Hiljaiseloa

Hiljaisuutta pukkaa blogin puolella joo. Tällä hetkellä se johtuu siitä, että olen taas paikallislehdessä avustajana, mikä on ajoittain melko hektistä hommaa. Työ aiheuttaa ketjureaktion väsymyksen suuntaan, sekä siihen että vapaa-ajalla en halua kirjoittaa. Mitään. Edes sähköpostia, jos sen kirjoittamatta jättäminen on mahdollista 😀

Kun päivät istuu koneella ja kirjoittaa (tai tekee taustatutkimusta tai hoitaa yms. sekalaisia toimenkuvaan kuuluvia asioita), tai päivät juoksee pitkin kyliä, mikä on sinänsä paikallislehden toimittajuuden suola (ainakin minulle), ruudun tuijottaminen ja näppäimistön nakuttaminen ei maistu enää vapaa-ajalla. Olen huomannut että minulla syntyy ajoittain melko vahvojakin reaktioita tyyliin ”nyt pitää nollata pää vaikka tuulessa ja tuiskussa kävellen” (eipä juuri tuuria tämän suhteen tänä talvena!), ja kotona kone pysyy kiinni.

Joitakin arvioita on kuitenkin työn alla, ja siinähän sitä puristusta sitten riittääkin, kun yrittää ne saada tuutista ulos inhimillisessä ajassa.

Sitten on myös se, että ihan varkain pääsi käymään niin, että viime syksynä tuli 10 vuotta täyteen kriitikon hommissa. Muistan kuinka syksyllä 2003 tein ensimmäisiä kirjatilauksia ja aloittelin Onnimannin kirjoittajana. Voi pojat. Se olisi voinut olla eilen. Ystäväni Terhi Rannelahan minua kannusti kokeilemaan, yllyttää on ehkä liian vahva ilmaisu 🙂 No joka tapauksessa Terhi oli asialla, ja minä tietysti kokeilin. Sitä tietä kuljetaan edelleen, että terveisiä vaan kirjailijalle! 😉

Niin että jonkinlaisen ”muistelopostauksen” yritän moisen juhlan kunniaksi jossakin vaiheessa rykäistä, sovitaanko varmuuden vuoksi vaikkapa ennen seuraavaa vuoden vaihdetta. Deadline kun auttaa aina kummasti kirjoitusjumien purkuun! 😀

Valoa päiviinne, kevättä kohti mennään. Näkee lukea paremmin!

Advertisement

Kesätauko

Blogi jää nyt kesätauolle. Palaan asiaan ehkä elokuussa.

Minä en kuitenkaan lomaile, vaan nautin täysin siemauksin kesätoimittajan pestistä – tänä vuonna Puruvesi-lehdessä.

Ihanaa kun saa viettää kesän kotiseudulla. Kerta kaikkiaan.

Oikein hyvää kesää kaikille – lukuiloa ja intoa myös!

Muutama miete hiljaiselon keskeltä

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun ”aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa.

Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan. Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

Helmikuun hehkutus: Hiekkalan lapset -sarja

Helmikuun ”hehkutus” on nyt sitten taattua kotimaista. Kehun Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarjaa. Jonka parissa itsekin reilut kolme vuosikymmentä sitten harjoittelin lukemista. Aika rientää 🙂

Eräs ystäväni antoi minulle muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi Hiekkalan lasten tarinan (Gummerus 2006). Teokseen on koottu koko Vuokko Niskasen kirjoittama Hiekkalan lapsista kertova sarja. Ilahduin, ja olen edelleen ilahtunut. Joskus nimittäin kaipasin näitä teoksia, mutta silloin en niitä löytänyt kaupoista enkä divareista. Nyt tämä kokoelma on ja pysyy, tästä en luovu 🙂

Hiekkalan lasten tarina pitää sisällään seuraavat teokset:

  • Hiekkalan lapset 1978
  • Hiekkalan lapset matkustavat 1978
  • Arvo ja Inkeri 1978
  • Olavi oppii lukemaan 1979
  • Hyvästi Hiekkala 1979
  • Älä pelkää, Inkeri 1983
  • Hiekkalan lapset evakossa, 1984
  • Hiekkalan lasten ilonpäivät 1985

Teoksen on kuvittanut Sanna Hietala.

