Muutama miete hiljaiselon keskeltä

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun ”aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa.

Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan. Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

Joulua!

Havahduin siihen, että joulu on todellakin pika pikaa ovella. Luntakin on saatu oikein urakalla koko maassa, joten eiköhän tästä valkea joulu tule. Viime jouluna lunta ei juuri ollutkaan, ainakaan täällä idässä, joten mukavalta tämä tuntuu vaikka toki lumen tulossa on myös omat haittapuolensa – etenkin ajokelejä silmällä pitäen.

Joululahjat pitäisi vielä hankkia, onneksi tärkein paketti lähti postissa jo viime viikolla ulkomaille. Vielähän sitä ehtii näitä kotimaan paketteja keräillä kasaan. Ja ei, kirjalahjoja harvemmin kenellekään annan, vaikka tämä ehkä kuulostaakin hassulta. Jotenkin sitä vain elää kirjojen parissa ja maailmassa niin paljon, että ne eivät oikein tunnu luontevilta lahjoilta. Etenkin kun meillä ”koti kotona” kirjoja harrastetaan muutenkin kohtuupaljon. Mieluummin sitä hankkii, tai jos aika antaa myöten, tekee lahjan saajalle jotakin mitä tämä ei taatusti osaa odottaa. Yllätykset ovat jouluna mukavia juttuja. 😉

Kirjoista puheen ollen: tämän vuoden viimeinen kirjapaketti saapui tänään. Paketista löytyi Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009). En käsitä, kuinka tämä melkein pääsi lipsahtamaan ”haavistani”, mutta nyt vahinko on korjattu. ”Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli on huima seikkailutarina, joka ammentaa aineksia suomalaisten kansantarinoiden aarteistosta”. Yritän säästää kirjan pyhäpäivien lukemiseksi, mutta kieltämättä polttelee jo aika pahasti. 🙂 Kirjoitan kirjasta ensi vuoden ensimmäiseen Onnimanniin.

Täydensin joulun ajan lukemistoa kirjastovisiitin merkeissä, ja kuten aina, siunasin suomalaista kirjastolaitosta. Siitäkin huolimatta, että Savonlinnassa aiotaan lakkauttaa kaupungin sivukirjastot, mikä on aivan käsittämätöntä toimintaa kaupungin päättäjien taholta. Kaupunki on sen mallinen, että täällä jos missä sivukirjastoja tarvitaan, etenkin lapsia, nuoria sekä liikuntarajoitteisia ajatellen, koska kaupungin laidoilta on pääkirjastolle pitkä matka. Kaiken lisäksi pääkirjasto sijaitsee mäellä, ja sijainti aiheuttaa omat haasteensa etenkin liikkumista ajatellen. Sivukirjastojen lakkauttaminen on käsittämätöntä myös siksi, että käsittääkseni niiden sulkeminen ei juurikaan säästöjä tuo (selvitin kirjaston tilannetta viime talvena toimittajan työn merkeissä, siitä tämä kommentti).

No, siinäpä ”joulun palopuhe” tulikin. Mutta kyllä – Suomen kirjastolaitos on arvokas asia, ja siitä tulisi pitää kiinni. Tämän opin karvaalla tavalla ulkomailla opiskellessani ja ostaessani kaikki kirjat itse. Vaihtoehtoja ei ollut, koska kirjoja ei kirjastosta saanut, toisin kuin täällä Suomessa, jossa useimmilla paikkakunnilla kirjastoissa on myös hyvät tenttikirjavarastot.

Saatan bloggailla joulun aikaan jos siltä tuntuu, mutta tällä erää toivotan lukevalle kansalle oikein Hyvää ja Kirjarikasta joulua!

Turvallista matkaa kaikille joulun ajan matkalaisille!

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.

Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?

Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.

Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.

maankatkematx500

Tarina maasta ja sen väestä

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Otava 2008

Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.

Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).

Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.

Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.

Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).

Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)

Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.

Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.

Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.

Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.

Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.

Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.

Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.

Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.

Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)

Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.

Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.

Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.

Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.

Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.

Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.

Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.

Lukekaas taas

Linkkivinkkaan taas Grafomanian puolelle, jossa on käynnissä kiintoisa keskustelu nuortenkirjallisuuden arvottamisesta. Tai siis nuortenkirjallisuuteen liittyvästä arvottamisesta. Kuinka sitä arvotetaan suhteessa aikuisten kirjallisuuteen.

Äh. Nyt on kieli solmussa. Menen suosiolla nukkumaan.

Mutta käykää kuitenkin lukemassa ja kommentoimassa jos ehditte.

Samaa mieltä?

Seuraavassa tulee muutamia mutinoita sekalaisessa järjestyksessä. Asiasta olisi paljon sanottavaa. Koska tarkoitukseni on kerrankin olla kirjoittamatta ”kilometripostausta”, tästä on jäänyt pois varmasti kaikenlaista asiaan liittyvää, mikä olisi pitänyt tuoda esille. Ehkäpä joku toinen kerta. Tai ehkäpä joku teistä lukijoista voi ottaa kantaa, jos siltä tuntuu.

Törmäsin tähän kiinnostavaan aiheeseen lukiessani kirjailija Kirsti Ellilän blogia. Ellilä käsittelee Marja-Liisa Vartion teosta Se on sitten kevät vuoden 2008 viimeisessä blogimerkinnässään.

Blogimerkintään liittyvät kommentit polveilivat eri aiheissa, ja niiden joukossa oli monia kiinnostavia keskustelunavauksia. Nimimerkki Liisa kirjoittaa kirjallisuuskritiikkeihin liittyen seuraavasti (blogimerkintä ja kommentit löytyvät täältä):

”Kriitikoiden kohdalla lienee samoin kuin yleensäkin ihmisten: Jos on tottunut saamaan tietystä ravintolasta kunnon (medium) chateaubriandin (kamala sana, menee väärin joka korjauksella; mutta söin sen juuri), ok, jos on tottunut luottamaan keittiömestarin laatuun, ei millään usko, että jonain kertana liha muistuttaa kuivunutta kengänpohjaa. Ja myös maistuu siltä. Asian oivaltamiseen menee aikaa, sitä kinaa itsensä kanssa, uskoo ja ei usko, ihmettelee jne. Jonain päivänä sitten hoksaa, ettei keisarilla olekaan jne.

Kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä. Ne ovat usein mitäänsanomatonta uutislätinää. Yksi arvio sopisi melkein joka toiseen kirjaan.”

Nimimerkki Hirlii kommentoi kriitikoita näin:

”Kriitikot, jotkut heistä etenkin ovat minusta jänishousuja, jo mainetta niittäneen pelkkää palvomista. Saision kirjallisista töistä, useimmat ja eräät erityisesti, ovat minusta tavattoman tarkkoja ja hienoja teoksia. Tässäkin, jonka juuri luin oli niitä tarkkoja, sydämen pohjiin asti meneviä havaintoja. Mutta kukaan kriitikko ei oikein uskalla sanoa sitä ääneen, vain viitteellisesti vihjaillen kyllä, että jokin tässä viimeisessä romaanissa mättää.”

Täytyy sanoa, että minusta on surullista, jos asiat ovat näin, kuten näissä kommenteissa esitetään. Eli että ”kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä ja että kriitikot eivät uskalla puhua asioista ääneen”. En tiedä ovatko asiat näin, koska en tiedä Suomessa ilmestyvien kirjallisuuskritiikkien yleistä tasoa. Koska en todellakaan ole seurannut koko maan sanomalehtiä/aikakausilehtiä, saati sitten keväällä avautunutta Kritiikkiporttia, johon kerätään eri puolilla Suomea sanomalehdissä ilmestyviä taidekritiikkejä. Täytyy ilmeisesti alkaa seurata ainakin nettisivustoa, että pysyy kritiikkien tason kehityksessä edes jossakin määrin mukana.

