Tammikuun kehut

Jopas vuosi etenee vauhdilla. On jo tammikuun viimeinen päivä.

Viime lokakuussa oli puhetta kehuista, ja siitä että kehuja voisi kirjoitella useamminkin. Ajattelin että yritän tänä vuonna täällä blogissa ”kehua kirjan/kirjasarjan kerran kuussa”. Ja jos mahdollista, kotimaisen.

Tietenkin pitää aloittaa poikkeuksella 😀

Haluan kehua Kirill Bylytshevin teoksen Alissa avaruudessa (WSOY 1981) siksi, koska lapsena rakastin tätä tarinaa. Rakkaus ei ole unohtunut vuosien myötä, ja aina silloin tällöin huomaan palaavani tarinan pariin. Miksi?

Ennen kaikkea siksi, koska tarina on kohottava. Siitä tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.

Alissa avaruudessa on viehättävä, jännittävä ja hauska tarina maailmasta/maailmankaikkeudesta nähtynä ja koettuna uteliaan, itsepäisen sekä rohkean tytön silmien kautta. Alissa on varsinainen jääräpää, kenen kanssa aikuiset ovat kirjaimellisesti helisemässä. Ja koska Alissa on utelias, työntää hän pienen nenänsä joka paikkaan, ja näin ollen vetää puoleensa kaiken maailman tapahtumia magneetin lailla. Alissan ajatusmaailmassa mikään ei ole mahdotonta, ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kuten esimerkiksi siihen, että koko koululuokka pääsisi Alissan kanssa katsomaan kuuhun vuosisadan jalkapallo-ottelua. Niinpä Alissa ottaa asiakseen järjestää luokkatovereilleen kyydin.

Tarinan kertojana toimii Alissan isä, joka on töissä Moskovan eläintarhassa. Luvattuaan käyttäytyä moitteettomasti Alissa pääsee mukaan isän retkikuntaan avaruusmatkalle etsimään uusia ja eksoottisia asukkeja eläintarhaan. Matkasta tulee vallan merkillinen seikkailu, lähtien siitä kuinka saada ”ylipainoinen avaruusraketti” irtautumaan maan kamarasta. Pegasos-raketin kapteenina toimii avaruuslentäjä Poloskov, joka yrittää saada ratkaistua retkikunnan tavara-ongelman jollakin lailla. Merkillistä kyllä, vähennettiinpä raketista kuinka paljon lastia tahansa, alus ei liiku mihinkään. Lähdön hieman synkeää tunnelmaa vauhdittaa pessimistinen konemestari Viher, joka odottaa aina pahinta tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Alus nytkähti ja jäi paikoilleen.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Poloskov.
– Mikä teillä on hätänä? tiedusteli lähtöämme tarkkaileva lennonvalvoja.
– Ei ota lähteäkseen, sanoi Viher. Johan minä sanoin ettei siitä mitään tule.

Alissa istui tuoliin kytkettynä eikä katsonut minuun päin.

– Yritetään vielä kerran, sanoi Poloskov.
– Ei tarvitse edes kokeilla, totesi Viher. Liikapainoa on oikein huomattavasti. Minulla on kojeet tässä edessäni.

Poloskov yritti vielä kerran saada Pegasoksen nousuun mutta alus jökötti kuin maahan naulittuna. Silloin Poloskov totesi:

– Laskelmissa täytyy olla virheitä.
– Ei, kaikki on tarkistettu tietokoneella, minä vastasin. Meillä on kaksisataa kiloa varatilaa.
– No mistä sitten on kysymys? On pakko heittää lastia pois. Emme voi tuhlata aikaa. Mistä ruumasta aletaan?

************

Samassa lennonvalvoja otti uudelleen yhteyttä.

– Pegasos, hän ilmoitti. Teistä on tehty valitus.
– Millainen valitus.
– Yhdistän neuvontaan.

Kuvaruutuun ilmestyi odotushalli. Neuvontatoimiston edessä tungeksi ihmisiä. Heidän joukossaan näkyi muutamia tuttuja kasvoja. Miksi oikeastaan tunsin ne?
Lähinnä neuvontaa seisova nainen katseli minua ja sanoi:

