Mainos

Pitkästä aikaa mainoshenkinen postaus 🙂 Ja pitkästä aikaa ylipäänsä blogin äärellä. Talvi on tehnyt tehtävänsä. Koneella istumisen sijaan haluan olla mahdollisimman paljon ulkona. Valo tekee niin hyvää. Kukkapenkkien kuopsuttamisesta puhumattakaan 😉

Niin se mainos.

Tästä on kyse: Kolonkolo

Kolonkolonkolo on lasten- ja nuortenkirjallisuuden nettisivusto, jonka tarkoituksena on tutustuttaa niin kotimaiset kuin ulkomaiset lukijat ansioituneiden suomalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden tuotantoon ja yksilöllisiin työskentelytapoihin.

Sivusto on Hämeen taidetoimikunnan ja FILIn yhteistyöprojekti, ja se on osa Suomen teemamaahanketta Frankfurtin kirjamessuille 2014.

Mahtavaa! 🙂 Käykää tutustumassa!

Mainokset

Summa summarum

Viittaan jälleen Rouva Huun blogiin, eli kirjallisuudentutkija ja kirjallisuuskriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogiin. Blogista nimittäin löytyy kattava esitys Pirkanmaan maakuntakirjaston järjestämästä Aslakin päivästä. Aslakin päivän kirjakutsuilla on perehdytty viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan. Summa summarum! 😉

Joskus harmittaa että asun täällä ”periferiassa”. Periferiassa siinä mielessä, että Itä-Suomessa käsittääkseni harvemmin järjestetään kirjallisuustapahtumia. Olen asunut Savonlinnassa kohta neljä vuotta, ja se kirjallisuustapahtuma, jota täällä yritettiin synnyttää, on ilmeisesti kuivunut kasaan. Jos etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuutta koskeviin (tai fantasia ja scifi) kirjallisuustapahtumiin haluaisi osallistua, pitäisi aktiivisesti matkustaa eri puolille Suomea, ja aina se ei vain ole mahdollista, etenkään arkipäivinä.

Tässä mielessä ajateltuna blogimaailma on mieletön juttu, siis nimenomaan positiivisella tavalla mieletön juttu, koska blogeja seuraamalla saattaa olla hyvinkin mahdollista pysyä ajantasalla tietyistä tapahtumista. Tässä tapauksessa etenkin Rouva Huun postauksen myötä pääsee mukavalla tavalla mukaan tilaisuuden tunnelmaan!

En ole omalla kohdallani tavannut tehdä tällaista (ainakaan julkista) yhteenvetoa kuluneen vuoden kirjoista, pääasiassa siksi koska koen että ”en ole lukenut tarpeeksi”. Lainausmerkeissä siksi, että mikäpä lopulta on tarpeeksi? Ehkä voisin rajata yhteenvedon johonkin tiettyyn genreen, niinpä, sellainen ratkaisu voisi toimiakin. Mutta toisaalta, ehkäpä yhteenvetoa voisi tehdä pelkästään luetuista teksteistä ilman genrerajauksia.

Asiasta kiinnostuneet käykääpä siis kurkkaamassa Lastenkirjahyllyn aihetta käsittelevää postausta!

Kodittomien kaupungista arvio Lastenkirjahyllyssä

Rouva Huu eli tutkija ja kirjallisuuskriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Lastenkirjahylly -blogissaan Annika Lutherin teoksesta Kodittomien kaupunki.

Kodittomien kaupunki ilmestyi viime syksynä, ja on toinen kahdesta viime vuonna ilmestyneestä kotimaisesta dystopiasta. Siis lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella ilmestyneestä dystopiasta. (Ainakin tällä hetkellä olen tässä uskossa, mielelläni olisin väärässä tässä asiassa, koska näille olisi enemmänkin tilausta! Myös aikuisten puolella.) Se toinen oli/on Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisarukset. Kirjoitin molemmista teoksista arviot Savon Sanomiin.

Tässä linkki Lastenkirjahyllyn kyseiseen arvioon.

