Lukekaas taas

Linkkivinkkaan taas Grafomanian puolelle, jossa on käynnissä kiintoisa keskustelu nuortenkirjallisuuden arvottamisesta. Tai siis nuortenkirjallisuuteen liittyvästä arvottamisesta. Kuinka sitä arvotetaan suhteessa aikuisten kirjallisuuteen.

Äh. Nyt on kieli solmussa. Menen suosiolla nukkumaan.

Mutta käykää kuitenkin lukemassa ja kommentoimassa jos ehditte.

Sirpa Puskala: Tapaus Allu Salminen

Sirpa Puskalan tekstillä jatketaan. Vuorossa on Tapaus Allu Salminen (WSOY 2003), jonka luin heti Taivas taskussa -teoksen perään.

tapaus-allu-salminenx500

Taivas taskussa -teoksesta puhuessani tulin maininneeksi kuinka Puskalan kirjoissa yhtenä kantavana teemana toimii säröilevä perhe-elämä tai perheyhteisö. Muita teemoja Puskalan kirjoissa ovat oman identiteetin etsiminen ja löytyminen sekä nuoruus, aika jota niin usein nostalgisoidaan ja muistellaan. Monissa Puskalan teoksissa nuoruus on repivä ja rikkinäinen elämänvaihe, jossa ei ole mitään nostalgista. Tätä kautta myös selviytymisen, sen että ylipäänsä selviää hengissä aikuisikään asti, voisi nostaa yhdeksi Puskalan teosten teemoista. Kaikkein tärkeimmäksi teemaksi olen kokenut ajatuksen ”elämä voittaa”. Näin suoraan asia ei tule kaikissa Puskalan kirjoissa esille, mutta se on luettavissa rivien väleistä. Etenkin Tapaus Allu Salmisen kohdalla elämä voittaa -ajatus pelasti minut lukijana valtavalta ahdistukselta, koska välillä todellakin näytti siltä, että Allun elämästä ei tule yhtään mitään. Anteeksi, yleensä ei ole tapana paljastaa kuinka kertomukset loppuvat, mutta tämän teoksen kohdalla koen sen tarpeelliseksi.

Summa summarum: Tapaus Allu Salminen on jo pelkästään tarinarakennetta ajatellen (= se missä järjestyksessä tarina kerrotaan) erittäin hieno kirja. Kun tähän lisätään itse tarina, eli kertomus Allusta ja Allun elämästä, kokonaisuus on erinomainen, ja toimii valtavan hyvin. Ottaen huomioon sen, että tarina kerrotaan puhekielellä. En itse asiassa tiedä onko puhekielisyydellä sinänsä väliä, mutta jostakin syystä omat lukutottumukseni ovat kuljettaneet minua sellaisten kirjojen parissa, joissa pääasiassa käytetään yleiskieltä. Joten Sirpa Puskalan kirjoihin tutustuessani niiden puhekielisyys oli minulle lievä shokki. Totuin siihen nopeasti, mutta aina välillä asia kiinnittää edelleen huomiota. Sen vuoksi mainitsen asiasta tässä yhteydessä.

Kuten Taivas taskussa -teoksessa, myös Tapaus Allu Salmisessa oli napakka takakansiteksti:

Allu Salminen joutuu kuusivuotiaana muuttamaan Ruotsiin äitinsä oikkujen ja vapaudenkaipuun vuoksi. Kymmenen vuoden kuluttua Allu on taas Suomessa, mutta vierauden tunne ei hellitä.

Tapaus Allu Salminen kertoo juuriltaan irti revityn, omaan maailmaansa linnoittautuvan pojan tarinan. Erikoisen ulkomuotonsa ja poikkeavan käytöksensä vuoksi nuorukainen ei jää keneltäkään huomaamatta. Jenni ja Susa käyvät kuumina, Jykä hautoo kostoa, eikä opettaja Leena Virtanen saa millään irroitettua katsettaan oppilaansa puseronkauluksen alta pilkistävästä käärmeestä.

Allun itsensä lisäksi tarinaa kertovat Jenni, Susa, Jykä, äiti, isä, Jouni sekä Leena Virtanen. Suositun kirjailijan uusin romaani on hieno tapaustutkimus persoonasta, joka avautuu vähitellen ja kivuliaasti. Lukija jää miettimään, ovatko asiat lopultakaan sitä miltä näyttävät.

