Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Muutoksen syöveri

Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.

Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.

Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.

(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)

Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.

Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.

Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.

Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?

Työllä jota rakastaa?

Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.

(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)

Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.

Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.

Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.

Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)

Näkökulmakysymyksiä – Alexandra Suuri

Välillä tulee eteen arvioitavia teoksia, joiden kanssa ”revin hiuksia päästäni”. Laura Lähteenmäen Alexandra Suuri oli yksi näistä. ”Revin hiuksia päästäni” -olotilan syy? Harvoin käy niin, että en ole lainkaan tyytyväinen siihen arvioon, jonka jostakin teoksesta maailmalle lasken. Alexandra Suuren kohdalla kävi jotakuin näin. Teos on erittäin moniulotteinen, mikä puolestaan on erittäin positiivista, mutta kritiikkien kirjoittamista silmällä pitäen moniulotteisuus voi joskus olla ”äärimmäisen haastavaa”, näin lempeästi sanottuna 😉

Oman osansa tästä ”riittämättömyyden tunteen” herättämästä ahdistuksesta (= koin riittämättömyyden tunnetta siitä, että en osaa kirjoittaa teoksesta sen ansaitsemalla tavalla) herätti etenkin se, että kuinka ihmeessä kirjoitan teoksesta tekemättä juonipaljastuksia? Juonipaljastuksia pyrin välttämään viimeiseen asti arvioita kirjoittaessani. Mitä iloa lukijalle on kirjasta, jos joku kertoo etukäteen mitä teoksessa tapahtuu? Niinpä. Toki tästä voi olla eri mieltä, mutta itse koen menettäväni hyvän tarinan ilon, jos saan tietää etukäteen mitä siinä tapahtuu tai miten tarina päättyy.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä tarinan kanssa: realistisen kertomuksen päähenkilönä ja minäkertojana toimii 16-vuotias Alexandra. Tyttö asuu isänsä ja äitipuolensa kanssa, jotka ovat päättäneet ottaa hollantilaisen vaihto-oppilaan vuodeksi perheeseen asumaan. 17-vuotiaan pojan, Timin. Sekä isä, mutta etenkin äitipuoli ovat innoissaan asiasta, vaan eivät ehkä ole ajatelleen aivan loppuun asti mitä tarkoittaa se, että vieras ihminen muuttaa kokonaiseksi vuodeksi perheeseen asumaan. Etenkin kun isä ja äitipuoli eivät puhu kovin hyvää englantia, ja tästä syystä Alexandran harteille lankeaa ”kommunikointivastuu”.

Timin saapumisesta käynnistyy tapahtumien ketju, joka monin paikoin vaikuttaa rehellisen kommunikaation puutteen synnyttämiltä väärinkäsityksiltä – teoksen henkilöhahmot tulevat hyvin lähelle ”aitoja ja oikeita ihmisiä” halujensa ja toiveidensa kautta, mutta kuten elävässä elämässäkin usein käy, he eivät osaa puhua toistensa kanssa siten että ymmärtäisivät toinen toisiansa. Kirjan kommellukset voisivat olla paikka paikoin jopa hauskoja, elleivät ne värittyisi kovin usein niin negatiivisesti Alexandran havaintojen kautta – tarkoittaen siis sitä, että Alexandra joka on minäkertoja, suhtautuu hyvin negatiivisesti moneen asiaan, johon voisi myös (edes yrittää) suhtautua positiivisesti.

