Kuulumisia

Kuulumisia muutamalla sanalla rustailen. Muutamalla sanalla sen vuoksi, että hiljaista on pidellyt ja pitelee edelleen. Kritiikkien/kirja-arvioiden suhteen siis.

Savon Sanomien vuoden vaihteessa ilmoittamat säästöt ovat toteutuneet ainakin minun kohdallani. Tämän kevään aikana minulta on tilattu kaksi (2) arviota. Toinen on jo kirjoitettu, mutta ei ole tainnut tulla vielä ulos, ja toista parhaillaan työstän.

Onneksi, se vähä mitä olen Savon Sanomien julkaistuja kritiikkejä nyt kevään aikana seurannut, siellä on näyttänyt olevan sentään joitakin arvioita nuorten kirjoista. Mutta kyllä tämä kurjalta ja nurjalta tuntuu kaiken kaikkiaan.

Mutta Onnimanni se kuulkaa vaan porskuttaa, toivottavasti vielä pitkään. Onnimannin Puntarissa ilmestyy aina useita arvioita, joita ei ole ”millin mittarilla” kirjoitettu, eli lehden kirjakritiikkejä/arvioita ei tarvitse hioa merkilleen kohdilleen. Tämä alkaa nykyään olla jo harvinaista, ainakin minun käsittääkseni.

Tässä juurikin uusinta Onnimannia selailen, löysin sen eilen postilaatikostani. Sopivaa sadepäivän lukemista. Suosittelen, tamperelaiset varmaan tietävätkin että lehteä voi ostaa Lastenkirjainstituutista Puutarhakadulta.

Lastenkirjainstituutti täytti nyt toukokuussa 35-vuotta. Käykää ihmeessä tutustumassa paikan päällä. Niin tykkäsin siellä vierailla silloin kun Tampereella asuin.

Mitä kritiikkeihin/kirja-arvioihin tulee, muutama teksti on Sylviin työn alla. Yritän saada ne nyt ennen juhannusta työstetyksi, koska juhannuksen jälkeen alkaa kesätoimittajan pesti. Sitten en paljoa muuta ehdikään. Voi olla että laitan myös blogin kesätauolle siksi aikaa. Vähän harmittaa, kun en taaskaan pääsee Finnconiin, mutta tällaista tämä on kun realiteettien mukaan eletään.

Oikein hyvää kesää kaikille!

 

Advertisement

Kesää kohden…

Täällä ollaan. Nyt selvästi huomaa, että kevään ja lähenevän kesän tulo alkaa jälleen kerran vaikuttaa blogipäivityksiin. Ei enää malta istua koneella samalla tavoin kuin syksyllä ja talvella. Valoisat illat ja etenkin nyt niin ihanan lähellä oleva mökkielämä tahtoo viedä mennessään. On ihan parasta kun saa pitkän ja kylmän talven jälkeen rapsutella mökillä kukkapenkkiä ja ehkäpä jo laittaa joitakin kesäkukkien siemeniä suoraan maahan. Hallanvaara on ainakin vielä reilun kuukauden, mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Paljon erilaisia taimia on kasvamassa, saa nähdä kasvavatko aikuisiksi kasveiksi asti, vai menehtyvätkö ennen sitä. Asunnossani ei ole otollisimmat olosuhteet taimien kasvatukselle, vaikka täällä erinomaisesti valoa onkin. Siis kasvien kannalta ajateltuna.

Kovasti kaikkea sekalaista kuuluu elämään. Totuttelen edelleen yrittäjyyteen, istun mm. yrittäjäkurssilla, ja parhaillaan yritän totutella myös luennoitsijan työhön. Koostan kirjallisuuden luentoani Markkinointi-Instituutin luentosarjaa varten. Aloitan koostamisen jo jokin aika sitten, mutta sitten tuli jotakin (eikö aina tule jotakin?), joka keskeytti työn. Nyt olen jatkanut, ja todella nauttinut työstä. Ihanimmalta tuntuu se, että kyseessä on aikuisopiskelijat. Kaikella rakkaudella Suomen nuorisoa kohtaan, mutta en usko että jaksaisin kovin monta vuotta olla esim. yläasteen äidinkielenopettaja. Kunnioitan syvästi kaikkia jotka jaksavat 😉

On tässä kritiikkejäkin tullut kirjoitettua, että kriitikon työstäkin sitä kuuluisaa leipää vielä toistaiseksi saadaan. Savon Sanomiin meni Diana Wynne Jonesin Noidan veljestä ja Tietäjän lapsuudesta arviot, ja mitähän muuta sinne meni. Kalevaan on monta tekstiä työn alla ja yhtä lailla monta tekstiä jo valmiiksi jonossa.

