Lomalukemista ja maaliskuun kehut: Robert Jordan – Wheel of time -sarja

Pääisiäistervehdys kaikille!

Maaliskuun ”noston” kohteena piti olla Annina Holmbergin Lumotut (WSOY 2005). Koska olen ehtinyt lukea Lumottuja vasta puoleen väliin, päätin että viralliset kehut menevät nyt toiselle suunnalle.

Lomalukemistona on pikku projekti, nimittäin edesmenneen Robert Jordanin massiivisen Wheel of Time (Ajan pyörä) -sarjan kolme viimeistä osaa. Englanniksi. Loppu on, sanotaanko nyt vaikka ”hieman venähtänyt”, sillä sen minkä piti olla sarjan lopputeos, onkin nyt sitten kasvanut kolmen kirjan mittaan. Kolmen kirjan, joilla on englanniksi mittaa 800-900 sivun verran. Osa 12 The Gathering Storm on 844 sivua, osa 13 Towers of Midnight 959 sivua, ja sarjan 14. osa sekä päätösteos Memory of Light 909 sivua.

Jotta tällaiseen ajattelin pääsiäisen tienoolla aikani käyttää 🙂

Päätin ottaa maaliskuun noston Ajan pyörä -sarjasta, koska iski nostalgia. Aloitin sarjan lukemisen joskus 1990-luvulla, en enää tarkkaan muista milloin. Olen lukenut sarjaa vain englanniksi, mutta Kariston sivuilta näkee, että ensimmäinen suomennettu osa tuli ulos 1996. Ja kuten sanottu, alkukielellä englanniksi sarjassa on 13 osaa, joista jokaisen pituus on noin 800-900 sivua. Suomennettuja teoksia on siis ehtinyt kertyä melkoinen määrä.

Sarjallehan kävi siten, että se sai valtaisan suosion jo 1990-luvulla, mutta sittemmin ehkä hieman painui jonnekin uppeluksiin. Olen joskus kuullut kommentteja tyyliin ”aivan liian pitkä, monisäikeinen ja raskas”. No, sattuneesta syystä pidän juuri tämän tyyppisestä eeppisestä fantasiasta, joten oli selvää että haluan lukea sarjan kokonaan. Kun Robert Jordan kuoli 2007, näytti melko selvältä että ”se oli siinä”: koska kirjailija kuoli, niin tarinakin kuoli. Jotakin tällaistahan kävi aikanaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan kanssa: King joutui auto-onnettomuuteen, ja sarja jäi kesken.

Ajan pyörä -sarjan kohdalla kävi kuitenkin siten, että Robert Jordan ehti luonnostella sarjan tarinalinjan ilmeisesti sen verran tarkkaan, että oli mahdollista luovuttaa vastuu tarinan loppuun saattamisesta jollekulle toiselle tekijälle. Mielenkiinnolla nyt odotan erityisesti sitä, miten kirjoittaja Brandon Sandersonin ääni eroaa Robert Jordanin äänestä. Uskoisin, että ero on havaittavissa, mutta sehän nähdään pian.

Itselleni tämä on ollut Matka. Kun aikanaan kuulin, että sarja saatetaankin loppuun asti Brandon Sandersonin toimesta, päätin että odotan kunnes ”loppu on käsillä”. Että voin sitten kerralla lukea ja kokea kaiken. Nykyajan elämässä tahtoo olla haastavaa löytää tilaa näin pitkän lukuprojektin toteuttamiselle yhdellä kertaa, joten mikäs sen parempi kuin loma, jolloin voi heittää kaiken muun mielestään pois. Kätevästi myös kävi, että Savonlinnan kirjastoon saapui juuri nyt tuore kappale sarjan viimeisestä osasta.

Niin. Aloitin lukemaan sarjaa kun olin nuori aikuinen, ja olinko edes kirjallisuuden opiskelija. En tainnut olla. Tuntuu että 1990-luvusta on elämänmittainen matka tähän missä nyt olen. No, onhan 20 vuotta pitkä aika.

