Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Mainokset

Kesätauko

Blogi jää nyt kesätauolle. Palaan asiaan ehkä elokuussa.

Minä en kuitenkaan lomaile, vaan nautin täysin siemauksin kesätoimittajan pestistä – tänä vuonna Puruvesi-lehdessä.

Ihanaa kun saa viettää kesän kotiseudulla. Kerta kaikkiaan.

Oikein hyvää kesää kaikille – lukuiloa ja intoa myös!

11 kohdan haaste

Vihdoin vastaan 11 kohdan haasteeseen, jonka sain maaliskuussa Terhiltä.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Suvereenisti muokkaan haastetta: en aio haastaa ketään 😉 Tämä jättää jäljelle haasteen kohdat 1. ja 2.

Tässä vastauksia, eli 11 asiaa minusta. Satunnaisia asioita.

1. Olen pilvibongari. Aina ollut. Näyttää siltä että tulen aina olemaankin 😀

2. Pidän vanhoista taloista. Todella paljon.

3. Haluaisin käydä Hawaijilla ja Fidji-saarilla. Ehkä vielä joskus. Matkustamisesta tulee rähjäinen olo. Olen mukavuudenhaluinen ja viihdyn kotona. No jos teleporttaaminen joskus keksitään, niin ehkä sitten.

4. Kirjan kirjoittamista olen miettinyt. Ja ylipäänsä kirjoittamista. I’ll keep on thinking 😀

5. Ehkä se kolmaskin kissa joskus vielä… Ei kahta ilman kolmatta? 🙂

6. Kannustan uskomaan etenkin niihin ”mahdottomilta tuntuviin unelmiin”. Vuonna 2004 seisoin mökin pihassa sydän raskaana rinnassa painaen: oli kevät, ja PITI lähteä mökiltä kohti Tamperetta, jossa silloin asuin. Jostakin nousi syvä tunto, kysymyksen kaltainen toive ”tuleekohan koskaan elämässäni aikaa, jolloin saisin tällä seudulla olla ja asua?”. Keväällä 2008 elämäntilanteeni muuttuessa tein päätöksen ja ”hyppäsin tuntemattomaan”, päätin muuttaa takaisin Savonlinnaan, ilman asuntoa ja ilman työtä. Ei myöskään ollut mitään tietoa mistään työhön liittyvistä mahdollisuuksista. Silti hyppäsin. Päätöksen taustalla oli tuntotila siitä, että ”jos en tätä kokeile, tämä jos mikä on asia jota tulen koko elämäni katumaan”. Kannatti. Ei ole helppoa ollut, mutta kannatti.

7. Rakastan tarinoita. Kaikissa muodoissa: kirjat, elokuvat, äänikirjat, nuotiotarinat jne. Suullisen tarinankerronnan perinnettä olisi hienoa elvyttää.

8. Tarinoista tulee mieleen, että yksi parhaista elokuvakokemuksistani tähän mennessä on Carroll Ballardin ohjaama Musta ori, joka perustuu Walter Farleyn saman nimiseen teokseen.

9. Neulon. Harvakseltaan, mutta kuitenkin 🙂

10. Kuulun marttoihin 😀

11. Jos harrastuksia ajatellaan, minulla on kaksi suurta rakkautta elämässäni: puutarhanhoito & kivet. Taimien kasvatus, hoitaminen ja ylipäänsä kaikki puutarhatöihin liittyvät asiat. I love it. Kuten rakastan myös mineraalien ihmeellistä maailmaa.

Terhi esitti haastamilleen bloggaajille seuraavat kysymykset, joihin vastaan.

1. Mitä luet tällä hetkellä?

Lama Anagarika Govindan hienoa matkakertomusta Valkeiden pilvien tie. En tiedä Tiibetistä, sen kansasta, kulttuurista ja historiasta juuri mitään, ja tässä matkakertomuksessa on jokin ote, joka lumoaa ainakin minut aivan täysin. Tuntemattoman kansan ja maan kulttuuri avautuu eteen valtavan rikkaana kudoksena kirjan tarinoiden kautta.