Kaiken kaikkiaan on ilo sanoa, että pitkästä aikaa vuosiin elämä tuntuu hyvältä. Väsymystä ja kaikkea sen sellaista on liikenteessä, mutta kyllä yrittäjyys ja omaan tahtiin tekeminen on selkeästi minun juttuni. Olen kai jotenkin niin hidas, ja vähän vanhaltakin olo tuntuu aina silloin tällöin, että en yksinkertaisesti pysy perässä työelämän välillä hyvinkin hurjalta tuntuvassa pyörityksessä. Pitäisi osata kaikkea, ehtiä kaikkea ja pystyä kaikkeen. Sellainen olo minulle tuli hyvin monta kertaa eri työnantajien pesteissä, etenkin Tampereelta lähtiessäni, jolloin työni todella oli ”jokapaikan höylän” työtä. Sana ”jokapaikan höylä” luki erikseen vielä työsopimuksessakin. Huh. No, ei minulla todellakaan ole mitään ”jokapaikan höylänä” olemista vastaan, mutta silloin kun kirjoitetaan ja tuotetaan tekstiä tai muuta sisältöä, en pysty samaan aikaan olemaan joka paikassa, saati sitten höyläämään kymmentä muuta asiaa samalla kertaa. On voitava ja saatava keskittyä tekstin tekemiseen.

Kai se jotenkin niin menee, että elämä opettaa. Viime viikolla elämä opetti sen, että kirjanpitäjät ovat olemassa sitä varten, että yrittäjän ei todellakaan tarvitse stressata esim. verotukseen (mm. alv-vero) liittyvistä asioista. Istuin salaman lyöneenä maailman ihanimman kirjanpitäjäni pöydän ääressä ja sanoin ääneen: näistä syistä (mm. verotus + muu byrokratia) olen suorastaan kammonnut yrittäjäksi ryhtymistä ainakin vuodesta 2003, ellen jopa pidempään. Kirjanpitäjä totesi siihen hyvin rauhallisesti ja iloisesti, että ei ole mitään pelättävää ja mitään stressattavaa.

Semmoista se. Eteenpäin siis mennään, pieniä askeleita, mutta sitkeästi – ja pelottomasti. Ihanien kirjanpitäjien, yhteistyökumppaneiden, sekä tietysti myös ystävien tuella. Humoristisesti ”pakko todeta”, että myös verottajan tuella: Savonlinnassa on aivan älyttömän mukavaa henkilökuntaa verotoimistossa. Olen pari kertaa käynyt asioimassa, juurikin tuohon minulle niin maan vaikeaan alv-veroon liittyen, ja aina he ovat jaksaneet minua suunnilleen kädestä pitäen neuvoa. Aivan kerta kaikkiaan mahtavaa. 😀

Muutama sana uudesta elämästä

Kevät etenee vauhdilla. Olen välillä hiukan hämmentynyt siitä, kuinka nyt yhtäkkiä elän elämää, jota olen jo kauan halunnut elää: asun Savonlinnassa ja olen itsenäinen toimija. Yrittäjä. Olen maistellut sanaa suussani monia kertoja, ja kerta kerralta se maistuu paremmalta. Välillä tulee hetkiä jolloin kaikki hämmentää, jopa pelottaa, ja mietin tuleeko mistään mitään. Mutta on sanottava, että kyllä niitä hetkiä oli myös ”entisessä elämässä”, jolloin olin vieraan palveluksessa. Joten en ole hämmennyksen tai suoranaisten pelkotilojen tuntoihin takertunut, vaan yrittänyt katsoa niitä silmästä silmään. Joka kerran olen todennut, että ei ole mitään pelättävää. Omalla kohdallani ”pelkäämäni” asiat liittyvät usein asioihin, joista en tiedä mitään. Joten kun alan selvittää asiaa, esim. jotakin byrokraattista juttua kuten verotusta, alkavat pelkotilatkin hälvetä. Ja sanan ”pelko” voi tosiaankin laittaa lainausmerkkeihin, koska kyseessä lienee enemmänkin byrokratian aiheuttama ahdistus, joka saattaa kasvaa pelkotilaksi, jos sitä ei kitke juurineen pois.

