Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikelle kansalle ja erityisesti kirjan ystäville! 🙂

Ohessa arvio, jonka kirjoitin viime vuoden lopulla Savon Sanomiin Essi Tammimaan teoksesta Noaidin tytär. Arvio löytyy ainakin Keskisuomalaisen verkkosivuilta. (Savon Sanomat kuuluu Keskisuomalaisen konserniin.)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Otava 2013

264 s.

Myyttisen perinnön äärellä

Essi Tammimaan Noaidin tytär kertoo teini-ikäisen Auroran eli Auran tarinan. Aura on tavallinen, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Paitsi että hän näkee valveilla ollessaan näkyjä ja kuvia, jotka elävät omaa elämäänsä.

Noaidin tytär on Auran kasvukertomus, tarina oman olemisen tavan löytämisestä ja hakemisesta, jonka suurimpana esteenä on salattu menneisyys. Syrjään vetäytyvä 16-vuotias Aura on tyttö, jota kaverit katselevat kyllästyneinä. Aura ei kuulu ”piireihin”, ja teeskentelee kiinnostunutta lähinnä sopiakseen joukkoon. Aidosti häntä kiinnostaa vain valveunissaan näkemänsä tarina, jota tyttö kanavoi kirjoittamalla näyistään kirjan.

Outojen tapahtumien keskellä Aura ponnistelee koulun ja arkisten haasteiden kanssa, välillä hyvin peloissaan ja epätietoisena siitä mikä on totta ja mikä ei, todellisuuden rajojen venyessä hänen ympärillään. Tarinan edetessä kaksi todellisuutta, realistinen ja myyttinen, kietoutuvat kiinteästi toisiinsa. Valveunien kautta esille tulevat myyttiset elementit sujahtavat mukaan notkeasti ja luontevasti.

Auran ja hänen isänsä suhteeseen kiteytyy paljon. Aura asuu isänsä kanssa, joka elää ikään kuin menneisyyteen jumittuneessa kuplassa. Isä ei näe, tai halua nähdä, että Auran maailmassa aika kiitää, ja tyttö aikuistuu vauhdilla. Aura puolestaan potee turhaa syyllisyyttä halustaan elää omanlaistaan elämää. Isän mykkyys seisoo itsenäistymisen tiellä. Menneisyydestä ja etenkään kauan sitten kadonneesta äidistä ei voi puhua. On vain vastaamattomia kysymyksiä.

Tammimaa kuvaa hienovaraisella, mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.

Matkan edetessä kasvukertomus tukeutuu yhä vahvemmin fantastiseen. Löyhästi saamelaisiin myytteihin nojaavien elementtien, kuten noaidi- eli shamaaniperinteen kautta Auran elämän kätketyt puolet nousevat esille. Vaikka saamelainen noaidi-perinne oli miehinen instituutio, fiktiolle ominaisesti tarina retusoi myyttejä luontevasti moderniin asuun, jossa naisilla on vahva rooli.

Shamaaniutta määrittää kyky ylittää kuoleman ja elämän välinen raja, jonka Aura omaa veren perintönä. Tuntemattomaksi jääneen äidin lahja virtaa Aurassa vahvana. Shamaanin keskeisin tehtävä on parantaminen, haaste johon kohtalo kuljettaa hämmentynyttä nuorta naista, pohjoisen maisemia kohti.

Essi Tammimaa on kirjoittanut vahvasti omaäänisen kertomuksen, joka on kolmiosaisen fantasiasarjan avausosa. Auran elämän ja persoonan kuvauksesta liikkeelle lähtenyt Noaidin tytär kehittyy moniulotteiseksi tarinapaletiksi, säilyttäen yllätyksellisyytensä loppuun saakka. Mielenkiintoiset ainekset sekä muutamat avoimeksi jääneet tarinalinjat varmistavat sen, että sarjan tulevilla osilla on lukijoille paljon tarjottavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Maria Turtschaninoff: Anaché

Jos joku kaipaa joululahjavinkkejä koskien erityisesti pitkiä (ja paksuja) fantasiatarinoita, suosittelen Maria Turtschaninoffin Anachéa. Tarinan parissa vierähtää helposti koko päivä, hitaammalla lukijalla ehkä useampikin päivä. Parasta on se, että tarinamaailma on niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti rakennettu, että fiktion todellisuus todellakin imaisee mukaansa. Anaché voisi kiinnostaa myös historiallisten romaanien ystäviä.

Oheisen arvion Anachésta kirjoitin Savon Sanomiin.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Suom. Marja Kyrö

Tammi 2013

523 sivua

Arojen kansan tarina

Kirjailija Maria Turtschaninoff on tehnyt useita upeita avauksia kotimaisen fantasiakirjallisuuden saralla. Uutuusteos Anaché avaa luontevasti oven fantastiseen akkadien heimokulttuurin kuvauksen myötä.

Akkadit ovat arojen kansaa, joiden kulttuurissa myytit, kuten henget ja henkimaailma, ovat vahvasti läsnä. Akkadit elävät tiukkojen perinteiden ja sääntöjen mukaan. Yhteisöissä naisilla ja miehillä on roolinsa, joiden muuntamista ei katsota hyvällä. Anaché syntyy heimopäällikön tyttäreksi, ja juuri hänen tulisi roolinsa mukaisesti omaksua ja ylläpitää heimonsa perinteitä. Toisin kuitenkin käy.