Nautinnollisia lukuhetkiä Kodittomien kaupungin parissa! 😉

Keskustelu jatkuu

Edellisessä postauksessa mainittu kirjallisuuskeskustelu jatkuu edelleen Grafomaniassa. Viimeksi kun kävin katsomassa, ketjussa oli 122 kommenttia. Menkää ihmeessä lukemaan ja kommentoimaan, jos aihe yhtään kiinnostaa!

Omat fiilikseni keskustelusta ovat hyvät, olen oikein iloisella mielellä siitä, että keskustelusta kehittyi näin monimuotoinen, ja että se sai niin monia osaanottajia – jatkuen edelleen! Monipuolista ja virkistävää, etten sanoisi – ihanaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä tapahtuu. Henkilökohtaisesti ajattelen, että olisi kamala asia, jos ketään ei kiinnostaisi näin tärkeä aihe. Keskustelijoiden joukossa on uskoakseni ollut myös ”nuoria kommentoijia”, tällä tarkoitan alle 18-vuoden ikäisiä kommentoijia, eli perusteema koskettaa myös ikäryhmää kenestä tässä ollaan keskusteltu. Näin!

Kuten jo edellisessä postauksessa toin esille, iloitsen ja olen hyvilläni eritoten siitä, että kulttuuriväki tiedostaa niin hyvin mahdolliset probleemakohdat, joiden parissa kentällä painitaan, ja on valmis keskustelemaan näistä asioista. Kuten tässä matkan varrella on käynyt ilmi, tulkintaeroja syntyy helposti, mutta eihän niihin tarvitse takertua jos ei halua. Mahdolliset väärinkäsitykset pitää selvittää jos vain mahdollista, mutta muuten olen valinnut sen, että en tartu tulkintaeroihin. Elämä helpottuu kummasti jos ja kun laskee asioita ”toisesta sisään ja toisesta ulos”. Näkemykseni on, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tosin sitä voi aina miettiä millä tavalla mielipiteensä ilmaisee.

Seuraavan pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta sanonpahan kuitenkin:

Luonnollisestikin kirjoitan myös jatkossa täällä kaikista sellaisista aiheista, jotka koen jollakin tavalla tärkeäksi blogin perusteemojen kannalta. Todennäköisyydet siihen, että kaikki eivät näistä aiheista pidä, tai pidä siitä mitä kirjoitan ja/tai miten kirjoitan ovat kai yhtä suuret kuin siihen, että löytyy lukijoita jotka niistä pitävät. Lienee sopivasti yleistettyä sanoa, että olemme kaikki erilaisia, ja meillä on erilaisia näkemyksiä asioista 😉 Onneksi myös vapaasti saa ja voi valita blogit, joita haluaa käydä lukemassa ja kommentoimassa 😉

Keskustelu siis jatkuu Grafomaniassa, hienoa hienoa!

Oikein hyvää joulun aikaa kaikille 😀

Korsi kekoon

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Sopivasti itsenäisyyspäiväksi Internetin ihmeellisessä maailmassa on käynnissä kaikenlaista, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyen. Sopivasti siksi, että pyhäpäivänä on aikaa surffailla netissä ja osallistua keskusteluihin… 😉

Olen mielenkiinnolla seurannut lasten- ja nuorten kirjallisuutta koskevia keskusteluja Grafomaniassa sekä Kirjailijan häiriöklinikalla. Myös Rouva Huu kirjoitti asiaa koskevan postauksen.

Taustoitan asiaa sen verran, että Grafomaniassa keskustelun aiheena on ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Käsittääkseni sekä Grafomanian että Kirjailijan häiriöklinikan keskustelut saivat ainakin osittain vaikutteita Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen Valoa, valoa, valoa ympärillä käydystä keskustelusta (Finlandia Junior -voittaja 2011). Teos on herättänyt keskustelua mm. seksuaalisuuden kuvauksesta ja käsittelystä nuortenkirjallisuudessa sekä siitä, olisiko teos pitänyt luokitella aikuistenkirjallisuudeksi. Koska en ole kyseistä teosta lukenut (vielä), en ota siihen liittyviin keskusteluihin kantaa. Mutta käykää te hyvät lukijat ihmeessä lukemassa sekä kommentoimassa näitä keskusteluja jos aihe yhtään kiinnostaa!