Mahdollisten hämmennystä tai ”pelkoja” aiheuttavien asioiden vastapainona toimivat tekemisen vapaus sekä ennen kaikkea mielekäs tekeminen. Tehdä asioita joista pitää, tai asioita joita suorastaan rakastaa, on minulle iso juttu. Se että on vapaa tekemään asioita tuo mukanaan tietynlaista rentoutta tekemiseen, ja sitä kautta myös iloa. Totta kai on olemassa deadlineja joita täytyy noudattaa, mutta siitä huolimatta tekeminen on vapaata. Kun töitä tekee kotona, työrytmi on vapaa ja se missä järjestyksessä mitäkin tekee on vapaata. Töiden tekemisessä kotona on myös huonot puolensa, en sitä kiellä. Joskus on yksinäinen olo, tai joskus seinät vaan yksinkertaisesti kaatuvat päälle, ja on pakko päästä kotoa pois. Vapaus mahdollistaa senkin, että tuollaisina hetkinä voi käydä vaikka ulkona kävelemässä. Kukaan ei tule sanomaan että ”et saa mennä”.

Yrittäjyyteen liittyen pidän blogia yritykseni kotisivuilla. Minusta ei ole mielekästä sotkea kirjallisuusblogiin kovin paljoa muita asioita, joten sen vuoksi päädyin tällaiseen ratkaisuun. Ehkä silloin tällöin päivitän tännekin jotakin ”sekatyöläisen elämään” liittyvää, mutta harvassahan nämä postaukset ovat aina olleet. Juuri siitä syystä, että olen halunnut pitää kiinni asialinjasta, eli pysyä kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikkien parissa. Mutta jos jotakuta kiinnostaa, kotisivuiltani voi käydä lukemassa muita kuulumisia. Toiminimeni nimi on siis Kielkuvastin, päädyin tähän ”syvästi kotimaiseen” nimeen koska minua suoraan sanottuna ärsyttää käynnissä oleva ”englanninnosten trendi”, eli se, että suomalaiset yritykset muuttavat nimiään englannin kielisiksi. Halusin suomalaisen, ja jos mahdollista myös hiukan savolaisen nimen, sekä nimen jossa jollakin tasolla yhdistyvät sisällöntuotannon kaksi eri osa-aluetta, eli tekstin ja kuvan tuottaminen.

Kotisivuni ovat vielä ns. perussivut: nyt alkuun halusin helpon, toimivan ja edullisen tavan toteuttaa nettisivut. Tilasin web-hotellin jonne asensin WordPressin, ja valitsin sieltä mieleiseni pohjan. Ehkä joskus tulevaisuudessa opiskelen php-kielen siihen malliin, että pystyn tekemään kokonaan oman näköiseni sivut, mutta se aika ei ole vielä. Mitä omaan logoon ja mahdolliseen omaan brändiin tulee, niitäkin mietin sitten myöhemmin. Tällä hetkellä ns. perussivut, joilta löytyy perustiedot sekä tiedot osaamisestani, riittävät minulle vallan mainiosti.

Tällaisin miettein kohti viikonloppua ja mökillä odottavaa kukkapenkkiä! Kukkapenkin rapsuttaminen saattaa jäädä tekemättä, koska täällä on satanut tänään(kin) useaan otteeseen lunta. Talvi ei näemmä millään tahdo hellittää. Mutta kyllä se kesä sieltä vielä tulee!

Ensimmäinen erä

Ensimmäinen erä Kalevaan arvioitavia kirjoja saapui jokin aika sitten. 😉

Kirjoja oli melkoinen määrä. Hämmästyksekseni niiden joukossa oli myös Cornelia Funken Mustesydän. Kirjahan julkaistiin jo useita vuosia sitten. Jossakin vaiheessa totesin, että ilmeisesti kirjasta jokin aika sitten ilmestynyt elokuva on vaikuttanut asiaan, eli siihen että kustantamo on lähettänyt uusintapainoksesta arvostelukappaleen sanomalehdelle. Näitä juttuja sattuu aina silloin tällöin. Muistaakseni olen joskus itsekin (vahingossa tosin) tilannut jostakin kirjasta uusintapainoksen arvioitavaksi, ja vasta kirjan saatuani tajunnut asian.

