Uusia tuulia

Tein valintani: sanouduin irti Savon Sanomien kriitikon pestistä.

Pitkään olen asiaa miettinyt. Kuluneen kevään myötä palaset ovat asettuneet siten, että tuntui oikealta tehdä tämä valinta nyt. Minkäänlaista ”dramatiikkaa” asiaan ei liity, koen että yhteistyö Savon Sanomien kanssa on aina sujunut juohevasti.

Omalta osaltani kyse on toimintamallista, eli siitä että isot lehtitalot tekevät keskenään yhteistyötä sisällöntuotannon saralla, ja sisällöntuottaja on tässä se jonka tili jää konkreettisesti miinukselle. En voi enkä halua tukea toimintamallia, jossa freelancer-tekijän tekstin tekijänoikeudet jäävät talolle, joka voi käyttää tekstiä miten mielii, etenkin kun tekstistä maksetaan yksi pieni palkkio, joka ei ole oikein missään suhteessa siihen, että teksti julkaistaan usean lehden kulttuurisivuilla sekä lehden verkkosivuilla.

Haluan selkeyttä ja reiluutta toimintamalleihin myös sisällöntuottajaa kohtaan. Pitkään asiaa tunnusteltuani totesin, että kirjoitan mieluummin vaikkapa talkoohengessä pieniin kulttuurilehtiin kuten Sylviin tai Onnimanniin (Huom. LKI kuitenkin maksaa Onnimannin teksteistä pienet palkkiot). Tällä tavoin voin osallistua ja antaa oman panokseni sisällöntuotannossa. Kun on selvää, että teen talkoomeiningillä, niin ei tarvitse käyttää aikaa epätasapainossa olevan palkkioasian miettimiseen, kuten nyt on pitänyt tehdä. En halua antaa osaamistani ison lehtitalon käyttöön, jos korvaus ei ole missään suhteessa tehtyyn työhön. Olen kuitenkin käyttänyt vuosia elämästäni opiskeluun, ja opiskelujen sekä työn ohessa vapaa-aikaani rakentaakseni ja ylläpitääkseni kirjallisen saran tuntemusta. Joten jos virallisesta työpanoksesta puhutaan niin vanha vitsi ”pitäisikö humanistillekin maksaa tehdystä työstä” ei oikein tunnu enää hauskalta kun huomaa, että onkin mukana toimintamallissa jossa moinen vitsi ohjaa arjen tekemistä. Ei naurata, kun yrittäjän silmin katselee tällaista (media)maailmaa.

Päätökseen vaikutti myös se, että arvioitavien kirjojen määrä on tasaisesti vähentynyt. Samoin vaikutti se, että tekstien rajattu mitta alkoi ahdistaa niin paljon, että menin sisäisesti jumiin. Huomasin, että minua vaivaa niin paljon se, että teksti pitäisi puristaa tiukkaan muottiin, että en halunnut enää kirjoittaa lainkaan.

Tällaisia tuntoja herättää työ, josta pitäisi saada elanto? Tosin rahallisesti ajateltuna hyvin pieni osa-alue toimeentulosta, mutta kuitenkin. Kun asiat kehittyvät tällaiseen suuntaan työ- tai vapaa-ajan toiminnoissa, on pakko tehdä muutos.

Yleisesti ottaen elämäni ns. jumitilanteita olen ratkaissut odottamalla tai tekemällä valintoja. Nyt tein valinnan, ja oikean sellaisen, se on selvä. On oikein hyvä fiilis liittyen siihen, että sen minkä tästä eteenpäin teen, voi tehdä talkoopanoksena silloin kun vapaa-aika antaa myöten, tai sitten voi sanoa että nyt ei pysty osallistumaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Muitakin valintoja on tullut tehtyä. Ehkä se on kevät tai jotakin, mutta on ollut selkeä tarve katsoa elämän asioita kokonaisuudessaan, muun muassa niitä työkuvioita, jotka syystä tai toisesta eivät tunnu tasapainoisilta. Siitä mikä on ollut epätasapainossa olen päästänyt suosiolla irti, jos asian korjaaminen ei ole onnistunut.