– Sietäisi hävetä. Ei pidä tuolla tapaa antaa periksi kujeille.
– Mille ihmeen kujeille? minä hämmästyin.
– Minä sanoin Aljoshalle: Kuuhun et kyllä lennä, sait viisi huonoa arvosanaa viimeisellä oppineljänneksellä.
– Ja minä kielsin Ljovaa lähtemästä siihen otteluun, yhtyi naisen sanoihin jo toinenkin. Olisi vallan hyvin voinut seurata sitä televisiosta.
– Ahaa, sanoin minä hitaasti. Olin lopultakin tunnistanut neuvonnan eteen kokoontuneet ihmiset: he olivat Alissan luokkalaisten vanhempia.
– No nyt selvisi, totesi Poloskov. Ja paljonko meillä on aluksella jäniksiä?
– Minä en tullut ajatelleeksi että meillä on aluksella liikapainoa, sanoi Alissa. Täytyihän heidän päästä vuosisadan otteluun. Onko muka oikein että minä pääsen katsomaan mutta he eivät?
– Ja paljonko meillä on jäniksiä? toisti Poloskov terästä äänessään.
– Meidän luokka ja kaksi rinnakkaista, sanoi Alissa hiljaa. Sillä aikaa kun isä nukkui yöllä me lennettiin kentälle ja noustiin alukseen.
– Sinä et lennä minnekään, sanoin minä. Emme voi ottaa retkikuntaan vastuuttomia ihmisiä.
– Isä, en minä enää, parahti Alissa rukoilevasti. Yritä nyt käsittää, että minulla on kehittynyt velvollisuudentunto!
– Me olisimme saattaneet murskautua sinun velvollisuudentuntosi vuoksi, vastasi Poloskov. Yleensä hän antaa Alissalle kaiken anteeksi, mutta nyt hän oli todella vihainen.
– Nyt mentiin kiskomaan salamatkustajat esiin, Poloskov lisäsi. Jos selviydymme puolessa tunnissa saat jäädä alukselle. Jollemme, lennämme ilman sinua.

Viimeisen salamatkustajan saimme hilattua ruumasta kahdenkymmenen kolmen minuutin kuluttua. Kuusi minuuttia myöhemmin nämä seisoivat hirvittävän katkerina ja murheellisina aluksen vierellä, ja heidän luokseen juoksi avaruuslentokentän hallista isiä, äitejä ja mummoja.

***************

Retkikunta pääsee vihdoin matkaan, ja Alissa pääsee näkemään kuussa pelattavan Maan ja Fix-planeetan välisen jalkapallo-ottelun, jonne hän luokkatovereitaan yritti epäonnisesti salakuljettaa. Kuun jälkeen matka jatkuu Marsiin ja sieltä kohti viereisiä aurinkokuntia. Bluk-planeetan Palaputran kaupungin markkinoilla retkikunta kokee muutamia kommelluksia väärinymmärryksistä johtuen, ja löytää varsin merkillisen olennon.

Yhtäkkiä jalkoihimme ryntäsi käsittämätön olento. Se näytti tikkujen varassa liikkuvalta karvapallolta ja ylti meitä ehkä polveen. Se oli hämmästyttävän värinen olento – kirkkaan punaisella pohjalla oli valkoisia pilkkuja, kuin kärpässienessä.

– Pitele sitä isä!, sanoi Alissa. Se on karannut joltakulta.
– En kyllä pitele, sanoin minä työntäen taskuuni jo tyhjäksi käyneen lompakon. Ehkei se olekaan eläin, joka etsii kadonnutta otusta. Jos otan sen kiinni, se kutsuu paikalle poliisin koska olen loukannut sitä kun en ole arvannut miten älykäs se on.

Samassa kuitenkin näimme miten punaisen karvapallon perästä kiirehti paksu kaksipäinen käärme, jolla oli sateenkaaren väreissä läikehtivä avaruuspuku.

– Auttakaa, se huusi. Indikaattori on päässyt karkuun!

Punainen pallo yritti kätkeytyä jalkojeni taakse, mutta käärme ojensi yhden sadasta sivulla vipeltävästä jalastaan ja sieppasi karkulaisen. Pallon väri muuttui heti punaisesta keltaiseksi ja se veti kokoon suorat jalkansa.

– Suokaa anteeksi, mikä eläin tämä on? minä kysyin käärmeeltä.
– Ei mikään mielenkiintoinen, vastasi käärme. Me kutsumme tällaisia indikaattoreiksi. Ne eivät osaa puhua, mutta ilmaisevat mielialansa värein. Ne kehittävät hyvin kiinnostavia sävyjä. Ei teillä satu olemaan sokeripalaa?
– Ei ole, minä vastasin.
– Sääli, sanoi käärme ja veti jostakin esiin palan sokeria.

Sokerin nähdessään pallo sävähti lilanväriseksi.

Tästä alkaa tuttavuus indikaattorin kanssa, ja osoittautuu että indikaattorista tulee tarinan kannalta myös olennainen henkilöhahmo. Ehkä ”ei-perinteinen” sellainen, mutta mitä scifiin tulee, niin varsin mallikelpoisen omalaatuinen!