Jotta nyt minulla on kaksin kappalein Mustesydämiä.  Kaikkea muutakin saapui. Laatikosta löytyi mm. espanjalaista fantasiaa (!), amerikkalaisen Kristin Cashoren esikoisteos Syntymälahja (palkittu Mythopoeic -palkinnolla), sekä monia muita kirjoja. Probleemiksi nousi se, että moni kirjoista on osa jotakin sarjaa. Joukossa ei kuitenkaan ollut kokonaisia sarjoja, joten en voi tällaisia tekstejä lähteä puntaroimaan, jos en saa käsitystä kokonaiskuvasta. Jos minulla on jonkin sarjan kakkos- ja kolmososa, mutta ensimmäinen osa puuttuu, asia tyssää siihen.

Paketissa tulleet kirjat ovat selkeästi lapsille ja nuorille tarkoitettua fantasiaa, mikä ilahdutti kovasti. Se, että sanomalehdessä julkaistaan fantasiaa koskevia arvioita, etenkin lapsille ja nuorille suunnatuista kirjoista, tuntuu yksinkertaisesti hienolta.

Syksyn ensimmäinen Onnimannikin saapui postissa. Kirjoitin Puntariin Timo Parvelan Louhesta, eli Sammon vartijat -sarjan kolmannesta osasta, sekä Päivi Honkapään Meren alusta. Meren alku on jatkoa Viidennelle tuulelle, todella hienolle esikoisromaanille joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Meren alku ei kalpene esikoisen rinnalla lainkaan. En ole vielä päivittänyt tekstejä tänne blogiin, pyrin tekemään sen(kin) asian pian.

Ikävä kömmähdys sattui Sari Peltoniemen Hämärän rengin kohdalla: luulin varanneeni kirjan Puntaria varten, mutta osoittautui että luulo oli vain omassa mielessäni. En ollut muistanutkaan vahvistaa varausta Onnimannin päätoimittajalle, ja joku toinen ehti kirjoittaa kirjasta. Kyselin myös Kalevan suunnalta kirjan tilannetta, mutta siitä oli kuulemma jo ilmestynyt arvio. Joten tällä kertaa kävi näin. Pitkä oppitaival nykyisessä työpaikassa sekä työn haasteet alkavat ilmeisesti tuntua, koska minusta on tainnut tulla hiukan hajamielinen – harvoin on tällaista sattunut. Hyvää, ellei jopa loistavaa, asiassa on tietenkin se, että kirjasta kirjoitetaan!

Ajatuksena oli luonnollisesti myös kirjoittaa kirjasta tänne blogiin, mutta enpä tällä hetkellä uskalla luvata mitään. Pyrin siihen, että en tuntityöläisen roolissa tee liian pitkiä päiviä, etenkin koska on myös näitä muita kirjoitustöitä ja haluan panostaa näihin kunnolla, mutta joskus rajaa työn kanssa on vaikeaa vetää. Etenkin tällaisina aikoina, jolloin työelämässä tapahtuu paljon ikäviä asioita ja ylipäänsä eletään haastavia aikoja. Sitä haluaisi hoitaa työnsä hyvin, ja pyrkiä antamaan oman panoksensa. Rajanveto sen suhteen missä mennään liian puolelle on vaikeaa. Mutta omaa jaksamista ajatellen on yksinkertaisesti pakko pyrkiä rajaamaan omaa tekemistä, koska eipä siitäkään ole kenellekään hyötyä jos työntekijä hajoaa palasiksi. Liian usein sellaista nykyään tapahtuu. Minulle se on kerran jo tapahtunut, mikä vaikuttaa luonnollisesti hyvin paljon siihen, että pyrin niin sanotusti ”pitämään mittasuhteet kunnossa”.

Tämän hetken lukemistossa on muutama erittäin kiinnostava kirja. Tiibetiläisiä kansansatuja olen lukenut iltapalaksi sieltä täältä, samoin Tove Janssonin Taikatalvea. Siinä kirjassa on särmää, etenkin talviuniltaan herätetyssä kiukkuisessa Pikku Myyssä, joka riemuitsee talven tarjoamista mahdollisuuksista. 🙂

Eniten kuitenkin kiinnostaa Finlandia Junior -ehdokkaana oleva Omenmean vallanhaltija. Tästä kirjasta kirjoitan siis Kalevaan.