Lisää Vuokko Niskasesta ja hänen tuotannostaan mm. täällä sekä täällä.

Jälkimmäisessä linkissä, joka johtaa Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeliin, Vuokko Niskanen kuvailee työsarkaansa ja Hiekkalan lapset -teossarjaa näin:

Lapsuus Karjalassa ennen sotaa ja sodan aikana evakossa on ollut muistorikas tarinavakka, josta olen ammentanut sisältöä helppolukuisiin pikkuisromaaneihin. Olen kulkenut Hiekkalan lasten kanssa kouluissa jo 30 vuoden ajan. Tuntuu, että koululaiset pysyvät samoina, kiinnostuneina ja vastaanottavaisina 7-12-vuotiaina. Se näkyy heidän silmistään ja kuuluu heidän kysymyksistään. Heidän tietomääränsä on laajempi kuin Hiekkalan lasten, mutta he haluavat ja osaavat eläytyä isovanhempiensa aikaisten lasten kokemuksiin ja tuntemuksiin.Nyt ”Hiekkalan lasten tarina” on yhtenä paksuna kirjana. Voin sanoa, että se on pääteokseni.

Hiekkalan lasten tarinan lopussa on ”Ylimääräinen luku”, jossa Niskanen kirjoittaa mm. näin:

”Miten Hiekkalan lasten sitten kävi? Onko näitä lapsia oikeasti ollut olemassa? Tällaisia kysymyksiä ovat lukijat tehneet. Voin kertoa, että kyllä heillä jokaisella on ollut elävä malli. Mutta se, mitä he ovat kokeneet, on tuttua myös kaikille heidän ikäisilleen Karjalan lapsille ja osittain myös kaikille sota-ajan lapsille. Uskoisitteko, että junassa syntynyt Anterokin on jo täyttänyt 65-vuotta. Niin pitkä aika on talvisodan päättymisestä.” (Hiekkalan lapset 2006)

*****************

Sain myös haasteen. Samalta henkilöltä, keneltä aikanaan sain Hiekkalan lasten tarinan 😉

Haasteeseen vastaan maaliskuun aikana.

International Speculative Fiction ja Koneita & korsetteja -antologia

Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, että netistä löytyy myös kansainvälinen spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä sivusto – International Speculative Fiction. Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan siis ns. rajagenrekirjallisuutta, laajalla skaalalla voisi sanoa tieteiskirjallisuudesta fantasiaan, dystopiaan, kauhuun, maagiseen realismiin ja kirjallisuuteen, jossa nousee näiden lajityyppien piirteitä esille.

Erittäin kiinnostavaa! Otan asian esille täällä, vaikka blogin painopiste on lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Asiaintila kun Suomessa sattuu olemaan se, että iso osa kustantamojen spefi-tarjonnasta ilmestyy nuortenkirjallisuus -luokittelun alla. Ulkomaista spefiä julkaistaan aikuisille, mutta pitkän aikaa kotimaista spefiä on julkaistu nuortenkirjallisuuteen luokiteltuna. On myös kaksoisluokituksen saaneita teoksia, eli teoksia jotka ovat luokiteltu sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudeksi.

Pientä muutosta rintamalla on näkyvissä siinä mielessä, että kotimaista spefiä on alkanut ilmestyä kotimaisten kustantamoiden julkaisulistoille aikuisten puolella. Esimerkiksi Helena Wariksen Pohjankontu trilogia on luokiteltu aikuistenkirjallisuudeksi, samoin Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kovasti toivon lisää potkua tälle kehityssuunnalle.

Eräs hieno lisä aikuisille suunnattuun kotimaiseen spefiin on Osuuskumma-kustannuksen loppusyksystä 2012 ilmestynyt steampunk-antologia Koneita ja korsetteja.

