Suzanne Collins: Vihan liekit

Kalevaan kirjoittamani arvio Suzanne Collinsin Nälkäpelit -sarjan toisesta osasta Vihan liekit.

Fantasia

Nälkäpeli -sarja tarjoaa lukijalle haastetta

Suzanne Collins: Vihan liekit

Suomentanut Helene Bützow

WSOY 2010

354 s.

Amerikkalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogian toinen osa Vihan liekit tempaisee lukijan takaisin Nälkäpelien maailmaan. Sarjan ensimmäinen osa ja nimikkokirja Nälkäpeli esitteli lukijalle 12 Vyöhykkeestä koostuvan tulevaisuuden maailman, jota hallitsee Capitolin tyrannimaiset vallanpitäjät. Muut Vyöhykkeet koostuvat nälkää näkevistä työläisistä, jotka elättävät Capitolin runsaudessa elävää väestöä. Nälkäpelit ovat antiikin Rooman ”leipää ja sirkushuveja” -tyyppinen viihdemuoto, jossa kaikilta 12 Vyöhykkeeltä valitut kilpailijat taistelevat areenalla elämästä ja kuolemasta.

Nälkäpelissä Vyöhykkeen 12 urheat kilpailijat Katniss ja Peeta selviytyivät hengissä ja voittajina kammottavasta kilpailusta. Capitolin katkeruus voittajaparia kohtaan kytee, samoin Vyöhykkeillä elävä kapinahenki. Capitolin hallinto on murenemassa, joten presidentti Snow käynnistää Nälkäpelin uudelleen keskittääkseen kansan huomion muihin asioihin. Katniss ja Peeta joutuvat takaisin peliin. Selvää on, että hallinto haluaa parin hengiltä. Tällä kertaa Katniss ja Peeta tietävät ja tuntevat tulikokeen johon joutuvat, mutta silti parin edessä oleva haaste vaikuttaa ylivoimaiselta.

Collins on luonut huiman teoskokonaisuuden, joka on niittänyt suosiota ympäri maailmaa. Jos mahdollista, Vihan liekit lyö laudalta sarjan ensimmäisen osan, joka oli erinomainen. Sarja on kiehtova sekoitus tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa, joka ei raakuutensa vuoksi sovi nuoremmille lukijoille. Yhteiskuntakriittisten näkökulmiensa ja persoonallisten henkilöhahmojensa vuoksi sarja tarjoaa haastetta lukijoille, jotka kaipaavat etenkin perinteisestä scifistä tai fantasiasta poikkeavaa kirjallisuutta. Collins on myös taitava kirjoittaja, mikä heijastuu kaikkeen – kokonaisuus on paketti, joka imaisee lukijan sisäänsä eikä laske ulos ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen.

Teksti Maria Loikkanen

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät

Terveiset kesäisestä Savonlinnasta! Aurinko paistaa tyhjältä taivaalta, kaupunki on täynnä iloisen ja hyväntuulisen näköisiä ja oloisia ihmisiä, ja ihanan lempeä sekä lämmin tuuli puhaltelee aina välillä Saimaalta kaupungin kaduille. Tuntuu hyvältä olla kotona, kevät kun oli mitä oli, eli aikamoista hässäkkää. Nyt on saanut kaikessa rauhassa asettua uuteen kotiin, laitella tavaroita paikoilleen, ja ennen kaikkea nauttia kesästä! Juhannuksena tuntui kovasti hyvältä olla vesillä (olen viettänyt suurimman osan elämäni juhannuksista Saimaalla veneillen), suunnata kokka kohti Pihlajaveden ydintä ja laskea paljaat jalat erään pienen saaren lämpimälle rantakalliolle. Vielä paremmalta tuntui juhannuspäivänä herätä saaren rannassa veden hiljaiseen liplatukseen 🙂

Ihanaa kun on kesä, mutta ihanaa myös että on töitä. Parhaillaan tarkistelen Markkinointi-Instituutin koulutusrupeamaan liittyviä etätehtäviä. Opiskelijoilla on ollut sarja erilaisia kirjallisuuteen liittyviä tehtävänantoja, ja on kiinnostavaa havainnoida kuinka erilaisia näkökulmia jokin asia, esim. jokin kaunokirjallinen teos tai runo voi ihmisissä herättää.

Ohessa myös Kalevaan kirjoittamani arvio Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjistä. Tummista sävyistä huolimatta pidin kirjasta. Se kuinka tarinassa kuvataan ihmisen tahtoa ja sen voimaa, tuntui minusta tarinan kontekstiin suhteutettuna tosi hyvältä – joskus isoista ja vaikeista asioista selviää paljolti myös siksi, että yksinkertaisesti haluaa selvitä ja mennä eteenpäin elämässä. Ja elää sekä nauttia elämästä!