2. Piristytkö vai masennutko kevään kirkkaasta valosta?

Piristyn. Aina.

3. Mitä mieltä olet sähkökirjoista?

Olen hangoitellut vastaan syystä että koneelta lukeminen käy silmiin. Mutta vähitellen olen sopeutunut. Perinteistä ”kirja kirjaa” ei kuitenkaan voita mitään.

4. Mitä ystävyys merkitsee sinulle?

Hyväksyvää läsnäoloa ja matkakumppanuutta. Hyväksyvä läsnäolo: Toisen läsnäolossa voi olla oma itsensä kaikkine ”vikoineen”, ns. kriisit selvitetään jos sellaisia syntyy, ja rajat ovat selkeät. Joskus matkakumppanuudessa polut erkanevat ja tulee taukoa, joskus yhtenevät ja kanssakäymistä on enemmän. Oman jaksamisen mukaan mennään. Aina ei jaksa eikä pysty, mutta kun voimaa on, siitä ilolla ammentaa myös muille, toista tukien hänen omalla polullaan, hänen omien tuntojensa mukaan.

5. Minkä bändin / artistin keikalle tahtoisit?

Bear McCreary’n.

6. Jos tulisin luoksesi kylään, mitä ruokaa minulle tarjoaisit bravuurinasi?

Heh. Tässähän sitä riittääkin – nyt pitää vastata kieli keskellä suuta, koska tämän kohdan todennäköisesti vielä saan käytännössä toteuttaa. (Tervetuloa kyläilemään Terhi!) Koska pidän ruuanlaitosta erittäin paljon, mieleen nousee heti monia vastauksia, lähtien siitä että kesällä ja talvella menu on huomattavasti erilainen 🙂 Nyt tarjoilisin varmaan jonkinlaista kanaa, varmaan grillattuna tai paistettuna fileenä, ja sen kera jonkin muhevan feta- tai vuodenjuustosalaatin. Talviaikaan saattaisin laittaa jotakin uuniherkkua, esim. jonkinlaisen ruukkuruuan, esim. kasviksista ja katkaravuista, tai vaikkapa paellaa.

Tai sitten yksinkertaisesti mennään ravintolaan syömään, ja se siitä! Onneksi Savonlinnassa löytyy monta hyvää ruokapaikkaa 😀

7. Mitä olet viimeksi hävennyt?

Tämän blogin ylläpitoa: haluaisin olla täällä enemmän läsnä, mutta liian usein tuntuu että en jaksa, pysty enkä kykene. Erityisesti tähän haasteeseen vastaamiseen liittyvä hitauteni hävetti.

8. Minkä taidon haluaisit oppia?

Videoiden editointi on jäänyt vähemmälle viime vuosina. Haluaisin liikkuvan kuvan + äänen käsittelyä opiskella lisää. Kiinnostaa erittäin paljon. Olen miettinyt myös laulamista, harrastuksena. Jatkan miettimistä 🙂

9. Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa?

Lohikäärmeistä ”jotakin”. 😀

10. Milloin viimeksi kirjoitit jollekulle kirjeen?

Kirjeenomaisia sähköpostiviestejä kirjoitan melko usein, mutta ns. vanhan aikaisia ”kirje kirjeitä”en kovin usein kirjoita. Poikkeus vahvistanee säännön: viimeksi kirjailin kirjeen omin pikku kätösin tämän haasteen antajalle jokin aika sitten!

11. Mikä on suurin unelmasi? (ihan tällainen pieni kysymys…)

Ehkä se on se majatalo. Jostakin syystä majatalon pitäminen pulpahtaa aina vain uudestaan ajatuksiin. Taustalla on ajatus ”tarinoiden majatalosta”, vähän jostakin saman tyyppisestä kuin ns. klassisissa fantasiaromaaneissa, eli vanhasta isosta talosta, jonne ”sankarit saapuvat synkkänä ja myrskyisenä yönä”. 🙂 Jossakin maaseudulla paikan pitäisi sijaita, jotta siellä voisi kasvattaa myös omiin tarpeisiin ruokaa, sekä tietysti yrttejä + ylläpitää hyötypuutarhaa, mutta kuitenkin sopivan lähellä kaupunkia.