Kirjoitin antologiasta arvion Sylviin, se löytyy täältä. Innostavia lukuhetkiä!

Tammikuun kehut

Jopas vuosi etenee vauhdilla. On jo tammikuun viimeinen päivä.

Viime lokakuussa oli puhetta kehuista, ja siitä että kehuja voisi kirjoitella useamminkin. Ajattelin että yritän tänä vuonna täällä blogissa ”kehua kirjan/kirjasarjan kerran kuussa”. Ja jos mahdollista, kotimaisen.

Tietenkin pitää aloittaa poikkeuksella 😀

Haluan kehua Kirill Bylytshevin teoksen Alissa avaruudessa (WSOY 1981) siksi, koska lapsena rakastin tätä tarinaa. Rakkaus ei ole unohtunut vuosien myötä, ja aina silloin tällöin huomaan palaavani tarinan pariin. Miksi?

Ennen kaikkea siksi, koska tarina on kohottava. Siitä tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.

Alissa avaruudessa on viehättävä, jännittävä ja hauska tarina maailmasta/maailmankaikkeudesta nähtynä ja koettuna uteliaan, itsepäisen sekä rohkean tytön silmien kautta. Alissa on varsinainen jääräpää, kenen kanssa aikuiset ovat kirjaimellisesti helisemässä. Ja koska Alissa on utelias, työntää hän pienen nenänsä joka paikkaan, ja näin ollen vetää puoleensa kaiken maailman tapahtumia magneetin lailla. Alissan ajatusmaailmassa mikään ei ole mahdotonta, ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kuten esimerkiksi siihen, että koko koululuokka pääsisi Alissan kanssa katsomaan kuuhun vuosisadan jalkapallo-ottelua. Niinpä Alissa ottaa asiakseen järjestää luokkatovereilleen kyydin.

Tarinan kertojana toimii Alissan isä, joka on töissä Moskovan eläintarhassa. Luvattuaan käyttäytyä moitteettomasti Alissa pääsee mukaan isän retkikuntaan avaruusmatkalle etsimään uusia ja eksoottisia asukkeja eläintarhaan. Matkasta tulee vallan merkillinen seikkailu, lähtien siitä kuinka saada ”ylipainoinen avaruusraketti” irtautumaan maan kamarasta. Pegasos-raketin kapteenina toimii avaruuslentäjä Poloskov, joka yrittää saada ratkaistua retkikunnan tavara-ongelman jollakin lailla. Merkillistä kyllä, vähennettiinpä raketista kuinka paljon lastia tahansa, alus ei liiku mihinkään. Lähdön hieman synkeää tunnelmaa vauhdittaa pessimistinen konemestari Viher, joka odottaa aina pahinta tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Alus nytkähti ja jäi paikoilleen.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Poloskov.
– Mikä teillä on hätänä? tiedusteli lähtöämme tarkkaileva lennonvalvoja.
– Ei ota lähteäkseen, sanoi Viher. Johan minä sanoin ettei siitä mitään tule.

Alissa istui tuoliin kytkettynä eikä katsonut minuun päin.

– Yritetään vielä kerran, sanoi Poloskov.
– Ei tarvitse edes kokeilla, totesi Viher. Liikapainoa on oikein huomattavasti. Minulla on kojeet tässä edessäni.

Poloskov yritti vielä kerran saada Pegasoksen nousuun mutta alus jökötti kuin maahan naulittuna. Silloin Poloskov totesi:

– Laskelmissa täytyy olla virheitä.
– Ei, kaikki on tarkistettu tietokoneella, minä vastasin. Meillä on kaksisataa kiloa varatilaa.
– No mistä sitten on kysymys? On pakko heittää lastia pois. Emme voi tuhlata aikaa. Mistä ruumasta aletaan?

************

Samassa lennonvalvoja otti uudelleen yhteyttä.