Tapaus Allu Salmisen tarinarakenne kiinnitti huomioni siksi, että tarina kerrotaan hyvin monen eri kertojan näkökulmasta. Toisin sanoen se käsitys joka lukijalle Allu Salmisesta muodostuu, muodostuu useasta eri lähteestä. Kirjallisuustieteilijälle tämä on vähän sama asia kuin olisi päässyt karkkikauppaan: kerrankin saa/voi konkreettisesti havainnoida kuinka henkilöhahmo ja henkilöhahmon persoonallisuus rakentuu/rakennetaan tarinan kautta ja tarinan avulla. Tällaiset asiat ovat niitä ”pikku juttuja”, jotka kiinnostavat minua äärettömästi, ja joista voisin tehdä vaikkapa tutkimusta, sikäli mikäli olisin tutkijan uran valinnut. No oli miten oli, tarinaa siis kerrotaan usean eri henkilöhahmon näkökulmasta, mikä on siinä mielessä riskaabeli valinta, että tällainen tarinarakenne saattaa helposti rikkoa kokonaisuuden, mikäli sitä ei osata tehdä kunnolla. Puskalan kohdalla tällaista seikkaa ei tarvitse miettiä, koska hän hallitsee kyseisen tarinarakenteen käytön erinomaisesti, ja sen myötä muodostuva kokonaisuus toimii loppuun saakka. Itse näen asian myös siten, että juuri eri osista muodostuvan kerronnan kautta tarina saa särmää, jota siinä ei muussa tapauksessa välttämättä olisi. Lisäksi loppua kohden tarina tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän, ja itse muistan monta kertaa miettineeni ”että mitenkähän tässä käy”. Välillä kirja oli pakko jättää kesken, koska en yksinkertaisesti uskaltanut lukea.

Kesken kirja jäi kohdassa, jossa Allu tulee stressilomalle jääneen äidinkielen opettajansa kotiin. Opettaja on antanut Allulle tukiopetusta Allun heikon kielitaidon vuoksi. Tällä kertaa tilanne on eri. Allu ei ole ilmoittanut tulostaan, ja opettaja on tosiaankin jäänyt stressilomalle. Opettaja on siis nuori nainen, jolla on ilmeisesti jonkinlaisia parisuhdeongelmia. Mistä johtuen hän on vetänyt ”tennarit”, eli kunnon kännit. Ja Allu pamahtaa samalla hetkellä ovesta sisään. (Tämän jälkeen oli pakko pitää taukoa, koska kertomuksen tunnelma oli niin tiivis. Ja koska pelkäsin mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Puskala tarttuu tässä hyvin herkkään aiheeseen: opettaja sammuu sohvalle, josta Allu kantaa hänet sänkyyn. Jokin aika myöhemmin opettaja herää siihen, että hänen 16-vuotias oppilaansa nukkuu hänen kainalossaan, hänen omassa sängyssään. Ja reagoi tilanteeseen kirkumalla ja huutamalla, että poika on raiskannut hänet.

Syntynyt tilanne on erittäin monimutkainen kaikille osapuolille, etenkin opettajalle, jolla ei ole selvää käsitystä tapahtumien kulusta. Allu tietää kyllä mitä tapahtui – eli ei mitään – mutta poika on pahassa välikädessä ja ahdingossa tästä huolimatta. Koska hänellä ei ole oikein ketään kenelle asioista puhua, saati sitten näin vaikeasta tilanteesta.