Toivoisin että siellä olisi myös tiloja, joissa voisi kokoontua erilaisia ryhmiä: esim. maalausryhmiä, askarteluryhmiä, meditaatioryhmiä, ja tietysti tilat kivien hiomiselle (tietysti!) sekä kasvien talvettamiselle + taimien kasvattamiselle. Toisin sanoen puitteet monenlaiselle luovalle toiminnalle.

Kyllähän tämä vähän siltä kuulostaa, että joku (vanhahko) maatila pitäisi jostakin löytää ja kunnostaa majataloksi. Järven rannalta mielellään, kiitos 😀 (No jos kerran unelmoidaan, niin unelmoidaan sitten kunnolla!) Toivoisin, että majataloni olisi myös sellainen paikka, jonne voisi tulla lepäämään vaikka ei olisikaan rahaa maksaa omaa ylläpitoaan. Eli paikka, jossa voisi kustantaa oman majoituksensa esim. talkootyöllä.

Uuden vuoden lupaus

En ole tavannut uuden vuoden lupauksia tehdä. Tänä vuonna teen poikkeuksen:

lupaan itselleni pitää lukupäiväkirjaa tämän vuoden ajan.

Koska luetuista kirjoista tulee usein pidettyä kirjaa jo pelkästään työn puolesta (kritiikit), en ole kokenut lukupäiväkirjan pitämistä kovin tarpeellisena. Mutta silloin tällöin vuosien varrella olen huomannut muistelevani jotakin ”vapaa-ajalla” luettua teosta, eli teosta josta en kritiikkiä ole kirjoittanut. Yleensä teoksia, joissa jokin on jäänyt askarruttamaan. Enkä muista mikä.

Sen vuoksi lukupäiväkirja. Johon ihan muutamalla lauseella kirjaan joitakin tiettyjä, juuri sitä kyseistä kirjaa koskevia tuntemuksia. Ja erityisesti sen asian/asiat, jotka kirjassa jäivät askarruttamaan, jos sellaisia nousee esille.

Toistaiseksi etenen sähköisellä versiolla. Kunhan löydän ”juuri sen sopivan muistikirjan” siirryn kirjoittamaan käsin. Muistikirjoissa on hohtoa 😉

Luovaa, idearikasta ja ilon täyteistä uutta vuotta 2013 kaikille!

Joulun aikaa

Vetäydyn joulutauolle. Aikomuksena on tarttua kirjapinoon, jossa odottelee mm.

P.R. Morrisonin Aaltomatkaaja ja Tuulenkesyttäjä

Kotimaista steampunkia 😉

Scott Lynchin Locke Lamoran valheet

John Twelve Hawksin Matkaaja & Pimeä joki

sekä The Mammoth Book of Best New SF 25

IHANAN paksuja teoksia 😀

****************

Rauhaisaa, levollista sekä tietenkin kirjarikasta joulun aikaa kaikille!

Joulukuva 2012

Kuva: SXC

Heinäveden Vauhtiajot 25.8.2012

Halusin kirjoittaa mäkiauton rakentamisesta ja itse kisapäivästä muutaman postauksen tänne, vaikka tämä kirjallinen blogi onkin. Harvoin kuitenkin jaan täällä asioita omasta elämästäni, joten ehkä sillekin on välillä tilaa. Tämä oli ja on edelleen asia jonka haluan jakaa, koska tässä oli niin paljon iloa joka syntyi ja mahdollistui nimenomaan yhdessä tekemisen kautta. Autoa ja hienoa mäenlaskua ei olisi ollut ilman hienoa tiimiä ja mahtavaa autonrakennusprojektia. Jos joku miettii mäkiauton rakentamista, ilman muuta kannustan – etenkin hupiluokkaan osallistumista! 😀