Harvoin osallistun tai otan kantaa tällaisiin keskusteluihin, mutta nyt haluan kantaa oman korteni kekoon ja tuoda esille muutaman näkökulman. Näkökulmani ovat lähinnä tulkintoja em. keskusteluista.

Sen myötä, mitä olen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskennellyt, olen yhä syvemmin alkanut ymmärtää kuinka korkeatasoista ja laadukasta, eli ammattitaidolla tehtyä, kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Ammattaito ulottuu myös netin keskustelupalstoille, minkä konkreettisesti osoittaa se, että lasten- ja nuorten kirjailijat sekä ylipäänsä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin parissa/kulttuurin kentällä työskentelevät ihmiset käyvät tällaisia keskusteluja kuten ym. blogeissa. Joku ei ehkä pidä tällaisia keskusteluja ”minään”, mutta nykymaailmassa jossa mm. päivälehtien kritiikkejä (ja etenkin pituuksia) karsitaan yhä enenevässä määrin, syödään näillä toimilla maata myös aitojen keskustelujen mahdollisuuksilta. Onneksi on Internet ja sosiaalinen media, etenkin kirjallisuusblogit jotka osaltaan mahdollistavat keskustelun!

Se, että kulttuuriväki lähtee mukaan tällaisiin keskusteluihin kertoo osaltaan siitä, kuinka syvälle alalla työskentelevien ihmisten kunniantunto, osaaminen ja ammattitaito on juurtunut. Ihmiset tiedostavat ja haluavat tiedostaa kuinka isojen asioiden parissa he työskentelevät, ja haluavat myös kantaa vastuunsa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun näissä keskusteluissa nousee esille monenlaisia mielipiteitä, kuten nyt nousi esim. holhous- ja sensuuri-ajattelua, oli hienoa huomata eritoten se, kuinka vähässä ainakin näissä kyseisissä keskusteluissa tällainen ajattelu on, ja etenkin se, että siihen reagoidaan eikä jätetä vain sikseen. Yksittäisten keskustelijoiden esittämiä näkemyksiä siitä, että aikuisten tulisi valvoa ja ohjata sitä mitä nuoret lukevat, jotakin tiettyä kirjallista teosta negatiivisena esimerkkinä käyttäen ei purematta nielty, mikä on äärimmäisen ilahduttavaa. Ilahduttavaa siksi, koska ”isoveli valvoo” -toiminta on pelkoperustaista toimintaa, joka mahdollisesti laajetessaan ja kärjistyessään voisi johtaa holhoukseen, ja sitä kautta helposti sensuuriin. Kulttuuriväki on hereillä. Onneksi. Purematta ei nielty myöskään ajattelua kirjallisuudesta ”kasvattajana”, siitä että kirjallisuudella tulisi olla kasvattava rooli.

Välihuomautus: Joka on tutustunut kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan, tietää että tässäkin maassa elettiin mm. 1940-luvun lopulle asti aikaa, jolloin lasten- ja nuortenkirjallisuutta leimasivat erilaiset ”ideologiset ja kasvattavat näkökulmat”, jotka alkoivat murtua 1950-luvun yleismaailmallisen murroksen aikana, jolloin koko kirjallisuuden kenttä muuttui. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuus alkoi askel askeleelta avautua uusille näkemyksille ja muuttua suuntaan, jossa asioita nostetaan esille ja käsitellään avoimemmin. (Asiasta kiinnostuneille lisätietoa mm. teoksista Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Huhtala, Grunn, Loivamaa, Laukka. Tammi 2003 sekä Ilosaarten seutuvilta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. Toim. Huhtala, Liisi & Juntunen Katariina, BTJ 2004)

Yllä mainittujen blogipostauksien keskusteluista käy selkeästi ilmi kuinka tietoisia kirjailijat ovat vaikutuksesta joka esim. yksittäisellä taideteoksella voi olla lapsen ja/tai nuoren elämään. Käytännössä tiedostaminen tarkoittaa sitä, että ei suostuta elämään pelkotilojen vankina, eli antautumaan jossitteluille tyyliin ”mitä jos joku saa teoksestani trauman”. Tästä muodostuu yhtälö ”kirjailijat tiedostavat, uskaltavat ja toteuttavat”, joka osaltaan muokkaa kulttuurin kenttää yhä monimuotoisempiin suuntiin. Kuten värikkäästä keskustelusta myös kävi ilmi, monimuotoisuus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hedelmällistä se ainakin on, jos asioista pystytään keskustelemaan.

