rakkaus Liekki palaa kuvioihin, Lumikki sulaa. Liekki on käynyt sukupuolenvaihdosleikkauksessa ja on nyt poika.

Tapa, jolla Simukka käsittelee Liekin sukupuolenvaihdosleikkausta on lempeä. Asia tulee esille luontevasti, saaden painoarvoa sen myötä, kun Lumikki joutuu pohtimaan suhdettaan Liekkiin ja Sampsaan.

Ilahduttaa, että asiaa joka ennen oli ehkä jopa tabu nuortenkirjassa, käsitellään näin avoimesti. Salla Simukka on oiva esimerkki suomalaisesta nuortenkirjailijasta, joka on valmis tarttumaan aroiltakin tuntuviin aiheisiin, ja kulkemaan niiden läpi yhdessä lukijan kanssa.

Kirjallisuuden lajityyppien välillä Simukka liikkuu luontevasti. Siirtymä realistisesta romaanista spekulatiiviseen fiktioon ja hyppäys thrilleri-tyyppiseen Lumikki-sarjaan käy kuin tanssi.

Tällaista osaamista kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä on valtavasti. Jos lasten- ja nuortenkirjoja käännettäisiin muille kielille enemmän, voi olla että moni muukin tekisi ”Simukat”. Sitä odotellessa.

Maria Loikkanen

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikelle kansalle ja erityisesti kirjan ystäville! 🙂

Ohessa arvio, jonka kirjoitin viime vuoden lopulla Savon Sanomiin Essi Tammimaan teoksesta Noaidin tytär. Arvio löytyy ainakin Keskisuomalaisen verkkosivuilta. (Savon Sanomat kuuluu Keskisuomalaisen konserniin.)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Otava 2013

264 s.

Myyttisen perinnön äärellä

Essi Tammimaan Noaidin tytär kertoo teini-ikäisen Auroran eli Auran tarinan. Aura on tavallinen, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Paitsi että hän näkee valveilla ollessaan näkyjä ja kuvia, jotka elävät omaa elämäänsä.

Noaidin tytär on Auran kasvukertomus, tarina oman olemisen tavan löytämisestä ja hakemisesta, jonka suurimpana esteenä on salattu menneisyys. Syrjään vetäytyvä 16-vuotias Aura on tyttö, jota kaverit katselevat kyllästyneinä. Aura ei kuulu ”piireihin”, ja teeskentelee kiinnostunutta lähinnä sopiakseen joukkoon. Aidosti häntä kiinnostaa vain valveunissaan näkemänsä tarina, jota tyttö kanavoi kirjoittamalla näyistään kirjan.

Outojen tapahtumien keskellä Aura ponnistelee koulun ja arkisten haasteiden kanssa, välillä hyvin peloissaan ja epätietoisena siitä mikä on totta ja mikä ei, todellisuuden rajojen venyessä hänen ympärillään. Tarinan edetessä kaksi todellisuutta, realistinen ja myyttinen, kietoutuvat kiinteästi toisiinsa. Valveunien kautta esille tulevat myyttiset elementit sujahtavat mukaan notkeasti ja luontevasti.

Auran ja hänen isänsä suhteeseen kiteytyy paljon. Aura asuu isänsä kanssa, joka elää ikään kuin menneisyyteen jumittuneessa kuplassa. Isä ei näe, tai halua nähdä, että Auran maailmassa aika kiitää, ja tyttö aikuistuu vauhdilla. Aura puolestaan potee turhaa syyllisyyttä halustaan elää omanlaistaan elämää. Isän mykkyys seisoo itsenäistymisen tiellä. Menneisyydestä ja etenkään kauan sitten kadonneesta äidistä ei voi puhua. On vain vastaamattomia kysymyksiä.

Tammimaa kuvaa hienovaraisella, mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.

Matkan edetessä kasvukertomus tukeutuu yhä vahvemmin fantastiseen. Löyhästi saamelaisiin myytteihin nojaavien elementtien, kuten noaidi- eli shamaaniperinteen kautta Auran elämän kätketyt puolet nousevat esille. Vaikka saamelainen noaidi-perinne oli miehinen instituutio, fiktiolle ominaisesti tarina retusoi myyttejä luontevasti moderniin asuun, jossa naisilla on vahva rooli.

Shamaaniutta määrittää kyky ylittää kuoleman ja elämän välinen raja, jonka Aura omaa veren perintönä. Tuntemattomaksi jääneen äidin lahja virtaa Aurassa vahvana. Shamaanin keskeisin tehtävä on parantaminen, haaste johon kohtalo kuljettaa hämmentynyttä nuorta naista, pohjoisen maisemia kohti.