Joskus pelkäsin tällaisten valintojen tekemistä, sitä että jos päästän jostakin vanhasta irti (vaikka se ei enää tuntuisikaan hyvälle ja toimisi siitä huolimatta, että olen yrittänyt tehdä korjausliikkeitä), niin saanko mitään tilalle.

Aina on tullut uutta tilalle, ja yleensä parempaa kuin se mitä taakseni jätin. Melkein voisin sanoa, että vanhasta irti päästäminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Tekee hyvää katsella uusiin suuntiin ja haistella uusia, raikkaita tuulia.

Nyt niitä sitten taas haistellaan, hyvillä mielin.

Tosin: kriitikon työ on ”rakas lapsi” minulle, enkä pysty saati halua ajatella elämääni ilman sitä, muodossa tai toisessa.

Toistaiseksi etenen talkoomeiningillä, Onnimanniin ja Sylviin kirjoittaen. En ole kehitellyt mitään uusia kuvioita, koska nyt tuntuu siltä että on aika antaa asioiden hautua. Uusi suunta löytyy kyllä sitten, kun on sen aika.

Blogikin pysyy auki toistaiseksi, mutta voi olla että sisältö jää vähiin. Lehtipestin sijaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, eli päivät sujuvat tiiviisti toimituksellisissa töissä. Vapaalla ei tahdo oikein riittää puhtia blogin parissa touhuamiseen, kun ei oikein riitä lukemisenkaan. Sitä paitsi – näin keväällä puutarhatyöt kutsuvat! 🙂

Hyvää kevättä kaikille!

Maria

 

Advertisement

Hiljaiseloa

Hiljaisuutta pukkaa blogin puolella joo. Tällä hetkellä se johtuu siitä, että olen taas paikallislehdessä avustajana, mikä on ajoittain melko hektistä hommaa. Työ aiheuttaa ketjureaktion väsymyksen suuntaan, sekä siihen että vapaa-ajalla en halua kirjoittaa. Mitään. Edes sähköpostia, jos sen kirjoittamatta jättäminen on mahdollista 😀

Kun päivät istuu koneella ja kirjoittaa (tai tekee taustatutkimusta tai hoitaa yms. sekalaisia toimenkuvaan kuuluvia asioita), tai päivät juoksee pitkin kyliä, mikä on sinänsä paikallislehden toimittajuuden suola (ainakin minulle), ruudun tuijottaminen ja näppäimistön nakuttaminen ei maistu enää vapaa-ajalla. Olen huomannut että minulla syntyy ajoittain melko vahvojakin reaktioita tyyliin ”nyt pitää nollata pää vaikka tuulessa ja tuiskussa kävellen” (eipä juuri tuuria tämän suhteen tänä talvena!), ja kotona kone pysyy kiinni.

Joitakin arvioita on kuitenkin työn alla, ja siinähän sitä puristusta sitten riittääkin, kun yrittää ne saada tuutista ulos inhimillisessä ajassa.

Sitten on myös se, että ihan varkain pääsi käymään niin, että viime syksynä tuli 10 vuotta täyteen kriitikon hommissa. Muistan kuinka syksyllä 2003 tein ensimmäisiä kirjatilauksia ja aloittelin Onnimannin kirjoittajana. Voi pojat. Se olisi voinut olla eilen. Ystäväni Terhi Rannelahan minua kannusti kokeilemaan, yllyttää on ehkä liian vahva ilmaisu 🙂 No joka tapauksessa Terhi oli asialla, ja minä tietysti kokeilin. Sitä tietä kuljetaan edelleen, että terveisiä vaan kirjailijalle! 😉

Niin että jonkinlaisen ”muistelopostauksen” yritän moisen juhlan kunniaksi jossakin vaiheessa rykäistä, sovitaanko varmuuden vuoksi vaikkapa ennen seuraavaa vuoden vaihdetta. Deadline kun auttaa aina kummasti kirjoitusjumien purkuun! 😀

Valoa päiviinne, kevättä kohti mennään. Näkee lukea paremmin!

Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Kuulumisia

Kuulumisia muutamalla sanalla rustailen. Muutamalla sanalla sen vuoksi, että hiljaista on pidellyt ja pitelee edelleen. Kritiikkien/kirja-arvioiden suhteen siis.

Savon Sanomien vuoden vaihteessa ilmoittamat säästöt ovat toteutuneet ainakin minun kohdallani. Tämän kevään aikana minulta on tilattu kaksi (2) arviota. Toinen on jo kirjoitettu, mutta ei ole tainnut tulla vielä ulos, ja toista parhaillaan työstän.

Onneksi, se vähä mitä olen Savon Sanomien julkaistuja kritiikkejä nyt kevään aikana seurannut, siellä on näyttänyt olevan sentään joitakin arvioita nuorten kirjoista. Mutta kyllä tämä kurjalta ja nurjalta tuntuu kaiken kaikkiaan.

Mutta Onnimanni se kuulkaa vaan porskuttaa, toivottavasti vielä pitkään. Onnimannin Puntarissa ilmestyy aina useita arvioita, joita ei ole ”millin mittarilla” kirjoitettu, eli lehden kirjakritiikkejä/arvioita ei tarvitse hioa merkilleen kohdilleen. Tämä alkaa nykyään olla jo harvinaista, ainakin minun käsittääkseni.

Tässä juurikin uusinta Onnimannia selailen, löysin sen eilen postilaatikostani. Sopivaa sadepäivän lukemista. Suosittelen, tamperelaiset varmaan tietävätkin että lehteä voi ostaa Lastenkirjainstituutista Puutarhakadulta.

Lastenkirjainstituutti täytti nyt toukokuussa 35-vuotta. Käykää ihmeessä tutustumassa paikan päällä. Niin tykkäsin siellä vierailla silloin kun Tampereella asuin.

Mitä kritiikkeihin/kirja-arvioihin tulee, muutama teksti on Sylviin työn alla. Yritän saada ne nyt ennen juhannusta työstetyksi, koska juhannuksen jälkeen alkaa kesätoimittajan pesti. Sitten en paljoa muuta ehdikään. Voi olla että laitan myös blogin kesätauolle siksi aikaa. Vähän harmittaa, kun en taaskaan pääsee Finnconiin, mutta tällaista tämä on kun realiteettien mukaan eletään.

Oikein hyvää kesää kaikille!

 

Laura Lähteenmäki: Alexandra Suuri

Lähteenmäki Laura: Alexandra Suuri

WSOY 2010

Vahva ja voittamaton?

Alexandra on 16-vuotias nuori nainen, jonka perheeseen saapuu hollantilainen vaihto-oppilas Tim. Alexandran osalta yhteiselämä pyörähtää käyntiin tulkin roolissa, sillä isä ja äitipuoli eivät juurikaan puhu englantia. Alexandra auttaa, neuvoo ja luopuu omista jutuistaan tuskaantumiseen asti auttaakseen Timiä. Joka puolestaan ei vaikuta pätkääkään kiinnostuneelta mistään, mikä ei liity hauskan pitämiseen. Kaikkein vähiten perheen yhteisistä pelisäännöistä. Alexandralla on käsillä koettelemusten vuosi.

Laura Lähteenmäki kuvaa realistisesti Alexandran näkökulmia tilanteisiin, joissa vanhemmat ”kovasti toivovat asioita”, mutta eivät syystä tai toisesta pysty toteuttamaan ”unelmien perhe-elämää” vaihto-oppilaan kanssa. Roolit kääntyvät päälaelleen sitä mukaa kun isä pakenee ongelmatilanteita sanomalehden suojiin, ja äitipuoli hösöttää asioita, jotka ärsyttävät sekä Timiä että Alexandraa. Alexandra huomaa elämänsä hajoavan palasiksi pala palalta – tyttö kokee joutuvansa tahtomattaan ”elämän uhriksi”, vastuunkantajaksi asioissa, joissa vastuu kuuluisi aikuisille.