Tiedostaminen on upea asia, koska pelkotiloissa eläminen pitää yllä ”vaikenemisen muuria”, sitä että asioita hyssytellään ja ne lakaistaan maton alle esimerkiksi piilottamalla jotkut tietyt asiat lapsilta ja nuorilta. Tällaiset pelkopohjaiset uskomusmallit kuten hyssyttely ja holhoaminen ovat hälyyttäviä, mm. siksi, koska usein tarve muiden holhoamiseen kumpuaa kontrolloinnin tarpeesta, jota ohjaa oma oikeassa olemisen tunne, se että ”tiedetään paremmin kuin muut mikä toisille on hyväksi”. (Tähän liittyy monesti myös piirre, että on saatava keskustelun viimeinen sana keinolla millä hyvänsä, ja tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen ja tittelinkantajien lausunnoilla, koska oma uskomusmalli ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että asian voi nähdä monella muullakin tavalla. Tai sitten ryhdytään marttyyriksi, ”jota kukaan ei ymmärrä”.) Tämä on hyvin itseriittoinen ja vahvasti muita aliarvioiva ja vähättelevä näkökulma. Tällöin kielletään muilta vapaa valinta, mahdollisuus valita kokea jokin asia itse, ja tehdä valintoja omaan kokemukseen perustuen. Usein hyssyttely ja mahdollinen holhous on täysin tiedostamatonta toimintaa, mikä on joskus hyvinkin ristiriitaista, koska tällaisella ”haluan hyvää muille koska tiedän paremmin kuin muut mikä muille on hyväksi” -toiminnalla voi olla monenlaisia kauaskantoisia negatiivisia seurauksia monelle ihmiselle.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen mm. Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”Lahjakkaan lapsen draama (uusittu versio teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia) sekä teosta ”Murra vaikenemisen muuri”, jossa Miller tarttuu nimenomaan vaikenemis- ja hyssyttelykulttuuriin sekä niihin traagisiin seurauksiin joita tällaisella kulttuurilla voi pahimmillaan olla.

Kaiken kaikkiaan on todella ilahduttavaa huomata, kuinka rakentavalla pohjalla keskustelua on käyty. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki tuovat esille perusteltuja näkökulmia, luottavat omiin näkemyksiinsä ja ammattitaitoonsa. Etenkin Grafomanian asiaa koskevan postauksen keskustelusta välittyy myös se, että nuorten omaan intuitioon luotetaan, nuorten asiantuntijuuteen siitä mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei, mitä he haluavat lukea ja mitä eivät.

Keskustelu on avain moneen asiaan, ja kuten mainituissa keskusteluketjuissa tulikin esille, eräs erittäin toimiva ratkaisu olisi keskustella nuorten kanssa kirjoista tai muista kulttuuriteoksista, jotka herättävät heissä kysymyksiä tai voimakkaita tuntemuksia. Tämä viestii aikuisen luottamuksesta nuoreen, sekä siitä että aikuinen tarjoaa omaa tukeaan ja ennen kaikkea läsnäoloaan nuoren ”käyttöön”, antaa hänelle aikaansa. Se on tie, joka auttaa ihmistä kohtaamaan elämän haastavia ja vaikeita asioita ja parhaimmillaan (sellaisen aikuisen tuella ja opastuksella joka ei tuomitse nuorta ja/tai hänen kysymyksiään, pohdintojaan tai tuntojaan, tai kiellä joidenkin asioiden olemassaoloa) myös opettaa, että niistä voi selvitä. Hyssyttely ja asioiden lakaiseminen maton alle aikuisen toimesta opettaa lapselle ja nuorelle sitä samaa toimintamallia. Se on toimintaa joka opettaa elämistä kieltämisen mallissa, sitä että asioita ei tarvitse kohdata, ja että tosiasioiden välttely tai kieltäminen on ratkaisu johonkin asiaan, vaikka se ei sitä kuitenkaan ole.

