Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Sopivasti itsenäisyyspäiväksi Internetin ihmeellisessä maailmassa on käynnissä kaikenlaista, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyen. Sopivasti siksi, että pyhäpäivänä on aikaa surffailla netissä ja osallistua keskusteluihin… 😉
Olen mielenkiinnolla seurannut lasten- ja nuorten kirjallisuutta koskevia keskusteluja Grafomaniassa sekä Kirjailijan häiriöklinikalla. Myös Rouva Huu kirjoitti asiaa koskevan postauksen.
Taustoitan asiaa sen verran, että Grafomaniassa keskustelun aiheena on ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Käsittääkseni sekä Grafomanian että Kirjailijan häiriöklinikan keskustelut saivat ainakin osittain vaikutteita Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen Valoa, valoa, valoa ympärillä käydystä keskustelusta (Finlandia Junior -voittaja 2011). Teos on herättänyt keskustelua mm. seksuaalisuuden kuvauksesta ja käsittelystä nuortenkirjallisuudessa sekä siitä, olisiko teos pitänyt luokitella aikuistenkirjallisuudeksi. Koska en ole kyseistä teosta lukenut (vielä), en ota siihen liittyviin keskusteluihin kantaa. Mutta käykää te hyvät lukijat ihmeessä lukemassa sekä kommentoimassa näitä keskusteluja jos aihe yhtään kiinnostaa!
Harvoin osallistun tai otan kantaa tällaisiin keskusteluihin, mutta nyt haluan kantaa oman korteni kekoon ja tuoda esille muutaman näkökulman. Näkökulmani ovat lähinnä tulkintoja em. keskusteluista.
Sen myötä, mitä olen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskennellyt, olen yhä syvemmin alkanut ymmärtää kuinka korkeatasoista ja laadukasta, eli ammattitaidolla tehtyä, kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Ammattaito ulottuu myös netin keskustelupalstoille, minkä konkreettisesti osoittaa se, että lasten- ja nuorten kirjailijat sekä ylipäänsä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin parissa/kulttuurin kentällä työskentelevät ihmiset käyvät tällaisia keskusteluja kuten ym. blogeissa. Joku ei ehkä pidä tällaisia keskusteluja ”minään”, mutta nykymaailmassa jossa mm. päivälehtien kritiikkejä (ja etenkin pituuksia) karsitaan yhä enenevässä määrin, syödään näillä toimilla maata myös aitojen keskustelujen mahdollisuuksilta. Onneksi on Internet ja sosiaalinen media, etenkin kirjallisuusblogit jotka osaltaan mahdollistavat keskustelun!
Se, että kulttuuriväki lähtee mukaan tällaisiin keskusteluihin kertoo osaltaan siitä, kuinka syvälle alalla työskentelevien ihmisten kunniantunto, osaaminen ja ammattitaito on juurtunut. Ihmiset tiedostavat ja haluavat tiedostaa kuinka isojen asioiden parissa he työskentelevät, ja haluavat myös kantaa vastuunsa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun näissä keskusteluissa nousee esille monenlaisia mielipiteitä, kuten nyt nousi esim. holhous- ja sensuuri-ajattelua, oli hienoa huomata eritoten se, kuinka vähässä ainakin näissä kyseisissä keskusteluissa tällainen ajattelu on, ja etenkin se, että siihen reagoidaan eikä jätetä vain sikseen. Yksittäisten keskustelijoiden esittämiä näkemyksiä siitä, että aikuisten tulisi valvoa ja ohjata sitä mitä nuoret lukevat, jotakin tiettyä kirjallista teosta negatiivisena esimerkkinä käyttäen ei purematta nielty, mikä on äärimmäisen ilahduttavaa. Ilahduttavaa siksi, koska ”isoveli valvoo” -toiminta on pelkoperustaista toimintaa, joka mahdollisesti laajetessaan ja kärjistyessään voisi johtaa holhoukseen, ja sitä kautta helposti sensuuriin. Kulttuuriväki on hereillä. Onneksi. Purematta ei nielty myöskään ajattelua kirjallisuudesta ”kasvattajana”, siitä että kirjallisuudella tulisi olla kasvattava rooli.