Minusta Puskala kertoo ja kuvaa koko Allun tarinan mahdottoman hienosti, ja etenkin tämän em. tapahtuman erittäin hienolla ja luontevalla tavalla: kertomuksen jännitys säilyy ja kantaa loppuun asti, ainakin itse pelkäsin Allun puolesta viimeisille sivuille saakka. Mutta kerrankin vastassa oli onnellinen loppu, joka sekin oli kuvattu siten, että ei se varsinaisesti onnellinen ollut. Asiat vain alkoivat järjestyä, kun poika vihdoin ja viimeinen sai suunsa auki, ja löysi jonkun joka kuuntelee. Hienoimmalta tuntui se, että loppua voi oikeasti sanoa onnelliseksi, vaikka se ei periaatteessa sitä ollut: suhteutettuna Allun rankkaan elämään mikä tahansa normaali asia alkaa tuntua ”onnelliselta”. Tämä ajatus varmasti jossakin määrin kuvaa sitä henkisen rankkuuden tasoa, jolla tarinassa liikutaan. Sekä sitä taitoa, jolla Puskala puhaltaa tarinaan elämän henkeä – onnea voi olla, ja usein onkin, se tavallinen arkipäivän elämä.

Iloisiin halauksiin ja suukotteluihin päättyessään tämä tarina olisi romuttunut täydellisesti. Mutta nyt, kun asemalla onkin vastassa omasta epävarmuudestaan tietoinen isä, joka varovasti halaa poikaansa, tilanne on äärettömän luonnollinen: jos isä ja poika eivät ole nähneet vuosiin, eivätkä oikeastaan edes tunne toisiaan, ei tunnu luonnolliselta että suomalaiset miehet syöksyisivät kyynelehtien toistensa kaulaan.

Sirpa Puskala – Tapaus Allu Salminen: suosittelen ihan kaikille. Viisi tähteä!

Lukekaas tämä

En yleensä mainosta linkkejä muihin blogeihin tms. sivustoille, mutta tämän nähtyäni teki mieli alkaa mainostaa. Käykää lukemassa, jos puhe kirjallisuuden arvottamisesta yhtään kiinnostaa.

Kirjailija Karpiolla on puheenvuoro Grafomaniassa.

Perjantai 16.01.2009. Olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa viime kesästä saakka, siitä saakka kun Scifi-kanava esitti Battlestar Galactican toistaiseksi viimeiset jaksot. Tänään kanavalla alkaa pyöriä viimeiset jaksot, kausi 4.5, jonka jälkeen se on sitten siinä.  😦

Nyt jo voi sanoa, että tuotantotiimi on muuttanut television historiaa monessa muodossa käänteen tekevällä tavalla, vaikka tätä asiaa ei välttämättä haluta tunnustaa esim. Jenkeissä sen vuoksi, koska sarja edustaa scifi-genreä.

Sitä minä en vaan vieläkään ymmärrä, että mikä siinä scifissä on niin kamalaa. Seuraavassa videopätkässä Edward James Olmos ja Mary McDonnell kertovat mikä siinä, tarkemmin ottaen BSG:ssä, on tärkeää.

Sirpa Puskala: Taivas taskussa

Haukan väreissä ja Tarjolla tosi rooli -kirjojen jälkeen tunsin pientä nahkeutta tarttuessani lukuvuoroaan odottaviin Sirpa Puskalan kirjoihin. Molemmista em. kirjoista jäi hiukan mitään sanomaton olo: toisaalta niissä oli aivan mielettömästi kaikkea sellaista ”oikeaa”, mitä ihmisten elämissä on, mutta se ei riittänyt. Haukan väreissä tämän tunteen syntymiseen vaikutti lähinnä ahdistava ja äkillisesti eteen tuleva loppu. Olisin kaivannut tarinaan vielä hiukan lisää ”jotakin”. Mitä se jotakin sitten on, älkää kysykö. Itse tarina oli erittäin vaikuttava siinä mielessä, että Puskala todella osaa kuvata nuoren/nuorten ajatusmaailmaa, ja mennä henkilöhahmojen päiden sisään siten, että ei synny teennäistä vaikutelmaa. Tämä on asia, joka on minulle lukijana todella tärkeä: jos tarinasta syntyy henkilöhahmokuvauksen kautta teennäinen olotila, tarina ei yksinkertaisesti toimi minulle.

