Lauren St. John: Delfiinien laulu

Lauren St. John: Delfiinien laulu (Nemo 2008)

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Valkoisen kirahvin tarina syventyy sen itsenäisessä jatko-osassa Delfiinien laulu. Tapahtumaympäristö on edelleen Etelä-Afrikka, tosin Sawubonan luonnonsuojelualueen sijaan tässä tarinassa seikkaillaan eri puolilla Etelä-Afrikkaa.

11-vuotias Martine on edelleen tarinan päähenkilö. Muita olennaiseen rooliin nousevia henkilöhahmoja ovat Martinen isoäiti, luokkatoveri Ben, sekä eräät muut luokkatoverit, joiden kanssa Martine päätyy kokemaan melkoisen seikkailun. Hänen luokkansa nimittäin lähtee luokkaretkelle merelle katsomaan sardiinien vaellusta! (Erikoiselta tuntuva teema luokkaretkelle, näin ”tavallisen suomalaisen” näkökulmasta katsottuna! Oma koululuokkani kävi luokkaretkellä Särkänniemessä… 😉 )

Oma kokemukseni oli, että Delfiinien laulu tosiaankin syventää Valkoisessa kirahvissa avautuneita teemoja, kuten Martinen suhdetta hänen etäiseltä tuntuvaan isoäitiinsä, Martinen vaikeuksia koulussa (koulukiusaaminen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut), sekä parantajan lahjojen kanssa elämistä. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että 11-vuotiaaksi Martinen henkilöhahmo on todellakin nähnyt ja kokenut paljon, ja että hän on melko varhaiskypsä.

Tarinassa avautuu luonnollisesti myös uusia teemoja, etenkin luonnonsuojeluun sekä merellä liikkumiseen liittyen. Nämä kaksi teemaa kietoutuvat luontevalla tavalla yhteen sen myötä, mitä lasten luokkaretkellä tapahtuu. Tästä en kerro enempää, koska en halua pilata tarinaa niiltä jotka eivät sitä ole vielä lukeneet.

Uutta ulottuvuutta tarinaan tuovat etenkin Martinen luokkatoverit ja lasten keskinäiset suhteet. Tapahtumien myötä selvitellään kiusaamisen teemoja, koetaan vaikeuksia ja selvitään niistä yhdessä. Etenkin Valkoisessa kirahvissa esitelty Martinen koulutoverin Benin henkilöhahmo saa syvyyttä. Valkoisessa kirahvissa Ben ei puhunut mitään, ja koulukaverit pitivät häntä jälkeen jääneenä. Martine tutustui Beniin ja tietää paremmin. Nyt Ben nousee esille sisäisesti vahvana henkilöhahmona, jonka hiljainen voima muuttaa maailmaa tavoin, joka hämmästyttää muita. Ben on kulttuuritaustaltaan isänsä puolelta zulu, ja äitinsä puolelta intialainen. Buddhalaisuus on hänelle tie, joka tuntuu muille lapsille kovin vieraalta, koska Ben pyrkii poispäin agressiosta ja oman edun tavoittelusta, ajatellen enemmän kokonaisuutta ja yhteistä hyvää. Meriseikkailun myötä tämä tulee konkreettisesti esille tarinan tapahtumissa.

Martinelle Benin lempeys on välillä kova pala hyväksyä, etenkin tilanteissa joissa henki ja selviytyminen on uhattuna. Vähitellen Martine kuitenkin kokemuksen kautta oppii, että on muitakin tapoja olla ja toimia, kuin esimerkiksi vastata vihaan vihalla ja inhoon inholla. Myötätunto, ymmärrys ja niiden myötä syntyvä hyväksyntä avaavat mahdollisuuksia toisenlaiseen, paljon levollisempaan ja sopusointuisempaan tapaan elää.

Delfiinien laulussa yhtenä isona teemana nousee esille myös Martinen parantajan lahja, jota tyttö oppii vähitellen ymmärtämään paremmin. Valkoisen kirahvin tavoin lahja kietoutuu osaksi afrikkalaista kulttuuria ja sikäläistä tapaa olla. Martine on ikään kuin ”muuntaja”, joka valkoihoisena tyttönä on osa afrikkalaista kulttuuria, mutta käytännön tasolla kuitenkin elää valkoihoisten maailmassa (etenkin ajattelutavan osalta), jossa ei oikein ymmärretä parantamiseen liittyviä asioita. Martine elää ympäristössä, jossa moni kokee tällaiset asiat uhkaavina ja pelottavina. Afrikkalaisten ystäviensä sekä Benin tuella hän kuitenkin vähitellen alkaa ymmärtää lahjojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Delfiinien avusta puhumattakaan 😉

Lämpimästi suosittelen myös jatko-osaa!