Odotettu kisapäivä koitti aurinkoisena. Lottovoitto, sillä sateisella kelillä vanerista rakennetulla autolla mäen alas ajaminen olisi saattanut olla jopa vaarallista puuhaa. Heinäveden kirkonkylän mäki on nimittäin iso ja jyrkkä. Korkeusero kirkolta alas rantaan on 90 metriä 1400 metrin matkalla. Meidän tiimimme valitsi jättää matkan ensimmäisen osan, eli kirkolta Kermanrannatielle laskeutuvan pätkän ajamatta, koska tie on kapea, mutka jyrkkä ja lisäksi siinä oli irtosoraa. Sekä kuskin hyvinvointia että auton kestävyyttä ajatellen päätimme laskea harjoitusajon ja varsinaisen kilpalaskun ns. välietapilta. Se oli viisas päätös, alas ajettavaa matkaa kertyi jo näinkin ihan riittävästi.

Tässäpä kisapäivän tunnelmia, olkaa hyvä! Huom! Kuvia klikkaamalla saat ne isommaksi.

Kuvat: Maria Loikkanen, Eija Kvintus, Arto Kaipainen & Kaisa Kokko

Kisoissa oli mukana 16 tallia.

Liekki Racing Teamin autot 😉 Vauhtiajoissa oli myös superjuniori-luokka, johon pieni auto (pienin kuski) osallistui, äidin vetäessä autoa 😀

Etualalla Stadin kurkojen eli Puutiimin mahtava ajopeli, hattua nostan ajosuoritukselle, todella. Itse en pystyisi tuolla vempeleellä laskemaan mäkeä alas kyykkyasennossa. Ajokki on rollaattorista rakennettu 😀

Tässäpä meidän valmis ajokkimme 😀 Kuvassa tiimimme graafinen suunnittelija Kaisa Kokko, jonka käsialaa logot ja muu visuaalinen ilme. Hyvä Kaisa! 😀

Varikkoalueen ja lähtöpaikan tunnelmaa, kuvassa hupiluokan edustajia. Aurinko paistoi ja banjo soi! 😀 Huom. siis Make Hakaliston mahtavassa ajopelissä oli vahvistin, eli banjo todella soi! 😀

En ollut aikaisemmin osallistunut vauhtiautokisoihin saati sitten ajanut mäkiautoa, joten kyllä tämä oli Elämys isolla Eellä! Puhumattakaan itsensä nolaamisesta, mutta toisaalta – jos kerran aikoo itsensä nolata, niin tehdään se sitten kunnolla. Eli munankuori päässä mäkeä alas. Jos ajan ”Loch Cream Monsterilla” mäkeä alas, niin pitäähän sitä kuskilla olla jotakin monsteriin liittyvää symboliikkaa yllään (tosin kypärä muistutti minua kovasti Spaceballsin eli Avaruusboltsien rekvisiitasta, sen vuoksi kypärän takana oli teksti ”Lord Helmet, I beat you”). 😀

Kuvassa odotan lähtövuoroa ja taidan soittaa torvea. Kyllä, meidän autossa oli myös torvi, eli konepellin alla on piilossa akku, ja hieman ylempänä auton torvi, jonka soittaminen onnistui nappia painamalla 😀 Kisojen isä ja järjestäjä Pekka Hakalisto istuu autoni konepellillä, olin kuulevinani jotakin puhetta varaslähdöstä. No eihän me nyt sellaista, tietenkään! 😀 Taustalla Eija Kvintus, joka antoi minulle lähtövauhdin.

Siellä sitä tullaan ja mennään mäkeä alas 😉

Tässä saapuu maaliin Pekka Hakalisto, Vauhtitiimi Inkariikka! Mahtava ajopeli ja hieno ajosuoritus! Huom. Pekka on itse tehnyt auton, myös ns. jarruvarjon, joka perässä hulmuaa!

Harjoituslaskun jälkeen alkoi varsinainen kisa. Harjoituslasku oli ainakin minulle erittäin tarpeen, jotta sai tuntumaan ajoreittiin. Sehän ei siis ollut suora mäki alas, vaan varsinainen reitti muodostui autonrenkaiden väliin jäävästä väylästä, jolla auto oli tarkoitus pitää 😉 Taisi sujua kaikilta, en kuullut että kukaan olisi ajanut ulos, vaikka kilpaluokan voittajalla oli kovimmillaan vauhtia noin 90 km/h. Autot hinattiin takaisin ylös lähtöpaikalle mönkijöillä. Oli kuulkaa vinkeä tunne istua hinattavana, letkan viimeisenä. Ja yleisöllä vasta hauskaa olikin! 😀

Kilpasarjan voitti Mäc Tööpel Racing Team Heinävedeltä. Hienoa, onnittelut! 😀 Ja katsokaapa noita maisemia, kelpaa kuohuviinia poksautella!

