Kuulumisia

Kuulumisia muutamalla sanalla rustailen. Muutamalla sanalla sen vuoksi, että hiljaista on pidellyt ja pitelee edelleen. Kritiikkien/kirja-arvioiden suhteen siis.

Savon Sanomien vuoden vaihteessa ilmoittamat säästöt ovat toteutuneet ainakin minun kohdallani. Tämän kevään aikana minulta on tilattu kaksi (2) arviota. Toinen on jo kirjoitettu, mutta ei ole tainnut tulla vielä ulos, ja toista parhaillaan työstän.

Onneksi, se vähä mitä olen Savon Sanomien julkaistuja kritiikkejä nyt kevään aikana seurannut, siellä on näyttänyt olevan sentään joitakin arvioita nuorten kirjoista. Mutta kyllä tämä kurjalta ja nurjalta tuntuu kaiken kaikkiaan.

Mutta Onnimanni se kuulkaa vaan porskuttaa, toivottavasti vielä pitkään. Onnimannin Puntarissa ilmestyy aina useita arvioita, joita ei ole ”millin mittarilla” kirjoitettu, eli lehden kirjakritiikkejä/arvioita ei tarvitse hioa merkilleen kohdilleen. Tämä alkaa nykyään olla jo harvinaista, ainakin minun käsittääkseni.

Tässä juurikin uusinta Onnimannia selailen, löysin sen eilen postilaatikostani. Sopivaa sadepäivän lukemista. Suosittelen, tamperelaiset varmaan tietävätkin että lehteä voi ostaa Lastenkirjainstituutista Puutarhakadulta.

Lastenkirjainstituutti täytti nyt toukokuussa 35-vuotta. Käykää ihmeessä tutustumassa paikan päällä. Niin tykkäsin siellä vierailla silloin kun Tampereella asuin.

Mitä kritiikkeihin/kirja-arvioihin tulee, muutama teksti on Sylviin työn alla. Yritän saada ne nyt ennen juhannusta työstetyksi, koska juhannuksen jälkeen alkaa kesätoimittajan pesti. Sitten en paljoa muuta ehdikään. Voi olla että laitan myös blogin kesätauolle siksi aikaa. Vähän harmittaa, kun en taaskaan pääsee Finnconiin, mutta tällaista tämä on kun realiteettien mukaan eletään.

Oikein hyvää kesää kaikille!

 

Mainokset

Muutama miete hiljaiselon keskeltä

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun ”aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa.

Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan. Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

Muutoksen syöveri

Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.

Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.

Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.

(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)

Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.

Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.

Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.

Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?

Työllä jota rakastaa?

Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.

(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)

Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.

Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.

Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.

Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)

Joulun aikaa ja taikaa

Tuli mieleen sorvailla postaus ”kaikkeen muuhun” kuin kirjallisuuteen liittyen, ja kertoa hiukan siitä mitä kaikkea yrittäjänä teen. Jossakin vaiheessa syksyä joku tiedusteli minulta ”olenko täyspäiväinen” kirjallisuuskriitikko (meinasin kirjoittaa täyspäinen 😉 ööh, välillä tuntuu että en ole…), johon ei ole muuta vastausta kuin ”en ole”. Ehkä joku tienaa leipänsä Suomessa pelkillä kirjallisuuskriitikon töillä, mutta minä en lukeudu heihin. Enkä edes haluaisikaan, jos ajatellaan pelkästään sitä kuinka yksinäistä työtä kriitikon työ on. Eli tekstien lukemista ja arvioimista, sekä arvioiden kirjoittamista.

Mitä kriitikon työhön tulee, omalla kohdallani se muodostaa hyvin pienen osan siitä mitä työkseni teen ja mistä yrittäjänä leipäni tienaan. Ryhdyin yrittäjäksi kuluvan vuoden alussa, eli perustin oman toiminimen. Tavallaan olen ollut yrittäjä jo pidempään, koska olen tehnyt freelancerin hommia sivutyönä pitkään, mutta kuitenkaan en, koska olen käynyt päätoimisesti palkkatyössä samaan aikaan. Tein vuosi sitten joulukuussa päätöksen jättäytyä pois palkkatyöstä, monestakin eri syystä, ennen kaikkea siksi että koin kyseisen työn ”musertavan minut henkisesti”. Koin että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättäytyä pois, vaikka olinkin samalla hyvin tietoinen siitä, että palkkatyöstä luopuessa luopuu myös säännöllisistä kuukausiansioista. Asiaan liittyvistä pelkotiloista huolimatta yrittäjyys ja sen tuomat sekä suomat mahdollisuudet voittivat muut vaihtoehdot mennen tullen.