Mainokset

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi (Nemo 2007)

”Martinen yhdennentoista syntymäpäivän yönä hänen vanhempansa kuolevat, ja hän joutuu muuttamaan Etelä-Afrikkaan tylyn isoäitinsä luokse.

Luonnonsuojelualue Sawubona, hänen uusi kotinsa, on täynnä salaisuuksia. Miksi isoäiti ei tunnu haluavan häntä sinne? Miksi Martinelle ei kerrota vanhempiensa menneisyydestä? Mikä on se lahja, jonka ennustaja kertoi Martinella olevan?”

Näin kertoo takakansiteksti Lauren St. Johnin ensimmäisestä nuortenromaanista. Kansiteksti kertoo, että Lauren St. John varttui Zimbabwessa, ja että hänellä oli lapsena lemmikkikirahvi, useita koiria, hevosia ja pahkasikoja. Nykyään kirjailija asuu Lontoossa kahden valtavan mosambikilaisen kissan kanssa.

Jäin miettimään tartuinko kirjaan kirjaston esittelyhyllyssä kansikuvan vai kirjan otsikon perusteella. (Savonlinnan kirjaston nuorten osastolla on ns. esittelyhylly, jossa on uutuuksia ja muita kirjaston henkilökunnan esille nostamia teoksia.) Ehkä se oli otsikko. Luettuani takakansitekstin kirja lähti mukaani. Samoin sen jatko-osa Delfiinien laulu. Ymmärtääkseni jatko-osia on vielä lisää, ja että ainakin Valkoisesta kirahvista on tekeillä myös elokuva.

Tarinassa on muutama juonen kulkuun liittyvä käännekohta, jotka ovat merkittäviä. Ensimmäinen tulee heti kirjan alussa, kun Martinen vanhemmat kuolevat tulipalossa. Jäin miettimään tapahtuman kuvausta. Toisaalta tähän valtavaan elämää muuttavaan asiaan liittyvää tunnetta on tekstissä paljon, mutta toisaalta se on ikään kuin vaimennettu. Tarkoitan, että tragedia, jonka seurauksena lapsi jää yksin maailmaan kuvataan siten, että on selvää, kuinka valtava asia on kyseessä. Ei kuitenkaan siten, että lukija ”musertuisi” tapahtuman alle. Tarinan myötä asia ei unohdu, mutta itse koin, että tarinassa halutaan myös tuoda esille elämän jatkuvuus. Martinen elämä jatkuu, surussa ja surun kokemisen myötä, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Nyt vain toisessa maassa ja toisenlaisessa kulttuurissa.

(Kohtalokkaan tulipalon yöhön liittyy myös Martinen näkemä uni, jota voisi kutsua enneuneksi. Osaltaan tämä uni palvelee tarinaa juonta eteenpäin vievänä elementtinä.)

Kulttuurin osalta esille nousevat asiat olivat tarinassa itselleni mielenkiintoisimpia. Yllätyin etenkin siitä, että realistisessa tarinassa tulee luontevalla tavalla esille mystiseltä vaikuttavia asioita, jotka eivät kuitenkaan vie tarinaa fantasian suuntaan. Oma kokemukseni oli, että tarina kuvaa paikallista kulttuuria, jossa fantasia tai fantastinen on olennainen osa elämää ja olemista, se ei ole ikään kuin ”jokin ulkopuolinen olio”, niin kuin se usein tuntuu länsimaisessa kulttuurissa olevan.

Valkoisessa kirahvissa fantastinen nousee esille afrikkalaisten legendojen sekä parantaja-kulttuurin kautta. Oli todella mielenkiintoista lukea kuvauksia siitä, kuinka Martinen parantajan lahjaa sekä lahjan käyttämistä kuvataan. Asian liittyvä tieto ja osaaminen ”ikään kuin nousee tytön sisältä” ja ilmenee tilanteissa, joissa lahjan käyttämiselle on tarve – esimerkiksi haavoittuneiden eläinten parantamisena.