Maalialue oli alhaalla satamassa, jossa järjestettiin myös palkintojenjako. Meidän tiimimme voitti hupisarjan, jei! 😀 Kuvassa Inkariikan Karin Keitel ojentaa minulle hupisarjan palkintoa, hienoa keramiikkatyötä. Ylläni ovat rähjäiset kilpahaalarit, selityksenä ”hieman erikoiselle” asulle.

Ja tässä meidän mahtava tiimi, Loch Cream Monster Team persoonallisen ajokkimme kanssa: Eija Kvintus, Arto Kaipainen, Kaisa Kokko ja minä. 😀

Tunnelmia varikolta kisojen jälkeen.

Kisaporukan yhteiskuva.

YouTubessa on myös muutama video, jos ketä kiinnostaa katsella elävää kuvaa Vauhtiajoista.

Ja tässä vielä toinen video 😉

Semmoinen kesän päätös se, upea päätös upealle kesälle 2012. Kiitos ja näkemiin Heinävesi!

Heinäveden Vauhtiajot – auton rakennusprojekti 2

Superkärsivällinen mekaanikkomme valvoi alustan rakentamista tarkalla silmällä, ja meidän päätyömme oli suunnitella auton ulkonäkö. Kun kerran olimme ainakin ennakkoon tiettävästi ainoa kisaan osallistuva naistiimi, ei auton väriä tarvinnut kovin pitkin miettiä 😀 Ensin valmistettiin sapluunat, joiden mukaan vanerista leikattiin varsinaiset konepellin osat joita pääsin maalaamaan.

Osallistuimme siis hupiluokkaan, eli rekvisiittaa tietenkin piti olla pilvin pimein 😉 Tiimin nimi ”Loch Cream Monster Team”, josta voinee päätellä jotakin ”munankuoriteemaan” liittyen. Minulla oli henkilökohtaisesti munankuoriteemaan liittyen oma lehmä ojassa, koska kun katselin noita hienoa paperimassasta valmistettuja munia, mieleen tunki väkisinkin välähdyksiä elokuvasta Spaceballs, eli Avaruusboltsit. Pitihän sitä sitten loppupeleissä saada asiaan liittyvää tekstiä kypärään, tietenkin! 😀

Tältä näyttää auton alusta.

Kuski ei malttaisi odottaa, että pääsee ajamaan 😀

Ja tässä auto alkaa saada jo vähän värittynyttä pintaa ympärilleen. Takana on turvakaari, johon on kiinnitetty ulkoasuun liittyvää rekvisiittaa.

Loch Cream Monster! Jes 😀 Auto alkaa valmistua. Ulkoasusta puuttuu vielä viimeinen koristelu eli graafinen ilme by Kaisa Kokko, joka suunnitteli tiimin logot ja muut tekstit. Niin ja hirviö-neidiltä puuttuu vielä tässä vaiheessa hiukset sekä kädet 😉

Tiimin nimi ”Loch Cream Monster Team” juontaa juurensa siitä, että keskellä Heinävettä on upea Kermajärvi, jonka rannalle kirkonkylä on aikanaan rakentunut. Järvessä asustaa myös hirviö… 😉

Juttu jatkuu kisapäivän tunnelmien merkeissä myöhemmin!