Tuonenkehrääjien maa

Fantasia

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät

Tammi/Musta kaista 2010

123 s.

Hannu Hirvonen on kirjoittanut haastavan ja vaikuttavan kertomuksen siitä, mitä mahdollisesti voi tapahtua sen jälkeen kun ihmisen elämä päättyy. 12-vuotiaan Millan eli Miin perhe joutuu auto-onnettomuuteen, ja Mii joka yhtenä hetkenä oli autossa, huomaa äkisti olevansa jossakin aivan muualla – tuonenkehrääjien valtakunnassa. Siellä Mii tutustuu Aihin eli Aimoon, ja alkaa ymmärtää olevansa paikassa, johon tullaan maallisen elämän päättyessä.

Kertomus seuraa kahta erillistä tarinalinjaa: Miin ja Ain matkaa oudossa kaupungissa sekä pelastushenkilökunnan työtä heidän auttaessaan Miin vanhempia, ja etsiessään autosta ulos lentänyt Miitä. Pelastushenkilökunnan pinnistellessä onnettomuuspaikalla Mii ja Ai tutkivat omituista ja synkkää harsojen peittämää kaupunkia, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Selviää, että sellainen saattaa olla olemassa, mutta pois pääseminen riippuu siitä mitä nuoret itse haluavat ja haluavatko he sitä tarpeeksi.

Hirvosen Tuonenkehrääjät on siinä mielessä haastava kertomus, että tarina vie lukijan elämän rankkojen peruskysymysten äärelle. Lukija haastetaan elämään ja kuolemaan liittyvien kysymysten myötä pohtimaan myös tahtoa ja sen voimaa: elämä voi muuttua hetkessä, ja monesti elämän valintahetkissä kyse on myös siitä, mitä ihminen elämältään haluaa ja tahtoo. Joskus tahto voi olla niin kova, että se saattaa muuttaa maailmaa. Hirvonen liikkuu isojen teemojen äärellä, joita nuorempien lukijoiden saattaa olla hyvä purkaa auki aikuisten kanssa.

Teksti Maria Loikkanen

Katri Tapola & Virpi Talvitie: Unilintu ja Uljas Sankari

Ohessa tämän päivän Kalevassa, kuulema ”komeasti”, julkaistu juttu. En ole itse juttua nähnyt (tämän työn ikävä puoli kun kirjoittaa eri puolilla Suomea ilmestyviin lehtiin eikä saa kaikkia juttuja käsiinsä), mutta käsitykseni mukaan adjektiivilla komea viitataan jutun yhteydessä julkaistuihin kirjan kuvituksen kuviin. Henkilökohtaisesti olen kuvitusta koskevien kuvien julkaisusta mielissäni, koska kyseessä on nimenomaan kuvakirja, jossa teksti ja kuvitus yhdessä muodostavat tarinan, ja nimenomaan käsi kädessä toimivat tarinaa kertovina elementteinä. Toista ei ole olemassa ilman toista – ilman jompaa kumpaa osapuolta kerronta rampautuisi pahasti.

Unilinnun matkassa

Katri Tapola & Virpi Talvitie: Unilintu ja Uljas Sankari

Teos 2010

40 sivua

Kotimaista kuvakirjatuotantoa on ilo seurata. Katri Tapolan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Unilintu ja Uljas Sankari laadukas uusi tulokas suomalaisen kuvakirjagenren joukossa.

Tarina kertoo Uljaasta Sankarista, joka täyttää kahdeksan vuotta. Syntymäpäiväänsä edeltävänä yönä hän lentää tutun ja turvallisen unilinnun kanssa yön maahan. Siellä hän tapaa ystävänsä Aatoksen, joka kertoo että valtakunnansalin avain on kadonnut, ja paha uni uhkaa vallata koko yön maan. Uljas Sankari ja Aatos Soturi ottavat pelastustehtävän vastaan. Unen maassa tapahtuvan seikkailun kautta teoksen teemaksi nousee kuvakirjalle, sadulle sekä fantasiakirjallisuudelle perinteinen päähenkilön sisäinen matka.

Kuvakirjan kerronta syntyy kuvan ja sanan muodostamasta yhteistyöstä. Kuvan ja tekstin suhde on kuvakirjoissa yleensä erittäin kiinteä ja vuorovaikutuksellinen, näin myös Unilinnussa ja Uljaassa sankarissa. Vuorovaikutuksellista kerrontaa voimistaa osaltaan joissakin kuvissa oleva voimakas liike, jota myös värien käyttö sekä kuvan eri elementtien sommittelu vahvistaa. Osaa kuvista voi lukea eri suunnista, esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai ylhäältä alaspäin, mikä tuo ja luo kiinnostavia ulottuuvuksia tarinaan.