Martinen parantajan lahja/kyky liittyy tarinan juonikehitykseen myös siinä mielessä, että tapahtumien päänäyttämö on Sawubonan luonnonsuojelualue, jossa on tällaisille kyvyille käyttöä. Alueella liikkuu salametsästäjiä, ja tarina keskittyy pääasiassa salametsästäjiin liittyvän mysteerin selvittämiseen. Tässä yhteydessä valkoinen kirahvi nousee olennaiseen rooliin, sillä valkoinen kirahvi on omaisuuksien arvoinen. Moni keräilijä haluaisi sellaisen.

Martinen ja kirahvin välinen ystävyys on isossa roolissa. Tässä yhteydessä korostuvat myös Martinen muut kyvyt: tytölle on luontevaa kommunikoida kirahvin kanssa telepaattisesti, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Afrikkalaisen yhteisön jäsenille nämä kyvyt ovat täysin normaaleja ja luontevia asioita, jotka ovat osa ihmisyyttä. Kansainvälisessä koulussa kuitenkin käy ilmi, että siellä on oppilaita, joiden mielestä Martine on noita, ja hänet tulisi tuhota. On mielenkiintoista kuin tarinassa nostetaan lempeällä mutta hyvin havainnolllistavalla tavalla esille se, kuinka eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan ns. ”erilaisuuteen”. Afrikkalaisille voimakas luontoyhteys, etenkin maayhteys, ja siihen mahdollisesti liittyvät ”kyvy” eli lahjat, on maailman luonnollisin asia.

Valkoinen kirahvi on suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, sanoisin että noin 10 ikävuoden molemmin puolin oleville, mutta kyllä tämä maistuu aikuisellekin lukijalle. Minut tarina imaisi sen verran voimakkaasti mukaansa, että halusin suositella Valkoista kirahvia myös täällä. Jännitystä ja kutkuttavia juonenkäänteitä on tarjolla, samoin mielenkiintoista luontokuvausta! 😉

Itse jatkan matkaa Martinen seurassa Delfiinien laulun myötä.

”Painaa kuin kotimainen proosa”

Aina silloin tällöin nousee esille teema ”mitä tehdä kirjahyllyyn kerääntyville kirjoille”. Itse päädyin pitkän tien kautta siihen, että olen luopunut suurimmasta osasta.

Omalla kohdallani luopumiseen ovat eniten vaikuttaneet muutot. Viimeisintä muuttoa tehdessäni alkoi tuntua, että kirjalaatikoiden kantaminen saa todellakin riittää. Useaan otteeseen mielessä kävi A. Ankan lausahdus tiiliskivistä: ”Painavat kuin kotimainen proosa”.

Proosa, oli se sitten kotimaista tai ulkomaista, voi totta tosiaan olla painavaa. Ja viedä tilaa. Kun viimeisimmän muuttoni seurauksena oli se, että iso kirjahyllyni ei mahtunutkaan uuteen kotiini, oli edessä pakkoratkaisujen tekeminen. Mitä ihmettä teen kaikille niille kirjoille, joita on vuosikausia kerääntynyt kotiini, ja joita tulee aina vain lisää? Arvostelukappaleet, kirjaston poistomyyntikirjat, divarista ja mitä erilaisimmista myymälöistä hankitut kirjat. Asiaa ei lainkaan auta se, että kuulun niihin ”hupsuihin”, joiden on vaikea väistellä eteen tulevia herkullisia kirjoja. Oli genre mikä tahansa, kirja usein päätyy kassiini, jos siinä on jotakin mikä kiehtoo.

Olen monia kertoja pakannut ja kantanut samoja kirjoja vanhasta kodista uuteen. Ilman lukuisia muuttoja kirjoista luopuminen ei välttämättä olisi tullut omalla kohdallani ajankohtaiseksi. Koska olen mieltynyt erityisesti omakotitalojen yläkerroissa asumiseen, hissejä ei luonnollisestikaan ole, ja kirjalaatikkojen kantamista on riittänyt. (Vinot katot ja vinkeät tilaratkaisut etenkin vanhoissa taloissa vetävät puoleensa. Mitäs siitä jos talvella lämpötila sattuu olemaan ”hieman” viileä…) Kaiken tämän seurauksena sitä alkoi jossakin vaiheessa kirjojakin tarkastella siitä vinkkelistä, että ”ovatpas nämä painavia”. Vinkeät tilaratkaisut voivat olla visuaalisesti mukavia, mutta toisaalta ne eivät ole tilan käytön kannalta aina paras mahdollinen ratkaisu. Kirjojen osalta on tätä kautta tullut pakosta eteen havainto ”hei nämä vievät muuten aika paljon tilaa”.