Yrittäjänä ”leipä on pieninä palasina maailmalla”, kuten muuan mies kerran sanoitti laulunsa. Teen toimittajan työtä, kirjallisuuskriitikon työtä, lausunnonantajan työtä, ja tänä vuonna korkkasin myös opetushommat, eli kävin Markkinointi-Instituutissa kouluttamassa libristitutkinnon opiskelijoita. Tämä ei ollut ainoa uusi asia jonka korkkasin, olen nimittäin löytänyt itseni tekemästä myös nettisivuja pienyrittäjille, jotka tarvitsevat edulliset verkkosivut yritykselleen. Neuvon heitä alusta alkaen ja tarvittaessa ”kädestä pitäen” mitä kaikkea tarvitsee tehdä jotta omat nettisivut saa avattua. Tämä työkuvio ikään putosi syliini sitä kautta, kun kerroin muutamalle ihmiselle tehneeni toiminimelleni nettisivut, ja he totesivat tarvitsevansa myös samantyyppistä ratkaisua. Näin uudet alut monesti syntyvät 😉

Paljon on siis tullut uutta eteen tänä vuonna, etenkin yrittäjänä toimiseen (byrokratiaan) liittyen. Onneksi minulla on maailman paras kirjanpitäjä, joka on auttanut ja auttaa minua kaikenlaisissa asioissa. Jotkut asiat ovat myös muuttuneet yrittäjyyden myötä – esimerkiksi Sanomalehti Kaleva on jäänyt pois toimeksiantajistani. En voi enää tehdä Kalevaan kritiikkejä, koska toimituksen linja on se, että he maksavat juttupalkkiot vasta sen jälkeen kun heille toimittamani teksti on julkaistu lehdessä. Toisin sanoen toimitus saattoi hyvinkin roikottaa jotakin juttuani odottamassa monta kuukautta. Tämä on sama asia kuin kävisi palkkatyössä eikä saisi palkkaa ”kuin vasta sitten joskus”. Otin asian puheeksi toimituksen kanssa, josta todettiin että tämä on ollut heidän toimintamallinsa, ja näillä näkymin tämä malli tulee olemaan käytössä jatkossakin.

Yrittäjänä en voi tällaisen mallin mukaan toimia. Tietenkin on ikävää luopua toimeksiantajista, mutta yrittäjyydessä ja elämässä ylipäänsä on tiettyjä perusperiaatteita joista pidän kiinni, vaikka ehkä menettäisin mahdollisesti suuremman juttupalkkion. Molemmin puolisesti tasapuolinen ja rehti toimintamalli on yksi näistä, minkä vuoksi olen esimerkiksi vuodesta toiseen halunnut kirjoittaa Onnimanni -lehteen, vaikka lehden maksamat palkkiot ovat sinänsä pieniä. Tunnetila siitä, että on ilo kirjoittaa johonkin lehteen/julkaisuun tekstiä ja toimia kyseisen toimituksen kanssa yhteistyössä, voittaa mennen tullen mahdolliset suuremmat palkkiot – etenkin jos juttujen eli oman työn tekemisestä jää hyväksikäytetty fiilis, oli palkkio minkä suuruinen tahansa. Totta kai sitä toivoisi että yhteistyö sujuisi molemmin puolin rehdisti ja juoheasti kaikkien yhteistyökumppaneiden ja asiakkaiden kanssa, mutta aina asiat eivät kaikkien tahojen vain mene siten kuin toivoisi.

Asiaan liittyy myös sellainenkin näkökulma, että ”kun jostakin luopuu”, saa parempaa tilalle. Nyt olen saanut parempaa tilalle toimittajan työn merkeissä savonlinnalaisesta paikallislehdestä, jonne olen tehnyt pari juttukeikkaa syksyn aikana. On ollut ihanaa palata toimittajan työhön ja käydä juttukeikoilla, kerta kaikkiaan ihanaa. Ilmeisesti tämä näkyy myös ulospäin, koska jutuista on tullut hyvää palautetta etenkin haastateltavilta. 😀 Se tuntuu hyvältä 😉