– Pegasos, hän ilmoitti. Teistä on tehty valitus.
– Millainen valitus.
– Yhdistän neuvontaan.

Kuvaruutuun ilmestyi odotushalli. Neuvontatoimiston edessä tungeksi ihmisiä. Heidän joukossaan näkyi muutamia tuttuja kasvoja. Miksi oikeastaan tunsin ne?
Lähinnä neuvontaa seisova nainen katseli minua ja sanoi:

– Sietäisi hävetä. Ei pidä tuolla tapaa antaa periksi kujeille.
– Mille ihmeen kujeille? minä hämmästyin.
– Minä sanoin Aljoshalle: Kuuhun et kyllä lennä, sait viisi huonoa arvosanaa viimeisellä oppineljänneksellä.
– Ja minä kielsin Ljovaa lähtemästä siihen otteluun, yhtyi naisen sanoihin jo toinenkin. Olisi vallan hyvin voinut seurata sitä televisiosta.
– Ahaa, sanoin minä hitaasti. Olin lopultakin tunnistanut neuvonnan eteen kokoontuneet ihmiset: he olivat Alissan luokkalaisten vanhempia.
– No nyt selvisi, totesi Poloskov. Ja paljonko meillä on aluksella jäniksiä?
– Minä en tullut ajatelleeksi että meillä on aluksella liikapainoa, sanoi Alissa. Täytyihän heidän päästä vuosisadan otteluun. Onko muka oikein että minä pääsen katsomaan mutta he eivät?
– Ja paljonko meillä on jäniksiä? toisti Poloskov terästä äänessään.
– Meidän luokka ja kaksi rinnakkaista, sanoi Alissa hiljaa. Sillä aikaa kun isä nukkui yöllä me lennettiin kentälle ja noustiin alukseen.
– Sinä et lennä minnekään, sanoin minä. Emme voi ottaa retkikuntaan vastuuttomia ihmisiä.
– Isä, en minä enää, parahti Alissa rukoilevasti. Yritä nyt käsittää, että minulla on kehittynyt velvollisuudentunto!
– Me olisimme saattaneet murskautua sinun velvollisuudentuntosi vuoksi, vastasi Poloskov. Yleensä hän antaa Alissalle kaiken anteeksi, mutta nyt hän oli todella vihainen.
– Nyt mentiin kiskomaan salamatkustajat esiin, Poloskov lisäsi. Jos selviydymme puolessa tunnissa saat jäädä alukselle. Jollemme, lennämme ilman sinua.

Viimeisen salamatkustajan saimme hilattua ruumasta kahdenkymmenen kolmen minuutin kuluttua. Kuusi minuuttia myöhemmin nämä seisoivat hirvittävän katkerina ja murheellisina aluksen vierellä, ja heidän luokseen juoksi avaruuslentokentän hallista isiä, äitejä ja mummoja.

***************

Retkikunta pääsee vihdoin matkaan, ja Alissa pääsee näkemään kuussa pelattavan Maan ja Fix-planeetan välisen jalkapallo-ottelun, jonne hän luokkatovereitaan yritti epäonnisesti salakuljettaa. Kuun jälkeen matka jatkuu Marsiin ja sieltä kohti viereisiä aurinkokuntia. Bluk-planeetan Palaputran kaupungin markkinoilla retkikunta kokee muutamia kommelluksia väärinymmärryksistä johtuen, ja löytää varsin merkillisen olennon.

Yhtäkkiä jalkoihimme ryntäsi käsittämätön olento. Se näytti tikkujen varassa liikkuvalta karvapallolta ja ylti meitä ehkä polveen. Se oli hämmästyttävän värinen olento – kirkkaan punaisella pohjalla oli valkoisia pilkkuja, kuin kärpässienessä.

– Pitele sitä isä!, sanoi Alissa. Se on karannut joltakulta.
– En kyllä pitele, sanoin minä työntäen taskuuni jo tyhjäksi käyneen lompakon. Ehkei se olekaan eläin, joka etsii kadonnutta otusta. Jos otan sen kiinni, se kutsuu paikalle poliisin koska olen loukannut sitä kun en ole arvannut miten älykäs se on.