Tarinassa tutkitaan henkilökohtaisen voiman ja vastuun teemoja omintakeisilla tavoilla. Akkadien elämä ajautuu kaaokseen naisia vihaavan shamaanin tekojen kautta. Kun shamaani halveksuu naisten pyhiä riittejä ja kieltäytyy hoitamasta sairaita naisia tai tyttölapsia, henget vihastuvat ja onnettomuudet kohtaavat kaikkia akkadien heimoja.

Muutosten keskellä nuori Anaché kokee suuria menetyksiä, ja ajautuu tuuliajolle. Lukijalle avautuu matka, jossa Anaché kulkee muutoksen tuojan kivikkoista polkua. Tytöllä on kyky nähdä henkiä ja liikkua henkien maailmassa shamaanina, joka on heimon perinteissä vain miehille varattu rooli.

Kulkemalla rohkeasti omaa tietään Anaché näyttää heimoille kuinka olennainen osa elämää maskuliinin ja feminiinin terve tasapaino on. Jäykän patriarkaalisen yhteisön kahleiksi muodostuneiden perinteiden rikkomisesta tulee ainoa tie tasapainon palauttamiseen, ja samalla Anachén rohkeus mahdollistaa uusien olemisen tapojen syntymisen.

Kirjailija Maria Turtschaninoffin muuntautumiskyky hämmästyttää ja ilahduttaa jokaisen ilmestyvän teoksen myötä. Fantastinen on työkalu, jonka avulla Turtschaninoff luo upeita maailmoja.

Anachén henkilöhahmon kautta myytit rakentuvat pala palalta osaksi kaunista ja vahvaa kasvutarinaa. Loppuun asti hiotut yksityiskohtaiset kuvaukset akkadien heimoelämästä luovat rikkaan tarinamaiseman, joka imaisee lukijan mukaansa.

Teksti Maria Loikkanen

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin (3/2013) J.S. Meresmaan Mifongin ajasta.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013

494 sivua

Mifonkien tarinamosaiikkia

J.S. Meresmaan Mifongin perinnöstä alkanut tarina täydentyy. Mifongin aika jatkaa edeltäjänsä hengessä eeppisen fantasian jalanjäljissä, tarina-aineksiltaan runsaana versoen. Teos on tuhti paketti, joka viehättänee eritoten pitkistä seikkailuhenkisistä tarinoista kiinnostuneita.

Eeppiselle fantasialle tyypillisesti Mifongin aika muodostuu useista tarinalinjoista, joista syntyvä kokonaisuus muistuttaa värikästä mosaiikkia. Tarina on tapahtumarikas ja persoonallisia henkilöhahmoja on paljon, niin edellisestä osasta tuttuja kuin uusiakin hahmoja. Tematiikan osalta teos jatkaa mifonkeihin liittyvien mysteerien ratkontaa, jonka ympärille kietoutuu jos jonkilaista pienempää teemaa, asiaankuuluvine rakkausdraamoineen. Mukana on myös taikuuden elementtejä.

Kokonaisuudessaan tarina etenee sujuvasti. Pientä problematiikkaa on havaittavissa lähinnä henkilöhahmokuvauksen ja juonen kehityksen keskinäiseen suhteeseen liittyen, joka on nyt hieman epätasapainossa. Paikoin syntyy tunne, että yksityiskohtainen henkilöhahmokuvaus syö tilaa juonelta, ja välillä tarina junnaa paikoillaan.

Tämä näkyy esimerkiksi Dante Rondestanin siskon Linnin karikatyyrinomaisessa henkilöhahmossa. Linn Rondestani on oikullinen ja äkkipikainen kiukkupussi, ja uhkarohkea merirosvo, melkeinpä ”don quijotemainen” hahmo, jota tämän avustajat yrittävät pitää vaikeuksista erossa. Linnin hahmo vie tapahtumia konfliktista toiseen, jolloin dialogi taantuu näsäviisaan kinastelun tasolle, päätarinan unohtuessa taustalle.

Päätarina on jo herättänyt koko joukon kysymyksiä, joihin alkaisi kaivata vastauksia. Mitä mifongit ovat, ja mikä on niiden osa tarinan maailmassa? Entäpä Ardisin lapset? On käynyt selväksi, että he ovat merkittäviä tarinan maailman kohtalon kannalta, mutta miksi? Toistaiseksi heidän roolinsa tarinassa on ollut hyvin pieni.

Onneksi epätasapainon problematiikka koskee vain osaa tarinarakenteesta. Runsaus on eeppiselle fantasialle tyypillistä, ja mikä yhdelle on rönsyilyä, voi toiselle olla tarinan parasta antia. Kaiken kaikkiaan sarjassa on potentiaalia vaikka mihin. Selvää on, että tarinan kutojana J.S. Meresmaa kyllä löytää oman tiensä.

Mifongin aikaa mielellään suosittelee kaiken ikäisille lukijoille. Ensimmäinen osa kannattaa lukea ensin, jotta tarinasta saa kaiken irti.

Teksti Maria Loikkanen

Nicholas North – kalmattaren kirous

Kirjoitin Ilkka Auerin ja Antti Jokisen teoksesta Nicholas North – kalmattaren kirous arvion Savon Sanomiin. Arvio on julkaistu myös Keskisuomalaisessa.

Ilkka Auer & Antti Jokinen: Nicholas North – kalmattaren kirous

Otava 2013

256 s.