Alexandra Suuri on monitasoinen kertomus nuoresta naisesta sosiaalisen paineen alla. Kiinnostavaa on se, että Alexandra ei halua edes kuulla muiden mielipiteitä, vaan pitää kynsin ja hampain kiinni ”vahvan ja voittamattoman” roolistaan – parempi taistella ja hävitä, kuin antaa periksi mille? Myötätunnolle? Sympatialle? Toisen ihmisen tuntotilojen kuuntelemiselle, edes pieneksi hetkeksi?

Kirjailija Laura Lähteenmäki kuvaa oivaltavasti ristiriitaisia tilanteita sekä eri henkilöhahmojen tunnetiloja. Alexandran vaikeudet herättävät lukijassa sympatiaa, mutta taisteluasemiin tarrautuminen ja niistä kiinni pitäminen väen vängällä tuo pelkkää kurjuutta hänen elämäänsä. Ehkäpä kyse on sekä nuoruuden että äärimmäisen jääräpäisyyden yhdistelmästä, sekä sen oppimisesta, että elämässä asiat eivät aina suju siten kuin itse haluaisi.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä Alexandra Suuren kanssa. Suositeltavaa lukemista kaiken ikäisille!

Teksti Maria Loikkanen

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Kirjoitin myös Raili Mikkasen hienosta kirjasta Hopearenkaan taika Onnimannin Puntariin. Lämpimästi suosittelen tätä teosta, ja sen edeltäjiä, kaikille hyvästä ja laadukkaasta kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille! 😉

Muistathan myös Kirjaimia -blogin, joka siis Raili Mikkasen blogi 😀

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Tammi 2010

Maailma täynnä mahdollisuuksia

Hopearenkaan taika vie lukijan historialliselle matkalle 1600-luvun Suomeen ja Saksaan. Sisarukset Margareeta ja Anna Mikontytär tulivat lukijalle tutuiksi vuonna 2003, jolloin ilmestyi Kahdentoista vala, kertomus jossa neuvokkaat nuoret naiset pelastivat parantaja-äitinsä noitaroviolta. Sittemmin on tapahtunut paljon, ja nyt sarjan neljännessä osassa Margareeta ja Anna pääsevät sukulaistädin mukana vierailulle Hansa-kaupunkiin. Nuoret aikuiset kohtaavat vierailun myötä maailman täynnä mahdollisuuksia sekä omat sukujuurensa, mikä tuo mukanaan myös yllätyksiä.

Kirjailija Raili Mikkasen luoma historiallinen maailma vakuuttaa lukijan, sillä tarina tarkastelee 1600-luvun maailmaa useista näkökulmista. Matka Suomesta Saksaan on pitkä, samoin ”matka” eri sosiaalisten luokkien välillä. Aikuisuuden kynnyksellä olevat sisarukset alkavat pikkuhiljaa ymmärtää kuinka eri tavalla ja erilaisissa oloissa ihmiset voivat elää. Naisten asemaa, etenkin naisten opiskelumahdollisuuksia ja osaamista koskevat pohdinnat tulevat teoksessa paikoin jopa koskettavalla tavalla esille. Margareeta on oman polkunsa löytänyt ja haluaa parantajaksi. Nuori Anna puolestaan etsii vielä tietään, tietäen että tahtoo kuitenkin erilaisia asioita oppia ja opiskella. Kumpikin sisaruksista on vakuuttunut omista kyvyistään ja osaamisestaan, odottaen mahdollisuuksia toteuttaa sydämensä toiveita.

Erityisesti Annan ja Margareetan henkilöhahmojen sisäisen elämän kuvauksen kautta kertomus saa syvyyttä, ja koskettaa lukijaa. Kun kokonaisuuteen lisätään teoksen muut henkilöhahmot, joista jokainen tuo tarinaan oman erityisen näkökulmansa, pitelee lukija käsissään teosta, josta ei millään malttaisi päästää irti. Tapa jolla Mikkanen kuvaa 1600-luvun maailmaa on yhtä aikaa herkkä ja viaton. Ilman muuta suositeltavaa lukemista kaikille, sarjan edellisiä osia unohtamatta!