Jossakin vaiheessa otin yhteyttä paikalliseen kirjastoon. Kysyin ottavatko he vastaan lasten- ja nuortenkirjoja. Asiaa selviteltiin, mutta jostakin syystä se jäi siltä erää kesken. Divariin vein monta kassia kirjoja, kunnes opin että näillä seuduin sinne ei kannata viedä juuri muuta kuin jännityskirjallisuutta tai fantasiaa. Esim. englanninkieliset kirjat eivät ilmeisesti mene kaupaksi, eikä lasten- ja nuortenkirjallisuus. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kirjojen pysyvä lainaaminen ystäville ja tuttaville ei ole lainkaan hassumpi vaihtoehto. Lainalistaa pidän nykyään vain kirjoista, jotka haluaisin saada takaisin.

Kirjalaatikot tyhjentyivätkin ihan mukavasti, ja saatoin hyvillä mielin hankkia pienempiä kirjahyllyjä. Semmoisia lipaston kokoisia, jotka on maalattu iloisin värein. Tosin hämmästyksekseni huomasin, että uskomaton määrä kirjoja mahtuu pieniinkin hyllyihin.

Kirjojen poisantamisperuste on se, mikä usein herättää keskustelua. Minkä kirjan säilyttäisi, minkä antaisi pois? Omat valintani tein kirjakohtaisesti. Kävin läpi KAIKKI kirjani. Jokaisen kohdalla muistelin kirjan historiaa, kuinka olen sen saanut ja miltä tarina on tuntunut. Muistelin myös kuinka monta kertaa olen tarinan lukenut. Kirjapäiväkirjasta olisi ollut tässä yhteydessä hyötyä, mutta en ole sellaista tavannut pitää. Aikaa tämä kaikki vei, ja paljon, mutta ehdottomasti kannatti. Nyt tiedän, että yksikään pois annettu kirja ei lähtenyt pois ilman perusteellista puntarointia.

Siitä kyllä pidin ja pidän huolen, että en luovu kirjoista joita ei löydy esim. paikallisesta kirjastosta. 😉

Andy Mulligan: Roskaa

Aslakin päivän kirjallisuuskutsuja koskevien postausten vanavedessä (Rouva Huun Lastenkirjahylly ja Terhi Rannelan kirjailijablogi) jäin miettimään kirjatarjonnan määrää. Sekä sitä, että vaikka kuinka kuvittelen olevani vuotuisesta tarjonnasta kärryillä, en kuitenkaan ole 😉 Terhi Rannelakin totesi kirjallisuuskutsuja käsittelevässä postauksessaan, että ”lasten- ja nuortenkirjatarjonta on pyörryttävää”. Tässä mielessä ajateltuna en suomi itseäni siitä, että en pysy perillä kaikesta uudesta, jota kentälle vuosittain ilmestyy. Jääpähän samalla tilaa myös yllätyksille.

Eräs yllätys tuli vastaan kirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston hyllyssä jokin aika sitten. Kyseessä on Andy Mulliganin ”Roskaa” -teos (WSOY 2010). Minulta tämä on aikanaan mennyt ohi, ja tartuin kirjaan nyt innolla. Takakansitekstissä kerrotaan, että ”teosta on verrattu Vikas Swarupin Slummien miljonääriin.” En ole lukenut Swarupin kirjaa enkä nähnyt elokuvaa, joten tämä vertaus ei sinänsä sanonut minulle mitään. Olen tietoinen em. teoksista, ja ehkäpä tutustun niihin nyt, Mulliganin teoksesta saamani inspiraation myötä.

Moniäänisyydessä, monessa kertovassa äänessä on jotakin kiehtovaa. Mulliganin tarina rakentuu moniäänisyyden, eli usean kertojan varaan (= ainakin olen tällä hetkellä siinä uskossa, että tätä kutsutaan moniäänisyydeksi). Olen pohtinut omaa mieltymystäni moniäänisyyteen. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että asiassa kiehtoo mm. näkökulmien moninaisuus, eli se kuinka ihmeellisen useilta kanteilta asioita voidaan tarinassa tarkastella. Tarinakokonaisuus voi saada melkoisia ulottuvuuksia mm. lukuisien kertojina toimivien henkilöhahmojen kautta. Toisaalta taas jos moniäänisyys ei syystä tai toisesta toimi, saattaa tarina helposti haaroa kovin laajaksi, ja se kuuluisa mopo saattaa helposti lähteä käsistä.