Kotimaista sankarifantasiaa

Ilkka Auerin ja Antti J. Jokisen yhteistyönä syntynyt Nikolas North ja kalmattaren kirous on ehtaa seikkailullista fantasiaa. Voisi jopa sanoa sankarifantasiaa, sillä tarina rakentuu vahvasti Nikolas Northin hahmon ympärille. Kirjan nimestä huolimatta tarinassa puhutaan Nikolaksesta eikä Nicholaksesta.

Myyttiseen Pohjolaan sijoittuva tarina käynnistyy Nikolaksen menettäessä vanhempansa. Seuraa vuosien vaellus paikasta toiseen, ehkä osuvammin ”ojasta allikkoon” Nikolaksen yrittäessä rakentaa itselleen elämää. Epäonnen tumma pilvi vainoaa poikaa, ja mikään ei onnistu. Ei edes varastaminen. Sillä varas Nikolaksesta tulee, hän oppii turvautumaan vilppiin aina kuin mahdollista. Kunnes vihdoin kohtaa tilanteen, jossa vilppi ei enää riitä.

Nikolas North on tarina siitä kuinka sankariksi tullaan. Töitä se vaatii, sillä sankarimme on alussa surkea nuori mies, jonka uhmakkaat tempaukset lähinnä herättävät myötätuntoa. Onneksi kerrontaa värittää huumori, muuten tarina kävisi liian rankaksi.

Nikolas kasvaa kohtaamaan perintönsä menetysten kautta. Kalmatar vie häneltä kaiken millä on vähänkin arvoa. Vihdoin Nikolas oivaltaa, että suora kohtaaminen kalmattaren kanssa on ainoa mahdollisuus pelastaa hänet itsensä – ja maailma. Matka kulkee halki Pohjolan jylhien salojen mitä erikoisimpien paikkojen kautta kohti Tuonelaa ja kalmattaren maita.

Henkilöhahmogalleria on ehdottomasti Nikolas Northin suola. Galleria on monipuolinen ja värikäs, ulottuen keijuista peikkoihin, tonttuihin ja hiisiin sekä kalmoihin ja huimiin Pohjolan sotureihin. Tietäjistä puhumattakaan. Kalmatar on nimensä veroinen, kammottava akka, jonka ote puristaa uhristaan viimeisen elämänpisaran. Tuonelaa kuvataan monipuolisesti, samoin sen asukkeja. Väinämöisen hahmo on aivan omaa luokkaansa.

Kaiken kaikkiaan Kalevalaisia teemoja on hyödynnetty monipuolisesti modernisoiden, ja lopputulos on kiehtovan omaperäinen. Nikolas North on oiva esimerkki siitä, kuinka kotimaiset kertojat yllättävät lukijan kerta toisensa jälkeen rakentamalla vanhoista legendoista uusia upeita tarinakokonaisuuksia.

Teksti Maria Loikkanen

Kesäkuun nosto: Ludo ja tähtihevonen

Mary Stewart:

Ludo ja tähtihevonen

Karisto 1977

Kesäkuussa hehkutan Mary Stewartin teosta Ludo ja tähtihevonen. Valitsin tällä kertaa kehun aikeeksi tämän ehkä hieman unohduksissakin olleen teoksen, joka palautui mieleeni kirjahyllyn siivoamisen myötä. Tämä teos jos mikä oli eräs lapsuuteni ”must” jutuista, yksi niistä tarinoista joka loi voimallisen elämyksen lapsen mielessä.

Ludo ja tähtihevonen, takakansiteksti

Ludon ihmeellinen seikkailu Tähtien maahan alkaa eräänä synkkänä myrsky-yönä, kun hän lähtee etsimään ystäväänsä Renti-hevosta. Lumivyöry siirtää ystävykset ihmeelliseen ja vaaralliseen Tähtien maahan, Jousimiehen Alueelle. Siellä Ludolle selviää, että Renti onkin tähtihevonen, jonka on seurattava kohtaloaan ja saatava kiinni hohtavat aurinkovaunut.

Yhdessä he taivaltavat läpi erilaisten tähtikuvioiden, joissakin henkensä kaupalla, joissakin taas kokien ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Lopuksi Tähtien maan outo kansa palkitsee Ludon uskollisuuden vanhaa hevosta kohtaan.

Lapsena kirja oli minulle aarre. Tässä oli ”sitä jotakin”, selittämätöntä ihmettä, joka veti luokseen kerta toisensa jälkeen. Lapsuudesta tuttu kirja on edelleen tallella, onneksi melko hyvässä kunnossakin. Kansipaperi on tosin hieman rispaantunut, mutta ehkäpä sellaista voi odottaakin reilun 30 vuoden kulutuksen jälkeen. En ole hennonut paperia kontaktimuovilla kanteen liimata. Se tuntuu jotenkin väärältä.

Nuorempana olin voimakkaasti erityisesti scifin, mutta myös fantasian puolestapuhuja. Sittemmin aloin ”hieman lientyä” asian suhteen, ja nykyään useimmiten on niin sanotusti aivan sama mitä luen, kunhan tarina on mieleinen. Joskus tuli pohdittua, että ehkäpä lapsuudessa juuri scifin ja fantasian parissa saadut voimakkaan elämykselliset kokemukset vaikuttivat myöhemmin siihen, että genreistä tuli myöhemmin niin valtavan tärkeitä.