Monesta syystä voi sanoa, että Alexandra suuri on loistoteos. Kyseessä on (todella moniulotteinen) kertomus, jossa tarinarakenne itsessään luo toimivan perustan itse tarinalle: 1) kertomus alkaa nykyajasta, palaa menneeseen jossa selvitetään mistä ”kaikki sai alkunsa”, ja sieltä palaa takaisin nykypäivään. 2) Alexandra minäkertojan roolissa luo toimivan kehyksen tarinalle sekä mahtavasti jännitteitä tarinaan 3) Teoksen muut henkilöhahmot on rakennettu hienolla tavalla, koska huolimatta siitä että ne ovat sivuhenkilöitä, niiden inhimillinen monimutkaisuus nousee hienolla tavalla esille, ja yhteisvaikutuksessa Alexandran henkilöhahmon kanssa syntyy moniulotteisuutta 4) tarinan tapahtumat kietoutuvat toimivalla tavalla osaksi rakennetta, rakenne palvelee tarinaa.

Kirjoitin melko kriittiseen sävyyn Alexandran henkilöhahmosta, syystä että koin tämän 16-vuotiaan nuoren naisen ja minäkertojahenkilöhahmon hyvin itsekkäänä ja negatiivisena persoonana. Tarinaa lukiessa syyt ja seuraukset alkavat avautua, ja lukijalle tulee selväksi Alexandran pitkään kehittyneet turhautumisen tunteet, jotka kohdistuvat lähinnä omaan isään sekä äitipuoleen, mutta alkavat yksi toisensa jälkeen pulpahdella mätäpaiseiden tavoin pintaan vaihto-oppilasveli Timin saavuttua. Timi on ikään kuin katalyytti, joka laukaisee perheessä muhineen mädän. Tim huutakin jossakin vaiheessa Alexandran kanssa riidellessään tytölle päin naamaa jotakuin sellaista kunhan ”pääsisi tästä hullujen huoneesta pois”. Paha kyllä, Timin henkilöhahmo on kaiken lisäksi sellainen, että hän ilmeisesti juoruilee asioista melkolailla kaikille, ja ihmiset eri tahoilla jäävät siihen uskoon, että Timin tulkinnat asioista ovat ”totuus”. Alexandra kokee Timin lähes alusta alkaen manipuloivana ja laiskana hyväksikäyttäjänä, asia jota ei lainkaan auta se, että Tim on ilmeisen ihastunut Alexandraan.

Timin ja Alexandran keskinäisen suhteen kuvaileminen oli yksi arvion kirjoittamisen vaikeimmista asioista, ja juurikin siinä koin riittämättömyyden tunnetta. Onneksi voin purkaa asiaa täällä auki, mutta silti. Itse tulkitsin tarinaa siten, että Tim oli jossakin määrin ihastunut Alexandraan ensi hetkestä lähtien. Persoonina he eivät kuitenkaan löytäneet yhteistä säveltä missään vaiheessa, ja koska Alexandra itse toimii tarinan minäkertojana, ja tarinassa kuvaillaan välillä varsin yksityiskohtaisesti ”Alexandran suunnitelmia olla Timille äärimmäisen julma”, aloin jossakin vaiheessa kypsyä tytön henkilöhahmoon. Tarinatasolla ajateltuna tällainen tapa kuvata ja kertoa tarinaa, siis henkilöhahmon sisäisen elämän kuvaus, on kuitenkin erittäin hieno: tätä kautta Laura Lähteenmäki on pystynyt koostamaan todella intensiivisen ja voimakkaasti elossa olevan tarinan. Alexandran sisäinen elämä on voimakasta, ja Lähteenmäki onnistuu sen kuvauksessa hienosti – etenkin kuvatessaan tilanteita, joita Alexandra on monesti ns. ”suunnitellut mielessään valmiiksi”, ja jotka menevätkin täysin eri tavalla kuin mitä hän on suunnitellut – toisin sanoen tyttö itse toistaa samaa kuviota/käytösmallia kuin hänen vanhempansa: toivoo ja uneksii jostakin asiasta, mutta kun todellisuus osoittautuu toiseksi, ei pysty käsittelemään asiaa lainkaan. Klassinen projisoinnin malli – Alexandran henkilöhahmo projisoi muihin omia toiveitaan ja pelkojaan, ja kun homma menee puihin, tyttö ei pysty kantamaan vastuuta, vaikka kuitenkin syyttää koko ajan esimerkiksi omaa isäänsä ja äitipuoltaan siitä, että he eivät kanna vastuuta asioista, vaan dumppaavat kaiken Alexandran niskoille.