Semmoista se elämä on. Yhtä suurta seikkailua, kun osaa asennoitua oikein. Asennemuutoksen kanssa olen tänä vuonna varmaan eniten paininutkin, ja nyt se todella alkaa näkyä, sekä heijastua positiivisella tavalla myös ulospäin 😉 Pilke silmäkulmassa (tai välke, puunpalasista silmässäni en välittäisi…) mennään eteenpäin, joulua ja uutta vuotta kohti! Itse olen erityisen hyvällä mielellä kaikkeen joulun aikaan liittyvästä, koska A) saan olla kotona Savonlinnassa eikä minun tarvitse rymytä puolen Suomen halki päästäkseni tänne joulun viettoon (= istua VR:n vaunussa odottamassa uutta veturia, kun vanha hajosi alta…) B) asunto johon keväällä muutin on osoittautunut tähän mennessä ihanimmaksi kodiksi joka minulla on ollut C) Savonlinnassa on yksinkertaisesti ihanaa! Täällä on NIIN kaunista, rauhallista ja luonto on niin lähellä metsien ja vesistöjen kautta, en löydä parempaa sanaa kuvaamaan tätä kaikkea kuin ”ihanaa!” Pääkaupunkiseudulla ja Tampereella asuneena nautin tästä kaikesta pienuudesta, hiljaisuudesta ja ihanuudesta suunnattomasti. Eniten ehkä siitä, että mökkimatka on lyhentynyt entisen 6 tunnin sijaan noin 15 minuuttiin 😀

Joulun aikaa ja taikaa kaikille! Meillä Iloa ja Valoa joulun aikaan tuo etenkin pieni ”keisarinna Sissi Kurvinen”, joka saapui luokseni eilen. Ensi viikolla lähden hakemaan hänen emoaan. 😀

Syystunnelmia

Syysterveiset Savonlinnasta. Tuulta ja sadetta on viime päivien aikana pukannut varmasti kaikkien tarpeisiin. Alkaa olla jo sellainen fiilis että vähempikin riittäisi. Kaipaan kirkkaita, aurinkoisia ja kuulaita päiviä, jolloin voisi nauttia syystunnelmista vaikkapa luonnon helmassa sieniä tai marjoja keräillen. Sadekelillä ei huvita märkään metsään lähteä, ja esim. viime yönä vettä tuli kaatamalla koko yön, joten sen tietää että metsä on monta päivää märkä. Se siitä viikonlopun sieniretkestä, pöh.

Kaikenlaista täällä pukkaa eteen. Kuluneen viikon alkupuolen vietin pääkaupunkiseudulla, saatoin loppuun keväällä alkaneen koulutusrupeaman Markkinointi-Instituutissa, ja pöydällä tuossa vieressä lepäilee pino tenttivastauksia arviointia odottaen. Sateinen perjantaipäivä on kulunut leppoisissa tunnelmissa sisätiloissa ”siistien paperihommien” merkeissä. Mikä on sinänsä ihan kiva, koska aamulla reippailin ihan tarpeeksi ulkona sateessa ja tuulessa viedessäni auton korjaamolle.

Ei haittaa, onnellinen olen koska nyt olen vihdoin löytänyt autokorjaamon, jonka vakioasiakkaaksi haluan ryhtyä. Yrittäjyyden myötä oma asenne kaikkeen ”liiketoimintaan” on selvästi muuttunut – toisin sanoen haluan kannattaa pieniä paikallisia yrittäjiä, vaikka se ehkä muutaman euron enemmän maksaisikin. Tässä tapauksessa kävi päinvastoin: viime syksynä auto seisoi kaksi viikkoa ison autotalon korjaamolla, ja tänään juurikin selvisi, että vika joka silloin ”korjattiin” (puhumattakaan siitä kuinka kalliiksi viime syksyinen operaatio tuli…) on itseasiassa vasta nyt korjattu. Joten kaiken kaikkiaan koko auto-episodista jäi todella hyvä mieli, ja olen iloinen voidessani jatkossakin turvautua nuoren auto-alan yrittäjän palveluihin.

Mitä kritiikkeihin tulee, työt jatkuvat myös sillä saralla. Savon Sanomiin on lähtenyt kritiikkejä, myös aikuisemmille lukijoille suunnatuista teoksista, ja Kalevassa tekstit vielä ilmeisesti odottavat julkaisuaan. Saa nähdä koska tulevat ulos. Outoa, että julkaisuajat tuntuvat joidenkin tekstien kohdalla venyvän ja venyvän.

Tuleva syksy tuntuu kaiken kaikkiaan erittäin hyvältä. Töiden osalta uutta on jälleen luvassa: palaan myöhemmin syksyllä ”tuttuihin ja turvallisiin” toimittajan töihin erään tällä seudulla ilmestyvän lehden puitteissa. Sitä ennen pitäisi vielä katsastaa kamera-asia kuntoon, pähkäilen tässä vielä investoinko Nikoniin vai Canoniin. Perusjärjestelmäkamera uusi hankinta tulee joka tapauksessa olemaan. Sillä pärjää jo pitkälle.

Semmoista täällä. Kirjapakettia pukkaa edelleen löytymään postilaatikosta, mikä aina tuntuu niin hyvältä. 😀 Mikä kumma siinä uuden kirjan tuoksussa, kannen narinassa ja ylipäänsä uuteen tekstiin tutustumisessa jaksaakaan viehättää? 😉 Ihana on kirjojen monipuolinen maailma, ja ihanaa on ollut myös huomata kuinka kirjallisuuden opettaminen, oman tiedon jakaminen muille, voi olla todella mahtavaa työtä!