Muistikuvieni mukaan Ludo ja tähtihevonen on ollut yksi näistä voimakkaan vaikutuksen tehneistä teoksista, minkä vuoksi halusin nostaa teoksen tässä lyhyesti esille – ehkäpä tarinasta voisi olla iloa myös uusille sukupolville 🙂

En ole Stewart-asiantuntija, mutta käsittääkseni hän on kirjoittanut jonkin verran fantasiaa, mm. Merlin-trilogian (jota ilmeisesti ei ole suomennettu), sekä useita aikuisille suunnattuja rikosromaanin tai mysteerin tyyppisiä teoksia.

Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Reeta Aarnion Tuulien taikurista. Arvio on ilmestynyt näköjään jo toukokuu lopulla Keskisuomalaisessa, huomasin sen vasta nyt.

Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Otava 2013

219 s.

Monipuolisen fantasiasarjan päätösosa

Tuulien taikurissa rauhalliseen Kuunankaan saapuu epäsopua kylvävä muukalainen, ja oudot tapahtumat alkavat ravistella uinuvaa pikkukaupunkia. Kun voimallinen loitsukirja katoaa, on soppa valmis. Mitä tapahtuu, kun kiusattu haluaa kostaa, ja käyttää väkevää voimaansa tuhoamiseen?

Liinan, Sirin, Eetun ja Violan muodostama nelikko ajautuu tahtomattaan tapahtumien tiimellykseen. Koska lapset opiskelevat tavallisen koulun lisäksi myös taikakoulussa, heillä on kuitenkin taitoja monenmoisten mysteerien kohtaamiseen.

Tuulien taikuri on itsenäinen päätösosa teoksille Maan kätkemät, Veden vanki ja Virvatulten vartijat. Kirjailija Reeta Aarnio on oman tiensä kulkija, mikä näkyi selkeästi jo esikoisteoksessa Maan kätkemät. Onneksi Aarnio on jatkanut omalla polullaan, sillä monipuolisia tarinakokonaisuuksia rikastuttavat värikkäät henkilöhahmogalleriat ja seikkailulliset juonirakenteet, joita siivittää maanläheinen ote fantastiseen.

Fantastinen muodostaa tarinan kehykset myös Tuulien taikurissa. Shamanistinen voima ja sen tutkiminen nousee luontevalla tavalla esille osana taikakoulun opintoja ja arjen elämää, Kuunangassa kun eletään rinta rinnan tonttujen ja muun ”väen” kanssa. Väkitaitojen rinnalla kulkee vallan ja voimankäytön tematiikka, joka tarinoissa koskettaa erityisesti lapsipäähenkilöitä.

Tällä kertaa apu Kuunankaa piinaaviin vastoinkäymisiin voi löytyä alisesta eli Tuonelasta, josta shamaani saa voimansa. Mutta hinta on kova, sillä Tuonelan voima voi tuhota ihmisen sielun.

Tuulien taikuri tuo myös tarinan aikuiset henkilöhahmot kasvokkain valta- ja vastuukysymysten kanssa. Tässä yhteydessä ilmenee Aarnion kerronnalle epätyypillistä ”onnahtelua” aikuisten henkilöhahmojen reagoidessa menneisyyden kipukohtiin taikakeinoin, joka tuntuu vastuun pakoilulta. Toisaalta ratkaisu voi myös herätellä nuoria lukijoita pohtimaan oikean ja väärän rajapintaa sekä valintojen merkitystä.

Reeta Aarnio sai vuoden 2013 Kaarina Helakisa -palkinnon tuotannostaan.

Maria Loikkanen

Toukokuun nosto – Hannele Huovi: Höyhenketju

Hannele Huovi: Höyhenketju

Tammi 2005

Toukokuun nostona Hannele Huovin Höyhenketju. Ohessa muutamia huomioita teoksesta.

Takakansiteksti: Eleisa on tyttö joka rakastaa lintuja. Mutta kun hän ajattelemattomasti yrittää tarttua kiinni Haukan jalkaan, Haukka säikähtää ja nokkaisee tyttöä. Eleisa menettää näkönsä. Lintujen haltia langettaa tuomion: Eleisa ja Haukka sidotaan yhteen höyhenketjulla, ja heidän pitää vaeltaa yhdessä, toisiinsa sidottuina, kunnes he löytävät vapauttavan taian. Mukana seuraavat myös korppi Huki ja Kaksinaama, tyttö joka osaa rakentaa kuplan ja kulkea sen lävitse yli rajan.

Päällimmäisenä Höyhenketjusta jäi mieleen unen kaltainen tunnelma. Eleisa on tyttö, joka ikään kuin ”liukuu” maailmoista toiseen, omasta maailmastaan lintujen maailmaan ja takaisin. Jotenkin. Ei taida itsekään tietää kuinka hän sen tekee. Todellisuudet soljuvat toistensa lomassa unenomaisesti. (Myös tapa jolla Eleisa minä-kertojan roolissaan kuvailee tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan herätti minussa unenomaisen tunnekokemuksen.)

Erään tällaisen ”liukumisen” yhteydessä sattuu vahinko, ja Eleisasta tulee sokea. Kun Haukka, joka Eleisan sokeutti, sidotaan tytön kanssa samaan höyhenketjuun, jäävät he yhdessä lintujen maahan. Eleisan omassa todellisuudessa vaikuttaa siltä että tyttö yhtäkkiä vain katosi. Kukaan ei tiedä Eleisan lahjasta, siitä että hän voi liikkua todellisuuksien välillä, joten kukaan ei myöskään tiedä mihin hän on kadonnut. Ja vaikka tietäisi, se tuskin auttaisi, sillä Eleisa elää maailmassa jossa ei toisiin todellisuuksiin uskota.