Henkilöhahmojen keskinäinen ”käytösmalli” on sinänsä klassinen – kolme narsistia samassa talossa, joista kukaan ei pysty katsomaan peiliin. Narsisti on voimakas sana, mutta kertomusta lukiessa käy ilmi, että niin Alexandrassa kuin tämän isässä ja äitipuolessakin on eri tavalla esille tulevia vahvoja narsistisia piirteitä, joita he ruokkivat toisissaan ”jatkuvassa negatiivisessa kehässä”, minkä myötä nämä piirteet vahvistuvat. Sinänsä hauskaa on se, että kun kuvioihin ilmestyy Tim, jossa on myös vahvoja narsistisia piirteitä, menee pakka aivan sekaisin, ja loppujen lopuksi hajoaa käsiin. Mitä tämä tarkoittaa, sen voi jokainen selvittää itse lukemalla kirjan. 😉

Mitä Timin ja Alexandran suhteeseen tulee, koin huonoa omaa tuntoa koska kirjoitin Alexandran henkilöhahmosta, että tämä ”pitää kynsin ja hampain taisteluasemistaan kiinni”. Huono omatunto johtui siitä, että teoksessa oli muutamia sellaisia kohtauksia, joissa ”jonkun olisi pitänyt tehdä jotakin”. Toisin sanoen jonkun aikuisen olisi pitänyt puuttua asioihin ja viheltää peli poikki. Eikä jättää nuoria kantamaan vastuuta asioista, joista nuoret eivät A) välttämättä lainkaan pysty kantamaan vastuuta B) joista nuoret eivät välttämättä edes ymmärrä mikä on niin sanotusti oikein ja väärin, koska tunteet käyvät niin kuumina, että ei edes haluta ymmärtää. Esimerkiksi kirjan loppupuolella tapahtunut Timin yöllinen visiitti Alexandran huoneessa oli eräs tallaisista asioista, ja Alexandran katkeruus asian johdosta – vaikka ”säikähdyksellä selvittiinkin”, on täysin ymmärrettävää. Henkilökohtaista rauhaa ja koskemattomuutta on häiritty ovelalla ja äärimmäisen itsekkäällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä omassa kodissa, jossa pitäisi voida olla turvassa. Mutta kuinkas kirjoitat tällaisesta piskuiseen kritiikkiin, ilman että kirjoitat tällaista sepustusta alustukseksi? Niinpä. Joten tein päätöksen jättää koko tämän kyseisen yöllisen episodin pois.

Edelleen tekee mieli jatkaa Alexandran henkilöhahmon ruotimista, ja pohtia mm. sitä, olisivatko asiat voineet etenkin Timin kanssa mennä paremmin, jos tyttö olisi suhtautunut poikaan positiivisemmin? Jos hän olisi yrittänyt erilaisia lähestymistapoja ja etenkin kommunikoinut asioista isälleen ja äitipuolelleen eri tavalla? Tätä voi pohtia, ja tässäkin mielessä Alexandra Suuri on mahtavaa luettavaa – teos herättelee lukijassa paljon asioita, tai ainakin sen pitäisi herättää. Minusta teoksen kohdalla on kerrassaan sopivaa pohtia näkökulmakysymyksiä – kuinka paljon erilaisia näkökulmia tarinan myötä nousee esille. Ennen kaikkea eräs ”vaihtoehtoteoria”: nyt tarina kerrotaan Alexandran näkökulmasta. Mitäpä jos tarina kerrottaisiin vaikkapa Timin tai Alexandran isän tai äitipuolen näkökulmasta? Niinpä niin. Voisi olla toinen ääni kellossa – näkökulmaa vaihtamalla asia monesti muuttuu aivan toiseksi.