Kaikille teille jotka päätätte tarinaan tutustua, hauskaa matkaa Alissan kanssa!

Advertisement

Muutoksen syöveri

Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.

Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.

Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.

(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)

Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.

Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.

Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.

Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?

Työllä jota rakastaa?

Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.

(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)

Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.

Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.

Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.

Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Alla arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin Johan Harstadin teoksesta Darlah – 172 tuntia kuussa. Arvio ilmestyi vuoden 2012 viimeisen Onnimannin Puntarissa, eli numerossa 4/2012.

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Suom. Elina Uotila

Karisto 2012

438 s.

Kauhua kuun kamaralla

Norjalaisen Johan Harstadin Darlah – 172 tuntia kuussa on nuorille aikuisille suunnattu kuuaiheinen tieteisromaani. Kolme teini-ikäistä eri puolilta maapalloa saa elämänsä tilaisuuden lähteä kuuhun, kun NASA päättää parannella kuulentojen imagoa.

Kuuretkessä on jotakin outoa alusta saakka. Etenkin kun matkaan lähtijät kokevat ”kummallisia asioita” ennen lähtöä, mutta pitävät epäilyksensä itsellään kuvitellessaan kokevansa harhoja. Vähitellen kasvavaa jännitettä luodaan myös epämääräisyyden avulla, kaikki NASAan sekä kuulentoon liittyvä on hyvin epäselvää.

Darlahin tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta. Tämä voi helposti toimia kokonaisuutta hajoittavana tekniikkana, mutta Harstad hyödyntää taitavasti lukuisien kertovien henkilöhahmojen ääniä. Varsinaisia päähenkilöitä on kolme. Heidän lisäkseen on lukuisia sivuhenkilöitä, joilla on olennainen rooli tarinassa.

Darlah on varsin suoraviivainen ja helppokielinen tarina. Teknillis-tieteelliset termit jäävät vähäisiksi. Teos on myös kuvitettu, mikä auttaa hahmottamaan tarinan kulkua varsinkin kuuasemalla.

Darlah henkii vanhan ajan avaruusseikkailun tunnelmaa. Usein vanhan ajan scifissä oli läsnä myös kauhun elementti, mutta Harstad pistää paremmaksi. Tai pahemmaksi. Kauhu ei vain käväise tarinassa vaan tulee itse tarinaksi. Loppua kohden tunnelma muuttuu suorastaan hyytäväksi. Retkikunta pääsee perille kuuasemalle, mutta lähes välittömästi käy ilmi että jotakin on pahasti vialla.

Kirja on syystäkin luokiteltu nuorille aikuisille. Lapsille tai varhaisnuorille Darlah voi olla melkoinen pala purtavaksi, jopa painajaisten aihe. Vanhempia, myös aikuisia lukijoita – etenkin avaruuskauhun ystäviä – Darlah voisi hyvinkin kiinnostaa.

Johan Harstad on kirjoittanut tarinan, joka totisesti herättelee lukijan tunnetiloja. Pohjoismaiseen scifiin tutustumisen kannalta ajateltuna on erinomaisen hienoa että Darlah on suomennettu.

Maria Loikkanen

Uuden vuoden lupaus

En ole tavannut uuden vuoden lupauksia tehdä. Tänä vuonna teen poikkeuksen:

lupaan itselleni pitää lukupäiväkirjaa tämän vuoden ajan.

Koska luetuista kirjoista tulee usein pidettyä kirjaa jo pelkästään työn puolesta (kritiikit), en ole kokenut lukupäiväkirjan pitämistä kovin tarpeellisena. Mutta silloin tällöin vuosien varrella olen huomannut muistelevani jotakin ”vapaa-ajalla” luettua teosta, eli teosta josta en kritiikkiä ole kirjoittanut. Yleensä teoksia, joissa jokin on jäänyt askarruttamaan. Enkä muista mikä.

Sen vuoksi lukupäiväkirja. Johon ihan muutamalla lauseella kirjaan joitakin tiettyjä, juuri sitä kyseistä kirjaa koskevia tuntemuksia. Ja erityisesti sen asian/asiat, jotka kirjassa jäivät askarruttamaan, jos sellaisia nousee esille.

Toistaiseksi etenen sähköisellä versiolla. Kunhan löydän ”juuri sen sopivan muistikirjan” siirryn kirjoittamaan käsin. Muistikirjoissa on hohtoa 😉

Luovaa, idearikasta ja ilon täyteistä uutta vuotta 2013 kaikille!