Hyvää alkavaa syksyä kaikille!

Tukka putkella ja vähän muutakin

Täällä ollaan. Olotila on viime aikoina ollut ”tukka putkella”, ja mietinkin jossakin vaiheessa voisiko ”tukka putkella” ilmaisusta luoda ihan oman adjektiivin. ”Olin taas tänään tukkaputki” ei tosin kuulosta kovin nasevalta. ”Tukka putkimaisuuteen” liittyy jossakin määrin myös ”hukkaputkimaisuus” – en tiedä miksi, mutta välillä on tuntunut kovastikin siltä, että kaikki mitä ”tukka putkella” teen on turhaa, ja voisin vähän relata ja nauttia kesästä. Joten minä sitten välillä myös relasin ja nautin kesästä.

Luonteva aika siihen oli etenkin se, jolloin ulkomailla asuvat sukulaiset ovat täällä lomalla. Uskon nimittäin myös siihen, että jos jatkuvasti ”tukka putkella” juoksee sinne, tänne ja tuonne, lopputulos on usein se, että keskittyy lähinnä juoksemiseen, ja itse asia jää hoitamatta. Sitten sitä vain väsyttää itsensä turhan takia. Eli joskus kannattaa päästellä irti ja levätä, vaikka kuinka yrittäjä olisikin, ja kaikki olisi vasta alusta, ja pelottaisi miten asiat menevät ja tulevat menemään jne. Toisin sanoen ei koko ajan tarvitse olla kaikesta huolissaan. Kaikki sujuu paljon paremmin kun välillä lepää kunnolla ja ajattelee jotakin aivan muuta, huoletkin katoavat silloin taivaan tuuliin. Luulen, että minäkin sitten joskus tulevaisuudessa, kun aion niitä kunnollisia lomia pitää, poistun lomien ajaksi Savonlinnasta aivan jonnekin muualle (tai ainakin kotoa aivan johonkin muualla, koska kotona töitä teen), jotta saan ajatukseni töistä irti.

Kesän aikana tuli kuitenkin töitäkin tehtyä. Pari kritiikkiä odottelee julkaisuaan Kalevaan, yksi on itseasiassa odotellut jo vähän pidempään, saa nähdä koska tulee ulos. Markkinointi-Instituutin luento on ollut työn alla pidemmän aikaa, nyt teemana on edellisen kerran eli kirjallisuuden teorian kertaus sekä länsimaisen kirjallisuuden historia. Melkoinen setti huomioiden sen että aikaa on vain kolme tuntia. Joten on tässä saanut ihan kiitettävästi miettiä ja pähkäillä miten homman hoitaisin järkevällä tavalla. Luennoimaan lähden elokuun lopussa, ja sen jälkeen katsotaan taas tilannetta uudestaan.

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen odottaa korjaajaansa. Kirjapaketteja on jo tippunut postilaatikkoon tasaista tahtia, ja toivottavasti tippuu pitkin syksyä, olen saanut mm. Johanna Sinisalon Moebiuksen Maan, sekä vuonna 1966 ilmestyneen suosikkikirjailijani Ursula K. LeGuinin esikoisteoksen Rocannonin maailma, jonka Avain on nyt kustantanut. Rakastan sitä hetkeä kun löydän kirjapaketin postilaatikosta, siinä on vaan jotakin niin ihanaa 😀 Kirjapaketeista tuli mieleen, että olen tässä (taas kerran, tämä on aihe jota pohdin melko säännöllisesti) pohtinut miksi kriitikon työtä teen. Kuten joku toinen asian saattaisi sanoa: ”Miksi haluat haukkua työksesi muiden kirjoittamia kirjoja? Siksikö että et itse pysty kirjoittamaan?” Jälkimmäistä minulle ei aivan näin suoraan ole koskaan sanottu, mutta eri muodoissa asiasta on kyllä vihjailtu.