Eleisan sokeutuminen ja katoaminen kytkeytyy Unien Herraan ja siihen, kuinka Elisan ”kotitodellisuudessa” ihmisiltä alkaa kadota varjoja. Ne vain katoavat johonkin, ja sen myötä kun ihminen menettää varjonsa, hän alkaa muuttua. Synkemmäksi ja julmemmaksi. Elisan maailmassa käydään jo sotaa varjottomien ja varjollisten välillä. Etsiessään ratkaisua siihen kuinka hänet ja Haukan yhteensitovan höyhenketjun saa purettua, Eleisa alkaa tulla tietoiseksi siitä että maailmassa on isoja asioita meneillään, ja kuinka Unien Herra tuntuu olevan tapahtumien keskiössä.

Tarinassa on kaksi pääkertojaa, joista Eleisa on toinen. Eleisan lisäksi toinen kertoja on tyttö nimeltä Kaksinaama, välillä jopa hieman narrin kaltainen hahmo, joka tekee mitä hän haluaa ja huvittaa. Kaksinaamassa on voimaa ja varmuutta, joka Eleisalta puuttuu, ainakin aluksi. Eleisan ja Kaksinaaman kertojan roolit lomittuvat toisiinsa kerronnan liikkuessa nykyhetken ja menneen välillä. Siinä mielessä koin kerronnan lomittumisen hyvänä asiana, että Eleisan kerrontaosioihin liittyvä unenomainen tunnelma katkeaa, ja kertomukseen syntyy muitakin kiintopisteitä. Kaksinaaman kertojan vuorolla tarina tasapainottuu, koska Kaksinaama havainnoi ympäristöään aivan toisella tavalla kuin Eleisa.

Välillä tuli mieleen jopa jonkinlainen vertauskuvallisuus liittyen Eleisaan: tyttö elää elämäänsä toisissa todellisuuksissa, eikä ole oikein ”kunnolla missään”, haaveillen aina jostakin muusta missä oikeasti on. Kaksinaama puolestaan osaa liikkua varmoin ottein todellisuudesta toiseen, ja sopeutuu siihen missä milloinkin on. Ehkä Eleisa sokeutui sen vuoksi, että oppisi kunnolla näkemään ympäristön missä milloinkin on. Ehkä.

Höyhenketju on pitkälti kasvutarina, joka toteutuu matkan tekemisen kautta. Ylpeä, ja ehkä hieman narsistinen Haukka oppii huomioimaan muitakin kuin itsensä ja oman ylvään olemuksensa. Arka, ehkä hieman sisäänpäin vetäytyvä Eleisa oppii luottamaan omiin tuntoihinsa ja kykyihinsä, ja pitämään puolensa muiden vaatimuksia ja haluja vastaan. Seisomaan omilla jaloillaan ja arvostamaan itseään, olemaan aidosti oma itsensä. Kaikki tämä tapahtuu vähitellen hankalalla ja voimia kuluttavalla matkalla, jonne höyhenketju Haukan ja Eleisan johdattaa.

Erityisesti tarinassa huomiotani veti puoleensa Kaksinaama, joka henkilöhahmona on enemmänkin tarkkailijan kaltainen kulkija. Useaan otteeseen mieleen nousi mielikuva narrista, joka vaeltelee mielensä mukaan siellä täällä, elämän lankoja nykien ja havainnoiden mitä tapahtuu mistäkin narusta vetäisemällä. Myös erämaissa asuvat noitasisarukset vaikuttivat kiinnostavilta, ne keiltä Haukka ja Eleisa kysyivät apua höyhenketjun poistamiseen. Noitien osuus tarinassa jäi kuitenkin läsnäolon osalta melko pieneksi, he ovat lähinnä ”apuhahmoja”, jotka opastavat Eleisan ja Haukan avun suuntaan.

Suosittelen lukijoille, ketkä hakevat pohdiskelevaa kerronnallista otetta sekä unen kaltaisia tarinamaisemia, joissa kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Vaikka fantasiakirjallisuudesta yleisesti ottaen pitäisikin, ei tämä välttämättä kolahda, jos kaipaa vauhdikasta toiminnan täyttämää seikkailua.

Huhtikuun nosto: Lumotut

Jaha, kevät se tosissaan tulla tupsahti – taas on vuotuisen vappuriehan aika 🙂

Hieman viime tingassa (kuitenkin vielä huhtikuun puolella!) tulee tämän kuun ”nosto”, jo jonkin aikaa työn alla ollut Annina Holmbergin Lumotut.

Riemuisaa vappujuhlaa kaikille!

Annina Holmberg: Lumotut

WSOY 2005

Huhtikuun ”nosto” on Annina Holmbergin Lumotut, joka oli tarkoitus nostaa esille jo viime kuussa. Syystä että Wheel of Time, eli Ajan pyörä -sarjan viimeiset osat osuivat kohdalle, Lumottujen lukuprojektini viivästyi.

(Wheel of Time -sarjan päätös yllätti positiivisesti. Nimenomaan Brandon Sandersonin osuus. Hattua nostan sille, että hän on tarttunut työhön, jonka edesmennyt Robert Jordan jätti jälkeensä. Voisin kuvitella, että on valtava haaste kirjoittaa loppuun jotakin, jonka joku toinen on aloittanut. Etenkin kun asiaan liittynee valtavasti paineita, mm. tuhansia kriittisiä faneja, jotka yhtä aikaa varmaan toivovat parasta ja pelkäävät pahinta. Minusta Sanderson on tehnyt upeaa työtä.)