Kesämietteitä

Näyttäisi siltä, että kesä on vihdoin tullut. Myös tänne Itä-Suomeen. Vapun tienoolla saimme nauttia hienoista keleistä, samoin äitienpäivänä ja toukokuun lopulla. Mutta kesäkuu on kyllä ollut yhtä lotinaa juhannukseen asti.

Siinä mielessä asia ei ole haitannut, että kuten blogin hiljaiselosta on voinut päätellä, en ole juurikaan ehtinyt mihinkään muuhun keskittyä kuin töiden tekemiseen. Mistä johtuen iltaisin on yksinkertaisesti ollut sen verran väsynyt olo, että ei ole jaksanut touhuta juuri minkäänlaisten ylimääräisten aktiviteettien parissa. Mökillä kun asuu, puutarhahommat tarjoavat ihan riittävästi puuhaa työpäivän päätteeksi keväällä ja kesällä.

Mitä töiden tekemiseen tulee – en valita. Olen ollut työttömänä kahteen otteeseen elämäni aikana, ja aika jota elämme, tarkoittaa monille ikävä kyllä työttömyyttä. Joten tätä asiaa silmällä pitäen teen töitä hyvällä mielellä ja kiitollisena siitä, että minulla töitä ylipäänsä on.

Kriitikon töitä sain alkukesän aikana tehtyä vähänlaisesti. Pitkästä aikaa kirjoitin muutaman lyhyen kirja-arvion SOK:n Yhteishyva.fi:n verkkosivuille. Kevät-kesän Onnimanniin kirjoitin vain yhden kritiikin. Lehden 2. numero tuli ulos muistaakseni kaksi viikkoa sitten. Lehden kritiikki-osiosta eli Puntarin puolelta löytyy Mimmu Tihisen toista teosta koskeva pieni kirjoitelmani. Mimmu Tihisen kirjan nimi on Virkkusen viisitoista valetta. (Tekstini löytyy täältä, sivun loppupuolelta)

Tutustuin Mimmu Tihisen tuotantoon kirjoittaessani aikanaan hänen esikoisteoksestaan Sokerista, kukkasista, joka iskeytyi takaraivoon salaman lailla. Tihisen tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista joka vetoaa minuun kovasti, ja kun tähän yhtälöön lisätään Sokerista, kukkasista –kirjan teema, eli läheisen menetys ja surun käsittely, kirja kolahti kovaa vakavasta aiheesta huolimatta. Tihinen käsittelee perheenjäsenen kuolemaa nuoren näkökulmasta hyvin taidokkaasti – aihepiiri on sellainen, että teksti saattaa helposti lipsahtaa pateettisen puolelle. Tai lyödä jollakin lailla överiksi esim. tunnepuolen kuvaamisen osalta. Mimmu Tihinen selvisi esikoisteoksessaan näistä, voisiko sanoa jopa eräänlaisista ”kerronnallisista ansoista”, erittäin taidokkaasti.

Kuten kritiikissänikin totesin, Virkkusen viisitoista valetta on teemoiltaan aivan toisenlainen kuin Sokerista, kukkasista. Kirja on täynnä elämäniloa, jota tuodaan esille teini-ikäisen Marjut Virkkusen näkökulmasta. Marjut on mainio tapaus, ripaus sählääjää, mietiskelijää ja joka asiasta huolehtijaa, eli kaiken kaikkiaan varsin tyypillinen (?) teini-ikäinen, joka painiskelee itselleen tärkeiden maallisten murheiden parissa.

Kuten Sokerista, kukkasista –teoksessa, myös Virkkusen viisitoista valetta –teoksen kielessä on jotakin sellaista mikä yksinkertaisesti viehättää minua kovasti. Luontevuutta, sujuvuutta ja persoonallista otetta, joka kutsuu lukemaan tarinaa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka arkielämän nykyilmiöt – kuten sähköpostiviestittely – alkavat pikkuhiljaa löytää tiensä myös nykykirjallisuuteen. Virkkusen viisitoista valetta on siinä mielessä ehkä jopa tyyppiesimerkki ajan hermolla kulkevasta nuortenkirjasta, että sähköpostiviestit sulautuvat olennaiseksi osaksi sekä kirjan kerronnallista rakennetta että ulkoasua. Typografian osalta sähköpostiviestit on ratkaistu kursiivilla, eli ne erottuvat hyvin varsinaisen tekstimassan joukosta. Marjutin ja hänen ystävänsä Sannin sähköpostit toimivat varsin eloisana temaattisena elementtinä kirjassa, ja valottavat osaltaan teini-ikäisten tyttöjen arkielämän menoa.