Kirjan kuvitusta ei ole rajattu puitteisiin tai rajoihin, vaan se täyttää koko sivun. Tällainen ”kuvakerronnan” tekniikka tuo tarinan lähemmäksi lukijaa kuvituksen täyttäessä kirjan sivut ja aukeamat rehevästi ja täydellä teholla. Runsas voimakkaiden värien käyttö luo Unilinnun ja Uljaan Sankarin kohdalla voimakkaan mielikuvan yöstä ja sen maasta. Kuvitukseen liittyvä puitteiden ja rajojen poissaolo osaltaan ikään kuin kutsuu lukijan astumaan kuvaan sisälle. Lisäksi joidenkin kuvien perspektiivi on hyvin unenomainen. Tämä istuu erinomaisesti teoksen uni-teemaan.

Tarinan symboliikka nousee herkästi mutta varmasti esille. Todellisessa elämässä pihan isot pojat kiusaavat Uljasta. Yön maa on paikka, jossa poika voi kohdata pelkonsa yhdessä ystävän kanssa, ystävän joka häneltä uupuu tosielämässä. Mutta ehkäpä yön maassa tapahtuvat asiat tulevat joskus toteen, kuten Uljas syntymäpäivänsä aamuna huomaa, pelastettuaan yön maan pahalta unelta: naapuriin on muuttanut saman ikäinen poika. Uusi ystävä kenties.

Uljas piirtää syntymäpäivänsä kunniaksi numeron lumihankeen. ”Kun kahdeksikkoa katsoo toisinpäin, se on ääretön”, Uljas ajattelee. Lapsi on kasvanut unensa ja siinä koetun ystävyyden myötä ymmärtämään ja kokemaan oman voimansa.

Teksti Maria Loikkanen

Mukavaa lukemista

Nyt on monta mukavaa kirjaa luettavana. Tai no, mistäs minä sen etukäteen voin tietää. Mutta siltä vaan tuntuu. 😀 Wynne Jonesin taannoin puheena ollut Tuli ja myrkkykatko on jo aloitettu, ajattelin nyt vapun tienoolla sitä lukea. Ja hassua kyllä, yksi kirjan teemoista osoittautuu olevan muistinmenetys: muistan kommentoineeni kirjasta jotakin sen suuntaista, että en jostakin syystä muista lukeneeni kirjaa kuin lapsena (vaikka tiedän, että olen lukenut sen aikuisiällä uudelleen!), enkä muista siitä juuri mitään, vaikka yleensä muistan tarinat hyvin. Mutta palaan tähän sitten uudemman kerran kun saan kirjan luetuksi.

Sain juuri mukavan pullean postipaketin, jonka sisältä löytyi mm. Suzanne Collinsin Nälkäpelien jatko-osa Vihan liekit, sekä interaktiivisen fantasiaseikkailupelin Cathyn sormus. Kerrassaan kiinnostavaa! Lukuvuoroaan odottaa myös Katri Tapolan ja Virpi Talvitien Unilintu ja uljas sankari, ihanan persoonallinen kuvakirja. Wynne Jonesin Noidan veli ja Tietäjän lapsuus ovat jo luettu, ties kuinka monennen kerran. Laittelin niistä jo arvioita menemään Savon Sanomiin. En edelleenkään valitettavasti tiedä/osaa sanoa kritiikkieni ilmestymisaikoja em. lehdessä. Kirjoitin myös Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjistä, sekä Kalevaan että Savon Sanomiin. Kiinnostava ja haastava kirja lähinnä teemansa, eli kuoleman ja sen käsittelyn osalta. Pidin kirjasta, mutta minua jäi ihmetyttämään se tumma, ellei jopa synkkä kuva, jonka kirjailija on kuolemasta maalannut. Henkilökohtaisesti haluaisin ajatella, että kyseessä ei ole synkkä asia, mutta tämä on henkilökohtainen mielipide, jota en luonnollisestikaan voi kritiikissä ilmaista. Yritin ilmaista asian jotakuinkin siten, että Hirvonen käsittelee haastavaa teemaa, josta varmaan kannattaisi lasten ja nuorten kanssa keskustella.