Essi Tammimaa on kirjoittanut vahvasti omaäänisen kertomuksen, joka on kolmiosaisen fantasiasarjan avausosa. Auran elämän ja persoonan kuvauksesta liikkeelle lähtenyt Noaidin tytär kehittyy moniulotteiseksi tarinapaletiksi, säilyttäen yllätyksellisyytensä loppuun saakka. Mielenkiintoiset ainekset sekä muutamat avoimeksi jääneet tarinalinjat varmistavat sen, että sarjan tulevilla osilla on lukijoille paljon tarjottavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

Oheisen arvion kirjoitin Savon Sanomiin Laura Lähteenmäen teoksesta Nort End 2 – Kaiken peittävä tulva. Keskisuomalainen ehti taas ensin.

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

WSOY 2013

301 sivua

Laululinnun tarina

Kaiken peittävä tulva jatkaa Laura Lähteenmäen North Endiin sijoittuvaa tarinaa. Sarjan toisessa osassa kertojan rooliin hyppää nuori Luna, joka yrittää uskoa unelmiinsa arjen haasteiden keskellä. Haasteita kun Nort Endissä riittää. Jos talvi ei tapa, sen saattaa tehdä kevät, joka saa pohjoisen provinssin lumimassat liikkeelle synnyttäen vaarallisia tulvia.

Ensi alkuun Kaiken peittävä tulva on tematiikaltaan niin synkeä, että kirja tekee mieli jättää kesken. Synkeys muodostuu pitkälti herkän Lunan sisäisten tuntojen kuvauksesta. Masentunut tyttö jää yksin hyvin arvostelevassa sekä erittäin vaativassa ympäristössä.

North Endin vaativa ympäristö tuli tutuksi sarjan avausosassa Niskaan putoava taivas. Tarinan miljöö on dystopialle tyypillinen ankea ja ankara yhteisö, jossa ilmaston ja yhteiskunnan Muutoksesta selvinneen maailman asukkaat kamppailevat selviytyäkseen.

Ajoittain valtavilta vaikuttavia selviytymisen haasteita kuvataan Lunan henkilöhahmon kautta. Lunan sisäisen maailman kuvaus yhdistyy luontevalla tavalla North Endin yhteisön elämän kuvaukseen. Arjen elämä täyttyy sähkökatkoista, ruokapulasta, ja ylipäänsä vaikeuksista, myös ihmissuhderintamalla. Monissa asioissa Luna kokee olevansa uhri ja yhteisön silmätikkuna.

Maailmassa jossa hengissä selviäminen on pääasiallinen tehtävä, ei huvituksia juuri ole. Laulu ja laulaminen ovat monelle turhista turhimpia. Mutta ei Lunalle. Lunalle laulaminen on elämän valo, ja tytöllä on myös laulamisen lahja. Luna on päättänyt osallistua kansalliseen laulukilpailuun, ja tekee hartiavoimin töitä toteuttaakseen unelmansa. Lunan unelma liittyy olennaisesti juonikuvioon, ja sysää tarinan uudelle, valoisammalle tielle.

Laura Lähteenmäki on tehnyt erittäin hyvää työtä tarinakokonaisuuden kanssa. Lähteenmäellä on taito luoda tarinaa siten, että lukija ajautuu syvälle henkilöhahmojen kokemusmaailmaan. Sen sijaan että tarinaa lukisi, sitä elää läpi Lunan pelot, ahdistukset ja ilot kokien. Raskaalta ja synkeältä tuntuva alku palvelee lähtökohtana monitahoisen kertomuksen syntymiselle. Käynnistyminen ottaa aikansa, mutta kun se tapahtuu, tarina ei jätä kylmäksi.

On hienoa seurata Lunan matkaa, nähdä kuinka tyttö sisuuntuu vaikeuksistaan ja päättää pärjätä. Kun kaiken peittävä tulva vihdoin iskee North Endiin, Luna tietää kuka hän on, mitä hän elämältä tahtoo ja mihin suuntaan hän haluaa kulkea.

Sarjan kolmas osa Karrelle polttava helle ilmestyy kesällä 2014.

Teksti Maria Loikkanen

Nicholas North – kalmattaren kirous

Kirjoitin Ilkka Auerin ja Antti Jokisen teoksesta Nicholas North – kalmattaren kirous arvion Savon Sanomiin. Arvio on julkaistu myös Keskisuomalaisessa.