Teen kriitikon työtä edelleen siitä syystä, että A) haluan työskennellä tekstien sekä lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa, ja kohottaa lasten ja nuorten kirjallisuuden profiilia mm. julkisella näkyvyydellä. Tämä ei sitten automaattisesti tarkoita sitä, että annan kaikista lukemistani kirjoista positiivista palautetta, ei todellakaan. B) Olen kokenut ja koen edelleen, että asiallisesti kirjoitettu, järkevästi jäsennelty ja ”kohtalaisen objektiivisesti” (= onko objektiivista olemassakaan kun taiteen kokemisesta/lukukokemuksesta puhutaan?) kirjoitettu kritiikki voi palvella lasten ja nuorten kirjallisuuden hyväksi esimerkiksi julkisen keskustelun herättäjänä. C) Koen, että omalla nimellä käyty asiallinen julkinen keskustelu on ns. vähenevä laji, koska esim. internet on täynnä kaikenmaailman paikkoja, jossa voi piiloutua keksityn nimen taakse ja ampua sitten puskan takaa piilosta kovin panoksin. Koen, että tällainen toimintamalli (puskasta selkään ampuminen) on vähiten kannattettava kaikista vaihtoehdoista, etenkin yhteisen tulevaisuuden luomista ajatellen: omilla ajatuksillamme, teoillamme ja niihin perustuvalla toiminnallamme me oman tulevaisuutemme luomme. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti kaikista niistä ajatuksista, jotka taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuuteen liittyy, koska olen kokenut ja koen edelleen, että saatan ehkä tällä tavoin omalta osaltani pystyä positiivisesti vaikuttamaan johonkin. On sitten lukijan oma valinta haluaako hän mietteitäni ja näkemyksiäni lukea. D) En ole koskaan proosaa kirjoittanut, en oikeastaan kunnolla edes yrittänyt. Joten koska en ole edes kunnolla yrittänyt, en pysty kommenttiin ”etkö itse osaa” kovin objektiivisesti reagoimaan 😉 En yksinkertaisesti tiedä osaanko vai enkö. Ehkä vielä joku päivän otan ja kirjoitan oikein hitonmoisen pöytälaatikkoromaanin 😀

Näin tänään ja tällä kertaa. Minä aion nyt viettää vapaan viikonlopun: yhteisessä, perheen ja suvun kanssa vietetyssä lomassa on omat hyvät puolensa, mutta kyllä sen jälkeen kaipaa myös omaa aikaa. Minä kaipaan omaa aikaa juuri nyt, ja viikonloppu onkin edessä kuin tilauksesta 😉

Hyvää loppukesää kaikille, ihana syksy ja syksyn kirjasato edessä!

PS. Aiheesta viidenteen: lämpimästi suosittelen kaikille lukijoille Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teosta. Nimi on vähän hassu, mutta jos kaipaa hiukan ”janeaustemaista + tyttökirjaklassikkomaista” (Anna-sarja, Emilia-sarja jne.) proosaa luettavakseen, johon on sekoitettu aimo annos huumoria, suosittelen lämpimästi!

Juuh ja puuh

Jepjep – näin meitä itäsuomalaisia hellitään ”lämpimillä” keleillä: lämpöä on riittänyt kohta kaksi viikkoa siihen malliin että oksat pois, ja ilmeisesti tulee riittämään vielä ainakin ensi viikon. Eipä tässä sinänsä mitä – Savonlinna on ”tietenkin” (siis tietenkin!!! :D) maailman mahtavin paikka viettää kesää, koska kaupunki on vesistön ympäröimä, ja uimavedet ovat lämmenneet varsin mallikelpoisesti viime aikoina. Kaupungista löytyy myös mahtavia uimarantoja, sekä lukuisia määriä ihania kalliorantoja, joilta veteen voi pulahtaa. Vesi, etenkin ns. isot vedet jotka kaupunkia ympäröivät, tarjoavat yleensä lämpötilansa puolesta suuren helpotuksen olotilaan, sillä isot vedet eivät lämpene niin nopeasti kuin pikkuiset lammet tai lahdet.

Eipä täällä mitä kummempia, kuten paikkakunnalla sanotaan. Elämä alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa, ja olen edelleen äärettömän onnellinen uudesta elämästä. Opetustyö sekä siihen liittyvät työt (tehtävien arviointi jne.) tuntuvat omilta jutuilta ja teen niitä mielelläni. Myös kritiikkejä pitäisi (lue saa!) kirjoittaa, ja olen siitäkin erittäin onnellinen. Etenkin näillä keleillä on suorastaan onni, että saa tehdä työtä jonka voi fyysisesti tehdä missä vain, eli en ole sidottu tiettyyn paikkaan tai aikaan. Kaiken kaikkiaan siis tuntuu siltä, että yrittäjyys on todellakin minun juttuni. Syksyä kohden pitäisi alkaa pohtia asioita hiukan tarkemmin, eli mahdollisia koulutuksia sekä ylipäänsä sitä, mitä todella haluan tehdä? Opetus- ja koulutus töitä? Vai enempi toimittajan töitä? Tai kirjallisuuskriitikon töitä? Vai kaikkea vähän? Asiaa on pohdittava, koska yhden ihmisen resurssit eivät todellakaan kaikkeen riitä. Mutta nytpä on hyvää aikaa pohtia ja funtsia sitä sun tätä auringon valaistessa Itä-Suomen Ihmemaan kolkkia. 😉 Aurinkoisella säällä tulevaisuutta on mukavampi funtsia – kun nykyhetkessä on hyvä olla, on siitä hyvä ponnistaa kohti tulevaa!