Kommenttien myötä mielessäni heräsi jälleen kysymys kritiikin olemuksesta – mitä kritiikki kenellekin on? Itselläni on suhteellisen tiukka käsitys siitä, mitä kritiikki on, kuten olen pariin otteeseen tuonut esille. Tärkein osa kritiikin olemusta on mielestäni edelleen se, että arvio/kritiikki on perusteltu, ja että kritiikki on kirjoitettu asiallisesti, ja ennen kaikkea faktoihin perustuen. Mutu-jutut eli ”musta tuntuu tältä” -jutut liittyvät taiteeseen olennaisesti, mutta jos kritiikki rakentuu pelkästään tuntemuksille ilman perusteluja, on kyseistä kritiikkiä vaikea pitää pätevänä. Tai pitäisiköhän sanoa ”oikeana” kritiikkinä. 😉 (Kommentti viittaa erääseen aikaisempaan postaukseen, jossa pohdin sitä, mikä on ”oikeaa”: oikeaa kirjallisuutta, oikeaa kritiikkiä tai oikea kriitikko”.)

Maailma on täynnä erilaisia välineitä ja metodeja – sekä mielipiteitä – joiden avulla arvioida jonkin asian ”oikeellisuutta”. Tällä hetkellä näkisin, että argumentointi on asian ytimessä mitä kritiikkien tasoon tulee. Alalla kuin alalla argumentoinnille löytyy välineitä. Näin on myös kirjallisuudessa.

Myös se, että tuntee sen kirjailijan tuotantoa, jonka teosta arvioi, voi parhaassa tapauksessa antaa kritiikille syvyyttä, vaikka kritiikin pituus olisi kuinka rajoitettu tahansa. Myös kirjallisuuden tunteminen yleisellä tasolla antaa välineitä kritiikin tekemiselle.

Eräs kritiikkeihin liittyvä erittäin ärsyttävä piirre on se, kuinka kritiikit tahtovat joskus saada suhteettoman paljon painoarvoa: vaikka kritiikki ilmestyisikin jossakin laajalevikkisessä lehdessä, ei se nyt sitä tarkoita että kriitikko joka arvion on kirjoittanut, olisi jonkin sortin jumala, joka tietää asiat kaikkia muita paremmin. Koska asia nyt kuitenkin on siten, että vaikka lehden levikki olisi kuinka laaja tahansa, ei levikki ole missään suhteessa lehdessä ilmestyvän kritiikin tasoon. Voi ”isossa ja arvostetussakin lehdessä” ilmestyä huonosti kirjoitettuja kritiikkejä.

Kritiikkiä voi lähestyä ja ajatella monella tavalla. Olen edelleen sitä mieltä, että kritiikki yleisesti ottaen koetaan hyvin negatiivisena asiana Suomessa, ja monesti pelkkä keskustelu jostakin asiasta otetaan kritiikkinä – vaikka kyseessä olisi vain ns. alustus johonkin asiaan, ja varsinainen kritiikki olisi vielä tulossa. Suhteessa kritiikkivihamieliseen ilmapiiriin (joskus ilmapiiri tuntuu myös keskusteluvihamieliseltä) kriitikon työ ei ole helppoa.

Lappu kaulaan

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. 😉

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä ”lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen ”oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen ”oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!

Muutto menossa

Hetken aikaa kestää, että saan siirrettyä ”itseni” Vuodatuksesta näille nurkille.

Vuodatukseen kertyneiden tekstien osalta siirtymä tulee varmasti kestämään jonkin aikaa.

WordPressin ”matrix” vaikuttaa ainakin alustavasta hyvältä, mutta kyllä tätä joutuu vähän aikaa opiskelemaan, että osaa käyttää kunnolla.

Kärsivällisyyttä pyytää hän. 😉

PS. Jos joku tietää kuinka postaukseen saa lisättyä kirjoittajan nimen, muchos appreciated! (Vai riippuukohan se kulloinkin käytössä olevasta blogipohjasta?)