Samassa kuitenkin näimme miten punaisen karvapallon perästä kiirehti paksu kaksipäinen käärme, jolla oli sateenkaaren väreissä läikehtivä avaruuspuku.

– Auttakaa, se huusi. Indikaattori on päässyt karkuun!

Punainen pallo yritti kätkeytyä jalkojeni taakse, mutta käärme ojensi yhden sadasta sivulla vipeltävästä jalastaan ja sieppasi karkulaisen. Pallon väri muuttui heti punaisesta keltaiseksi ja se veti kokoon suorat jalkansa.

– Suokaa anteeksi, mikä eläin tämä on? minä kysyin käärmeeltä.
– Ei mikään mielenkiintoinen, vastasi käärme. Me kutsumme tällaisia indikaattoreiksi. Ne eivät osaa puhua, mutta ilmaisevat mielialansa värein. Ne kehittävät hyvin kiinnostavia sävyjä. Ei teillä satu olemaan sokeripalaa?
– Ei ole, minä vastasin.
– Sääli, sanoi käärme ja veti jostakin esiin palan sokeria.

Sokerin nähdessään pallo sävähti lilanväriseksi.

Tästä alkaa tuttavuus indikaattorin kanssa, ja osoittautuu että indikaattorista tulee tarinan kannalta myös olennainen henkilöhahmo. Ehkä ”ei-perinteinen” sellainen, mutta mitä scifiin tulee, niin varsin mallikelpoisen omalaatuinen!

Kaikille teille jotka päätätte tarinaan tutustua, hauskaa matkaa Alissan kanssa!

Päivitys, oivallus sekä eräänlainen kömpelö kannustuspuheenvuoro

Pidin täällä taannoin siivouspäivän. Alkoipa poskia punoittaa kun huomasin että en ole ”Lähtökohtia blogille” -sivua päivittänyt sitten blogin avaamisen. Häpeästä punoittivat, kun viiden vuoden takaista tekstiä luin. Suorasukaisesti olin kirjoittanut silloisesta maailmanmenosta, etenkin siitä että verkossa ei juurikaan ole sivustoja, joissa lasten- ja nuortenkirjallisuus pääsisi esille. Hävetti, koska eihän tämä pidä lainkaan paikkaansa.

Sitten oivalsin, että tosiaan – tämä oli SILLOIN. Nyt on toisin.

Viidessä vuodessa on tapahtunut todella ISO muutos lasten- ja nuortenkirjallisuuden, sekä ylipäänsä kirjallisuuden näkyvyyden suhteen verkossa. Uusia blogeja/verkkosivuja on syntynyt ja paljon, jonka myötä näkyvyys on lisääntynyt valtavasti. Lähtökohtia blogille -sivua päivittäessäni mainitsin nimeltä vain muutaman sivuston/blogin, joissa lasten- ja nuortenkirjallisuus on esillä monissa muodoissa, mutta mitä kaikkea verkon uumenista nykyään löytyykään, en edes tiedä.

Olen ollut tietoinen siitä, että noin ylipäänsä bloggaaminen on yleistynyt todella paljon viime vuosien aikana. Kuinka sitä voisi olla huomaamatta, blogeista kun on tullut arkipäivää jo monissa verkkomedioissakin. (Itseasiassa moni verkkomedia toimii WP-blogialustalta käsin.) Blogistaniaa koskevan muutoksen mittasuhteet ovat kuitenkin päässeet hämärtymään, ja ne kirkastuivat voimalla kun palasin oman vanhentuneen tekstini myötä tämän blogin perustamisen lähtökohtiin.

Blogeista ja niihin liittyvästä, myös teknisestä muutoksesta, ajatus juontui media-alan murrokseen, etenkin kun katseeni osui YLEn uutisotsikkoon. Se kertoo karua kieltään alan kehityksestä: ”Toimittajia on vähennetty paperitehtaan verran”.