Niin ja työn alla on tällä hetkellä Sammakolta ilmestynyt Noidan poika. Varsin vallattoman oloinen teos, synkistä sävyistään huolimatta. Mielenkiintoinen yhdistelmä värikästä kielenkäyttöä joka synkkiin teemoihin yhdistyessään synnyttää välillä jopa absurdeja fiiliksiä. Juuri sopivaa lukemista hellekeleille 😀

Hyviä kesäpäiviä kaikille!

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät

Terveiset kesäisestä Savonlinnasta! Aurinko paistaa tyhjältä taivaalta, kaupunki on täynnä iloisen ja hyväntuulisen näköisiä ja oloisia ihmisiä, ja ihanan lempeä sekä lämmin tuuli puhaltelee aina välillä Saimaalta kaupungin kaduille. Tuntuu hyvältä olla kotona, kevät kun oli mitä oli, eli aikamoista hässäkkää. Nyt on saanut kaikessa rauhassa asettua uuteen kotiin, laitella tavaroita paikoilleen, ja ennen kaikkea nauttia kesästä! Juhannuksena tuntui kovasti hyvältä olla vesillä (olen viettänyt suurimman osan elämäni juhannuksista Saimaalla veneillen), suunnata kokka kohti Pihlajaveden ydintä ja laskea paljaat jalat erään pienen saaren lämpimälle rantakalliolle. Vielä paremmalta tuntui juhannuspäivänä herätä saaren rannassa veden hiljaiseen liplatukseen 🙂

Ihanaa kun on kesä, mutta ihanaa myös että on töitä. Parhaillaan tarkistelen Markkinointi-Instituutin koulutusrupeamaan liittyviä etätehtäviä. Opiskelijoilla on ollut sarja erilaisia kirjallisuuteen liittyviä tehtävänantoja, ja on kiinnostavaa havainnoida kuinka erilaisia näkökulmia jokin asia, esim. jokin kaunokirjallinen teos tai runo voi ihmisissä herättää.

Ohessa myös Kalevaan kirjoittamani arvio Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjistä. Tummista sävyistä huolimatta pidin kirjasta. Se kuinka tarinassa kuvataan ihmisen tahtoa ja sen voimaa, tuntui minusta tarinan kontekstiin suhteutettuna tosi hyvältä – joskus isoista ja vaikeista asioista selviää paljolti myös siksi, että yksinkertaisesti haluaa selvitä ja mennä eteenpäin elämässä. Ja elää sekä nauttia elämästä!

Tuonenkehrääjien maa

Fantasia

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät

Tammi/Musta kaista 2010

123 s.

Hannu Hirvonen on kirjoittanut haastavan ja vaikuttavan kertomuksen siitä, mitä mahdollisesti voi tapahtua sen jälkeen kun ihmisen elämä päättyy. 12-vuotiaan Millan eli Miin perhe joutuu auto-onnettomuuteen, ja Mii joka yhtenä hetkenä oli autossa, huomaa äkisti olevansa jossakin aivan muualla – tuonenkehrääjien valtakunnassa. Siellä Mii tutustuu Aihin eli Aimoon, ja alkaa ymmärtää olevansa paikassa, johon tullaan maallisen elämän päättyessä.

Kertomus seuraa kahta erillistä tarinalinjaa: Miin ja Ain matkaa oudossa kaupungissa sekä pelastushenkilökunnan työtä heidän auttaessaan Miin vanhempia, ja etsiessään autosta ulos lentänyt Miitä. Pelastushenkilökunnan pinnistellessä onnettomuuspaikalla Mii ja Ai tutkivat omituista ja synkkää harsojen peittämää kaupunkia, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Selviää, että sellainen saattaa olla olemassa, mutta pois pääseminen riippuu siitä mitä nuoret itse haluavat ja haluavatko he sitä tarpeeksi.

Hirvosen Tuonenkehrääjät on siinä mielessä haastava kertomus, että tarina vie lukijan elämän rankkojen peruskysymysten äärelle. Lukija haastetaan elämään ja kuolemaan liittyvien kysymysten myötä pohtimaan myös tahtoa ja sen voimaa: elämä voi muuttua hetkessä, ja monesti elämän valintahetkissä kyse on myös siitä, mitä ihminen elämältään haluaa ja tahtoo. Joskus tahto voi olla niin kova, että se saattaa muuttaa maailmaa. Hirvonen liikkuu isojen teemojen äärellä, joita nuorempien lukijoiden saattaa olla hyvä purkaa auki aikuisten kanssa.