Tarjolla tosi rooli ei kolahtanut päähenkilönsä vuoksi. Koin Miisan hahmon kerta kaikkiaan niin ärsyttävänä, että oli vaikeaa lukea tarina loppuun. Luin kuitenkin, mistä olen hyvilläni. Vaikka loppu oli aivan erilainen kuin mitä odotin, siinä tapahtui ratkaisu johonkin suuntaan, eli Miisa teki päätöksen. Ehkä tämä ”ratkaisun tapahtuminen” oli juuri se mitä jäin kaipaamaan Haukan väreissä -kirjassa. Lukeudun ilmeisesti niihin lukijoihin, joiden täytyy saada jonkinlainen ”päätös” asioille. Ja mitä Tarjolla tosi rooli -kirjaan tulee, itse tarinahan on erittäin toimiva, samoin kuin Haukan väreissäkin. Nuorten ihmisten mielenmaisemia kuvataan joko kaveripiirin tai perhe-elämän tai näiden yhdistelmien kautta. Realistista elämän kuvausta.

Viisi Puskalan teosta luettuani voisin sanoa että niiden perusteella Puskalan tuotannosta muodostuu käsitys sellaisen perhe-elämän kuvaamisesta, jossa on jonkinlainen särö. Toisissa tarinoissa särö on suurempi kuin toisissa, mutta kaikissa näissä tarinoissa se on ollut läsnä. Itseäni tällainen lähtökohta ei häiritse lainkaan, koska tässä maailmassa perheitä on yhtä monenlaisia kuin meitä ihmisiäkin. Kaikilla kaikki asiat eivät aina mene putkeen ja ole ”täydellistä”. Tämä oli yhtenä teemana Taivas taskussa -kirjassa.

taivas-taskussax600

Yleensä en juurikaan perusta kirjojen takakansiteksteistä, koska hyvin usein niissä kerrotaan jotakin aivan muuta kuin mitä kansien välistä löytyy. Taivas taskussa -kirjan takakansiteksti kuitenkin summaa napakasti yhteen tarinan ajatuksen.

Kesäloma on alkamassa, eikä kymppiluokkalaisella Lauralla ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Aikuisuus odottaa täynnä vaatimuksiaan, ja äiti painostaa akateemiselle uralle. Suuri ihastus Niklaskin haluaa seurustelulta liikaa. Kuinka pitkälle Laura voi, tai edes haluaa, suhteessa mennä?

Kenellekään ei voi edes uskoutua. Vai voisiko sittenkin? Taiteellisesti lahjakkaalle Lauralle uusia siveltimenvetoja väläyttelee oma mummi – avarakatseinen, yleisestä mielipiteestä piittaamaton taidemaalari Eini Kolehmainen. Calvadosta naukkaileva ja pikkusikareita tuprutteleva räiskyvä leidi ajattelee, että vaillinainen on paljon enemmän kuin kokonainen.

Vaikka tulevaisuus tuntuukin Laurasta pelottavalta, taskun pohjalta voi löytyä kokonainen taivas.

Tarinasta jäi parhaiten mieleen kokonaisuus: Lauran tarina, joka nivoutui osaksi elämän suurempaa kudosta erilaisten elämänkokemusten myötä. Ahdistus, ilo, onni, pelko ja menetys kulkevat käsi kädessä Lauran elämässä kesäisten päivien myötä. Realistinen tarina voisi periaatteessa kuvata kenen tahansa tytön tai pojan elämää 16-ikävuoden kieppeillä: omat halut ja toiveet, joita nuorella elämän suhteen on, vaikka niitä ei välttämättä osaisikaan sanoiksi asti pukea. Perheen ja suvun taholta tulevat paineet, etenkin mitä niin sanottuun ”uraan tai uran luomiseen” tulee. Lauran tapauksessa äiti toivoisi, että tyttö ”tekisi elämällään jotakin”, ja tässä tapauksessa se jotakin on akateemisen uran luominen. Lukioon meneminen, vähintään kuuden ällän kirjoittaminen (kuten serkkutytöt), ja sen jälkeen yliopistoon. Mutta Laura ei halua. Koulutukseen liittyvä perusristiriita, jota on käyty ja varmaan edelleenkin käydään läpi hyvin monissa perheissä. Lapsi haluaa yhtä ja vanhemmat toista. Loistavaa tarinassa on juuri se, kuinka Puskala kuvaa tilanteita: nuoren epävarmuuden ja vanhempien toiveiden kohtaamista, jonka ei välttämättä tarvitsisi kiristyä riidaksi asti, mutta jonka yksi väärässä paikassa lausuttu sana saa palamaan rovion lailla. Ja sitten lähdetään talosta ulos ovet paukkuen, ja vanhemmat soittelevat perään.