Hyvää kesää kaikille blogini lukijoille! Omalta osaltani seuraavat viikot tulevat sujumaan muuton ja uuteen kotiin totuttelun merkeissä. Sain siis vihdoin asunnon Savonlinnasta, eli pitkäaikainen haaveeni on pian totta: minusta tulee savonlinnalainen!

Sekalaista

Jees, täällä ollaan edelleen. Blogi kärsii elävän elämän ilmiöistä, tässä tapauksessa pääasiallisesti työn teosta. Asia ei sinänsä haittaa, koska elämässäni on ollut myös työttömyyden jaksoja, ja tiedän että joutilaisuus on asia joka ei minulle sovi, joten tässä mielessä ajateltuna olen ottanut tekemisen ilolla vastaan. Uusien asioiden oppiminen on itsessään  myös ilo – olen siinä mielessä kai ”yhteiskuntatieteilijä”, että minua todella kiinnostaa kuinka maailma ja ”erilaiset järjestelmät” toimivat. Tällä tavalla hahmotan usein myös kirjallisuutta. Seikka johon vaikuttaa paljon myös se, että oppiaineeni yleinen kirjallisuustiede on pitkälti isojen kokonaisuuksien hahmottamista.

Jep, töiden puolesta on paljon uutta opeteltavaa, ja ennen kaikkea paljon tehtävää. Tällä hetkellä olotila on lähinnä se, että aika yksinkertaisesti loppuu käsiin. Vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja. Sen verran olen kuitenkin myös elämässä ja elämästä oppinut, että tiedän milloin pitää pitää paussia ja ottaa omaa aikaa. Keho myös kertoo, koska on levon aika – tällä hetkellä päällä oleva flunssa on osaltaan rajoittanut tekemistä, ja pakottanut lepäämään.

Mitä kirjallisuuteen ja kriitikon töihin tulee, pysähdyin jälleen miettimään kritiikin olemusta. Töissä törmäsin tilanteeseen, jossa minun piti kertoa omasta itsestäni ja tekemisistäni. Kerroin kaikenlaista, muun muassa sen että yhdeltä rooliltani olen myös kirjallisuuskriitikko. Vastapuoli reagoi siihen näin:

– Ai, eli ammattipottuilija. (Huom., sensuroitu versio – henkilö käytti sitä kuuluisaa veellä alkavaa sanaa)

Totesin siihen, että tämä on yksi näkökulma asiaan. Eli että mitä suomalaiseen kansanluonteeseen tulee, olen jo pidemmän aikaa ollut siinä ymmärryksessä että Suomessa sanalla kritiikki on hyvin negatiivinen kaiku. Keskustelimme hetken aikaa kritiikistä ja sen olemuksesta, ja totesimme yhteisymmärryksessä että vielä on paljon työsarkaa edessä etenkin mitä tulee siihen, että kritiikki (ja palaute ylipäänsä) voitaisiin ymmärtää olemukseltaan rakentavaksi, tai jopa positiiviseksi. Monestihan kyse on nimenomaan siitä tavasta, jolla asioita viestitään ulospäin: kuinka asiat esitetään.

Mitä kriitikon työhön tulee, sen verran olen asiassa käsiksi, että pitäisi kirjoittaa muutamista kirjoista SOK:n Yhteishyvän nettisivuille. En vain yksinkertaisesti ole vielä ehtinyt. Koskahan sitä oppisi sen, mitä eräs viisas mies joskus sanoi: kaikki on suhteellista, etenkin aika. Kun ajan kulun osaisi suhteuttaa myös käytännössä, voisin luoda ”oman aikakuplani”, jossa tehdä sitä sun tätä kaikessa rauhassa.

Kevättä ja aurinkoa lukevalle kansalle!

Eräitä löytöjä

Jees jees, täällä ollaan. Elämä on ollut aikamoista rumbaa viimeiset kolme viikkoa, ja välillä oli jopa sellainen olo, että en ole aivan varma selviänkö tästä kaikesta hengissä. Mutta nyt rumba on ohitse, ja uudet rumbat odottavat. Heh. Ja huh.