Teksti Maria Loikkanen

Kesä!

Kesän alku on ollut monivaiheinen ja kieltämättä ”hiukan vauhdikas”. Yrittäjäkurssi päättyi toukokuun lopussa, ja siinä samassa rytinässä päättyi myös vanha elämä: muutin toukokuun lopussa uuteen asuntoon, ja kesäkuun alussa suuntasin kohti Helsinkiä ja luennointi-/koulutushommia. Sieltä palattuani totesin, että olo on lievästi sanottuna väsynyt. Toukokuun kolme viimeistä viikkoa tuntuivat suorastaan hurjilta: pakkasin ja lajittelin tavaroitani (mikä lähtee kierrätykseen, mikä roskikseen ja mikä mukaan uuteen elämään?) ja aloin viedä tavaroita uuteen asuntoon heti kuin mahdollista. Siinä samalla koostin luentoa ja iltaisin istuin yrittäjäkurssilla. Sen lisäksi mökillä odottivat puutarhahommat, jotka siinä vaiheessa tuntuivat lähinnä loman vietolta – ihanaa että on paikka jonne saa mennä tekemään mitä erinäköisimpiä maanläheisiä juttuja, kuten vaikkapa kitkeä kukkapenkkiä, mikä tuntui levolta kaiken rumban keskellä. Rumba on nyt helpottanut, mutta kyllä ihmetellä täytyy, että mikä siinä on, että kaikki asiat tuntuvat aina kasautuvan päällekkäin ja tapahtuvan yhtä aikaa?

Uusi elämä on lähtenyt käyntiin hyvin. Markkinointi-Instituutin opiskelijoilta tullut palaute oli erittäin positiivista ja kannustavaa. Sen varaan on hyvä rakentaa jatkoa ja miettiä luennon eri osa-alueita. Parantamisen varaa on aina, eli en aio käpertyä tyytyväisyyden tilaan, vaan pohtia ja tutkia sitä, kuinka koostan luennon josta jokainen saisi jotakin, ja ennen kaikkea sitä, kuinka suoriudun tehtävästä siihen varatussa ajassa. Keskustelullekin pitää jäädä aikaa, ainakin itse toivoisin niin. Joka tapauksessa: tämä oli erinomaisen hyvä alku, josta on ilo ponnistaa eteenpäin.

Kirjallisuusrintamalla on ollut kohtuu hiljaista – en ole kaiken tämän muutoksen keskellä ehtinyt lukea kovin paljoa. Sadepäivät ja illat ovat olleet hyvä kannustin lukemiseen, mutta jostakin kumman syystä silmät tuppaavat painumaan kiinni heti kun yritän jotakin lukea. 😉 Noh, välillä näinkin. Tosin sen verran täytyy lukuasiaan kommentoida, että näin jossakin kysymyksen ”Mikä kirja tuo auringon sadepäivääsi?” Lienee ollut Facebook, jossa tämän tyyppisiä keskustelunavauksia suorastaan vilisee. Itse vastaan kysymykseen tällä hetkellä näin: kaksi kirjaa ovat tuoneet iloa ja aurinkoa elämääni alkukesän sadepäivinä – venäläisen kirjailijan Kirill Bylytshevin loistava teos Alissa avaruudessa sekä Sharon Creechin Kulje kaksi kuuta. Alissa on jo vanha klassikko, Kulje kaksi kuuta puolestaan hiukan tuoreampi teos. Molemmissa kirjoissa on ”sitä jotakin”, elämän iloa ja riemua, joka välillä kulkee käsi kädessä sen toisen puolen, elämän surujen kanssa. Näin etenkin Creechin teoksessa, jota suosittelen etenkin kaikille sellaisille lukijoille, jotka haluavat itkeä ja nauraa yhtä aikaa tarinaa lukiessaan, eli saada oikein kunnon tunne-elämyksen.

Näin täällä, kesäfiiliksiä ja kaikkea siihen liittyvää, ja onneksi myös töitä: luentoon/koulutukseen liittyy myös etätehtävät ja niiden arviointi, joka on nyt keskikesän koittaessa edessä.

Mukavia kesäpäiviä kaikille!