Se, että keskustelua on ja että keskustelua käydään aikuisten kesken, ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia vaan hyvin perustavanlaatuinen hieno asia, jota tulisi vaalia. Toki avoimista keskusteluista syntyy usein myös räiskähteleviä sivutuotteita vaikkapa verbaalisten vääntöjen muodossa, etenkin jos pelissä on toisistaan voimakkaasti eriäviä mielipiteitä. Usein voimakkaasti eriävät mielipiteet herättävät meissä monenlaisia tuntotiloja ja saavat meidät joskus lähtemään mukaan ”reagointipeliin”, mikä on hyvin inhimillistä. Itse yritän tällaisissa kohdissa ”katsoa peiliin” ja kysyä itseltäni mikä saa minussa olevan tunteen heräämään ja minut reagoimaan. Jonka jälkeen keitän kupillisen, tai jopa pannullisen teetä, ja jäähdyttelen niin kauan kuin on tarpeen, jotta keskustelu voi jatkua avoimena ja asiallisena. 😉 Nettikeskusteluissa on se hyvä puoli live-elämän keskusteluihin verrattuna että näin voi toimia kaikessa rauhassa 😀

Jos joku tulkitsee tämän postauksen kotimaisten kulttuuritoimijoiden ammattitaitoa koskevat näkemykseni ”yltiöpositiivisena hehkutuksena”, tai jopa nuoleskeluna, pyydän lukemaan tekstin uudelleen ja ajatuksella. (Nuoleskelusta sen verran, että taloudellista hyötyä siitä ei tipu penniäkään. Kriitikoille maksetaan niin surkeasti, että jos nuoleskelulla kaipaa taloudellista hyötyä, kannattaa sitä toteuttaa jollakin toisella alalla.) Tosiasiat voivat olla myös positiivisia (sen iän ikuisen suomalaiskansallisen negatiivisuuden sijaan!), ja tosiasia on, että suomalaisen kulttuurintuotannon saralla työskentelee erittäin ammattitaitoista väkeä, myös lasten- ja nuorten kirjallisuuden saralla. Ammattitaitoa riittää niin kirjailijoiden, kuvittajien, kustannustoimittajien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen parissa – myös kirjakauppa-alalla. Tämän sanon kouluttajan näkökulmasta: olen käynyt libristi-tutkinnon opiskelijoita kouluttamassa, ja minulla on käsitys siitä minkälaista väkeä alalla on (tästä ehkä lisää joskus myöhemmin). Ammattitaidosta kertoo myös se, että kulttuuritoimijat käyvät näissä mainituissa blogipostauksissa näinkin avoimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Ennen kaikkea keskustelut kertovat erittäin hyvää tiedostamisen tilasta, joka lasten- ja nuorten kulttuurin saralla vallitsee.

Ja: Muiden ammattitaidosta puhuminen ja sen esille tuominen ei ole yltiöpositiivisuutta vaan tosiasia, jota voi hyvällä omalla tunnolla aina aika ajoin tuoda esille, jopa korostaa sopivissa kohdissa. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Siihen ei vaan ole meidän kulttuurissamme totuttu, ja jos näin tehdään, usein käy siten että asia menee leuhkimisen puolelle. Ei sen tarvitse niinkään olla.

(Kommenttini yltiöpositiivisuudesta liittyvät palautteeseen, jonka taannoin sain kritiikeistä/arvioista joita kirjoitin: ne olivat kuulemma liian positiivisia. Jos en tuolloin olisi istunut, olisin lentänyt pyrstölleni. Uskoisin, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, on nimittäin tullut jonkin verran pohdittua asiaa.)