Ilkka Auer & Antti Jokinen: Nicholas North – kalmattaren kirous

Otava 2013

256 s.

Kotimaista sankarifantasiaa

Ilkka Auerin ja Antti J. Jokisen yhteistyönä syntynyt Nikolas North ja kalmattaren kirous on ehtaa seikkailullista fantasiaa. Voisi jopa sanoa sankarifantasiaa, sillä tarina rakentuu vahvasti Nikolas Northin hahmon ympärille. Kirjan nimestä huolimatta tarinassa puhutaan Nikolaksesta eikä Nicholaksesta.

Myyttiseen Pohjolaan sijoittuva tarina käynnistyy Nikolaksen menettäessä vanhempansa. Seuraa vuosien vaellus paikasta toiseen, ehkä osuvammin ”ojasta allikkoon” Nikolaksen yrittäessä rakentaa itselleen elämää. Epäonnen tumma pilvi vainoaa poikaa, ja mikään ei onnistu. Ei edes varastaminen. Sillä varas Nikolaksesta tulee, hän oppii turvautumaan vilppiin aina kuin mahdollista. Kunnes vihdoin kohtaa tilanteen, jossa vilppi ei enää riitä.

Nikolas North on tarina siitä kuinka sankariksi tullaan. Töitä se vaatii, sillä sankarimme on alussa surkea nuori mies, jonka uhmakkaat tempaukset lähinnä herättävät myötätuntoa. Onneksi kerrontaa värittää huumori, muuten tarina kävisi liian rankaksi.

Nikolas kasvaa kohtaamaan perintönsä menetysten kautta. Kalmatar vie häneltä kaiken millä on vähänkin arvoa. Vihdoin Nikolas oivaltaa, että suora kohtaaminen kalmattaren kanssa on ainoa mahdollisuus pelastaa hänet itsensä – ja maailma. Matka kulkee halki Pohjolan jylhien salojen mitä erikoisimpien paikkojen kautta kohti Tuonelaa ja kalmattaren maita.

Henkilöhahmogalleria on ehdottomasti Nikolas Northin suola. Galleria on monipuolinen ja värikäs, ulottuen keijuista peikkoihin, tonttuihin ja hiisiin sekä kalmoihin ja huimiin Pohjolan sotureihin. Tietäjistä puhumattakaan. Kalmatar on nimensä veroinen, kammottava akka, jonka ote puristaa uhristaan viimeisen elämänpisaran. Tuonelaa kuvataan monipuolisesti, samoin sen asukkeja. Väinämöisen hahmo on aivan omaa luokkaansa.

Kaiken kaikkiaan Kalevalaisia teemoja on hyödynnetty monipuolisesti modernisoiden, ja lopputulos on kiehtovan omaperäinen. Nikolas North on oiva esimerkki siitä, kuinka kotimaiset kertojat yllättävät lukijan kerta toisensa jälkeen rakentamalla vanhoista legendoista uusia upeita tarinakokonaisuuksia.

Teksti Maria Loikkanen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Vähän jotakin uutta minullekin: kirjoitin arvion Simukan thrilleristä, mikä tuntui mukavalta. Ehkä lukuväsymykseni onkin oire siitä, että pitäisi lukea monipuolisemmin, ja kirjoittaa arvioita muustakin kuin spefistä.

Tämä arvio on siis Savon Sanomiin, mutta koska Savon Sanomat on osa Keskisuomalaisen konsernia, ”yhteistyön nimissä” arviot ilmestyvät mm. Keskisuomalaisessa myös. Ilmeisesti myös Karjalaisessa ja muutamassa muussa lehdessä. Sellaista se yhteistyö on.

Linkistä pääsee Keskisuomalaisen juttuun. Ja tästä linkistä Savon Sanomien juttuun.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Tammi 2013

237 s.

Kerro kerro kuvastin

Tampere on vaihtunut Prahaksi, ja Lumikki Andersson on lomalla. Tai ainakin haluaisi olla, mutta mysteeri kirjaimellisesti kävelee hänen nenänsä eteen. Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Lumikki tietää, että väite on mahdollinen, ja hän ehkä haluaisikin uskoa sen todeksi. Voisiko Zelenka olla hänen siskonsa?