Mukavaa kun on vappu. Meidän perheessä vappu on aina ollut iloinen juhla, ja lapset ovat saaneet juhlia yhdessä vanhempien kanssa. On ollut niitä ilmapalloja, serpentiinejä ja itse tehtyä simaa. Simaa on myös tänä vuonna, muuten vietän vappua ystävieni kanssa. Savonlinnassa olevassa ihanan persoonallisessa majatalo Ilolassa järjestetään huomenna lauantaina perinteinen Wappujuhla. Majatalon, entisen työväentalon esiintymislavalla nähdään mm. miesvoimistelua ja torviseitsikko, sekä muita esityksiä. Olen osallistunut kaikkiin nyt keväällä Ilolassa järjestettyihin Wanhan ajan iltamiin, ja tämä vappujuhla on nyt sitten iltamien sarjassa kolmas. Odotan huomista kovasti, etenkin sitä miesvoimistelua 😉

Hauskaa vappua kaikille!

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Ritva Toivolan Tuomas Karhumielestä Kalevaan. Juttu ilmestyi viime lauantaina.

Minulle Toivolan kertomus oli elämys. Tämän piti olla ”oma joululahjani”, mutta sitten joulunpyhät jotenkin suhahtivat niin vauhdilla ohi, että tartuin tähän vasta vähän myöhemmin. Hyvältä maistui joka tapauksessa, ja pääasia että tuli luettua! Pidän ja tässäkin tapauksessa pidin erittäin kovasti siitä, miten vanhaa suomalaista kansanperinnettä hyödynnetään kotimaisissa kertomuksissa: meillä kuitenkin ON paljon perinnettä mistä ammentaa.

Kansanperinteen voimin kohti uutta suomalaista fantasiaa

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli

Tammi 2009

260 s.

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli on voimallinen kertomus vanhan ajan Suomesta, jossa taianomainen maailma elää sopusoinnussa rintarinnan ihmisten kanssa.

Nuori renkipoika Tuomas saa elämänsä ensimmäisen oikean työpaikan, rengin pestin Kellojärven kievarista. Tuomas ottaa pestin vastaan nuoruuden iloa ja voimaa uhkuen, arvaamatta millaiseen seikkailuun kievarin hevosrengin pesti hänet johdattaa. Kievarin renkien sopesta löytyy ikivanha karhunnahkaturkki, joka muuttaa Tuomaksen elämän lopullisesti. Eräänä yönä Tuomas vetää turkin päälleen huomaten seuraavana aamuna muuttuneensa ihmiskarhuksi.

Karhunnahkaturkin myötä muodonmuutos on Tuomas Karhumielen kantava teema. Tuomas on elänyt lapsesta saakka sopusoinnussa ”näkymättömän” maailman kanssa kunnioittaen niin luonnon- kuin kodin henkiä. Nyt Tuomaksesta itsestään tulee lumottu olento, joka vaeltaa hämmentyneenä pitkin Suomen saloja, etsien vapautusta tilanteeseensa. Lumotun turkin kautta kertomuksessa on läsnä myös sadunomaisia elementtejä: lumotun ihmisen pitää löytää ratkaisu tilanteeseensa voidakseen vapautua lumouksen vallasta. Löytyykö apu kenties metsän keijuilta, tai karhujen valtakunnasta? Vai osaako Tuomas itse purkaa lumouksen?

Henkilöhahmogalleria on kiinnostava. Osa henkilöhahmoista rakentuu muutamien luonteenpiirteiden varaan, kuten Juko-renki, ja ovat sitä kautta melkeinpä karikatyyreja. Tuomaksen ja Annin lailla osa henkilöhahmoista kehittyy tarinan kulkiessa eteenpäin. Kertomus kerrotaan pääosin nuoren Tuomaksen näkökulmasta, mikä on kerronnallisesti erittäin hyvä ratkaisu. Kerronnallisten ratkaisujen sekä kehittyvien henkilöhahmojen myötä tarinassa on läsnä fantasialle tuttu ja tyypillinen quest –rakenne, jossa henkilöhahmot kehittyvät kokemiensa seikkailujen myötä. Tuomaksen kehitys nivoutuu olennaisesti karhunnahkaturkkiin, lumottuna karhuna koettuihin kokemuksiin, ja tätä kautta myös ihmisyhteisön toimintaan.

Tuomas Karhumielessä heijastuu useaan otteeseen teksteistään palkitun Ritva Toivolan pitkäaikainen kirjoittajan kokemus sekä tekstien parissa työskentely. Tuomas Karhumieli avaa uuden oven suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa etenkin vanhaa kansanperinnettä hyödyntävien teemojensa osalta. On ilo seurata kotimaisen fantasiakirjallisuuden kehitystä kohti uusia omaperäisiä suuntia, joiden perusta rakentuu monien kirjailijoiden teosten kohdalla vankasti vanhalle tutulle kansanperinteelle. Vanhan kautta rakentuu uutta hienolla tavalla, kuten Tuomas Karhumielen tarina todistaa.