Kehun sarjaa tässä vain hyvin pintapuolisesti, sillä nyt ei valitettavasti ole aikaa pitkän ja syvällisen arvion kirjoittamiseen. Keitä kiinnostaa pitkät ja monisyiset eeppiset fantasiatarinat, jotka rakentuvat perinteiselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, Robert Jordanin Ajan pyörässä on teille haastetta. Sarja sopii kaiken ikäisille lukijoille, se on siinä mielessä ”Tolkien-henkinen”, että esimerkiksi seksuaalisuutta ei juuri tuoda esille. Toki henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa, mutta verrattuna esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan, Ajan pyörä on niin sanotusti hyvin ”puhtoinen”. Ja sarja on todellakin PITKÄ. Minusta kieli on hyvin helppotajuista, siis englanniksi, eli jos joku haluaa harjoitella kielitaitoaan niin suosittelen myös alkukielisten teosten lukemista.

Mainokset

Helmikuun hehkutus: Hiekkalan lapset -sarja

Helmikuun ”hehkutus” on nyt sitten taattua kotimaista. Kehun Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarjaa. Jonka parissa itsekin reilut kolme vuosikymmentä sitten harjoittelin lukemista. Aika rientää 🙂

Eräs ystäväni antoi minulle muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi Hiekkalan lasten tarinan (Gummerus 2006). Teokseen on koottu koko Vuokko Niskasen kirjoittama Hiekkalan lapsista kertova sarja. Ilahduin, ja olen edelleen ilahtunut. Joskus nimittäin kaipasin näitä teoksia, mutta silloin en niitä löytänyt kaupoista enkä divareista. Nyt tämä kokoelma on ja pysyy, tästä en luovu 🙂

Hiekkalan lasten tarina pitää sisällään seuraavat teokset:

  • Hiekkalan lapset 1978
  • Hiekkalan lapset matkustavat 1978
  • Arvo ja Inkeri 1978
  • Olavi oppii lukemaan 1979
  • Hyvästi Hiekkala 1979
  • Älä pelkää, Inkeri 1983
  • Hiekkalan lapset evakossa, 1984
  • Hiekkalan lasten ilonpäivät 1985

Teoksen on kuvittanut Sanna Hietala.

Lisää Vuokko Niskasesta ja hänen tuotannostaan mm. täällä sekä täällä.

Jälkimmäisessä linkissä, joka johtaa Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeliin, Vuokko Niskanen kuvailee työsarkaansa ja Hiekkalan lapset -teossarjaa näin:

Lapsuus Karjalassa ennen sotaa ja sodan aikana evakossa on ollut muistorikas tarinavakka, josta olen ammentanut sisältöä helppolukuisiin pikkuisromaaneihin. Olen kulkenut Hiekkalan lasten kanssa kouluissa jo 30 vuoden ajan. Tuntuu, että koululaiset pysyvät samoina, kiinnostuneina ja vastaanottavaisina 7-12-vuotiaina. Se näkyy heidän silmistään ja kuuluu heidän kysymyksistään. Heidän tietomääränsä on laajempi kuin Hiekkalan lasten, mutta he haluavat ja osaavat eläytyä isovanhempiensa aikaisten lasten kokemuksiin ja tuntemuksiin.Nyt ”Hiekkalan lasten tarina” on yhtenä paksuna kirjana. Voin sanoa, että se on pääteokseni.

Hiekkalan lasten tarinan lopussa on ”Ylimääräinen luku”, jossa Niskanen kirjoittaa mm. näin:

”Miten Hiekkalan lasten sitten kävi? Onko näitä lapsia oikeasti ollut olemassa? Tällaisia kysymyksiä ovat lukijat tehneet. Voin kertoa, että kyllä heillä jokaisella on ollut elävä malli. Mutta se, mitä he ovat kokeneet, on tuttua myös kaikille heidän ikäisilleen Karjalan lapsille ja osittain myös kaikille sota-ajan lapsille. Uskoisitteko, että junassa syntynyt Anterokin on jo täyttänyt 65-vuotta. Niin pitkä aika on talvisodan päättymisestä.” (Hiekkalan lapset 2006)

*****************

Sain myös haasteen. Samalta henkilöltä, keneltä aikanaan sain Hiekkalan lasten tarinan 😉

Haasteeseen vastaan maaliskuun aikana.

Tammikuun kehut

Jopas vuosi etenee vauhdilla. On jo tammikuun viimeinen päivä.

Viime lokakuussa oli puhetta kehuista, ja siitä että kehuja voisi kirjoitella useamminkin. Ajattelin että yritän tänä vuonna täällä blogissa ”kehua kirjan/kirjasarjan kerran kuussa”. Ja jos mahdollista, kotimaisen.