En halua spekuloida sillä mihin media-alan murros johtaa. Vaikea kuitenkin uskoa, että journalismi alana katoaisi mihinkään. Ja jos kulttuuripuolta ajatellaan, en jaksa uskoa että kirjallisuus katoaa mihinkään. Saati tarve ja halu keskustella kulttuurista (myös kirjallisuudesta) sen kaikessa kirjavuudessaan.

Tämän kirjoituksen pääpointti on kömpelö kannustuspuheenvuoro kaikille kirjoittajille.

Haluan muistuttaa, että muutos joka lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden saralla verkossa on tapahtunut, on ihmisistä lähtöisin. Internet ja julkaisualustojen kehitys on sen mahdollistanut, mutta tämä ei IKINÄ olisi mahdollista ilman teitä kirjoittavia ihmisiä.

Minua on joskus arvosteltu liiasta positiivisuudesta. Sen kun vaan. Otan jatkossakin samasta asiasta kritiikkiä vastaan, vaikka sarjatulena.

Yltiöpositiivista tai ei, fakta on se, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan erittäin korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden joukossa on monen monia teoksia, jotka päihittävät esimerkiksi tematiikan käsittelyn, tyylin ja rakenteellisten ratkaisujen osalta mennen tullen monen kotimaisen (sekä ulkomaisen) aikuistenkirjailijan tuotokset. Voi olla että olen tässä arviossa puolueellinen, mutta hei, omassa blogissa saa kai joskus vähän revitelläkin. Ja vetää himpun verran kotiinpäin. Tässä tapauksessa ansaitusti. Kun meillä kerran on erittäin osaavia ja ammattitaitoisia kirjoittajia, en ymmärrä miksi sitä ei voisi sanoa ääneen. Vähän useamminkin.

Se, että ammatikseen lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat ihmiset ovat liittyneet ja liittyvät bloggaajien joukkoon, on mahtavaa. En sen paremmin tätä osaa kiteyttää. Mahtavaa, koska vähitellen on kasvanut bloggaajien moniääninen joukko, jossa näkökulmia on laidasta laitaan. Keskustelua käydään, välillä enemmän ja vähemmän kiivaasti, mutta käydään kuitenkin.

Oma dystopiani on hiljainen kuollut maailma, jossa ei ole keskustelua eikä mielipiteitä. Ei kiivaita väittelyitä. Tai hullua uskoa hulluihin unelmiin. On vain hengettömiä suorituksia ja murtuneita mieliä. Ehkä hieman jotakin sellaista, josta Salla Simukka kirjoittaa teosparissa Jäljellä ja Toisaalla. Minulle painajainen on valmiiseen muottiin astuminen ja siinä pysyminen – se, että virheiden tekemistä kammotaan, ja että omaa tietä ei saa eikä voi hapuillen, välillä virheitä tehden, etsiä tai hakea. Ja ehkä joku päivä löytääkin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden verkossa lisääntyneen näkyvyyden myötä asiaan liittyvä ja asiaa koskeva kanssakäyminen, kuten keskustelu ja mielipiteiden vaihto on lisääntynyt, samoin mahdollisuudet synnyttää ja luoda uusia yhteisöjä sekä yhteistyön muotoja.

Myös lukijoilla on mahdollisuus osallistua tähän kaikkeen. Silloin kun minä olin teini, ei tällaista ollut, koska ei ollut internetia. Ei tällaista osannut edes kuvitella. Se oli vanhan aikainen paperikirje tai postikortti kirjailijalle, jos nyt sellaista uskalsi edes ajatellakaan. Nyt voi osallistua keskusteluun tuosta noin vain, parin napin painalluksella.

Vaikka ns. vanha media on kriisissä, on syytä huomioida kaiken tämän käymisvaiheen keskellä myös se, että uutta on jo syntynyt – ja voimalla. Näin lyhyessä ajassa.