Välihuomautus: Joka on tutustunut kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan, tietää että tässäkin maassa elettiin mm. 1940-luvun lopulle asti aikaa, jolloin lasten- ja nuortenkirjallisuutta leimasivat erilaiset ”ideologiset ja kasvattavat näkökulmat”, jotka alkoivat murtua 1950-luvun yleismaailmallisen murroksen aikana, jolloin koko kirjallisuuden kenttä muuttui. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuus alkoi askel askeleelta avautua uusille näkemyksille ja muuttua suuntaan, jossa asioita nostetaan esille ja käsitellään avoimemmin. (Asiasta kiinnostuneille lisätietoa mm. teoksista Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Huhtala, Grunn, Loivamaa, Laukka. Tammi 2003 sekä Ilosaarten seutuvilta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. Toim. Huhtala, Liisi & Juntunen Katariina, BTJ 2004)
Yllä mainittujen blogipostauksien keskusteluista käy selkeästi ilmi kuinka tietoisia kirjailijat ovat vaikutuksesta joka esim. yksittäisellä taideteoksella voi olla lapsen ja/tai nuoren elämään. Käytännössä tiedostaminen tarkoittaa sitä, että ei suostuta elämään pelkotilojen vankina, eli antautumaan jossitteluille tyyliin ”mitä jos joku saa teoksestani trauman”. Tästä muodostuu yhtälö ”kirjailijat tiedostavat, uskaltavat ja toteuttavat”, joka osaltaan muokkaa kulttuurin kenttää yhä monimuotoisempiin suuntiin. Kuten värikkäästä keskustelusta myös kävi ilmi, monimuotoisuus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hedelmällistä se ainakin on, jos asioista pystytään keskustelemaan.
Tiedostaminen on upea asia, koska pelkotiloissa eläminen pitää yllä ”vaikenemisen muuria”, sitä että asioita hyssytellään ja ne lakaistaan maton alle esimerkiksi piilottamalla jotkut tietyt asiat lapsilta ja nuorilta. Tällaiset pelkopohjaiset uskomusmallit kuten hyssyttely ja holhoaminen ovat hälyyttäviä, mm. siksi, koska usein tarve muiden holhoamiseen kumpuaa kontrolloinnin tarpeesta, jota ohjaa oma oikeassa olemisen tunne, se että ”tiedetään paremmin kuin muut mikä toisille on hyväksi”. (Tähän liittyy monesti myös piirre, että on saatava keskustelun viimeinen sana keinolla millä hyvänsä, ja tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen ja tittelinkantajien lausunnoilla, koska oma uskomusmalli ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että asian voi nähdä monella muullakin tavalla. Tai sitten ryhdytään marttyyriksi, ”jota kukaan ei ymmärrä”.) Tämä on hyvin itseriittoinen ja vahvasti muita aliarvioiva ja vähättelevä näkökulma. Tällöin kielletään muilta vapaa valinta, mahdollisuus valita kokea jokin asia itse, ja tehdä valintoja omaan kokemukseen perustuen. Usein hyssyttely ja mahdollinen holhous on täysin tiedostamatonta toimintaa, mikä on joskus hyvinkin ristiriitaista, koska tällaisella ”haluan hyvää muille koska tiedän paremmin kuin muut mikä muille on hyväksi” -toiminnalla voi olla monenlaisia kauaskantoisia negatiivisia seurauksia monelle ihmiselle.
Asiasta kiinnostuneille suosittelen mm. Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”Lahjakkaan lapsen draama (uusittu versio teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia) sekä teosta ”Murra vaikenemisen muuri”, jossa Miller tarttuu nimenomaan vaikenemis- ja hyssyttelykulttuuriin sekä niihin traagisiin seurauksiin joita tällaisella kulttuurilla voi pahimmillaan olla.