Lumikki-trilogian toinen osa Valkea kuin lumi jatkaa tiivistunnelmaista matkaa, jonka ensi askeleet otettiin teoksessa Punainen kuin veri. Sarjan avausteos oli toiminnallinen paketti, jossa Lumikki Anderson esiteltiin Lara Croftin kaltaisena selviytyjähahmona. Lukijalle näytettiin, että Lumikin persoonaa ohjasivat vahvasti tämän sisäiset neuroosit ja pelkotilat, mutta ei juuri avattu niiden taustoja.

Valkea kuin lumi kääntää pakan ylösalaisin. Lumikin ja Zelenkan tapaamisista käynnistyy tapahtumien ketju, jonka myötä lukija saa kurkistaa syvemmälle Lumikin elämään. Kerro kerro kuvastin, millainen onkaan tämä vahva ja älykäs, mutta elämää pelkäävä nuori nainen?

Salla Simukka rakentaa teoksensa huolella, mikä näkyy monin tavoin. Neuroottisen persoonan kuvaus yhdistyy taitavasti jännitystarinaan, riipien Lumikin auki sieluaan myöten. Vastauksia kysymyksiin tarjoavat erityisesti tarinan lukuisat takaumat, joiden kautta valotetaan Lumikin henkilökohtaista historiaa.

Valkea kuin lumi purkautuu auki tiiviin, ajoittain jopa hengästyttävän kerronnan myötä. Tarinan jännite kuitenkin säilyy loppuun asti. Askel askeleelta lukija kulkee Lumikin kanssa kipukohdasta toiseen, oivaltaen että robottimaisen seikkailijattaren sisällä onkin yksinäinen, rakkautta kaipaava nuori nainen, joka pelkää tulevansa satutetuksi.

Sarjan teokset voi lukea itsenäisinä, mutta yhdessä ne muodostavat herkullisen kokonaisuuden, jota täydentävät lukuisat rikkaat yksityiskohdat, kuten viitteet alkuperäiseen Lumikki-satuun. Sarja on suunnattu nuorille, mutta tämä koukuttaa aikuisenkin lukijan mennen tullen. Suositeltavaa lukemista kaikille jännityskirjallisuuden ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Kirjoitin Elina Rouhiaisen Uhanalaisesta arvion Savon Sanomiin. Keskisuomalainen ehti taas ensin.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

Tammi 2013

446 s.

Uhanalainen jatkaa Kesyttömän jäljillä

Susiraja-sarjan fanit voivat huokaista helpotuksesta, sillä sarjan avausosa Kesytön on saanut jatkoa. Uhanalainen rakentaa sitä, mikä Kesyttömässä oli nupullaan, kuljettaen Kainuun ihmissusilauman elämästä kertovaa tarinaa kiehtovaan suuntaan.

Vaikka Uhanalaisen tarina käynnistyy Helsingistä, Hukkavaara asettuu jälleen tapahtumien päänäyttämöksi. Aloituksen osalta tarinan kulku hieman junnaa Raisan muistellessa menneitä, tosin muistelot auttanevat siihen, että Uhanalaisen voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Kun tarina alkaa kulkea, kulkee se kunnolla. Elina Rouhiaisella on sana hallussa, ja mikä tärkeintä, taito kertoa vetävää tarinaa. Vetävyys syntyy runsaista aineksista. Pääteemaksi nousee lauman valtataistelu, jonka myötä Hukkavaaran historia aukeaa laajemmassa kehyksessä.

Valtataistelun rinnalle Uhanalaisen kantaviksi teemoiksi nousevat henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ja yhteisen hyvän eteen toimiminen. Useat sivuhenkilöhahmot ovat olennaisessa roolissa, pitäen yllä jännitettä ja vieden juonta eteenpäin, välillä hyvinkin värikkäällä tavalla.

Tapahtumien tiimellyksessä ruoditaan myös Raisan ja Mikaelin suhdetta. Raisa on edelleen selkeästi tarinan päähenkilö, ja hänen erityinen suhteensa Hukkavaaran laumaan on tärkeä tekijä tarinan jännitteen sekä tapahtumaketjujen syntymisen kannalta. Raisa nimittäin näkee useat asiat hyvin eri tavoin kuin laumanjäsenet, ja on valmis toimimaan näkemystensä mukaisesti, mikä ei välttämättä miellytä kaikkia.

Kotimainen suomikumma on viime vuosien aikana runsastunut upealla tavalla. Maailmalla suosittujen paranormaalien romanssien, eli yliluonnollisten olentojen ja ihmisten välisiä romansseja kuvaavat kertomukset ovat kuitenkin uupuneet viime aikoihin asti. Kesytön solahti notkeasti paikkaamaan tätä koloa. Uhanalainen jatkaa samalla tiellä.