Sekalaista

Jees, täällä ollaan edelleen. Blogi kärsii elävän elämän ilmiöistä, tässä tapauksessa pääasiallisesti työn teosta. Asia ei sinänsä haittaa, koska elämässäni on ollut myös työttömyyden jaksoja, ja tiedän että joutilaisuus on asia joka ei minulle sovi, joten tässä mielessä ajateltuna olen ottanut tekemisen ilolla vastaan. Uusien asioiden oppiminen on itsessään  myös ilo – olen siinä mielessä kai ”yhteiskuntatieteilijä”, että minua todella kiinnostaa kuinka maailma ja ”erilaiset järjestelmät” toimivat. Tällä tavalla hahmotan usein myös kirjallisuutta. Seikka johon vaikuttaa paljon myös se, että oppiaineeni yleinen kirjallisuustiede on pitkälti isojen kokonaisuuksien hahmottamista.

Jep, töiden puolesta on paljon uutta opeteltavaa, ja ennen kaikkea paljon tehtävää. Tällä hetkellä olotila on lähinnä se, että aika yksinkertaisesti loppuu käsiin. Vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja. Sen verran olen kuitenkin myös elämässä ja elämästä oppinut, että tiedän milloin pitää pitää paussia ja ottaa omaa aikaa. Keho myös kertoo, koska on levon aika – tällä hetkellä päällä oleva flunssa on osaltaan rajoittanut tekemistä, ja pakottanut lepäämään.

Mitä kirjallisuuteen ja kriitikon töihin tulee, pysähdyin jälleen miettimään kritiikin olemusta. Töissä törmäsin tilanteeseen, jossa minun piti kertoa omasta itsestäni ja tekemisistäni. Kerroin kaikenlaista, muun muassa sen että yhdeltä rooliltani olen myös kirjallisuuskriitikko. Vastapuoli reagoi siihen näin:

– Ai, eli ammattipottuilija. (Huom., sensuroitu versio – henkilö käytti sitä kuuluisaa veellä alkavaa sanaa)

Totesin siihen, että tämä on yksi näkökulma asiaan. Eli että mitä suomalaiseen kansanluonteeseen tulee, olen jo pidemmän aikaa ollut siinä ymmärryksessä että Suomessa sanalla kritiikki on hyvin negatiivinen kaiku. Keskustelimme hetken aikaa kritiikistä ja sen olemuksesta, ja totesimme yhteisymmärryksessä että vielä on paljon työsarkaa edessä etenkin mitä tulee siihen, että kritiikki (ja palaute ylipäänsä) voitaisiin ymmärtää olemukseltaan rakentavaksi, tai jopa positiiviseksi. Monestihan kyse on nimenomaan siitä tavasta, jolla asioita viestitään ulospäin: kuinka asiat esitetään.

Mitä kriitikon työhön tulee, sen verran olen asiassa käsiksi, että pitäisi kirjoittaa muutamista kirjoista SOK:n Yhteishyvän nettisivuille. En vain yksinkertaisesti ole vielä ehtinyt. Koskahan sitä oppisi sen, mitä eräs viisas mies joskus sanoi: kaikki on suhteellista, etenkin aika. Kun ajan kulun osaisi suhteuttaa myös käytännössä, voisin luoda ”oman aikakuplani”, jossa tehdä sitä sun tätä kaikessa rauhassa.

Kevättä ja aurinkoa lukevalle kansalle!

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.

Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?

Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.

Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.

maankatkematx500

Tarina maasta ja sen väestä

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Otava 2008

Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.

Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).

Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.

Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.

Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).

Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)

Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.

Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.

Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.

Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.

Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.

Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.

Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.

Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.

Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)

Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.

Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.

Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.

Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.

Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.

Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.

Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.