Kesää kohden…

Täällä ollaan. Nyt selvästi huomaa, että kevään ja lähenevän kesän tulo alkaa jälleen kerran vaikuttaa blogipäivityksiin. Ei enää malta istua koneella samalla tavoin kuin syksyllä ja talvella. Valoisat illat ja etenkin nyt niin ihanan lähellä oleva mökkielämä tahtoo viedä mennessään. On ihan parasta kun saa pitkän ja kylmän talven jälkeen rapsutella mökillä kukkapenkkiä ja ehkäpä jo laittaa joitakin kesäkukkien siemeniä suoraan maahan. Hallanvaara on ainakin vielä reilun kuukauden, mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Paljon erilaisia taimia on kasvamassa, saa nähdä kasvavatko aikuisiksi kasveiksi asti, vai menehtyvätkö ennen sitä. Asunnossani ei ole otollisimmat olosuhteet taimien kasvatukselle, vaikka täällä erinomaisesti valoa onkin. Siis kasvien kannalta ajateltuna.

Kovasti kaikkea sekalaista kuuluu elämään. Totuttelen edelleen yrittäjyyteen, istun mm. yrittäjäkurssilla, ja parhaillaan yritän totutella myös luennoitsijan työhön. Koostan kirjallisuuden luentoani Markkinointi-Instituutin luentosarjaa varten. Aloitan koostamisen jo jokin aika sitten, mutta sitten tuli jotakin (eikö aina tule jotakin?), joka keskeytti työn. Nyt olen jatkanut, ja todella nauttinut työstä. Ihanimmalta tuntuu se, että kyseessä on aikuisopiskelijat. Kaikella rakkaudella Suomen nuorisoa kohtaan, mutta en usko että jaksaisin kovin monta vuotta olla esim. yläasteen äidinkielenopettaja. Kunnioitan syvästi kaikkia jotka jaksavat 😉

On tässä kritiikkejäkin tullut kirjoitettua, että kriitikon työstäkin sitä kuuluisaa leipää vielä toistaiseksi saadaan. Savon Sanomiin meni Diana Wynne Jonesin Noidan veljestä ja Tietäjän lapsuudesta arviot, ja mitähän muuta sinne meni. Kalevaan on monta tekstiä työn alla ja yhtä lailla monta tekstiä jo valmiiksi jonossa.

Kaiken kaikkiaan on ilo sanoa, että pitkästä aikaa vuosiin elämä tuntuu hyvältä. Väsymystä ja kaikkea sen sellaista on liikenteessä, mutta kyllä yrittäjyys ja omaan tahtiin tekeminen on selkeästi minun juttuni. Olen kai jotenkin niin hidas, ja vähän vanhaltakin olo tuntuu aina silloin tällöin, että en yksinkertaisesti pysy perässä työelämän välillä hyvinkin hurjalta tuntuvassa pyörityksessä. Pitäisi osata kaikkea, ehtiä kaikkea ja pystyä kaikkeen. Sellainen olo minulle tuli hyvin monta kertaa eri työnantajien pesteissä, etenkin Tampereelta lähtiessäni, jolloin työni todella oli ”jokapaikan höylän” työtä. Sana ”jokapaikan höylä” luki erikseen vielä työsopimuksessakin. Huh. No, ei minulla todellakaan ole mitään ”jokapaikan höylänä” olemista vastaan, mutta silloin kun kirjoitetaan ja tuotetaan tekstiä tai muuta sisältöä, en pysty samaan aikaan olemaan joka paikassa, saati sitten höyläämään kymmentä muuta asiaa samalla kertaa. On voitava ja saatava keskittyä tekstin tekemiseen.

Kai se jotenkin niin menee, että elämä opettaa. Viime viikolla elämä opetti sen, että kirjanpitäjät ovat olemassa sitä varten, että yrittäjän ei todellakaan tarvitse stressata esim. verotukseen (mm. alv-vero) liittyvistä asioista. Istuin salaman lyöneenä maailman ihanimman kirjanpitäjäni pöydän ääressä ja sanoin ääneen: näistä syistä (mm. verotus + muu byrokratia) olen suorastaan kammonnut yrittäjäksi ryhtymistä ainakin vuodesta 2003, ellen jopa pidempään. Kirjanpitäjä totesi siihen hyvin rauhallisesti ja iloisesti, että ei ole mitään pelättävää ja mitään stressattavaa.

Semmoista se. Eteenpäin siis mennään, pieniä askeleita, mutta sitkeästi – ja pelottomasti. Ihanien kirjanpitäjien, yhteistyökumppaneiden, sekä tietysti myös ystävien tuella. Humoristisesti ”pakko todeta”, että myös verottajan tuella: Savonlinnassa on aivan älyttömän mukavaa henkilökuntaa verotoimistossa. Olen pari kertaa käynyt asioimassa, juurikin tuohon minulle niin maan vaikeaan alv-veroon liittyen, ja aina he ovat jaksaneet minua suunnilleen kädestä pitäen neuvoa. Aivan kerta kaikkiaan mahtavaa. 😀

« Older entries