Teksti Maria Loikkanen

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit

Onnimanni 1/2011 Puntarissa oli kirjoittamani arvio Reetta ja linnan vangit teoksesta. Tykkäsin, ja vaikka en voikaan ”satavarmaksi” sanoa, veikkaan että olisin tykännyt tällaista tarinaa lukea nuorempanakin.

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit

Kuvittanut: Kirsti Haapamäki

Karisto 2010

Humoristinen linnareissu

Reetta ja linnan vangit on 8-12 vuotiaille lukijoille suunnattu seikkailutarina, joka tarjoaa menoa ja meininkiä kesäisessä Turussa. Sisarukset Liina, Lauri ja Reetta päätyvät omalaatuisen Edit-tädin luokse hoitoon vanhempien lähtiessä häämatkalle.

Vierailu Turun linnassa osoittautuu kaikille osapuolille melkoiseksi kokemukseksi. Lauri ja Liina, jotka suhtautuvat ivallisesti siskonsa sirkustaiteilija-unelmiin, saavat havaita sisarensa olevan sekä lahjakas että tosissaan unelmiensa kanssa. Reetta puolestaan saa kirjaimellisesti tehdä tuttavuutta Turun linnan historian kanssa tavatessaan muutamia linnassa asustavia haamuja. Kaiken kukkuraksi lasten seikkailu linnan kielletyissä osissa johtaa erään arvokkaan esineen löytymiseen, mikä tietää linnalle lisää mainetta ja kunniaa.

Reetta ja linnan vangit on lähtöisin monipuolisena tekstin tuottajana tunnetun Kirsti Ellilän kynästä. Tarina on mainio yhdistelmä historiaa ja nykyaikaa. Mainion siitä tekee nimenomaan humoristinen kerrontatyyli, jonka kautta nousee selkeästi esille kuinka eri tavoilla aikuiset ja lapset voivat maailmaa havainnoida. Lapselle on itsestään selvää, että noidat eivät tarvitse kahvia lentääkseen, mutta aikuinen ei käsitä asiaa lainkaan, ei edes haamuna. Nykyajan hullutukset painoindeksien sekä langan laihan ulkonäön suhteen nousevat rennosti esille Reetan iloisen ja itsevarman henkilöhahmon kautta, tuoden selkeästi esille, että lapsi voi kasvaa omaamaan terveen itsetunnon sekä toteuttamaan unelmiaan olipa painoindeksi mikä tahansa.

Teos kuvaa oivaltavasti myös nykyajan vanhemmuutta, jota voidaan hoitaa kätevästi kännykkäyhteyden kautta, kun lapset on ensin heivattu jonkun kaukaisen sukulaisen hoiviin. Sukulaisen, joka puolestaan heivaa lapset pois jaloistaan omatoimiretkelle, ja kun jotakin sattuu, alkaa välittömästi saada ahdistuskohtausta vastuukysymysten noustessa pintaan. Huumori on monipuolinen työkalu, jonka avulla vakaviakin asioita saa purettua monitahoisesti auki, kuten Ellilä tekee.

Teksti Maria Loikkanen

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Menee hiukan aihepiirin eli lasten ja nuorten kirjallisuuden ohi, mutta menköön: tuli sellainen olo, että haluan mainostaa lahjakkaan nuoren suomalaisen kirjailijan esikoisteosta myös täällä. Kyseessä on siis Hannu Rajaniemen Kvanttivaras, josta kirjoitin arvion Savon Sanomiin. Sentään aihepiiri eli scifi liippaa jollakin tavalla tämän blogin toiminta-ajatusta 😉