Sihteeri

Epätoivoinen yritys päivittää hiljaiselosta kärsivää blogia. Hiljaisuuden eväät ovat koostuneet pääasiassa siitä, että lupauksista huolimatta en ole juurikaan ehtinyt lukea yhtään mitään. Ja kyseessä oli lähinnä lupaus itselleni viettää sitä kuuluisaa laatuaikaa hyvien kirjojen parissa. Luettavien kirjojen pino (joka viimeksi silmämääräisesti mitatessani oli noin puolitoista metriä) ei ole vajentunut juuri lainkaan. Yhden lupauksen sain pidettyä: jouluaaton vaihtuessa joulupäiväksi vietin sydänyöllä pitkän tovin Brian Selznickin kuvaromaanin Hugo Cabret’n parissa. Todella hieno lukukokemus, jota täydensi jouluyön rauha.

Mitä tulee kriitikon ”uraan”, liekki kytee hiljaisella tulella. Kirjoista tulee kirjoitettua yhä vähemmän ja vähemmän, mitä jossakin määrin suren. Yritän suhtautua asiaan siten, että tämä on elämänvaihe, jota kestää aikansa, ja ehkäpä vielä joku päivä voin/pystyn/saan tilaisuuden kirjoittaa kirjoista enemmän. Myös aikuisten kirjoista. Tällä hetkellä oma kritiikkien kirjoittamiseni painopiste vaikuttaisi olevan Savonlinnan seudun paikalliskirjoittajien teoksissa, sekä lasten ja nuorten kirjoissa. Työn puolesta muu on jäänyt toistaiseksi. Siinä mielessä asia on helpotus, koska vaikka kritiikkien tekemisestä ei juurikaan makseta rahaa (riippuu julkaisumediasta ja julkaisijasta), kuluu niiden tekemiseen kuitenkin suhteessa hyvin paljon työtä. Ainakin minulla, koska periaatteeni on edelleen se, että kritiikkejä ei kirjoiteta hutaisemalla, vaan että asiat tulee perustella. Jos tämä ei ole mahdollista, minä en kirjoita mitään.

Mitä itse kritiikkeihin tulee, täältä löytyy kaksi viimeisintä. Sain juuri käsiini vuoden 2008 viimeisen Onnimannin, jossa julkaistiin kaksi tekstiäni: Timo Parvelan Tierasta sekä Eero Ojasen & Ari Jokisen Peikot keijut haltiat -teoksesta (linkit aukeavat pdf -tiedostoiksi).

Varsinainen asia oli toivottaa lukevalle kansalle Hyvää Uutta Vuotta rennoissa merkeissä: oheisessa kuvassa on ”sihteerimme”, eli nyt joulun tienoolla 17 vuotta täyttänyt kissamme, nimeltään Tyyppi (okei, se ei ole hänen oikea nimensä, mutta menkööt nyt). Tyyppi on tässä täydessä työn touhussa – eli nukkuu näppäimistön päällä. Joten jos ihmettelette miksi blogini ei päivity, Tyypillä saattaa olla osuutta asiaan. 😉

img_2914x500

Aivan lopuksi on vielä pakko mainita – kun kerran kissoista puhutaan – että luin myös Uspenskin Fedja-setä rakastuu. Siitä on todella kauan aikaa kun olen viimeksi Fedja-setä kirjoja lukenut, joten lukukokemus oli siinä mielessä hyvin virkistävä. Etenkin kissa Matroskin oli kerta kaikkiaan aivan huippu! Kissalla meni ”naama nurinpäin” heti kun hän/se tajusi, että Fedja-setä on totta totisesti rakastunut. Luonnollisesti Matroskin alkoi heti miten tehdä kaikkensa, että Fedja-sedän romanssi loppuisi mahdollisimman lyhyeen. 😉 No anyway, pointti oli lähinnä siinä, että kirjan kuvitus on mahtava: henkilöhahmot on kuvattu hyvin ilmeikkäästi, ja etenkin kissasta näkee aivan selvästi, kuinka tämän naama roikkuu suunnilleen polvissa, siis silloin kun asiat eivät kehity kissan mielen mukaan. Meillä tämä on tuttua touhua näin elävästä elämästä, joten ei tarvitse ihmetellä mistä kirjan Matroskinille on haettu mallia… 😀

Kritiikistä

Seuraavassa muutamia kritiikkiä koskevia mietteitä.