Holmbergin Lumotut kieltämättä jäi hieman Wheel of Time -sarjan varjoon. Massiivisen fantasiaseikkailun päätteeksi oli outoa, mutta jollakin lailla myös raikasta palata aivan toisen tyyppisen fantasian pariin: Lumotut kertoo kolmesta teini-ikäisestä, joiden kohtalona on osallistua ikivanhaan hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Klassinen teema siis, sinänsä samaa kuin niin monissa fantasiateoksissa, myös Wheel of Time -sarjassa. Mutta täysin eri tavalla toteutettuna.

Miranda Aava saa syntymäpäivänään isoisältään melkoisen ”lahjan”: täytettyään 16 tyttö saa tietää olevansa yksi Lumotuista, osa troikkaa, jonka kohtalona on osallistua hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Troikan kaksi muuta jäsentä ovat Mikaja ja Minter. Mikaja on Pariisissa asustava nuori kaunotar, joka opiskelee lääketiedettä, Minter puolestaan nuori herrasmies. Kaikilla Lumotuilla on ”epätavallisia lahjoja”, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä kykyä kanavoida energiaa, esim. tulienergiaa tiettyjä tarkoituksia varten, kuten Miranda huomaa osaavansa. Lumottuja opastaa Mirandan isoisä Milton, jonka ohjauksessa kolmikko lähtee seikkailuun kohdatakseen Eurooppaa uhkaavat pahat voimat.

Muutamia mietteitä ja havaintoja Lumotuista.

Ensireaktioni oli, että Lumotut on mielenkiintoinen askel kotimaiseen fantasiaan, vaikka teosta kriittisellä silmällä havainnoinkin. En sinänsä lumoutunut kokonaisuudesta, sillä kaipaan syvempää otetta tarinan kerrontaan. Lumotuissa henkilöhahmot jäävät valitettavan pinnallisiksi (tosin toisaalta ilmentävät kyllä hyvin ikäistensä tunnelatautunutta olemista ääripäissä liikkuvien reaktioiden kautta), ja tarinarakenne jää ohueksi. Aineksia olisi hyvinkin monitahoiseen ja moniulotteiseen tarinaan, mutta toteutus ontuu. Monessa kohdassa esimerkiksi troikan keskinäinen kinastelu ja mm. Mirandan kateus Mikajaa kohtaan ottavat niskaotteen, ja itse tarina jää nahistelun varjoon.

Omat intressini tarinan suhteen olivat aivan muualla kuin tunneskaaloissa, joita Miranda käy läpi suhteissaan ”kauniin ja täydellisen” Mikajan tai Minterin kanssa. Minua kiinnosti asetelma josta tarina lähtee kehittymään: on käynnissä ikiaikainen konflikti, ja troikalla on oma kohtalonsa täytettävänä. Mistä konflikti on saanut alkunsa, kuka isoisä Milton oikeastaan onkaan, ja mikä tätä asetelmaa on pitänyt yllä vuosisatojen ajan? Miten Lumotuista tulee Lumottuja, kuka heidät valitsee, vai onko olemassa jokin ”ennustus”? Lumotuissa on paljolti samanlaisia aineksia kuin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjassa, joka on hyvinkin moniulotteisesti toteutettu. Mutta kun tarinassa kerta toisensa jälkeen nousee esille nuorten keskinäiset kärhämät, vallaten alaa itse tarinalta, syntyy siitä pinnallinen tunnelma. Jäi myös tunne siitä, että yllämainittuihin kysymyksiin ei löytynyt vastauksia.

Se mistä lumouduin, oli em. lähtöasetelma: Lumotut ja heidän ”jokin juttunsa”, joka on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Hieno asetelma, ja hyvin erilainen kuin ns. perinteisessä kotimaisessa fantasiassa. Tarinassa on myös kansainvälinen ote lähtien siitä että se pääosin sijoittuu ulkomaille. Suomen salot jäävät kauas taakse, ja suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavista tarinaelementeistä ei ole tietoakaan. Juonirakennelma toimii hienosti, ja tarinassa on hyvä jännite, joka säilyy loppuun asti. En ainakaan itse osannut arvata kuka on tarinan ns. ”pääpiru”. Jäi myös olo ”no olisihan se pitänyt osata arvata”, mikä on usein hyvän juonirakennelman ytimessä: jokin on aivan nenän edessä, mutta sitä ei vain näe, ennen kuin tarina johdattaa sen luokse.

Vaikka itse koin Lumottujen kerronnan ”ohueksi ja hieman pinnalliseksi”, joku muu saattaa saada teoksesta paljon enemmän. Tämä on itselleni ”ainainen peiliin katsomisen kohta”: kun arvioin nuorille kirjoitettuja teoksia (aikuisen lukijan näkökulmasta), mistä voin oikeasti tietää miten nuoret teoksen kokevat? En voi tietää, jos en saa nuorilta palautetta, mutta toisaalta jos tietäisinkin, esim. päivälehtien arvioissa on nykyisillä mitoilla (= arvioiden pituuksilla) lähes mahdotonta saada nuorten kokemuksia mukaan, ellei niitä saa supistettua lauseen tai parin mittaisiksi. No joka tapauksessa, tämä on itselleni ainainen heijastekohta: kirjoitan oman näkemykseni pohjalta, mutta en voi tietää miten muut teoksen kokevat.