Jep. Semmoinen arvio se, jonka kirjoittamisen yhteydessä heräsi voimallisia pohdintoja aiheesta ”mikä ja millainen on hyvä kirjallisuuskritiikki tai kirja-arvio”. Pohdinnat kulminoituvat jälleen kerran niihin kuuluisiin merkkimääriin, jotka ovat siis hyvin rajattuja paperilehdessä. Siinä missä kirjailija mahdollisesti pohdiskelee mitä esim. kriitikot saattaisivat hänen tekstistään sanoa, kriitikko tuskailee sitä kaikkea, jota ei pysty tekstistä sanomaan, koska tila on rajattu. Oukei, sitäkin kommenttia on kuultu että lyhyt tila mahdollistaa kirjoittajalle ”omien kynsiensä näyttämisen”, eli että kuinka hyvin hän pystyy asian tiivistämään. Kirjallisuus ja kulttuuri ovat kuitenkin asioita, joista usein olisi paljon sanottavaa, myös siitä kokemuksesta jonka taideteos on herättänyt.

Tässä tapauksessa tästä kritiikistä/arviosta jäi lukukokemuksen herättämät mietteet uupumaan. Myös teoksen tarinarakennetta (mitä kerrotaan ja missä järjestyksessä) olisi ollut hienoa pohtia enemmän, samoin henkilöhahmoja – etenkin kun kyseessä on sellaisen todellisuuden kuvaus, jossa henkilöhahmot rakentuvat ”melko toisella tavalla” kuin mitä elävän ja hengittävän olomuodon koostumuksen on perinteisesti ajateltu olevan. Paljon oli siis kaikenlaista, jota olisi voinut sanoa.

Sen kuitenkin sain loppuun ängetyksi, mitä ei missään nimessä voinut pois jättää: Rajaniemi on tehnyt hienoa työtä, esikoisteokseksi Kvanttivaras on loistosuoritus!

Kiitokset Hannu Rajaniemelle, ilo on seurata taitavan kirjoittajan matkaa maailmalla, ihanaa että nimenomaan suomalainen laadukas scifi -genre saa tässä samalla nostetta – on sille syytäkin, ja ennen kaikkea on jo aikakin! Meillä on paljon lahjakkaita kirjailijoita ja kirjoittajia, ei kun vaan lisää nostetta!

Viikonlopputerveisin,

Maria

Tukka putkella ja vähän muutakin

Täällä ollaan. Olotila on viime aikoina ollut ”tukka putkella”, ja mietinkin jossakin vaiheessa voisiko ”tukka putkella” ilmaisusta luoda ihan oman adjektiivin. ”Olin taas tänään tukkaputki” ei tosin kuulosta kovin nasevalta. ”Tukka putkimaisuuteen” liittyy jossakin määrin myös ”hukkaputkimaisuus” – en tiedä miksi, mutta välillä on tuntunut kovastikin siltä, että kaikki mitä ”tukka putkella” teen on turhaa, ja voisin vähän relata ja nauttia kesästä. Joten minä sitten välillä myös relasin ja nautin kesästä.

Luonteva aika siihen oli etenkin se, jolloin ulkomailla asuvat sukulaiset ovat täällä lomalla. Uskon nimittäin myös siihen, että jos jatkuvasti ”tukka putkella” juoksee sinne, tänne ja tuonne, lopputulos on usein se, että keskittyy lähinnä juoksemiseen, ja itse asia jää hoitamatta. Sitten sitä vain väsyttää itsensä turhan takia. Eli joskus kannattaa päästellä irti ja levätä, vaikka kuinka yrittäjä olisikin, ja kaikki olisi vasta alusta, ja pelottaisi miten asiat menevät ja tulevat menemään jne. Toisin sanoen ei koko ajan tarvitse olla kaikesta huolissaan. Kaikki sujuu paljon paremmin kun välillä lepää kunnolla ja ajattelee jotakin aivan muuta, huoletkin katoavat silloin taivaan tuuliin. Luulen, että minäkin sitten joskus tulevaisuudessa, kun aion niitä kunnollisia lomia pitää, poistun lomien ajaksi Savonlinnasta aivan jonnekin muualle (tai ainakin kotoa aivan johonkin muualla, koska kotona töitä teen), jotta saan ajatukseni töistä irti.