Teoksen loppuratkaisu jättää oven sopivasti raolleen mahdollista jatkokertomusta ajatellen. Lisää tällaisia tarinoita!

Teksti Maria Loikkanen

Patricia A. McKillip: Serren metsissä

Ohessa Patricia A. McKillipin Serren metsistä Sanomalehti Kalevaan kirjoittamani kritiikki. McKillip on eräs lempikirjailijoistani, ja Serren metsissä ”räjäytti potin” etenkin mitä ironiaan tulee – McKillipilta aiemmin suomennetut Unohdettu Ombria sekä Basiliskin laulu ovat paljon ”tummempia” tekstejä, välillä syntyy jopa toivottomuuden tunne. Serren metsien sivuille on kätketty ironiaa ja sen lisäksi myös muita huumorin lajeja alusta loppuun saakka. Ja pidin siitä kovasti. Ehkä minulla on nyt vain ”joku sellainen kausi” menossa, että tarvitsen iloisia asioita elämääni, ja McKillipin ironia vetosi minuun siitä syystä. 🙂

Patricia A. McKillip: Serren metsissä

Karisto 2009

Suomentanut Natasha Vilokkinen

Maailman kaunein ja kauhein satu

Patricia A. McKillipin Serren metsissä on klassisen sadun raameihin puettu fantasiakertomus kuninkaallisista, velhoista ja kahdesta valtakunnasta. Paha kuningas haluaa valloittaa toisen valtakunnan keinolla millä hyvänsä. Niinpä valloittajavaltakunnan prinsessa lähetetään toisen kuninkaan prinssille morsiameksi, jotta verilöylyltä vältyttäisiin. Paha vain, että prinssi ei haluaa prinsessaa, valtakunnasta puhumattakaan, koska on joutunut kultaisen tulilinnun lumoamaksi. Prinssi juoksentelee pitkin Serren metsiä puolihulluna, ja prinsessa yrittää selvitä tilanteesta parhaimpien keinojensa mukaan.

Serren metsissä yllättää erittäin positiivisesti. McKillipilta aikaisemmin suomennetut tarinat ovat olleet hyvin tummasävyisiä, vaikkakin tummat sävyt nousevat esille myös Serren metsien kohdalla. Tarina on juonirakenteensa ja niihin sidottujen tapahtumien osalta suorastaan hirvittävä, mutta tapa jolla se kerrotaan, on lumoava. Kokonaisuudesta syntyy uskomattoman hienovivahteinen kudelma.

Serren metsien synkkyydessä valona loistaa huumori. Runollisia lauseita verhoava ironia sävyttää koko tarinan. Ironian vanavedessä lukija nauraa ääneen tapahtumien kiepsahtaessa kerta toisensa jälkeen päälaelleen, kun velho pelastaa prinsessaa, joka pelastaa prinssiä, joka pelastaa velhoa, joka pelastaa kuningaskuntaa. Kaiken sydämessä on kultainen tulilintu, joka lentää Serren ikiaikaista taikuutta sykkivissä metsissä laulaen ja lumoten metsän kulkijat.

Patricia A. McKillip on palkittu amerikkalainen kirjailija ja nykyfantasian kärkinimiä. Serren metsien myötä McKillip on jälleen kerran kutonut tarinan, josta ei yksinkertaisesti voi päästää irti ennen kuin se saavuttaa päätöksensä.

Nuoremmille lukijoille Serren metsissä saattaa yksin luettuna olla hieman pelottava, mutta esimerkiksi ääneen luettuna tämä saattaisi toimia varsin hienosti.

Teksti Maria Loikkanen

Riordan: Labyrinttitaistelu

Ohessa Kalevaan kirjoittamani arvio Rick Riordanin Labyrinttitaistelusta. Koin tehtävän haastavaksi: Labyrinttitaistelu on sarjan neljäs (suomennettu) osa, ja kirjoitin kirjasta sekä Savon Sanomiin että Kalevaan – eri tekstit luonnollisestikin. Samaa kritiikkiä ei voi myydä eri lehtiin, ja noin ylipäänsä kritiikkien kirjoittamista ajatellen sellaisessa ei olisi mitään järkeä.