Tässä kävi nimittäin niin, että jotenkin kummallisesti päädyin Savonlinnan Innovaatiokeskuksen leipiin. Viimeiset kolme viikkoa on paiskittu hommia videoeditointiprojektin parissa. Olen koostanut erääseen tapahtumaan videokoostetta, ensimmäistä ”virallista” editointityötäni, joka on vaatinut oman veronsa – mutta myös antanut paljon. Jossakin määrin ehkäpä jopa ironista on se, että minähän aloitin videoiden editoinnin opettelun aivan nollasta, lähdin vain yksinkertaisesti täysin tyhjästä opettelemaan kuinka hommaa tehdään, koska asia kiinnosti. Luin ohjekirjoja ja räpelsin ohjelmaa sen minkä kerkesin, monta kuukautta, ja asia alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Lisäksi silloisen elämäntilanteen myötä minulla oli (työtön) aikaa jota moiseen käyttää. Polku on ollut pitkä ja tuskainen, mutta tuloksiakin on syntynyt. Mielestäni ironista on se, että en koskaan uskonut, että voisin jotakin tällaista joskus tehdä työkseni. Mutta näyttää siltä, että nyt olen päätynyt paikkaan, jossa ihmisille annetaan mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita, ja minulle on annettu mahdollisuus kokeilla tätä.

Enhän minä voi tällaisesta kieltäytyä. Elävä kuva ja musiikki on kiinnostanut aina, etenkin audiovisuaaliset kokonaisuudet. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni elokuvateatterin penkillä, siitä sattuneesta syystä että elokuvateatterin omistajat asuivat naapurissamme ja sain käydä elokuvissa ilmaiseksi, ja siitä on jäänyt asiaan hyvin voimakas kipinä. Myöhemmin, lukioaikaan ja sen jälkeen, olin samalla elokuvateatterilla vuosikaudet töissä – siivoamassa, ja istuin edelleen elokuvissa aina kuin mahdollista. Tarinoiden kertomiseen on ollut kipinää aina, etenkin kirjallisuuden kautta, mutta en koskaan oikein ymmärtänyt tai uskonut että minäkin voisin jollakin tasolla olla luova.

Kirjallisuuden opiskelun myötä ajattelin hyvin pitkään, että minun kykyni ovat enemmänkin analyysin ja asioiden pohtimisen puolella, ei niinkään konkreettisen tekemisen puolella. Noh, se ajatus on nyt osoittautunut kuplaksi, ja olen tästä kaikesta itse asiassa aika hämmentynyt. Mutta ennen kaikkea hyvin iloinen. Kaiken pohjalla on positiivinen ja hyvä olotila, josta saa aivan äärettömästi voimaa – mitä työelämään tulee, tämä on minulle aivan jotakin uutta. Niin sanottu työhistoriani on tähän asti ollut aikamoista suossa rämpimistä, ja oma aikansa tässä onkin mennyt siihen, että on alkanut ymmärtää kuinka paljon asiat tosiaankin ovat meistä ihmisistä kiinni – hyvinvointi, positiivisuus, jaksaminen ja halu yrittää. Nämä ovat asioita, joihin negatiiviset olotilat vaikuttavat hetkessä ja musertavalla tavalla, kommentti jonka lausun puhtaasi oman työhistoriani pohjalta.

Joten on tässä tullut tehtyä ”löytöjä” myös oman itsen suhteen, olen löytänyt itsestäni puolia joiden en ole tiennyt olevan olemassakaan. Sitä en tiedä mihin tämä polku johtaa, enkä ole asialle sinänsä paljoa ajatuksia uhrannutkaan. Pitää nyt vain katsoa päivä kerrallaan ja yrittää ottaa vastaan se mikä annetaan. Sen minkä saan. Paljon olen jo saanut, pelkästään näiden kolmen viikon aikana.

Harmillista tässä on se, että kirjallisuus on jälleen kerran jäänyt paitsioon. Tänään oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellainen olo, että voisin ehkä haluta lukea jotakin – nimenomaan kaunokirjallisuutta. Kävin taannoin divarissa, josta myös tein muutamia löytöjä: John Christopher – Pako tuntemattomaan (Christopher on kirjoittanut tripodeista kertovan lasten ja nuorten kolmiosaisen kirjasarjan), Stefan Wul – Sidarin peilisäteet (klassikko jonka muistan lapsuudesta, oli pakko ostaa!) ja Sirpa Kähkösen Lukittu lähde. En ole Kähkösen kirjoja aikaisemmin lukenut, joten tämä tulee olemaan mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Odotan rauhallista lukuhetkeä.