Mitä Lumottuihin tulee, on aina yhtä mielenkiintoista ja virkistävää oppia uutta kotimaisesta fantasiasta. Saada uusia kokemuksia. Suomessa on niin paljon osaamista, jota ei syystä tai toisesta ole nostettu esille niin paljon kuin olisi syytä. Tai jos on nostettu, en ole huomannut.

Toistaiseksi Lumotut on ilmeisesti yksittäinen teos, en ainakaan pikaisen etsinnän perusteella löytänyt viitteitä siitä, että jatko-osia olisi tullut tai tulossa.

Lomalukemista ja maaliskuun kehut: Robert Jordan – Wheel of time -sarja

Pääisiäistervehdys kaikille!

Maaliskuun ”noston” kohteena piti olla Annina Holmbergin Lumotut (WSOY 2005). Koska olen ehtinyt lukea Lumottuja vasta puoleen väliin, päätin että viralliset kehut menevät nyt toiselle suunnalle.

Lomalukemistona on pikku projekti, nimittäin edesmenneen Robert Jordanin massiivisen Wheel of Time (Ajan pyörä) -sarjan kolme viimeistä osaa. Englanniksi. Loppu on, sanotaanko nyt vaikka ”hieman venähtänyt”, sillä sen minkä piti olla sarjan lopputeos, onkin nyt sitten kasvanut kolmen kirjan mittaan. Kolmen kirjan, joilla on englanniksi mittaa 800-900 sivun verran. Osa 12 The Gathering Storm on 844 sivua, osa 13 Towers of Midnight 959 sivua, ja sarjan 14. osa sekä päätösteos Memory of Light 909 sivua.

Jotta tällaiseen ajattelin pääsiäisen tienoolla aikani käyttää 🙂

Päätin ottaa maaliskuun noston Ajan pyörä -sarjasta, koska iski nostalgia. Aloitin sarjan lukemisen joskus 1990-luvulla, en enää tarkkaan muista milloin. Olen lukenut sarjaa vain englanniksi, mutta Kariston sivuilta näkee, että ensimmäinen suomennettu osa tuli ulos 1996. Ja kuten sanottu, alkukielellä englanniksi sarjassa on 13 osaa, joista jokaisen pituus on noin 800-900 sivua. Suomennettuja teoksia on siis ehtinyt kertyä melkoinen määrä.

Sarjallehan kävi siten, että se sai valtaisan suosion jo 1990-luvulla, mutta sittemmin ehkä hieman painui jonnekin uppeluksiin. Olen joskus kuullut kommentteja tyyliin ”aivan liian pitkä, monisäikeinen ja raskas”. No, sattuneesta syystä pidän juuri tämän tyyppisestä eeppisestä fantasiasta, joten oli selvää että haluan lukea sarjan kokonaan. Kun Robert Jordan kuoli 2007, näytti melko selvältä että ”se oli siinä”: koska kirjailija kuoli, niin tarinakin kuoli. Jotakin tällaistahan kävi aikanaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan kanssa: King joutui auto-onnettomuuteen, ja sarja jäi kesken.

Ajan pyörä -sarjan kohdalla kävi kuitenkin siten, että Robert Jordan ehti luonnostella sarjan tarinalinjan ilmeisesti sen verran tarkkaan, että oli mahdollista luovuttaa vastuu tarinan loppuun saattamisesta jollekulle toiselle tekijälle. Mielenkiinnolla nyt odotan erityisesti sitä, miten kirjoittaja Brandon Sandersonin ääni eroaa Robert Jordanin äänestä. Uskoisin, että ero on havaittavissa, mutta sehän nähdään pian.

Itselleni tämä on ollut Matka. Kun aikanaan kuulin, että sarja saatetaankin loppuun asti Brandon Sandersonin toimesta, päätin että odotan kunnes ”loppu on käsillä”. Että voin sitten kerralla lukea ja kokea kaiken. Nykyajan elämässä tahtoo olla haastavaa löytää tilaa näin pitkän lukuprojektin toteuttamiselle yhdellä kertaa, joten mikäs sen parempi kuin loma, jolloin voi heittää kaiken muun mielestään pois. Kätevästi myös kävi, että Savonlinnan kirjastoon saapui juuri nyt tuore kappale sarjan viimeisestä osasta.

Niin. Aloitin lukemaan sarjaa kun olin nuori aikuinen, ja olinko edes kirjallisuuden opiskelija. En tainnut olla. Tuntuu että 1990-luvusta on elämänmittainen matka tähän missä nyt olen. No, onhan 20 vuotta pitkä aika.

Kehun sarjaa tässä vain hyvin pintapuolisesti, sillä nyt ei valitettavasti ole aikaa pitkän ja syvällisen arvion kirjoittamiseen. Keitä kiinnostaa pitkät ja monisyiset eeppiset fantasiatarinat, jotka rakentuvat perinteiselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, Robert Jordanin Ajan pyörässä on teille haastetta. Sarja sopii kaiken ikäisille lukijoille, se on siinä mielessä ”Tolkien-henkinen”, että esimerkiksi seksuaalisuutta ei juuri tuoda esille. Toki henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa, mutta verrattuna esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan, Ajan pyörä on niin sanotusti hyvin ”puhtoinen”. Ja sarja on todellakin PITKÄ. Minusta kieli on hyvin helppotajuista, siis englanniksi, eli jos joku haluaa harjoitella kielitaitoaan niin suosittelen myös alkukielisten teosten lukemista.