Tietenkin pitää aloittaa poikkeuksella 😀

Haluan kehua Kirill Bylytshevin teoksen Alissa avaruudessa (WSOY 1981) siksi, koska lapsena rakastin tätä tarinaa. Rakkaus ei ole unohtunut vuosien myötä, ja aina silloin tällöin huomaan palaavani tarinan pariin. Miksi?

Ennen kaikkea siksi, koska tarina on kohottava. Siitä tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.

Alissa avaruudessa on viehättävä, jännittävä ja hauska tarina maailmasta/maailmankaikkeudesta nähtynä ja koettuna uteliaan, itsepäisen sekä rohkean tytön silmien kautta. Alissa on varsinainen jääräpää, kenen kanssa aikuiset ovat kirjaimellisesti helisemässä. Ja koska Alissa on utelias, työntää hän pienen nenänsä joka paikkaan, ja näin ollen vetää puoleensa kaiken maailman tapahtumia magneetin lailla. Alissan ajatusmaailmassa mikään ei ole mahdotonta, ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kuten esimerkiksi siihen, että koko koululuokka pääsisi Alissan kanssa katsomaan kuuhun vuosisadan jalkapallo-ottelua. Niinpä Alissa ottaa asiakseen järjestää luokkatovereilleen kyydin.

Tarinan kertojana toimii Alissan isä, joka on töissä Moskovan eläintarhassa. Luvattuaan käyttäytyä moitteettomasti Alissa pääsee mukaan isän retkikuntaan avaruusmatkalle etsimään uusia ja eksoottisia asukkeja eläintarhaan. Matkasta tulee vallan merkillinen seikkailu, lähtien siitä kuinka saada ”ylipainoinen avaruusraketti” irtautumaan maan kamarasta. Pegasos-raketin kapteenina toimii avaruuslentäjä Poloskov, joka yrittää saada ratkaistua retkikunnan tavara-ongelman jollakin lailla. Merkillistä kyllä, vähennettiinpä raketista kuinka paljon lastia tahansa, alus ei liiku mihinkään. Lähdön hieman synkeää tunnelmaa vauhdittaa pessimistinen konemestari Viher, joka odottaa aina pahinta tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Alus nytkähti ja jäi paikoilleen.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Poloskov.
– Mikä teillä on hätänä? tiedusteli lähtöämme tarkkaileva lennonvalvoja.
– Ei ota lähteäkseen, sanoi Viher. Johan minä sanoin ettei siitä mitään tule.

Alissa istui tuoliin kytkettynä eikä katsonut minuun päin.

– Yritetään vielä kerran, sanoi Poloskov.
– Ei tarvitse edes kokeilla, totesi Viher. Liikapainoa on oikein huomattavasti. Minulla on kojeet tässä edessäni.

Poloskov yritti vielä kerran saada Pegasoksen nousuun mutta alus jökötti kuin maahan naulittuna. Silloin Poloskov totesi:

– Laskelmissa täytyy olla virheitä.
– Ei, kaikki on tarkistettu tietokoneella, minä vastasin. Meillä on kaksisataa kiloa varatilaa.
– No mistä sitten on kysymys? On pakko heittää lastia pois. Emme voi tuhlata aikaa. Mistä ruumasta aletaan?

************

Samassa lennonvalvoja otti uudelleen yhteyttä.

– Pegasos, hän ilmoitti. Teistä on tehty valitus.
– Millainen valitus.
– Yhdistän neuvontaan.

Kuvaruutuun ilmestyi odotushalli. Neuvontatoimiston edessä tungeksi ihmisiä. Heidän joukossaan näkyi muutamia tuttuja kasvoja. Miksi oikeastaan tunsin ne?
Lähinnä neuvontaa seisova nainen katseli minua ja sanoi:

– Sietäisi hävetä. Ei pidä tuolla tapaa antaa periksi kujeille.
– Mille ihmeen kujeille? minä hämmästyin.
– Minä sanoin Aljoshalle: Kuuhun et kyllä lennä, sait viisi huonoa arvosanaa viimeisellä oppineljänneksellä.
– Ja minä kielsin Ljovaa lähtemästä siihen otteluun, yhtyi naisen sanoihin jo toinenkin. Olisi vallan hyvin voinut seurata sitä televisiosta.
– Ahaa, sanoin minä hitaasti. Olin lopultakin tunnistanut neuvonnan eteen kokoontuneet ihmiset: he olivat Alissan luokkalaisten vanhempia.
– No nyt selvisi, totesi Poloskov. Ja paljonko meillä on aluksella jäniksiä?
– Minä en tullut ajatelleeksi että meillä on aluksella liikapainoa, sanoi Alissa. Täytyihän heidän päästä vuosisadan otteluun. Onko muka oikein että minä pääsen katsomaan mutta he eivät?
– Ja paljonko meillä on jäniksiä? toisti Poloskov terästä äänessään.
– Meidän luokka ja kaksi rinnakkaista, sanoi Alissa hiljaa. Sillä aikaa kun isä nukkui yöllä me lennettiin kentälle ja noustiin alukseen.
– Sinä et lennä minnekään, sanoin minä. Emme voi ottaa retkikuntaan vastuuttomia ihmisiä.
– Isä, en minä enää, parahti Alissa rukoilevasti. Yritä nyt käsittää, että minulla on kehittynyt velvollisuudentunto!
– Me olisimme saattaneet murskautua sinun velvollisuudentuntosi vuoksi, vastasi Poloskov. Yleensä hän antaa Alissalle kaiken anteeksi, mutta nyt hän oli todella vihainen.
– Nyt mentiin kiskomaan salamatkustajat esiin, Poloskov lisäsi. Jos selviydymme puolessa tunnissa saat jäädä alukselle. Jollemme, lennämme ilman sinua.

Viimeisen salamatkustajan saimme hilattua ruumasta kahdenkymmenen kolmen minuutin kuluttua. Kuusi minuuttia myöhemmin nämä seisoivat hirvittävän katkerina ja murheellisina aluksen vierellä, ja heidän luokseen juoksi avaruuslentokentän hallista isiä, äitejä ja mummoja.

***************

Retkikunta pääsee vihdoin matkaan, ja Alissa pääsee näkemään kuussa pelattavan Maan ja Fix-planeetan välisen jalkapallo-ottelun, jonne hän luokkatovereitaan yritti epäonnisesti salakuljettaa. Kuun jälkeen matka jatkuu Marsiin ja sieltä kohti viereisiä aurinkokuntia. Bluk-planeetan Palaputran kaupungin markkinoilla retkikunta kokee muutamia kommelluksia väärinymmärryksistä johtuen, ja löytää varsin merkillisen olennon.

Yhtäkkiä jalkoihimme ryntäsi käsittämätön olento. Se näytti tikkujen varassa liikkuvalta karvapallolta ja ylti meitä ehkä polveen. Se oli hämmästyttävän värinen olento – kirkkaan punaisella pohjalla oli valkoisia pilkkuja, kuin kärpässienessä.

– Pitele sitä isä!, sanoi Alissa. Se on karannut joltakulta.
– En kyllä pitele, sanoin minä työntäen taskuuni jo tyhjäksi käyneen lompakon. Ehkei se olekaan eläin, joka etsii kadonnutta otusta. Jos otan sen kiinni, se kutsuu paikalle poliisin koska olen loukannut sitä kun en ole arvannut miten älykäs se on.

Samassa kuitenkin näimme miten punaisen karvapallon perästä kiirehti paksu kaksipäinen käärme, jolla oli sateenkaaren väreissä läikehtivä avaruuspuku.

– Auttakaa, se huusi. Indikaattori on päässyt karkuun!

Punainen pallo yritti kätkeytyä jalkojeni taakse, mutta käärme ojensi yhden sadasta sivulla vipeltävästä jalastaan ja sieppasi karkulaisen. Pallon väri muuttui heti punaisesta keltaiseksi ja se veti kokoon suorat jalkansa.

– Suokaa anteeksi, mikä eläin tämä on? minä kysyin käärmeeltä.
– Ei mikään mielenkiintoinen, vastasi käärme. Me kutsumme tällaisia indikaattoreiksi. Ne eivät osaa puhua, mutta ilmaisevat mielialansa värein. Ne kehittävät hyvin kiinnostavia sävyjä. Ei teillä satu olemaan sokeripalaa?
– Ei ole, minä vastasin.
– Sääli, sanoi käärme ja veti jostakin esiin palan sokeria.

Sokerin nähdessään pallo sävähti lilanväriseksi.

Tästä alkaa tuttavuus indikaattorin kanssa, ja osoittautuu että indikaattorista tulee tarinan kannalta myös olennainen henkilöhahmo. Ehkä ”ei-perinteinen” sellainen, mutta mitä scifiin tulee, niin varsin mallikelpoisen omalaatuinen!

Kaikille teille jotka päätätte tarinaan tutustua, hauskaa matkaa Alissan kanssa!