Näkökulmien lisäksi moniäänisyydessä erityisesti tässä tapauksessa kiehtoi tuntuma siitä, kuinka henkilöhahmot ”vierailivat” tarinassa: ne ikään kuin putkahtelivat tarinaan äkillisesti, ja poistuvat siitä yhtä äkillisesti. Kolme päähenkilöä toimii tarinan pääkertojina (ainakin näin itse käsitin), mutta heidän lisäkseen tarinaa kertoivat myös monet muut henkilöhahmot. Koin, että tällaisen kerrontatekniikan kautta muodostui mm. yhtä aikaa tarinaa reippaasti eteenpäin kuljettava, juonta kannatteleva (jännittäviä käänteitä riitti) sekä henkilöhahmogallerialtaan erittäin kiinnostava teos.

Jos nyt itse tarinastakin kertoisin. Rehellisesti myös sen, että alussa minulle tuli huono olo. Siis fyysisesti huono olo. Tarinan alussa nimittäin kuvataan kovin aidon tuntuisesti millaista on asua ja elää kaatopaikalla. Ei puhuta tuoksuista, vaan hajuista ja löyhkistä. Saastasta sen eri muodoissa. Ihmisistä, jotka hankkivat elantonsa saastalla. Asumalla saastan päällä, alla ja sen keskellä. Ihmisistä, joille toisten pois heittämät tavarat ovat arvokkaita aarteita, kuten vaikkapa muoviastiat, metallitölkit, ihan mikä tahansa ”normaali roska”. Tarina tosiaan alkaa tällaisella kuvauksella, mutta siirtyy eteenpäin melko ripeästi. Syystä tai toisesta oma kroppani reagoi näihin kuvauksiin kehittämällä huonon olon. Ohitse se meni, ja kohtuu ripeästi, mutta sen verran kuitenkin kävi läsnä, että asia todella kiinnitti huomiota.

Roskaa -tarinan pääosassa on ensin kaksi nuorta veijaria, Rafael ja Gardo, ketkä löytävät roskien joukosta jotakin sellaista, joka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Myöhemmin heidän seuraansa liittyy Rotta, roskien alla asuva selviytyjä. Yhdessä pojat miettivät mitä löydöllään tekisivät, josta alkaa varsin kiemurainan ja jännittävä seikkailu. Tarinan edetessä tiettyyn pisteeseen kerronnan moniäänisyys lisääntyy, ja sivua kääntäessä ei lainkaan osaa arvata kuka tarinaa seuraavaksi vie eteenpäin.

Tämän enempää en tarinasta itseasiassa halua kertoa. Siksi, koska se koukutti. En halua pilata muiden lukukokemusta kertomalla tarinasta liikaa. Sen haluan sanoa, että Roskaa -teoksen lukeminen oli kokemus, joka herätti paljon, jopa sellaisiakin tuntemuksia joiden ei ehkä toivoisi heräävän, koska tulee voimaton olo. Siis maailman tilaan ja ihmisten hyvinvointiin liittyen. Tarinassa ollaan käsiksi joo, mutta sellaisessa tarinassa, joka voisi hyvinkin olla totta jossakin päin maailmaa. Tällainen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Rafael pelkää henkensä edestä paikallisella poliisiasemalla.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, koska siinä vaan ” on sitä jotakin”, joka yhtä aikaa kauhistuttaa, kummastuttaa, ihmetyttää, herättää toivon, ja välillä jopa naurattaa – sanalla sanoen koukuttaa, pistäen jatkamaan lukemista. Monimuotoinen lukukokemus, hyvin kirjoitettu tarina, joka herättää myös uteliaisuuden. On pakko saada tietää kuinka ”juuri tämä huima tarina” päättyy.

Pienemmille ja herkemmille suosittelen siten, että olisi joku kenen kanssa jutella tarinasta, jos olo- ja tuntotiloja sekä kysymyksiä herää lukemisen myötä. Jos tämä tarina herättää olo- ja tuntotiloja aikuisessa, voisi kuvitella että niin tapahtuisi myös pienempien lukijoiden kohdalla.