Helsingin kirjamessuista ja kirjakehuja

Grafomaniasta bongasin yhden osan Helsingin kirjamessujen ohjelmaa: jos kiinnostaa kuunnella ja tavata grafomaanikkoja, eli Grafomania-blogin kirjoittajia, klikatkaa linkkiä ja pääsette tästä heidän messuohjelmaansa.

Mitä kirjakehuihin tulee, tähänkin sain potkua Grafomaniasta. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä tuli ja meni, mutta voin kai silti kehua 😉 Tästä pitäisi tosiaan ottaa tapa, ja kehua oikein kunnolla joku kotimainen lapsille tai nuorille suunnattu teos/teossarja aina silloin tällöin.

Antaumuksella kehun Maria Turtschaninoffin tuotantoa. Hänen kirjansa ovat pölläyttäneet tunteita pintaan, saaneet vatsan kipristymään jännityksestä, kyyneleen nousemaan silmäkulmaan. Etenkin Arra. Ilokseni huomasin, että Marialta on tullut uusi teos, Anaché, jonka lukemista en malttaisi odottaa. Hävettää myöntää, mutta ruotsin kauniin kielen taitoni on niin ruosteessa, että en voi ruotsinkielistä alkuteosta ainakaan arvostelukappaleena lukea. Kirjoittaakseni teoksesta arvion pitää odottaa suomennosta. Aion kuitenkin hankkia Anachésta myös ruotsinkielisen teoksen ja verrytellä kielitaitoani.

Toisena kehun Tove Janssonin Muumeja. Sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähemmälle, mutta kirjat ovat hyllyssä. Semmoinen kovakantinen paketti, jossa on sisällä ihanat pienet pehmeäkantiset Muumi-kirjat. Olen aina pitänyt Muumeista. Janssonilla oli kyky kertoa tarinaa tavalla, joka oli yhtä aikaa yksinkertainen mutta syvällisen oivaltava. Paradoksaalista, mutta näin olen sen kokenut. Ehkä muut kokevat toisin. Oli miten oli, Muumeista olen aina saanut hengenravintoa tiettyihin mielialoihin, ja usein myös naurun kaivettua esille hetkinä, jolloin naurua ei tahdo löytyä. Varsinkin kertomus joulusta, ja siitä kuinka Muumiperhe herää kesken talviunien koko Muumilaakson kohistessa ja tohistessa tulevasta joulusta, on erityisen hersyvä. Yritän lukea tarinan aina joulun alla, jotta ei tulisi tohistua liikaa 😉

Mukavaa syksyistä viikkoa kaikille laadukkaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden parissa – etenkin kirjamessuilla!

Palautumista, vaikkakin keskeneräistä

Jatkuva lukeminen väsyttää joskus. Tulee kohtia, jolloin ei pysty tarttumaan kirjaan. Kun työkseen lukee ja kirjoittaa lukemastaan, joskus siihen kaikkeen yksinkertaisesti väsyy.

Kesä 2012 oli siitä hyvä, että sain keskittyä aivan muuhun kuin lukemiseen ja kirjoista kirjoittamiseen. Lisäksi sain tutustua minulle uuteen kirjastoon. Se on aina ilo, tutkimusmatka täysin uuteen. Minusta Heinävedellä on laadukas kirjasto. Lukuväsymystä oli kuitenkin kesällä sen verran, että kirjastokäynnit jäivät vähäisemmiksi kuin olin ajatellut.

Jälleen kerran huomaan, että lukuväsymys paranee itsestään, kunhan annan sille aikaa. Tässä auttoi myös se, että siinä missä muut lomailivat kesällä, minä vasta palailen lomiltani arkeen. Kesä hujahti työn merkeissä, ja nyt syys-lokakuussa lomailtuani huomaan, että syksylle ajoittuva lepojakso itseasiassa sopii minulle aivan erinomaisen hyvin. Lapin reissu oli mannaa, varsinkin kun sen kruunasi upea ruska ja hienot kelit.

