Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.
Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?
Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.
Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.
Tarina maasta ja sen väestä
Reeta Aarnio: Maan kätkemät
Otava 2008
Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.
Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).
Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.
Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.
Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).
Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)
Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.
Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.
Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.
Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.
Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.
Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.
Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.
Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.
Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)
Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.
Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.
Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.
Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.
Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.
Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.
Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.
Alas taikavirtaa 