Semmoista täällä. En aivan tällaisia asioita odottanut kohtaavani, kun viime kesänä hyppäsin tyhjätaskuna työttömänä täysin tyhjän päälle, ja muutin Tampereelta tänne mökille asumaan. Ja pikkuhiljaa aloin taas päästä työelämään käsiksi.  Elämä Itä-Suomen Ihmemaassa on kyllä totisesti ollut ihmeellistä, ei voi muuta sanoa.

Sadepäivän mietteitä

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)

Hymyä!

Eräs piirre juttujen tekemisessä paikallislehteen on väistämättä kiinnittänyt huomiota:

Kun otat haastateltavasta kuvia, kuinka saat hänet/heidät hymyilemään? Huudahdus ”Jaaaa hymyä!” on niin teennäinen.

Niinpä olen tässä huomannut tekeväni vaikka minkälaisia temppuja saadakseni sitä ”HYMYÄ!” ja ylipäänsä saadakseni kuvia: kun järjestelmäkameralla ottaa kuvia, on pakko mennä lähelle kohdetta. Tai sitten en vain tiedä valokuvauksesta ja kameran käytöstä tarpeeksi jos näin ei ole. Ainakaan tähän mennessä en ole saanut zoomailtua kovin onnistuneita otoksia kauempaa. Siispä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä kohteen lähelle, ja työntää kamera suunnilleen kuvattavan naamaan kiinni. Olen aina ihmetellyt uutisissa tms. kun olen nähnyt valokuvaajien lauman juoksevan hillittömän kokoisten kameroidensa kanssa kuvattavan kohteen perässä, että miksi sitä kameraa pitää tunkea niin lähelle naamaa – johan siinä on melkein metrin pituinen putki, että eikö tuolla saisi kuvia jo kilometrin päästä. Kyllähän kuvattava jo vähemmästäkin hermostuu, ja käy niin kuin Räikköselle – tekee mieli tuuppia kuvaajaa. Mutta nyt ymmärrän miksi kuvaajat sellaista tekevät – jos leipä on kiinni siitä yhdestä onnistuneesta kuvasta, on otoksen pakko onnistua.

Onneksi leipäni ei ole (ainakaan kokonaan) valokuvista kiinni. Vaatii kuulkaa pokkaa mennä kameran kanssa aivan kohteen naamaan kiinni, tai ylipäänsä pyöriä jossakin tilaisuudessa, jossa on paljon ihmisiä paikalla, kameran kanssa aivan jossakin siellä edessä, että saisi edes sen yhden onnistuneen kuvan. Ja kun pelkkä sen kuvan saaminen ei riitä – pitää miettiä myös erilaisia kuvakulmia, että kuvasta tulisi persoonallinen. Luokkakuvamaiset otokset kun eivät kovin persoonallisia ole.

Tähän asti pokka on riittänyt, mutta on tässä hikeä pyyhittykin. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin se, että ihan mielelläni pyyhkisin hikeä jatkossakin, koska todella mukavaa on ollut ihan kaikissa tilaisuuksissa missä olen käynyt. Ja haastateltavat ovat olleet mukavia myös. Sitä olen tässä miettinyt enemmänkin, että minkä ihmeen takia en aikanaan opiskellut sitä Tiedotusoppia? Olisin voinut lukea sitä sivuaineena siinä missä muutkin. Selitys jonka keksin asialle oli tämä: aine olisi kiinnostanut, mutta etenkin aineopintojen kursseille pääseminen oli kiinni ”kyynärpäätaktiikasta”, ja minusta ei ilmeisesti silloin ollut siihen. Eikä taida olla vieläkään. Mutta eipä tuo toimittajan pätevyyden puuttuminen ole näyttänyt työntekoa estävän.

Nyt juon kahvit (Wiipurin sekoitus) ja syön muutaman Mariannen (keltaiset ja appelsiinin makuiset ovat yökköjä, siniset ja punaiset herkkuja!). Sitten jatkan pihahommien tekemistä. Maalla on mukavaa! 😀

(Ja mistä ihmeestä sen kirjoittajan nimen saa lisättyä postaukseen?? Pieni asia, mutta ärhennyttää aivan kerpeleesti!)