Olen herännyt huomaamaan että kaikki eivät pidä kriitikoista. Käytän ilmaisua ”herännyt”, koska pitkän aikaa ajattelin kriitikon työn olevan työtä siinä missä muutkin työt – etenkin siinä mielessä, että siihen ei liity sen kummempia negatiivisia tai positiivisia kaikuja. Mutta ilmeisesti asia ei ole aivan näin yksiselitteinen. Ilmeisesti jo pelkästään sanassa kriitikko on jotakin sellaista, joka niin sanotusti saa monien ihmisten ”niskakarvat” nousemaan pystyyn.

Heräämiseen on vaikuttanut moni asia. Viimeisimpänä jokin aika sitten mediassa esillä ollut lista arvostetuimmista ammateista, jossa kriitikon työ käsittääkseni sijoittui häntäpäähän. Hiukan tämän jälkeen kahvittelin erään itselleni tuntemattoman henkilön kotona. Talon isäntä avasi kahvipöytäkeskustelun jotakuinkin näillä sanoilla: ”Niin, kriitikoksihan varmaan ryhtyvät kaikki ne jotka eivät itse pysty taidetta tuottamaan”. Asiasta syntyi varsin eloisa keskustelu. 😉

Puhuimme kahvipöydässä myös suomalaisesta kulttuurista ylipäänsä. Mm. siitä kuinka kritiikki yleensä ymmärretään suomalaisessa kulttuurissa. Pöydässä, jonka ympärillä istui kaikkiaan neljä ihmistä, vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kritiikki (koskien kritiikin olemusta yleensä eikä vain taiteiden alueella) hyvin helposti muodostuu lähes pelkästään negatiiviseksi kommentoinniksi, jossa ei välttämättä ole mitään rakentavaa. Kahvipöydässä vallitsi myös melkoinen yhteisymmärrys siitä, että suomalainen kulttuuri on herkkää arvostelulle. Ehkäpä johtuen juuri siitä, että sanalla kritiikki tuntuu olevan varsin voimakas negatiivinen kaiku. Kyseessä on eräänlainen kierre: jos kritiikki on aina negatiivista, ja joskus menee jopa haukkumisen puolelle, ei ihmekään jos kritiikki ei kiinnosta ja/tai siihen suhtaudutaan negatiivisesti.

Tähän liittyy Markku Envallin esseekokoelma, jonka taannoin bongasin Paavon blogista. Nyt Envallin kyseinen kritiikkiä koskeva essee on luettu. Jos kiinnostaa, se löytyy Markku Envallin kokoelmasta Synnyttämässä ja muita esseitä. WSOY 1999.

———–

Envallin näkemykset kriitikon ja kritiikin ”vihattuudesta” ovat yhtä aikaa kiinnostavia ja masentavia. Hän tuo esille jaon taidemaailman ja mediamaailman välillä: ”Kritiikki voi pelastaa kunniansa vain palvelemalla taiteen asiaa. Parhaimmillaan kritiikki on osa taidemaailmaa, silloin se tunnustaa tehtäväkseen valaista ja tulkita taidetta sekä edistää sen harrastusta. Mutta liian usein se antautuu osaksi mediamaailmaa. Halutessaan tiedottaa taiteen uutuuksista media on valinnut tavakseen niiden arvioimisen, arvottamisen. Uutisarvo perustuu epäkohtaan, vikaan menoon.” (Envall 1999: 175)

Yllä mainittu kahvipöytäkeskustelun avaus kietoutuu Envallin esseeseen monessakin kohdassa. Envall tuo esille mm. Mika Waltarin näkemyksiä kritiikistä, ja avaa niitä lukijalle: ”Olen ottanut todesta Mika Waltarin neuvon, ettei kirjailijan koskaan pidä ryhtyä polemiikkiin arvostelijaansa vastaan. Kiusaus voi olla kova ja varmuus oikeassa olosta ehdoton. Silti taiteilijan on viisaampaa jatkaa työtään niin hyvin ja oikein kuin pystyy ja jättää loput matalammille ja korkeammille voimille”.