Kuvat: Maria Loikkanen & Eija Kvintus

Heinäveden Vauhtiajot 2012 – auton rakennusprojekti

Heinäveden ensimmäiset Vauhtiajot järjestettiin 25.8.2012 lauantaina. Olipa hieno päätös työn täyteiselle kesällä osallistua kisoihin. Vietin siis kuluneen kesän Heinäveden Lehdessä kesätoimittajana. Idea kisoihin osallistumisesta lähti, kun kävin tekemässä juttua Vauhtiajoista. Saavuttuani toimitukseen hauduttelin asiaa ehkä 15 minuuttia, jonka jälkeen ryntäsin kollegan huoneeseen ja aloin ihmetellä ääneen ”olisiko niin kovin mahdotonta rakentaa oma mäkiauto?”. Aikaa kisoihin oli reilut kaksi viikkoa. Siitä se lähti.

Kollegani Eija Kvintus oli ehdottomasti tiimimme ”master mind”, hänen loppumattomasta idealaaristaan pursusi aina jotakin sellaista joka löi minut ällikällä. Faktahan oli siis se, että en ole koskaan rakentanut mäkiautoa, enkä tiennyt sen rakentamisesta hölkäsen pöläystä. Mutta vasara, saha ja kaikenlaiset muutkin työvälineet kyllä pysyvät kädessäni jos joku vain kertoo mitä niillä tehdään. Kollegani Eija osaa kaikenlaista, ompelusta ja mitä erinäisimpien työkalujen käyttämisestä alkaen, ja mikä mahtavinta, hänen kotipaikallaan Heinävedellä oli superhienot tilat auton rakentamiseen. Joten viimeiset kaksi viikkoa Heinäveden pestistäni vapaa-aika sujahti mukavasti mäkiautoprojektin merkeissä.

Tietenkin olisi mukava laittaa kuvia koko tiimistä, mutta kohteliaisuussyistä koko tiimi on vain muutamissa kuvissa. Etenkin osaava ja superkärsivällinen mekaanikkomme Arto ei ymmärtääkseni juurikaan julkisuutta kaipaa. Sanottakoon kuitenkin että selvää on, että ilman Arton osaavaa ja luotettavaa työpanosta autoa tuskin olisi saatu valmiiksi, ainakaan tässä aikakehyksessä. Täytyy myös sanoa, että en ehkä aivan kenen tahansa tekemällä ”puulaatikolla” uskaltaisi ajaa jyrkkää mäkeä alas, mutta tässä tapauksessa mäen alas porhaltaminen oli aivan mahtavaa, kun tiesi että voi luottaa siihen että auto todellakin kestää!

Kuvat: Maria Loikkanen & Eija Kvintus

Tästä se lähti: ajokkimme sai kottikärryn pyörät 😀

Rakensimme kaiken itse runkoa myöten. Kuvassa allekirjoittanut 😉

Hahmoituskykyä tällainen projekti vaatii, todellakin!

Hahmoituskyvyn lisäksi tarvitaan innokkaita tekijöitä! Ja iloisia, kamalaa jos tällainen homma menee liian vakavaksi, kun hupiluokkaan osallistumisesta kuitenkin oli kyse. Kuvassa tiimimme ”master mind”, loppumattoman ideavaraston omaava toimittaja-kollega Eija Kvintus. Hyvä Eija!!! 😀

Alusta alkaa jo hahmottua! 😀

Tämän työkalun käyttäminen pelotti, huh!

Muoto alkaa hahmottua 😀

Rattikin olisi ihan mainio juttu… 😀

Jes, näin se menee!!! 😀 Kyseessä todellakin oikea mäkiauto, jossa naruohjaus ja linkkujarrut, jotka toimivat erittäin hienosti!

Vauhtiajot, täältä tullaan!!! 😀

”Painaa kuin kotimainen proosa”

Aina silloin tällöin nousee esille teema ”mitä tehdä kirjahyllyyn kerääntyville kirjoille”. Itse päädyin pitkän tien kautta siihen, että olen luopunut suurimmasta osasta.

Omalla kohdallani luopumiseen ovat eniten vaikuttaneet muutot. Viimeisintä muuttoa tehdessäni alkoi tuntua, että kirjalaatikoiden kantaminen saa todellakin riittää. Useaan otteeseen mielessä kävi A. Ankan lausahdus tiiliskivistä: ”Painavat kuin kotimainen proosa”.