Haastavaksi koin tässä tapauksessa eritoten sen, että kuinka yhdistän noin parin tuhannen merkin tekstiin kaikki elementit, joita arviossa pitäisi olla: Savon Sanomista sanottiin, että he haluaisivat ajoittaa tekstin julkaisun elokuvan ensi-iltaan – Riordanin Percy Jackson -sarjan ensimmäinen osa Salamavaras tuli elokuvateattereihin viikko sitten. Sitä silmällä pitäen tuli teksti siis koostaa silmällä pitäen sarjassa ilmestyneitä osia sekä elokuvaa ja sitten vielä Labyrinttitaistelu -kirjaa. Tulin todenneeksi sen saman minkä olen todennut aika usein: lyhyen tekstin kirjoittaminen on haastavaa hommaa. Pituudessa on se hyvä puoli, että asiaa voi käsitellä monesta eri näkökulmasta, mutta lyhyessä tekstissä ei vaan yksinkertaisesti näin voi toimia.

Tässä arvio.

Antiikin myytit heräävät jälleen eloon – nyt myös valkokankaalla

Rick Riordan: Labyrinttitaistelu

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Otava 2010

367 s.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää Percy Jacksonin omalaatuisessa maailmassa. Sarjan avausromaanista Salamavaras tutuksi tullut nuori mies kohtaa uusia haasteita sarjan tuoreimmassa suomennoksessa Labyrinttitaistelu. Teini-ikäinen Percy Jackson on merenjumala Poseidonin poika, siten siis puolijumala itsekin. Verenperintönsä myötä Percy omaa myös erikoiskykyjä, jotka luonnollisesti asettavat hänet myös jumalten vihollisten maalitauluksi.

Antiikin mytologia tulee Percy Jackson -sarjan myötä lukijalle tutuksi, tosin Riordan on käyttänyt runsaasti myös omaa vilkasta mielikuvitustaan herättäessään myytit eloon uusien tarinoiden muodossa. Tällä kertaa vanhojen jumalten eli titaanien valtias Kronos hamuaa valtaa. Taistelu Olymposten jumalien ja titaanien välillä on käynnistymässä. Percy ystävineen ottaa haasteen vastaan. Annabethin johdolla nuoret lähtevät antiikin myyteistä tuttuun labyrinttiin, jonka Daidalos aikanaan rakensi. Labyrintti on elänyt omaa elämäänsä tuhansia vuosia, ja laajentunut eri puolille maapalloa. Matkansa aikana nuoret huomaavat, että labyrintti ei ole ainoa asia joka on säilynyt elossa vuosituhansia.

Antiikin mytologia tarjoaa sarjalle vankan perustan ja mahdollisuudet vaikka kuinka monen kirjan kirjoittamiseen. Välillä tyhjäpäiseltä vaikuttava miekan heiluttaminen saa mytologian kautta ulottuvuuksia, jotka tarjoavat lukijalle suoraviivaisen toiminnan lisäksi ajatuksen ruokaa.

Amerikkalainen kirjailija Rick Riordan on Percy Jacksonin fiktiivisen maailman myötä luonut kaupallisen ilmiön, joita tuntuu ajallemme tyypillisesti pulpahtelevan pintaan vähän väliä. Ei liene yllättävää, että Percy Jackson ystävineen nähdään nyt myös valkokankaalla. Ensi-illassa oleva Salamavaras -elokuva tarjonnee seikkailuhengen lisäksi myös aimo annoksia vaikuttavia erikoistehosteita. Itse kirjasarja on edennyt jo pitkälle, Labyrinttitaistelu on sarjan neljäs osa. Viides osa The Last Olympian, ilmestyi alkukielellä englanniksi keväällä 2009.

Teksti Maria Loikkanen

Cassandra Clare: Luukaupunki

Ohessa Kalevaan kirjoittamani arvio Cassandra Claren Luukaupungista. Tutustuin teokseen ensimmäisen kerran vuonna 2007 (?), jolloin kirjoitin käsikirjoituksesta lausunnon Otavalle: puolsin teoksen julkaisemista. Otavalle kirjoittamistani puoltavista lausunnoista Claren Luukaupunki on ensimmäinen teos, joka ”meni läpi”. Muitakin teoksia on ”mennyt läpi”, mutta ne ovat syystä tai toisesta päätyneet muiden kustantamojen julkaisuohjelmiin.

Uutta ulkomaista fantasiaa nuorille aikuisille

Cassandra Clare: Luukaupunki. Varjojen kaupungit osa 1

Otava 2009.

Suomentanut Terhi Leskinen

New Yorkissa asuva Cassandra Clare tarttui aikanaan kynään Harry Potter -teosten innoittama. Alkunsa sai Varjojen kaupungit -sarja, jonka ensimmäinen osa Luukaupunki ilmestyi alkukielellä vuonna 2007.