Mummon henkilöhahmo on loistava. Samoin suhde, joka mummon ja Lauran välillä on. Kaikesta värikkyydestään huolimatta mummo pystyy tarjoamaan Lauralle vakautta ja rauhallisuutta, jota tytön elämästä tuntuu puuttuvan erilaisten vaatimusten ristitulessa.

Jos Laura on taidemaalari, Sirpa Puskala on verbaalinen taidemaalari. Maailmat ja elämät joita hän kirjoihinsa maalaa ovat aina jollakin tavalla koskettaneet minua, vaikka kaikista tarinoista en ole pitänytkään syystä tai toisesta. Puskalalla on taito kuvata nimenomaan vivahteita, joista suuret kokonaisuudet ja ennen kaikkea elämykset hyvin usein muodostuvat.

Kirjan nimi kiinnitti huomiota, siis ennen kuin olin tarinan lukenut: nimi on minusta hyvin kaunis. Se ikään kuin ”lyö yhteen” laajuuden ja pienuuden. Laaja taivas, joka on pienessä taskussa. Sanayhdistelmä on jossakin määrin paradoksaalinen, ja jossakin määrin toiveikas. Toiveikkuus on varmaan lähinnä omaa assosiointiani, mutta silti. Koin kaikki nämä mietteet positiivisina, sillä monesti kirjojen nimet eivät hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Sen vuoksi on mukava aina pysähtyä hetkeksi miettimään asiaa, kun pohdintoja synnyttävä nimi osuu kohdalle. Ja niin, minusta nimi myös kuvaa tarinaa, Lauran sielunmaisemaa, hienolla tavalla.

Samaa mieltä?

Seuraavassa tulee muutamia mutinoita sekalaisessa järjestyksessä. Asiasta olisi paljon sanottavaa. Koska tarkoitukseni on kerrankin olla kirjoittamatta ”kilometripostausta”, tästä on jäänyt pois varmasti kaikenlaista asiaan liittyvää, mikä olisi pitänyt tuoda esille. Ehkäpä joku toinen kerta. Tai ehkäpä joku teistä lukijoista voi ottaa kantaa, jos siltä tuntuu.

Törmäsin tähän kiinnostavaan aiheeseen lukiessani kirjailija Kirsti Ellilän blogia. Ellilä käsittelee Marja-Liisa Vartion teosta Se on sitten kevät vuoden 2008 viimeisessä blogimerkinnässään.

Blogimerkintään liittyvät kommentit polveilivat eri aiheissa, ja niiden joukossa oli monia kiinnostavia keskustelunavauksia. Nimimerkki Liisa kirjoittaa kirjallisuuskritiikkeihin liittyen seuraavasti (blogimerkintä ja kommentit löytyvät täältä):

”Kriitikoiden kohdalla lienee samoin kuin yleensäkin ihmisten: Jos on tottunut saamaan tietystä ravintolasta kunnon (medium) chateaubriandin (kamala sana, menee väärin joka korjauksella; mutta söin sen juuri), ok, jos on tottunut luottamaan keittiömestarin laatuun, ei millään usko, että jonain kertana liha muistuttaa kuivunutta kengänpohjaa. Ja myös maistuu siltä. Asian oivaltamiseen menee aikaa, sitä kinaa itsensä kanssa, uskoo ja ei usko, ihmettelee jne. Jonain päivänä sitten hoksaa, ettei keisarilla olekaan jne.

Kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä. Ne ovat usein mitäänsanomatonta uutislätinää. Yksi arvio sopisi melkein joka toiseen kirjaan.”

Nimimerkki Hirlii kommentoi kriitikoita näin:

”Kriitikot, jotkut heistä etenkin ovat minusta jänishousuja, jo mainetta niittäneen pelkkää palvomista. Saision kirjallisista töistä, useimmat ja eräät erityisesti, ovat minusta tavattoman tarkkoja ja hienoja teoksia. Tässäkin, jonka juuri luin oli niitä tarkkoja, sydämen pohjiin asti meneviä havaintoja. Mutta kukaan kriitikko ei oikein uskalla sanoa sitä ääneen, vain viitteellisesti vihjaillen kyllä, että jokin tässä viimeisessä romaanissa mättää.”