Proosa, oli se sitten kotimaista tai ulkomaista, voi totta tosiaan olla painavaa. Ja viedä tilaa. Kun viimeisimmän muuttoni seurauksena oli se, että iso kirjahyllyni ei mahtunutkaan uuteen kotiini, oli edessä pakkoratkaisujen tekeminen. Mitä ihmettä teen kaikille niille kirjoille, joita on vuosikausia kerääntynyt kotiini, ja joita tulee aina vain lisää? Arvostelukappaleet, kirjaston poistomyyntikirjat, divarista ja mitä erilaisimmista myymälöistä hankitut kirjat. Asiaa ei lainkaan auta se, että kuulun niihin ”hupsuihin”, joiden on vaikea väistellä eteen tulevia herkullisia kirjoja. Oli genre mikä tahansa, kirja usein päätyy kassiini, jos siinä on jotakin mikä kiehtoo.

Olen monia kertoja pakannut ja kantanut samoja kirjoja vanhasta kodista uuteen. Ilman lukuisia muuttoja kirjoista luopuminen ei välttämättä olisi tullut omalla kohdallani ajankohtaiseksi. Koska olen mieltynyt erityisesti omakotitalojen yläkerroissa asumiseen, hissejä ei luonnollisestikaan ole, ja kirjalaatikkojen kantamista on riittänyt. (Vinot katot ja vinkeät tilaratkaisut etenkin vanhoissa taloissa vetävät puoleensa. Mitäs siitä jos talvella lämpötila sattuu olemaan ”hieman” viileä…) Kaiken tämän seurauksena sitä alkoi jossakin vaiheessa kirjojakin tarkastella siitä vinkkelistä, että ”ovatpas nämä painavia”. Vinkeät tilaratkaisut voivat olla visuaalisesti mukavia, mutta toisaalta ne eivät ole tilan käytön kannalta aina paras mahdollinen ratkaisu. Kirjojen osalta on tätä kautta tullut pakosta eteen havainto ”hei nämä vievät muuten aika paljon tilaa”.

Jossakin vaiheessa otin yhteyttä paikalliseen kirjastoon. Kysyin ottavatko he vastaan lasten- ja nuortenkirjoja. Asiaa selviteltiin, mutta jostakin syystä se jäi siltä erää kesken. Divariin vein monta kassia kirjoja, kunnes opin että näillä seuduin sinne ei kannata viedä juuri muuta kuin jännityskirjallisuutta tai fantasiaa. Esim. englanninkieliset kirjat eivät ilmeisesti mene kaupaksi, eikä lasten- ja nuortenkirjallisuus. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kirjojen pysyvä lainaaminen ystäville ja tuttaville ei ole lainkaan hassumpi vaihtoehto. Lainalistaa pidän nykyään vain kirjoista, jotka haluaisin saada takaisin.

Kirjalaatikot tyhjentyivätkin ihan mukavasti, ja saatoin hyvillä mielin hankkia pienempiä kirjahyllyjä. Semmoisia lipaston kokoisia, jotka on maalattu iloisin värein. Tosin hämmästyksekseni huomasin, että uskomaton määrä kirjoja mahtuu pieniinkin hyllyihin.

Kirjojen poisantamisperuste on se, mikä usein herättää keskustelua. Minkä kirjan säilyttäisi, minkä antaisi pois? Omat valintani tein kirjakohtaisesti. Kävin läpi KAIKKI kirjani. Jokaisen kohdalla muistelin kirjan historiaa, kuinka olen sen saanut ja miltä tarina on tuntunut. Muistelin myös kuinka monta kertaa olen tarinan lukenut. Kirjapäiväkirjasta olisi ollut tässä yhteydessä hyötyä, mutta en ole sellaista tavannut pitää. Aikaa tämä kaikki vei, ja paljon, mutta ehdottomasti kannatti. Nyt tiedän, että yksikään pois annettu kirja ei lähtenyt pois ilman perusteellista puntarointia.

Siitä kyllä pidin ja pidän huolen, että en luovu kirjoista joita ei löydy esim. paikallisesta kirjastosta. 😉

Pääsiäistä!

Oikein Hyvää Pääsiäistä Kaikille!

« Older entries