Susiraja-sarjassa on sopivassa suhteessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä pohdiskelevaa otetta. Sarjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka kaipaavat mielikuvitusta kutkuttavaa ja ehkä vähän jännittävääkin luettavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

Konejumalat on toinen niistä kahdesta arviosta, joka minulta on tänä vuonna tilattu Savon Sanomiin. Arvio myös ilmestyi Keskisuomalaisessa ennen Savon Sanomia.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

WSOY 2013

470 s.

Kotimainen dystopia-sarja koukuttaa

Kirjailijapari Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Konejumalat päättää Routasisaruksista alkaneen tarinan. Dystopia-sarjan toinen osa Hiekkasotilaat jäi jännittävään kohtaan, nyt odotus palkitaan.

Dystopialle tyypillinen tarinakehys on katastrofin kokenut vaihtoehtoinen tulevaisuuden maailma. Routasisarukset-sarja kuvaa ydintuhon jälkeistä maailmaa 2300-luvulla. Tarinaa ohjaa ihmiskunnan selviytyjien keskinäinen taistelu.

Konejumalien tarinaa kantaa sarjassa alusta lähtien mukana olleet henkilöhahmot. Roudan sisaruksista Utu on katkera ja vihainen, menetykset ja halu kostaa veljensä kuolema riivaavat tyttöä. Toisaalla Zulda, eräs maailmaa hallitsevien tiinettärien vanhoista matarkoista on vajonnut hulluuden pauloihin, ja uhkaa tuhota kaiken.

Zuldaan sidoksissa oleva tiinetär Onawe joutuu vaikeiden valintojen eteen, yrittäen samalla löytää oman tiensä. Tarinan kannalta olennaiseksi nousee Zuldan luoma ennustus, sekä maailman tuhoutumista edeltävä historia, jonka paljastumisen myötä konejumalien alkuperä alkaa selvitä. Samaan aikaan maailmaan leviää uhkaava virus, juuri kun ratkaisun avaimet olisivat käsillä.

Konejumalien, ja koko sarjan, maailma on rikas ja monipuolinen. Tarina, miljöö ja tutut sekä luontevasti tarinaan mukaan nousevat uudet henkilöhahmot tukevat toisiaan. Yhteisöt ja elämänmuodot ovat monimuotoisia, teknologiset yksityiskohdat kekseliäitä. Runsas ja antoisa kokonaisuus yhdistettynä vetävään tarinaan koukuttaa lukijan. Sarja on suunnattu nuorille, mutta kokonaisuus inspiroi aikuislukijoitakin.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet trilogian, joka painii kansainvälisestikin raskaassa sarjassa. Tikulla saa tarinaa kaivella arvostelun aihetta löytääkseen. Synkeitä lopetuksia kaihoavat voisivat tietysti loppuratkaisusta narista. Jos nyt jotakin pitää mainita, Tolkienin jalanjälkiä on aina hyvä seurata: tarina on liian lyhyt. Ei kun vaan toinen mokoma jatkoksi!

Teksti Maria Loikkanen

Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Reeta Aarnion Tuulien taikurista. Arvio on ilmestynyt näköjään jo toukokuu lopulla Keskisuomalaisessa, huomasin sen vasta nyt.

Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Otava 2013

219 s.

Monipuolisen fantasiasarjan päätösosa

Tuulien taikurissa rauhalliseen Kuunankaan saapuu epäsopua kylvävä muukalainen, ja oudot tapahtumat alkavat ravistella uinuvaa pikkukaupunkia. Kun voimallinen loitsukirja katoaa, on soppa valmis. Mitä tapahtuu, kun kiusattu haluaa kostaa, ja käyttää väkevää voimaansa tuhoamiseen?

Liinan, Sirin, Eetun ja Violan muodostama nelikko ajautuu tahtomattaan tapahtumien tiimellykseen. Koska lapset opiskelevat tavallisen koulun lisäksi myös taikakoulussa, heillä on kuitenkin taitoja monenmoisten mysteerien kohtaamiseen.

Tuulien taikuri on itsenäinen päätösosa teoksille Maan kätkemät, Veden vanki ja Virvatulten vartijat. Kirjailija Reeta Aarnio on oman tiensä kulkija, mikä näkyi selkeästi jo esikoisteoksessa Maan kätkemät. Onneksi Aarnio on jatkanut omalla polullaan, sillä monipuolisia tarinakokonaisuuksia rikastuttavat värikkäät henkilöhahmogalleriat ja seikkailulliset juonirakenteet, joita siivittää maanläheinen ote fantastiseen.