Viimeisenä tulee kommenttini teemaan ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Oma taustani on ”vapaa tutkija”: niin pienestä kuin muistan, kolusin ja tutkin kirjaston hyllyjä omatoimisesti, ja luin kaiken mitä käsiini sain. Pysyttelin monta vuotta melko kiltisti lasten- ja nuorten osastolla, mutta yläasteiässä aloin hiippailla aikuisten osastolla, ja lukioiässä siirryin sinne ”pysyvästi”. Tämä johtui pääasiassa siitä, että olin kokenut voimallisen herätyksen scifiin, ja aikuisten osastolla oli suurin osa kirjaston scifi-teoksista. Myöhemmin tämä johti siihen, että luettuani kirjaston suomenkielisen scifi-valikoiman läpi siirryin englannin kielisiin teoksiin. Onneksi, sillä sitä kautta sain myös pidettyä yllä englannin kielen taitoani. Lapsi- ja nuorilukijana olin valikoiva, eli jos tarina oli minulle liian vaikea, ahdisti tai ei muuten vain kiinnostanut, jätin sen suosiolla syrjään. Lapsena ja nuorena jätin lukematta myös monia lahjaksi saatuja (= aikuisten tuputtamia) kirjoja, koska ne eivät kiinnostaneet. Kannatan siis ilman muuta sitä, että nuortenkirjoja kirjoitetaan kaiken ikäisille, koska on niin kovin yksilöllistä ”kuka on mitenkin kehittynyt” jossakin tietyssä iässä, ja minkä ikäiset lapset ja nuoret ”jonkin tietyn ikäisille lukijoille tarkoitettuja” kirjoja ylipäänsä lukevat.

Kiitos Grafomanian Sallalle keskustelunavauksesta sekä kaikille keskustelijoille! Hieno postaus ja hieno keskustelu, johon en nyt varsinaisesti tässä osallistunut, koska koin näiden muiden näkökulmien esille tuomisen tärkeämmäksi. Kovasti mielessä kuitenkin raksuttaa, mitä voisin kertoa esim. libristi-opiskelijoiden ammattitaidosta, sekä esimerkiksi spefin osalta kommentoida eri ikäisille kirjoitettuja/suunnattuja tekstejä. Onneksi Anne Leinonen on jo avannut sen tärkeän keskustelun!

Kirjaimia

Taas tulee linkkivinkki – pakko vinkata, koska ilahdun aina niin suuresti saadessani kuulla tällaisista blogeista/sivuista tai löytäessäni tällaisia itse.

Tällä kertaa sain kirjailija Terhi Rannelan blogista vinkin, että kirjailija Raili Mikkanen on avannut omat blogin.

Kirjaimia -blogin löydät täältä. Huippua!

Ihania kevättalven päiviä kaikille, pian kevät ja kesä on ovella!

Linkkivinkkejä

Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ”linkkivinkkipostauksia”, ja sen sijaan keräämään linkit vaikkapa tuonne sivun vasempaan reunaan, josta niihin voi jokainen omassa rauhassa tutustua. Linkkivinkkien välttely johtuu pääasiallisesti siitä, että en halua tehdä tästä blogista ”mainosblogia”. Silloin tällöin teen kuitenkin poikkeuksia, kuten nyt:

Rouva Huu vinkkasi uudesta sivustosta, jolla käsitellään lasten ja nuorten kirjallisuutta. Hienoa Iilimato!

Tiedätte varmaan Okariinon? Kyseessä on kirjastojen valtakunnallinen lasten verkkosivusto.

Kirsti Ellillä on pitänyt pitkän aikaa Kirjailijan häiriöklinikkaa. Suosittelen!

Sain vinkin blogista jossa on kirjojen lisäksi välillä esillä kaikkea muutakin. Leena Lumi bloggaa omalla tyylillään, kuten pitääkin. Leena Lumi myös runoilee blogissaan Lumikarpalo.

Viikonloppua kohti. Pakkasta piisaa! Hrr.

Erilainen OZ

Ohessa arvio Gregory Maguiren Noidan pojasta, jonka taannoin kirjoitin Savon Sanomiin. En tiedä milloin juttu on tullut ulos, olettaisin että heinäkuun puolella. Noita ja sen jatko-osa Noidan poika tarjoavat lukijalle varsin ”erilaisen” kokemuksen Ozista, kuin mitä Judy Garlandin aikanaan tähdittämä elokuva. Sopinee etenkin aikuisemmille lukijoille, jotka kaipaavat vaihtelua ”perinteiseen fantasialässytykseen” – sanalla ”fantasialässytys” tarkoitan lähinnä perinteisiä fantasiamaisemia sekä niihin sijoittuvia tarinoita, joita jotkin (lähinnä ulkomaiset kirjoittajat) kirjoittajat tuntuvat kopioivan muilta kirjasta toiseen. Noita ja Noidan poika totta totisesti tuovat väriä tarinatarjontaan 😉

Ihmemaa Oz on todella ihmeellinen

Fantasia

Gregory Maguire: Noidan poika

Sammakko 2010

347 s.