Syksy on hyvää aikaa palautumiselle ja tarinoiden maailmaan heittäytymiselle. Sateet ja etenkin aikaisin pimentyvät illan kannustavat käpertymään sohvan nurkkaan ja tarttumaan kirjaan.

Kirjapinossa on monta keskeneräistä tarinaa. P.R. Morrisonin Tuulenkesyttäjä (WSOY 2006) houkutti ja koukutti hyvän kerran. Tarinan tunnelma muistutti minua ”kunnon vanhan ajan seikkailusta” mystisillä elementeillä höystettyinä. Palapelin kaltainen arvoitus, jota lukija saa aukaista sivu kerrallaan.

Kuinka seikkailu päättyy, sitä en tiedä, koska tarina on osaltani vielä kesken. Toivon rauhaisaa, pimeää ja sateista syysiltaa, jolloin voin uppoutua tarinaan kaikessa rauhassa sateen ropinaa kuunnellen. Jatko-osan Aaltomatkaaja säästän joulun pyhiksi. Harmittaa kun en saanut Tuulenkesyttäjää luettua kerralla, liikaa kaikkea muuta tuli samaan syssyyn. Jouluna on yleensä aikaa lukea vaikka koko päivän, joten Aaltomatkaaja odottakoon tällaista päivää.

Katja Kaukosen Odelma (WSOY 2011) ja Vihkivedet (WSOY 2012) kutsuivat lukijaa kiivaasti. Tartuin Odelmaan kokeakseni että tarina ei kuitenkaan ollut minulle. Jokin siinä oli sellaista, joka karkoitti luotaan. Harmitti, mutta kaikki ei ole kaikille. Vihkivedet tuntui enemmän omalta, etenkin kun voi lukea novelli kerrallaan. Loppuun asti en näidenkään tarinoiden osalta ole vielä päässyt, jäävät odottamaan sopivaa hetkeä.

Post it -tunnustus

Sain Post it -tunnustuksen Insinööriltä. Kiitän! 😀

Olen seurannut Insinöörin kirjahyllyn tapahtumia jo, öh, kolme vuotta? Ainakin. Pidän Insinöörissä suunnattomasta siitä, että hän kirjoittaa omasta lukukokemuksestaan omalla äänellään. Ei ”sokerikoodilla”, joka muuntaisi asiat epäaidoksi.

Olen tainnut saada Insinööriltä jonkinlaisen tunnustuksen joskus aikaisemminkin. Auliisti myönnän, että olen aivan pihalla tällaisten verkossa kiertävien tunnustusten kanssa. Eli jos joskus käy siten, että en tällaiseen reagoi, se ei johdu siitä ettenkö välittäisi, vaan siihen on muita syitä. Tässä oli hyvä ajoitus, ja ehdin reagoida. Olen huomenna lähdössä viikoksi reissuun, enkä pääse nettiin sinä aikana. Ainakin luulen niin.

En tiedä onko tällaisessa tunnustuksessa ”sääntöjä”, ajatellen lähinnä sen edelleen jakamista. Ymmärsin että tämä tulisi jakaa eteenpäin viidelle suosikkiblogille, mutta saako sen palauttaa myös jakajalle? Toivottavasti, koska minä palautan. Seuraan Insinöörin kirjahyllyä säännöllisesti, vaikka en kovin usein kommentoikaan, joten kyllä se suosikkiblogi minulle on.

Mietin keille kaikille muille tunnustuksen laittaisin eteenpäin. Yksi blogi jota seuraan on salasanan takana, eli jäljellä jää vielä kolme valintaa. Kyllä ne menevät Päiville ja Terhille. Kiitos ihanat blogeistanne! 😀 Viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin valinta menee puutarha-blogille.

Post it tunnustukseni menee siis eteenpäin seuraavasti:

Insinöörin kirjahylly

Päiviä – Päivi Haanpään blogi

Terhi Rannelan blogi

Sarin puutarhat

ja yksi salasanan takana olevaa blogi.

Mukavaa alkavaa syksyä kaikille!

« Older entries