Kaiken kaikkiaan on todella ilahduttavaa huomata, kuinka rakentavalla pohjalla keskustelua on käyty. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki tuovat esille perusteltuja näkökulmia, luottavat omiin näkemyksiinsä ja ammattitaitoonsa. Etenkin Grafomanian asiaa koskevan postauksen keskustelusta välittyy myös se, että nuorten omaan intuitioon luotetaan, nuorten asiantuntijuuteen siitä mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei, mitä he haluavat lukea ja mitä eivät.
Keskustelu on avain moneen asiaan, ja kuten mainituissa keskusteluketjuissa tulikin esille, eräs erittäin toimiva ratkaisu olisi keskustella nuorten kanssa kirjoista tai muista kulttuuriteoksista, jotka herättävät heissä kysymyksiä tai voimakkaita tuntemuksia. Tämä viestii aikuisen luottamuksesta nuoreen, sekä siitä että aikuinen tarjoaa omaa tukeaan ja ennen kaikkea läsnäoloaan nuoren ”käyttöön”, antaa hänelle aikaansa. Se on tie, joka auttaa ihmistä kohtaamaan elämän haastavia ja vaikeita asioita ja parhaimmillaan (sellaisen aikuisen tuella ja opastuksella joka ei tuomitse nuorta ja/tai hänen kysymyksiään, pohdintojaan tai tuntojaan, tai kiellä joidenkin asioiden olemassaoloa) myös opettaa, että niistä voi selvitä. Hyssyttely ja asioiden lakaiseminen maton alle aikuisen toimesta opettaa lapselle ja nuorelle sitä samaa toimintamallia. Se on toimintaa joka opettaa elämistä kieltämisen mallissa, sitä että asioita ei tarvitse kohdata, ja että tosiasioiden välttely tai kieltäminen on ratkaisu johonkin asiaan, vaikka se ei sitä kuitenkaan ole.
Se, että keskustelua on ja että keskustelua käydään aikuisten kesken, ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia vaan hyvin perustavanlaatuinen hieno asia, jota tulisi vaalia. Toki avoimista keskusteluista syntyy usein myös räiskähteleviä sivutuotteita vaikkapa verbaalisten vääntöjen muodossa, etenkin jos pelissä on toisistaan voimakkaasti eriäviä mielipiteitä. Usein voimakkaasti eriävät mielipiteet herättävät meissä monenlaisia tuntotiloja ja saavat meidät joskus lähtemään mukaan ”reagointipeliin”, mikä on hyvin inhimillistä. Itse yritän tällaisissa kohdissa ”katsoa peiliin” ja kysyä itseltäni mikä saa minussa olevan tunteen heräämään ja minut reagoimaan. Jonka jälkeen keitän kupillisen, tai jopa pannullisen teetä, ja jäähdyttelen niin kauan kuin on tarpeen, jotta keskustelu voi jatkua avoimena ja asiallisena. 😉 Nettikeskusteluissa on se hyvä puoli live-elämän keskusteluihin verrattuna että näin voi toimia kaikessa rauhassa 😀
Jos joku tulkitsee tämän postauksen kotimaisten kulttuuritoimijoiden ammattitaitoa koskevat näkemykseni ”yltiöpositiivisena hehkutuksena”, tai jopa nuoleskeluna, pyydän lukemaan tekstin uudelleen ja ajatuksella. (Nuoleskelusta sen verran, että taloudellista hyötyä siitä ei tipu penniäkään. Kriitikoille maksetaan niin surkeasti, että jos nuoleskelulla kaipaa taloudellista hyötyä, kannattaa sitä toteuttaa jollakin toisella alalla.) Tosiasiat voivat olla myös positiivisia (sen iän ikuisen suomalaiskansallisen negatiivisuuden sijaan!), ja tosiasia on, että suomalaisen kulttuurintuotannon saralla työskentelee erittäin ammattitaitoista väkeä, myös lasten- ja nuorten kirjallisuuden saralla. Ammattitaitoa riittää niin kirjailijoiden, kuvittajien, kustannustoimittajien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen parissa – myös kirjakauppa-alalla. Tämän sanon kouluttajan näkökulmasta: olen käynyt libristi-tutkinnon opiskelijoita kouluttamassa, ja minulla on käsitys siitä minkälaista väkeä alalla on (tästä ehkä lisää joskus myöhemmin). Ammattitaidosta kertoo myös se, että kulttuuritoimijat käyvät näissä mainituissa blogipostauksissa näinkin avoimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Ennen kaikkea keskustelut kertovat erittäin hyvää tiedostamisen tilasta, joka lasten- ja nuorten kulttuurin saralla vallitsee.