Jarkko Tontti: Vedeeran taru

Aina silloin tällöin vastaan tulee teoksia, joista on vaikea kirjoittaa. Vaikeus syntyy monesti siitä, että mitta johon tekstin pitäisi mahtua on hyvin lyhyt (= palstatila lehdessä), sekä siitä, että on monia asioita joita haluaisi kyseisestä teoksesta sanoa.

Jarkko Tontin Vedeeran taru on teos, josta kirjoittamani arvion kanssa kamppailin pitkään. Mitta joka minulle annettiin oli mielestäni liian lyhyt. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että annetuissa mitoissa kannattaa pysyä, koska jos niissä ei pysy, käy helposti siten että toimitus muokkaa tekstiä lyhyemmäksi (toimituksella on aina oikeus muutoksiin).

Vedeeran tarun arvion kanssa koin ns. pääprobleemaksi sen, että tarina rakentuu fantastisten elementtien varaan, mutta siitä puuttuu fantasialle ominainen ”ihmeen tuntu” – se jokin, joka tekee tarinasta ja teoksesta maagisen, imaisee lukijan mukaansa kokemaan ihmeitä, jotka hämmentävät ja ehkä kuohuttavatkin käsityksiämme siitä, kuinka asioiden tulisi olla, ennen kaikkea haastavat sitä peruskäsitystä joka meillä maailmasta on. Voisiko olla jotakin muutakin kuin rationaalinen? Jotakin muutakin, kuin se mitä näemme? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joiden äärellä fantasiassa liikutaan.

Probleemani syntyi siitä, miten avaan ja kuvaan tätä kaikkea lyhyessä arviossani?

Kun arvion kokonaismerkkimäärää lasketaan, mukana ovat kirjan tiedot, kirjailijan tiedot ja arvion otsikko. Näistä kertyy helposti muutama sata merkkiä, etenkin jos kirjailijalla ja kirjalla on pitkä nimi. Jos maksimerkkimäärä on 1500 merkkiä, ei pelivaraa varsinaisen tekstin kanssa jää kovin paljoa. (Tästä saisi lukuisia enemmän ja vähemmän huonoja vitsejä, aiheena tehokkuusaikakausi jota elämme sekä kirjailijan ja/tai kirjan nimen pituus…)

Tässä linkki Savon Sanomien arvioon. Alla teksti jonka toimitukseen lähetin. Tekstieni editointi kirpaisee nykyään harvemmin, mutta tämän tekstin kohdalla kirpaisi. Johtuen siitä, että arviolle annettu mitta oli alunperinkin lyhyt, ja sitten siitä lyhyestä vielä naksaistiin pois. Mutta näin se vain joskus menee.

Vedeeran tarua suosittelen lämpimästi kaikille kotimaisesta fantasiasta kiinnostuneille lukijoille! Jos oma kokemukseni oli se, että ”ihmeen tuntu” puuttuu tarinasta, joku toinen saattaa kokea tarinan aivan eri tavalla. Mielelläni kuulisin lukukokemuksistanne, jos jaksatte ja ehditte kommentoida.

Jarkko Tontti: Vedeeran taru

Otava 2012

240 s.

Haltijatytön kasvutarina

Jarkko Tontin Vedeeran taru on nuorille suunnattu fantasiahenkinen seikkailukertomus. Tarinan keskiössä on 14-vuotias haltijatyttö Vedeera, josta tulee peliväline haltijoiden ja ihmisten kiistassa. Lähtökohtana toimii vastakkainasetelma, jossa kiivas haltijakansa pitää itseään hyvän edustajana, ja ihmisiä sekä muuta väkeä pahoina.

Hyvä vastaan paha -asetelma palvelee myös Vedeeran kasvutarinaa. Ihmispojan kanssa ystävystyessään tyttö saa kokemuksia siitä, että ”erilainen ei välttämättä ole vihollinen”. Vedeera oivaltaa myös, että mitä maailmassa on ja mitä siellä kerrotaan olevan ovat kaksi eri asiaa. Oivalluksessa piilee epäluuloisille riitapukareille uusien alkujen siemen.

Vedeeran tarussa on paljon kiinnostavia aineksia. Särmää ja seikkailuhenkeäkin löytyy, etenkin Vedeeran hahmosta. Silti kokonaisuus jää vaisuksi. Useat karikatyyrinomaiset henkilöhahmot ottavat tilan, tuoden tarinaan mustavalkoisen sekä opettavaisen sävyn. Tämä on harmillista, toivoisi että lukijalle jäisi enemmän tilaa tunnustella tarinaa ja sen herättämiä tuntoja. Nuoret ovat oivaltavia lukijoita keiden soisi löytävän omat tulkintansa.

Eniten Vedeeran tarussa vaivaa se, että tarinasta puuttuu fantastisen tuntu – se jokin fantasialle ominainen henki, joka luo ihmeen ja oudon tunnun, kutsuen lukijaa pois rationaalisesta ja realistisesta. Kun tämä ”ihmeen tuntu” puuttuu, fantasiamaailmaan sijoittuvassa tarinassa on kypsymättömäksi jääneen hedelmän maku monista sadun ja fantasian elementeistä huolimatta.

Maria Loikkanen

« Older entries