Nuorille aikuisille suunnattu Luukaupunki kertoo 16-vuotiaasta Clarysta. Kertomus alkaa vauhdikkaasti illanvietosta, jonka kuluessa Clarissa ”Clary” Fray todistaa nuoren miehen murhaa. Tosin sillä erolla, että kukaan muu paikalla olijoista ei tunnu näkevän sitä mitä Clary on nähnyt: eivät murhan uhria eivätkä murhaajia. Seuraavaksi Claryn äiti katoaa, ja tapahtumista järkyttynyt Clary huomaa oman todellisuutensa olevan osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. New Yorkin näkyvän maailman lisäksi kaupungin sisällä on olemassa toinen maailma, Luukaupunki.

Harry Potter -sarjan vaikutus näkyy Luukaupungin kantavassa tarinarakenteessa. Päähenkilö Clary kokee samantyyppisen siirtymän ”tavallisesta maailmasta fantastiseen maailmaan” kuten Harryn henkilöhahmo. Tarinassa on myös Valentinen nimellä kulkeva henkilöhahmo, joka muistuttaa hyvin paljon Pottereista tuttua Lordi Voldemortia. Lisäksi teoksen ydinteema, ikiaikainen kamppailu hyvän ja pahan välillä, kiteytyy Claryyn ja Valentineen samalla tavoin, kuten hyvän ja pahan taistelu kiteytyy Pottereissa Voldemortin ja Harryn henkilöhahmoihin.

Nykyajalle on tyypillistä, että moni etenkin fantasiakirjailijaksi luokiteltavissa oleva kirjailija tuottaa tarinoita, jotka toistavat vanhoja ja kuluneita teemoja, eivätkä oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Myös Cassandra Clare on tarttunut ikivanhaan teemaan, hyvän ja pahan taisteluun, mutta sillä erolla, että Luukaupunki muodostaa toimivan kokonaisuuden. Clare on kirjailija, jonka jalanjälkiä on seurannut muun muassa suositun Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephanie Meyer.

Ajallemme tyypillistä tuntuu olevan myös eri genrejen iloinen sulautuminen toisiinsa: Luukaupunkia voi lähestyä fantasiakirjallisuuden sekä vampyyri- tai kauhutarinoiden edustajana. Oli genre mikä tahansa, se ei tämän kirjan kansien välissä olevaa sisältöä muuta. Tarina toimii, imee lukijan mukaansa maailmaan ja kertomukseen, josta on tähän mennessä ilmestynyt alkukielellä englanniksi kaksi jatko-osaa, ja kolmas on tekeillä. Suomennoksia odotellessa.

Maria Loikkanen

Päivi Honkapää: Meren alku

Ohessa Päivi Honkapään Meren alusta Sanomalehti Kalevaan kirjoittamani kritiikki. Käsittääkseni kritiikki tuli ulos maanantaina 4.1.2010. Kirjoitin Meren alusta myös Onnimannin viime vuoden viimeiseen numeroon otsikolla ”Unohduksen aalloilla”. Se teksti löytyy (pdf -tiedosto) Lasten ja nuorten kirjallisuudesta kirjoittamiani kritiikkejä -sivulta.

Meren alku on itsenäinen jatko-osa Päivi Honkapään hienolle esikoisteokselle Viides tuuli. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi!

Kotimaisen fantasian siivin tuultenvartijoiden maailmaan

Kirjallisuuden laji: Fantasia

Päivi Honkapää: Meren alku

WSOY 2009.

Kirjailija Päivi Honkapään Meren alku on itsenäinen jatko-osa tarinalle, jossa lukija pääsi tutustumaan yhtä aikaa synkähköön ja kiehtovaan tuulenhaltijoiden maailmaan. Palkittu esikoisteos Viides tuuli kertoi nuoresta Sawanasta, joka etsi omaa paikkaansa tarinankertojien maailmassa, ja löysi oman äänensä tuultenvartijoiden parista. Matkallaan Sawana tutustui Musta Lokki –nimiseen laivaan ja kapteeni Geretiin. Meren alku jatkaa kapteeni Geretin tarinaa siitä, mitä lukijalle raotettiin vain hiukan Honkapään esikoisteoksessa.

Geretin elämä aukeaa lukijan eteen kapteenin itsensä ja muiden henkilöhahmojen kertomana. Eri näkökulmien kautta tuultenvartijoiden maailma paljastuu varsin raadolliseksi paikaksi. Yhdessä Geretin ja muiden kiinnostavien henkilöhahmojen kanssa Mustan Lokin matka käy meren alkuun. Vaikka Musta Lokki on laiva, se on melkein kuin yksi tarinan henkilöhahmoista, jonka kautta kapteeni Geretin tarina avautuu luontevimmalla tavalla, onhan Geret ollut laivan kapteeni koko elämänsä ajan.