Suomentanut Katja Rosvall

Amerikkalaisen Gregory Maguiren luoma versio Ihmemaa Ozista on varsin ihmeellinen etenkin lukijalle, joka muistelee Ozin herttaista satumaata Judy Garlandin elokuvasta. Maguiren tarinoiden Oz on aikuisemmille lukijoille suunnattu kuvaus paikasta, jossa seksi, väkivalta ja yhteiskunnan rappio sekä katumus, parannuksen hakeminen ja maailman pelastaminen kulkevat käsi kädessä. Maguiren luomus lähti liikkeelle teoksesta Noita, jonka jatko-osa Noidan poika vyöryttää lisää Ozia lukijan niskaan.

Noidassa esiteltiin Ozin alkuperäisen sankarin Dorothyn tuhoama Lännen pahan noidan henkilöhahmo, ja kerrottiin Noidan tarina. Nyt päärooliin nousee Liir, joka on oletettavasti Noidan poika. Kukaan ei kuitenkaan tiedä asiaa varmaksi, kaikkein vähiten Liir, joka epäilee itseään ja jahkailee suhdettaan Noitaan läpi koko tarinan. Ei tässä vielä mitä, mutta kun Liir epäilee ja epäröi kaikkea muutakin. Ollako vai eikö olla, tehdäkö vai eikö tehdä, elääkö vaiko kuollako, välillä tuntuu että poika ansaitsisi tuntuvan potkun takamuksille.

Liirin kaltaisen henkilöhahmon luominen todistaa Maguiren tarinankertojan kykyjä, sillä jos henkilöhahmot eivät herätä lukijassa mitään tunnetta, koko tarina latistuu helposti pannukakuksi. Maguiren kertomus kärsii pikemminkin ”runsauden pulasta”: monipuoliset ja absurdit tarina-ainekset sekä henkilöhahmot kiskovat kertomusta paikoin niin kovasti omiin uomiinsa, että välillä tuntuu kuin lukijalla olisi käsissään Noidan luuta, jonka harjakset harottavat eri suuntiin.

Runsaudessa ja harottamisessa on myös hyviä puolia. Niistä syntyvä kokonaisuus avaa lukijalle monenmoisia maisemia – Noidan poika hakee lukijaa, joka haluaa uppoutua ”ozmoosiin”, Ozin maailman kummallisiin tapahtumiin tarinan outojen henkilöhahmojen ja tapahtumien kautta. Maguiren Oz on paikka, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Teksti Maria Loikkanen

Kevät tulla kohisee

Pääsiäinen tuli ja meni, näin sitä taas arkeen palataan. Erityisen hauskaa huhtikuun alkamisessa oli se, että pitkästä aikaa vuosiin haksahdin oikein kunnolla muutamiin aprillipiloihin. Luulin ”ihan aikuisten oikeesti” että ihmiset ovat tosissaan, mutta aprilliahan he. Parasta oli se, että ihmiset tekivät aprillipiloja! Toinen juttu oli Feisbuukissa, ja toinen juttu tuli vastaan elävässä elämässä. Olen jotenkin vuosikaupalla onnistunut elämään siten, että elämässäni ei ole ollut aprillipiloja läsnä, ja ehkä senkin vuoksi nämä jutut ilahduttivat aivan älyttömästi. Pientä viatonta huumoria kaiken tämän kiireen ja väsymyksen keskellä. Tuntui hyvältä!

Muutama miete pääsiäiseltä: eteen tuli pari blogia, joiden olemassaolosta en ole tiennyt. Suosittelen, laitoin nämä myös tuonne sivun vasempaan reunaan. Löysin tieni Toisinkaisen hajatelmiin ja Marikan maagiseen arkkiin.