Waltarin perustelu saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: ’polemiikkiin antautuessaan kirjailija alentuu arvostelijan tasalle ja menettää asemansa luovana taiteilijana.’ Perustelu nojaa periaatteeseen, että taiteilija on aina arvostelijan yläpuolella. (Kuulen äänekkäitä vastaväitteitä.) Tämä on hierarkiattomalle ajallamme vierasta puhetta, mutta pitää silti paikkansa. Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki. (Kuulen raivoisia vastaväitteitä.) Perustelu on selvä: taide instituutiona on ikivanha ja elintärkeä, kritiikki taas on sen seuraus mediamaailmassa ja sellaisena kirjaimellisesti taiteen loinen. Vailla taidetta mahdoton.

Kriitikko tuntee taiteen alapuolisen asemansa, vaikka ei voi sitä tunnustaa. Kun hän kirjoittaa kielteisiä arvosteluja, hän tarvitsee niitä myös nostamaan statustaan taiteilijaan. Jos hän tietää, miten huonosti taiteilija menetteli, sekä miten tämän olisi sen sijasta tullut menetellä, hän on taiteilijaa viisaampi. Mutta hän on myös tätä parempi taiteilija – in spe vaikkei in re.

Hän opettaa taiteilijaa itse osaamatta. Häneltä on kysyttävä, miksei hän tee itse, jos kerran tietää taiteilijaa paremmin, kuinka on tehtävä. Hänen vastauksensa ei voi sisältää sitä tosiasiaa ettei hän osaa; hän vastaa olevansa kriitikko ja pysyvänsä lestissään.” (Envall 1999: 176-177)

——-

En tunne Markku Envallin muita tekstejä (luin kokoelmasta vain tämän esseen, yritän palata muihin myöhemmin) enkä tiedä syitä siihen miksi kritiikkiä koskevasta esseestä on muotoutunut – sanoisinko ”hiukan katkeran” oloinen. Essee oli monessakin mielessä hämmentävää luettavaa. Minusta se sisältää kovin surullisen näkemyksen kritiikistä ja kritiikin olemuksesta: tulkitsin Envallin tekstiä siten, että kritiikki on halveksittavaa, jos ei muuta niin sen vuoksi, että kriitikko ei koskaan pysty siihen samaan mihin taiteilija. Tulkitsin tekstin myös siten, että kritiikki käsitetään lähinnä negatiiviseksi asiaksi – haukkumiseksi. Omasta mielestäni tällaiset tekstit eivät ole kritiikkejä – palaan tähän hiukan myöhemmin uudelleen. Ihmettelin myös Envallin ajatusta siitä, että kriitikolla ei ole itsekritiikkiä: jos ei ole valmis ottamaan vastaan kritiikkiä, niin en kyllä tiedä mitä kirjoittamisesta tulee, etenkään kritiikkien kirjoittamisesta. Kyllähän asioista pitäisi voida keskustella. Itsekritiikkiä tarvitaan jos ei muuta niin sen vuoksi, että eihän kriitikko ole mikään Jumala, ja ennen kaikkea koska taide on erittäin subjektiivinen kokemus. Kriitikon näkemys taiteesta on vain yksi subjektiivinen näkemys muiden joukossa. Ja ylipäänsä: eikö jokainen taiteen kokija ole omalla tavallaan kriitikko?