Meren alku -teoksesta puhuminen Viidennen tuulen itsenäisenä jatko-osana on siinä mielessä hiukan hassua, että teos nojaa voimakkaasti Viidenteen tuuleen etenkin tarinarakenteen osalta. Lukijalle kerrotaan monia asioita, jotka aukeavat paremmin jos on lukenut ensimmäisen osan. Meren alku toimii erinomaisesti itsenäisenäkin teoksena, mutta itse palasin Viidennen tuulen tarinaan monta kertaa etenkin Sawanan henkilöhahmon vuoksi. Sawana on olennainen osa Meren alun tarinaa, ja se mitä hänelle Viidennessä tuulessa tapahtui, kantaa tarinaa eteenpäin myös nyt.

Päivi Honkapää on erittäin lahjakas kirjoittaja. Viides tuuli ja Meren alku vievät suomalaista fantasiakirjallisuutta kohti uusia, persoonallisia ja ennen kaikkea kiinnostavia suuntia. Näiden teosten kohdalla tulee väistämättä mieleen myös se, onko tekstien luokittelu lasten ja nuorten sekä aikuisten kirjallisuudeksi aikansa elänyttä. Honkapään tarinat ovat selkeästi ”rajapintatekstejä”, jotka saattavat hyvinkin kiehtoa kaiken ikäisiä lukijoita.

Maria Loikkanen

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija

Ohessa kritiikki, jonka kirjoitin Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltijasta Kalevaan.

Jutusta näemmä puuttuu otsikko. Olen ilmeisesti tallentanut itselleni sellaisen version tiedostosta, josta otsikko jäänyt pois. Tai sitten toimituksessa on saatu keksiä otsikko puolestani… 😉 Noh, palautetta en ole asian johdosta saanut, joten se lienee ok kaikin puolin.

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija

Robustos 2009

Siiri Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija vie lukijan matkalle sadun ja fantasian maailmaan. Omenmea on Nezsandran ja Ninirin koti, jonka seikkailun täyttämiä päiviä tytöt rakastavat. Kun Ninir loukkaantuu vakavasti, Neszandra eli Nez päättää pelastaa ystävänsä keinolla millä hyvällä. Ainoa keino on hakea hitunen valtaa kaikkien muiden maailmoiden vallanhaltijoilta. Nez lähtee matkaan uskollisen ratsunsa Humun kanssa. Ymmärrys siitä, että muita maailmoja on oikeasti olemassa, ja mitä ystävän pelastaminen vaatii, asettaa Nezin koetuksien eteen kerta toisensa jälkeen.

Tarina on ihastuttava. Fantasia ja satu sekoittuvat luontevasti toisiinsa, kietoutuen elämän tummiin ja pelottavilta tuntuviin asioihin Nezin kohtaamien haasteiden kautta. Henkilöhahmona Nezsandra käy läpi omaa kasvuprosessiansa, teema joka kulkee niin kutsutun quest -fantasian ytimessä: henkilöhahmo kasvaa kokemiensa seikkailujen myötä kantamaan vastuun omista teoistaan, jaksaen uskoa oman tehtävänsä merkitykseen. Vaikka Nez ei kaikkea kokemaansa ja oppimaansa heti ymmärräkään, jaksaa hän silti uskoa omaan selviämiseensä ja ystävänsä pelastumiseen.

Rakenteeltaan Omenmean vallanhaltija muistuttaa venäläisiä ihmesatuja, joissa henkilöhahmo suorittaa taikavoimien tai taikaesineen avulla tehtävän toisensa jälkeen, kunnes saavuttaa päämääränsä. Nez kiertää Humun kanssa maailmasta toiseen, vailla toivoa kotiin pääsystä ennen kuin tehtävä on suoritettu. Osa tehtävistä vaatii ajattelua, osa fyysistä suorittamista, ja osassa tunteet ovat suuressa roolissa. Matkansa aikana Nez alkaa ymmärtää mitä vallanhaltijat ovat, ja mitä valta voi ihmiselle tehdä, niin hyvässä kuin pahassa.

Siiri Enoranta on kirjoittanut kauniin esikoisteoksen. Tarinan hienosäikeiset kudelmat muodostavat kokonaisuuden, jonka lomassa lukija saa tutustua myös kiinnostavaan henkilöhahmogalleriaan.

Tarina sopii mainiosti myös perheen pienimmille ääneen luettavaksi.

Teksti Maria Loikkanen

« Older entries