Diana Wynne Jonesin Tuli ja myrkkykatko oli puheena aiemmin. Sain kirjastosta hellyttävän risaisen varastokappaleen lainaan. Heti kirjan saatuani tajusin, että eihän siitä kovin monta vuotta ole aikaa kun tämän luin. Mitä kirjassa on sellaista, että en muista sitä edes lukeneeni jokin aika sitten? Miksi se väistelee? Tarina palasi pieninä paloina mieleen selaillessani kirjaa, mutta jokin väistelee edelleen. En ole vielä ehtinyt aloittaa sitä uudelleen, mutta nyt asia alkoi kiinnostaa niin paljon, että pakkohan tähän on tarttua. Wynne Jones on ehdottomia suosikkejani, ja muistan kaikki ne tarinat jotka olen häneltä lukenut. Noin ylipäänsä muistan kaikki muutkin tarinat, jos ne olivat kiinnostavia 😉 Miksi tämä tarina väistelee? Etenkin kun toisesta lukukerrasta on jäänyt hyvä muisto, ajatus siitä että pidin tarinasta. Hassua, varsinainen mysteeri. Puran asiaa täällä heti kun pääsen siinä eteenpäin.

Pääsiäisenä pohdin myös elämässäni käynnissä olevia muutoksia. Iloitsin siitä, että asun nyt (edelleen) Savonlinnassa, ja etenkin siitä että näyttää siltä että jään tänne. Eihän tässä muuten mitään, mutta työrintama on aina se juttu, joka saattaa hyvinkin äkillisesti tuoda elämään muutoksia. Olen oikein tyytyväinen ratkaisuuni, eli perustaa toiminimi, sillä vaikuttaa siltä että alalla kuin alalla ollaan siirtymässä enemmän ja enemmän alihankinnan suuntaan. Itselleni tuli myös melkolailla täydellinen alan muutos eteen, sillä aloitan myös opetustyöt. En aikanaan käynyt opettajankoulutusta, eli hankkinut opettajan pedagogista pätevyyttä, koska ajatus yläasteella ja/tai lukiossa opettamisesta ei vaan kiinnostanut. Hassua kyllä, nyt elämä heittää eteen tilanteen, jossa menen luennoimaan aikuisopiskelijoille. En tiennyt että Markkinointi-Instituutissa opetetaan myös kirjallisuutta, mutta kyllä näin on: opinnot ovat osa libristitutkintoa. Minä sitten menen luennoimaan libristitutkintoa suorittaville kirjallisuuden teoriaa. Asia ei varsinaisesti pelota (jos pelottaisi, tuskin olisin ottanut työtä vastaan), mutta herättää monia hämmennyksen sekaisia tunteita. Myös iloa – iloa etenkin siitä, että saan tehdä nimenomaan sitä työtä, mihin minut on koulutettu: olen valmistunut maisteriksi pääaineena yleinen kirjallisuustiede, ja kirjallisuuden asiantuntijaluennoista tässä puhutaan. Ajatus siitä, että saa jakaa muille kaikkea sitä mitä itse on matkan varrella oppinut, tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Iloa tunnen myös siitä, että elämä heittää eteen tällaisen positiivisen haasteen: edessä on taas yksi hieno tilaisuus oppia valtavan paljon uutta!

Semmoista täällä, pieniä askeleita eteenpäin!

Hyvää kevättä kaikille!

Linkkivinkki! Huippua! ;)

Ööh, ei se edellinen postaus jäänytkään vuoden viimeiseksi. Bongasin Hämeen läänin kirjallisuuden läänintaiteilija Päivi Haanpään blogista Oma huone seuraavan linkin, jota luonnollisesti riensin heti katsomaan, ja nyt suosittelen kaikille muillekin. 😀

Sinikka Vuolan blogi Päivä romaanihenkilönä. Tunnistatko katkelmat, joita blogissa on. Mistä teksteistä, mistä kirjoista?

Arvatkaa vaan tunnistinko, ja arvatkaa vaan jääkö tähän koukkuun. 🙂

Jotta uutta vuotta vain… 😉

« Older entries