Täytyy sanoa, että minusta on surullista, jos asiat ovat näin, kuten näissä kommenteissa esitetään. Eli että ”kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä ja että kriitikot eivät uskalla puhua asioista ääneen”. En tiedä ovatko asiat näin, koska en tiedä Suomessa ilmestyvien kirjallisuuskritiikkien yleistä tasoa. Koska en todellakaan ole seurannut koko maan sanomalehtiä/aikakausilehtiä, saati sitten keväällä avautunutta Kritiikkiporttia, johon kerätään eri puolilla Suomea sanomalehdissä ilmestyviä taidekritiikkejä. Täytyy ilmeisesti alkaa seurata ainakin nettisivustoa, että pysyy kritiikkien tason kehityksessä edes jossakin määrin mukana.

Kommenttien myötä mielessäni heräsi jälleen kysymys kritiikin olemuksesta – mitä kritiikki kenellekin on? Itselläni on suhteellisen tiukka käsitys siitä, mitä kritiikki on, kuten olen pariin otteeseen tuonut esille. Tärkein osa kritiikin olemusta on mielestäni edelleen se, että arvio/kritiikki on perusteltu, ja että kritiikki on kirjoitettu asiallisesti, ja ennen kaikkea faktoihin perustuen. Mutu-jutut eli ”musta tuntuu tältä” -jutut liittyvät taiteeseen olennaisesti, mutta jos kritiikki rakentuu pelkästään tuntemuksille ilman perusteluja, on kyseistä kritiikkiä vaikea pitää pätevänä. Tai pitäisiköhän sanoa ”oikeana” kritiikkinä. 😉 (Kommentti viittaa erääseen aikaisempaan postaukseen, jossa pohdin sitä, mikä on ”oikeaa”: oikeaa kirjallisuutta, oikeaa kritiikkiä tai oikea kriitikko”.)

Maailma on täynnä erilaisia välineitä ja metodeja – sekä mielipiteitä – joiden avulla arvioida jonkin asian ”oikeellisuutta”. Tällä hetkellä näkisin, että argumentointi on asian ytimessä mitä kritiikkien tasoon tulee. Alalla kuin alalla argumentoinnille löytyy välineitä. Näin on myös kirjallisuudessa.

Myös se, että tuntee sen kirjailijan tuotantoa, jonka teosta arvioi, voi parhaassa tapauksessa antaa kritiikille syvyyttä, vaikka kritiikin pituus olisi kuinka rajoitettu tahansa. Myös kirjallisuuden tunteminen yleisellä tasolla antaa välineitä kritiikin tekemiselle.

Eräs kritiikkeihin liittyvä erittäin ärsyttävä piirre on se, kuinka kritiikit tahtovat joskus saada suhteettoman paljon painoarvoa: vaikka kritiikki ilmestyisikin jossakin laajalevikkisessä lehdessä, ei se nyt sitä tarkoita että kriitikko joka arvion on kirjoittanut, olisi jonkin sortin jumala, joka tietää asiat kaikkia muita paremmin. Koska asia nyt kuitenkin on siten, että vaikka lehden levikki olisi kuinka laaja tahansa, ei levikki ole missään suhteessa lehdessä ilmestyvän kritiikin tasoon. Voi ”isossa ja arvostetussakin lehdessä” ilmestyä huonosti kirjoitettuja kritiikkejä.

Kritiikkiä voi lähestyä ja ajatella monella tavalla. Olen edelleen sitä mieltä, että kritiikki yleisesti ottaen koetaan hyvin negatiivisena asiana Suomessa, ja monesti pelkkä keskustelu jostakin asiasta otetaan kritiikkinä – vaikka kyseessä olisi vain ns. alustus johonkin asiaan, ja varsinainen kritiikki olisi vielä tulossa. Suhteessa kritiikkivihamieliseen ilmapiiriin (joskus ilmapiiri tuntuu myös keskusteluvihamieliseltä) kriitikon työ ei ole helppoa.