Ja: Muiden ammattitaidosta puhuminen ja sen esille tuominen ei ole yltiöpositiivisuutta vaan tosiasia, jota voi hyvällä omalla tunnolla aina aika ajoin tuoda esille, jopa korostaa sopivissa kohdissa. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Siihen ei vaan ole meidän kulttuurissamme totuttu, ja jos näin tehdään, usein käy siten että asia menee leuhkimisen puolelle. Ei sen tarvitse niinkään olla.
(Kommenttini yltiöpositiivisuudesta liittyvät palautteeseen, jonka taannoin sain kritiikeistä/arvioista joita kirjoitin: ne olivat kuulemma liian positiivisia. Jos en tuolloin olisi istunut, olisin lentänyt pyrstölleni. Uskoisin, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, on nimittäin tullut jonkin verran pohdittua asiaa.)
Viimeisenä tulee kommenttini teemaan ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Oma taustani on ”vapaa tutkija”: niin pienestä kuin muistan, kolusin ja tutkin kirjaston hyllyjä omatoimisesti, ja luin kaiken mitä käsiini sain. Pysyttelin monta vuotta melko kiltisti lasten- ja nuorten osastolla, mutta yläasteiässä aloin hiippailla aikuisten osastolla, ja lukioiässä siirryin sinne ”pysyvästi”. Tämä johtui pääasiassa siitä, että olin kokenut voimallisen herätyksen scifiin, ja aikuisten osastolla oli suurin osa kirjaston scifi-teoksista. Myöhemmin tämä johti siihen, että luettuani kirjaston suomenkielisen scifi-valikoiman läpi siirryin englannin kielisiin teoksiin. Onneksi, sillä sitä kautta sain myös pidettyä yllä englannin kielen taitoani. Lapsi- ja nuorilukijana olin valikoiva, eli jos tarina oli minulle liian vaikea, ahdisti tai ei muuten vain kiinnostanut, jätin sen suosiolla syrjään. Lapsena ja nuorena jätin lukematta myös monia lahjaksi saatuja (= aikuisten tuputtamia) kirjoja, koska ne eivät kiinnostaneet. Kannatan siis ilman muuta sitä, että nuortenkirjoja kirjoitetaan kaiken ikäisille, koska on niin kovin yksilöllistä ”kuka on mitenkin kehittynyt” jossakin tietyssä iässä, ja minkä ikäiset lapset ja nuoret ”jonkin tietyn ikäisille lukijoille tarkoitettuja” kirjoja ylipäänsä lukevat.
Kiitos Grafomanian Sallalle keskustelunavauksesta sekä kaikille keskustelijoille! Hieno postaus ja hieno keskustelu, johon en nyt varsinaisesti tässä osallistunut, koska koin näiden muiden näkökulmien esille tuomisen tärkeämmäksi. Kovasti mielessä kuitenkin raksuttaa, mitä voisin kertoa esim. libristi-opiskelijoiden ammattitaidosta, sekä esimerkiksi spefin osalta kommentoida eri ikäisille kirjoitettuja/suunnattuja tekstejä. Onneksi Anne Leinonen on jo avannut sen tärkeän keskustelun!
Alas taikavirtaa 