Eniten kyseisessä esseessä pisti silmään yleistäminen: Envall esittää kritiikkiä ja etenkin kriitikkoja koskevat näkemyksensä siten, että niiden perusteella syntyy käsitys kriitikko-nimisestä laumaeläimestä, jonka laumassa kaikki toimivat samalla tavoin. Että poikkeuksia ei ole olemassa. Tällainen ajattelutapa iskee minuun aina erittäin masentavana.

Kieltämättä Envallin essee oli omalla kohdallani masentavaa luettavaa myös siksi, että aloin pohtia oikeutusta omaan työhöni: minkä vuoksi ylipäänsä teen tätä? Senkö vuoksi että koska en itse pysty parempaan, ja koen tarvetta arvostella muita? Senkö vuoksi että minulta tilataan juttu, ja se on yksinkertaisesti tehtävä koska muuten pöydässä ei ole leipää? Vaiko ”rakkaudesta taiteeseen”, joka Envallin mukaan on kriitikon suurin ja samalla surkein puolustuspuhe: ”koska se on sadistin rakkautta”. (Envall 1999: 179)

Taannoin, suunnilleen heti Alas taikavirtaa -blogin avatessani, määrittelin oman käsitykseni kritiikistä: on olemassa kritiikkejä, ja on olemassa kritiikkejä. Jälkimmäisellä viittaan juuri sellaisiin hyvin negatiivisiin, joskus suorastaan pahansuopiin teksteihin, joissa ei yleensä esitetä kritiikille minkäänlaisia asianmukaisia perusteluja, ja jotka voidaan jo pelkästään tästä lähtökohdasta käsin varustaa leimalla ”epäpätevä tai asiaton kritiikki”. Hämmästyttävää kyllä tällaisiakin raapustuksia näkee aina silloin tällöin. En millään muotoa pysty suhtautumaan tällaisiin teksteihin asiallisina kritiikkeinä: jos teksti käsittelee lähes kaikkea muuta kuin arvioitavaa teosta, ja jos siinä ei anneta minkäänlaisia perusteluita esitetyille mielipiteille, ei tällaisella tekstillä yksinkertaisesti ole kritiikin kanssa mitään tekemistä. Siinä tapauksessa jos tällaiseen tekstiin vielä liittyy negatiivista kirjoittelua, kyseessä yleensä on niin sanottu ”pahansuopa” kirjoitus, jolla on nähdäkseni vain ja ainoastaan yksi tarkoitus: halu pahoittaa taiteilijan mieli.

Heräämiseeni ei liity minkäänlaisia säikähdyksiä. Oma suhteeni kritiikkiin – ja eteenkin sanaan kritiikki – on ollut pitkä ja vaikea johtuen monenlaisista negatiivisista mielikuvista joita olen kritiikkiin liittänyt. Etenkin opiskeluaikoina erilaiset tilaisuudet joissa tekstejä käsiteltiin olivat joskus lähes tuskallisia kokemuksia. Silloin, aloittelevana opiskelijana, alkoi ymmärtää sen, että ehkäpä sitä hiukan ymmärtää jostakin asiasta jotakin, mutta ei kuitenkaan vielä niin kovin paljoa. Tästä johtuen monet tekstit olivat varsinaisia räpellyksiä, ja muut opiskelijat repivät niitä rikki varsin hanakasti. Tavalla jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista rakentavuutta. Negatiivisuutta kylläkin. Tällaiset, mahdollisesti koulutaipaleen eri vaiheisiin liittyvät kokemukset, etenkin jos niitä on useita, saattavat luoda kritiikistä varsin mörkömäisen kuvan, ja joskus tällaisia mielikuvia on vaikea rikkoa. Tässä mielessä jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn Envallin esseen kritiikistä sisältämän negatiivisen sävyn ja mielikuvan. Haluaisin kuitenkin ajatella että negatiivisuus ei ole kritiikin olemus.

Lappu kaulaan

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. 😉

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä ”lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen ”oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen ”oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!