Kesän aikana tuli kuitenkin töitäkin tehtyä. Pari kritiikkiä odottelee julkaisuaan Kalevaan, yksi on itseasiassa odotellut jo vähän pidempään, saa nähdä koska tulee ulos. Markkinointi-Instituutin luento on ollut työn alla pidemmän aikaa, nyt teemana on edellisen kerran eli kirjallisuuden teorian kertaus sekä länsimaisen kirjallisuuden historia. Melkoinen setti huomioiden sen että aikaa on vain kolme tuntia. Joten on tässä saanut ihan kiitettävästi miettiä ja pähkäillä miten homman hoitaisin järkevällä tavalla. Luennoimaan lähden elokuun lopussa, ja sen jälkeen katsotaan taas tilannetta uudestaan.

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen odottaa korjaajaansa. Kirjapaketteja on jo tippunut postilaatikkoon tasaista tahtia, ja toivottavasti tippuu pitkin syksyä, olen saanut mm. Johanna Sinisalon Moebiuksen Maan, sekä vuonna 1966 ilmestyneen suosikkikirjailijani Ursula K. LeGuinin esikoisteoksen Rocannonin maailma, jonka Avain on nyt kustantanut. Rakastan sitä hetkeä kun löydän kirjapaketin postilaatikosta, siinä on vaan jotakin niin ihanaa 😀 Kirjapaketeista tuli mieleen, että olen tässä (taas kerran, tämä on aihe jota pohdin melko säännöllisesti) pohtinut miksi kriitikon työtä teen. Kuten joku toinen asian saattaisi sanoa: ”Miksi haluat haukkua työksesi muiden kirjoittamia kirjoja? Siksikö että et itse pysty kirjoittamaan?” Jälkimmäistä minulle ei aivan näin suoraan ole koskaan sanottu, mutta eri muodoissa asiasta on kyllä vihjailtu.

Teen kriitikon työtä edelleen siitä syystä, että A) haluan työskennellä tekstien sekä lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa, ja kohottaa lasten ja nuorten kirjallisuuden profiilia mm. julkisella näkyvyydellä. Tämä ei sitten automaattisesti tarkoita sitä, että annan kaikista lukemistani kirjoista positiivista palautetta, ei todellakaan. B) Olen kokenut ja koen edelleen, että asiallisesti kirjoitettu, järkevästi jäsennelty ja ”kohtalaisen objektiivisesti” (= onko objektiivista olemassakaan kun taiteen kokemisesta/lukukokemuksesta puhutaan?) kirjoitettu kritiikki voi palvella lasten ja nuorten kirjallisuuden hyväksi esimerkiksi julkisen keskustelun herättäjänä. C) Koen, että omalla nimellä käyty asiallinen julkinen keskustelu on ns. vähenevä laji, koska esim. internet on täynnä kaikenmaailman paikkoja, jossa voi piiloutua keksityn nimen taakse ja ampua sitten puskan takaa piilosta kovin panoksin. Koen, että tällainen toimintamalli (puskasta selkään ampuminen) on vähiten kannattettava kaikista vaihtoehdoista, etenkin yhteisen tulevaisuuden luomista ajatellen: omilla ajatuksillamme, teoillamme ja niihin perustuvalla toiminnallamme me oman tulevaisuutemme luomme. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti kaikista niistä ajatuksista, jotka taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuuteen liittyy, koska olen kokenut ja koen edelleen, että saatan ehkä tällä tavoin omalta osaltani pystyä positiivisesti vaikuttamaan johonkin. On sitten lukijan oma valinta haluaako hän mietteitäni ja näkemyksiäni lukea. D) En ole koskaan proosaa kirjoittanut, en oikeastaan kunnolla edes yrittänyt. Joten koska en ole edes kunnolla yrittänyt, en pysty kommenttiin ”etkö itse osaa” kovin objektiivisesti reagoimaan 😉 En yksinkertaisesti tiedä osaanko vai enkö. Ehkä vielä joku päivän otan ja kirjoitan oikein hitonmoisen pöytälaatikkoromaanin 😀

Näin tänään ja tällä kertaa. Minä aion nyt viettää vapaan viikonlopun: yhteisessä, perheen ja suvun kanssa vietetyssä lomassa on omat hyvät puolensa, mutta kyllä sen jälkeen kaipaa myös omaa aikaa. Minä kaipaan omaa aikaa juuri nyt, ja viikonloppu onkin edessä kuin tilauksesta 😉

Hyvää loppukesää kaikille, ihana syksy ja syksyn kirjasato edessä!