Fantastinen muodostaa tarinan kehykset myös Tuulien taikurissa. Shamanistinen voima ja sen tutkiminen nousee luontevalla tavalla esille osana taikakoulun opintoja ja arjen elämää, Kuunangassa kun eletään rinta rinnan tonttujen ja muun ”väen” kanssa. Väkitaitojen rinnalla kulkee vallan ja voimankäytön tematiikka, joka tarinoissa koskettaa erityisesti lapsipäähenkilöitä.

Tällä kertaa apu Kuunankaa piinaaviin vastoinkäymisiin voi löytyä alisesta eli Tuonelasta, josta shamaani saa voimansa. Mutta hinta on kova, sillä Tuonelan voima voi tuhota ihmisen sielun.

Tuulien taikuri tuo myös tarinan aikuiset henkilöhahmot kasvokkain valta- ja vastuukysymysten kanssa. Tässä yhteydessä ilmenee Aarnion kerronnalle epätyypillistä ”onnahtelua” aikuisten henkilöhahmojen reagoidessa menneisyyden kipukohtiin taikakeinoin, joka tuntuu vastuun pakoilulta. Toisaalta ratkaisu voi myös herätellä nuoria lukijoita pohtimaan oikean ja väärän rajapintaa sekä valintojen merkitystä.

Reeta Aarnio sai vuoden 2013 Kaarina Helakisa -palkinnon tuotannostaan.

Maria Loikkanen

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Savon Sanomiin kirjoittamani arvio ehti näemmä taas ilmestyä Keskisuomalaisessa ennemmin kuin Savon Sanomissa. Tällä kertaa kirjoitin arvion Siiri Enorannan uutuusteoksesta Painajaisten lintukoto. Linkki juttuun tässä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

330 s.

Painajaisten lähteillä

Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto on tarina, jossa unet muuttuvat todeksi, ja jossa harva asia on sitä miltä ensialkuun näyttää. Ei edes tarinan päähenkilö Lunni, joka näyttää ihmiseltä, mutta on kuitenkin jotakin muuta.

Lunni taittaa matkaa maailmassa, jossa tapahtuu painajaismaisia asioita. Tarinamaisema on unenkaltainen, minkä vuoksi kokonaisuudesta on vaikea saada kiinni. Lukija tietää saman minkä Lunnikin, ja kun tämä on eksyksissä, lukija hapuilee hänen kanssaan.

Ymmärtääkseen mistä Painajaisten lintukodossa on kyse saa tehdä sivukaupalla töitä. Tämä ei ole huono asia, mutta selkeitä merkityksiä hakeva lukija ei välttämättä jaksa tarinaa loppuun asti kahlata.

Kirjoittajana Siiri Enoranta rakentaa eheitä, omaäänisiä sekä syvästi persoonallisia tekstejä. Painajaisten lintukoto on persoonallinen ja omaääninen, mutta jää rakenteen osalta rikkinäiseksi. Rakenne ontuu, koska tarinan palaset ovat levällään liian pitkään. Voimakas loppukiri ei tuo tasapainoa.

Teoksen teemoissa toistuu kärsimys ja kuolema. Tapa, jolla Enoranta kirjoittaa ne läsnäolevaksi on kaunis, jopa runollinen. Tapahtumien tasolla kärsimys ja kuolema on karua, mutta osana teoksen tyyliä ja tunnelmaa hyvin voimallista, etenkin henkilöhahmokuvauksen kautta.

Henkilöhahmokuvaus on Enorannan vahvuus, mikä näkyy ja tuntuu etenkin Lunnin hahmossa. Lunni peilaa rakkauttaan tyttöön, joka on kone. Voiko olento, joka ei ole ihminen, rakastaa? Ja vielä konetta? Fantasian keinoin kerrotun tarinan juuret löytyvät Pinokkio-sadusta, jossa itseään etsivän päähenkilön hartain toive on tulla ihmiseksi.

Painajaisten lintukoto on mielenkiintoinen askel Enorannan tuotannossa, joka pistää miettimään kuinka kohderyhmä, eli nuoret lukijat kokevat tekstin. Ehkä tarinan on tarkoitus herätellä, sillä valmiita merkityksiä teksti ei anna. Kaikki jää avoimeksi. Helposti tulee mieleen, että teos on nuortenkirjan puvussa oleva aikuisten romaani.

Maria Loikkanen

« Older entries