PS. Aiheesta viidenteen: lämpimästi suosittelen kaikille lukijoille Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teosta. Nimi on vähän hassu, mutta jos kaipaa hiukan ”janeaustemaista + tyttökirjaklassikkomaista” (Anna-sarja, Emilia-sarja jne.) proosaa luettavakseen, johon on sekoitettu aimo annos huumoria, suosittelen lämpimästi!

Mukavaa lukemista

Nyt on monta mukavaa kirjaa luettavana. Tai no, mistäs minä sen etukäteen voin tietää. Mutta siltä vaan tuntuu. 😀 Wynne Jonesin taannoin puheena ollut Tuli ja myrkkykatko on jo aloitettu, ajattelin nyt vapun tienoolla sitä lukea. Ja hassua kyllä, yksi kirjan teemoista osoittautuu olevan muistinmenetys: muistan kommentoineeni kirjasta jotakin sen suuntaista, että en jostakin syystä muista lukeneeni kirjaa kuin lapsena (vaikka tiedän, että olen lukenut sen aikuisiällä uudelleen!), enkä muista siitä juuri mitään, vaikka yleensä muistan tarinat hyvin. Mutta palaan tähän sitten uudemman kerran kun saan kirjan luetuksi.

Sain juuri mukavan pullean postipaketin, jonka sisältä löytyi mm. Suzanne Collinsin Nälkäpelien jatko-osa Vihan liekit, sekä interaktiivisen fantasiaseikkailupelin Cathyn sormus. Kerrassaan kiinnostavaa! Lukuvuoroaan odottaa myös Katri Tapolan ja Virpi Talvitien Unilintu ja uljas sankari, ihanan persoonallinen kuvakirja. Wynne Jonesin Noidan veli ja Tietäjän lapsuus ovat jo luettu, ties kuinka monennen kerran. Laittelin niistä jo arvioita menemään Savon Sanomiin. En edelleenkään valitettavasti tiedä/osaa sanoa kritiikkieni ilmestymisaikoja em. lehdessä. Kirjoitin myös Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjistä, sekä Kalevaan että Savon Sanomiin. Kiinnostava ja haastava kirja lähinnä teemansa, eli kuoleman ja sen käsittelyn osalta. Pidin kirjasta, mutta minua jäi ihmetyttämään se tumma, ellei jopa synkkä kuva, jonka kirjailija on kuolemasta maalannut. Henkilökohtaisesti haluaisin ajatella, että kyseessä ei ole synkkä asia, mutta tämä on henkilökohtainen mielipide, jota en luonnollisestikaan voi kritiikissä ilmaista. Yritin ilmaista asian jotakuinkin siten, että Hirvonen käsittelee haastavaa teemaa, josta varmaan kannattaisi lasten ja nuorten kanssa keskustella.

Mukavaa kun on vappu. Meidän perheessä vappu on aina ollut iloinen juhla, ja lapset ovat saaneet juhlia yhdessä vanhempien kanssa. On ollut niitä ilmapalloja, serpentiinejä ja itse tehtyä simaa. Simaa on myös tänä vuonna, muuten vietän vappua ystävieni kanssa. Savonlinnassa olevassa ihanan persoonallisessa majatalo Ilolassa järjestetään huomenna lauantaina perinteinen Wappujuhla. Majatalon, entisen työväentalon esiintymislavalla nähdään mm. miesvoimistelua ja torviseitsikko, sekä muita esityksiä. Olen osallistunut kaikkiin nyt keväällä Ilolassa järjestettyihin Wanhan ajan iltamiin, ja tämä vappujuhla on nyt sitten iltamien sarjassa kolmas. Odotan huomista kovasti, etenkin sitä miesvoimistelua 😉

Hauskaa vappua kaikille!

« Older entries