Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

Konejumalat on toinen niistä kahdesta arviosta, joka minulta on tänä vuonna tilattu Savon Sanomiin. Arvio myös ilmestyi Keskisuomalaisessa ennen Savon Sanomia.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Konejumalat

WSOY 2013

470 s.

Kotimainen dystopia-sarja koukuttaa

Kirjailijapari Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Konejumalat päättää Routasisaruksista alkaneen tarinan. Dystopia-sarjan toinen osa Hiekkasotilaat jäi jännittävään kohtaan, nyt odotus palkitaan.

Dystopialle tyypillinen tarinakehys on katastrofin kokenut vaihtoehtoinen tulevaisuuden maailma. Routasisarukset-sarja kuvaa ydintuhon jälkeistä maailmaa 2300-luvulla. Tarinaa ohjaa ihmiskunnan selviytyjien keskinäinen taistelu.

Konejumalien tarinaa kantaa sarjassa alusta lähtien mukana olleet henkilöhahmot. Roudan sisaruksista Utu on katkera ja vihainen, menetykset ja halu kostaa veljensä kuolema riivaavat tyttöä. Toisaalla Zulda, eräs maailmaa hallitsevien tiinettärien vanhoista matarkoista on vajonnut hulluuden pauloihin, ja uhkaa tuhota kaiken.

Zuldaan sidoksissa oleva tiinetär Onawe joutuu vaikeiden valintojen eteen, yrittäen samalla löytää oman tiensä. Tarinan kannalta olennaiseksi nousee Zuldan luoma ennustus, sekä maailman tuhoutumista edeltävä historia, jonka paljastumisen myötä konejumalien alkuperä alkaa selvitä. Samaan aikaan maailmaan leviää uhkaava virus, juuri kun ratkaisun avaimet olisivat käsillä.

Konejumalien, ja koko sarjan, maailma on rikas ja monipuolinen. Tarina, miljöö ja tutut sekä luontevasti tarinaan mukaan nousevat uudet henkilöhahmot tukevat toisiaan. Yhteisöt ja elämänmuodot ovat monimuotoisia, teknologiset yksityiskohdat kekseliäitä. Runsas ja antoisa kokonaisuus yhdistettynä vetävään tarinaan koukuttaa lukijan. Sarja on suunnattu nuorille, mutta kokonaisuus inspiroi aikuislukijoitakin.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet trilogian, joka painii kansainvälisestikin raskaassa sarjassa. Tikulla saa tarinaa kaivella arvostelun aihetta löytääkseen. Synkeitä lopetuksia kaihoavat voisivat tietysti loppuratkaisusta narista. Jos nyt jotakin pitää mainita, Tolkienin jalanjälkiä on aina hyvä seurata: tarina on liian lyhyt. Ei kun vaan toinen mokoma jatkoksi!

Teksti Maria Loikkanen

Advertisement

Beth Revis: Across the universe – Miljoona aurinkoa

Kirjoitin Onnimanniin arvion Revisin Across the universe -sarjan toisesta osasta.

Beth Revis: Across the universe – Miljoona aurinkoa

Otava 2013

Suomentanut Outi Järvinen

382 s.

Varjeluksen matkassa

Beth Revisin Miljoona aurinkoa on jatkoa Matka alkaa -teokselle, jossa teini-ikäinen Amy herää avaruusaluksella nimeltä Varjelus. Varjeluksella ihmiskunnan toivot matkaavat syväjäädytyksessä kohti uutta elämää. Mutta jokin menee vikaan, ja Amy herää liian aikaisin. Aivan liian aikaisin.

Ensimmäinen osa keskittyy selvittämään mitä ihmettä ihmiskunnan pelastukselle on tapahtunut. Amy on yksin tuntemattomien ihmisten keskuudessa avaruusaluksessa, jossa tapahtuu pelottavia asioita. Amyn tarina lomittuu nuoren Seuraajan, aluksella kehittyneen uudenlaisen kulttuurin johtajan tarinaan. Miljoona aurinkoa jatkaa Seuraajan ja Amyn yrityksiä selvittää mysteerejä, joita tuntuu nousevan eteen kuin tyhjästä. Puolivälissä tarinaa kaikki muuttuu, kun Seuraaja tekee ratkaisevan löydön.

Beth Revis on onnistuneesti tavoittanut vanhan ajan avaruusseikkailun hengen, jossa usein oli läsnä myös pelon, tai jopa kauhun elementti. Pelon voimaa Revis soveltaa etenkin Matka alkaa -teoksessa. Miljoona aurinkoa pitää yllä pelkotunnelmaista jännitettä tarinan puoliväliin, jonka jälkeen kerron sävy muuttuu jonkin verran toiveikkaammaksi.

Teokset ovat luokiteltu sekä aikuisille että nuorille lukijoille, lapsille tarinat saattavat olla liian rankkoja. Aikuista lukijaa viehättää yllätyksellinen, monisäikeinen ja silti napakasti koossa pysyvä tarinalinja, joka jatkuu teoksesta toiseen luontevasti. Kolmatta osaa huomaa oikein odottavansa. Vanhan ajan tieteiskirjallisuuden, etenkin avaruusseikkailujen ystävälle, kyseessä lienee eräänlainen nostalgiamatka.

Lisähupia tuottaa kirjan paperikannen alta löytyvä kanteen painettu hieno pohjapiirros Varjelus-aluksesta. Teosten nimet puolestaan ihmetyttävät: miksi vain osa nimestä on suomennettu? Hienot teokset ansaitsisivat kokonaan suomen kielisen nimen.

Maria Loikkanen

Tammikuun kehut

Jopas vuosi etenee vauhdilla. On jo tammikuun viimeinen päivä.

Viime lokakuussa oli puhetta kehuista, ja siitä että kehuja voisi kirjoitella useamminkin. Ajattelin että yritän tänä vuonna täällä blogissa ”kehua kirjan/kirjasarjan kerran kuussa”. Ja jos mahdollista, kotimaisen.

Tietenkin pitää aloittaa poikkeuksella 😀

Haluan kehua Kirill Bylytshevin teoksen Alissa avaruudessa (WSOY 1981) siksi, koska lapsena rakastin tätä tarinaa. Rakkaus ei ole unohtunut vuosien myötä, ja aina silloin tällöin huomaan palaavani tarinan pariin. Miksi?

Ennen kaikkea siksi, koska tarina on kohottava. Siitä tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.

Alissa avaruudessa on viehättävä, jännittävä ja hauska tarina maailmasta/maailmankaikkeudesta nähtynä ja koettuna uteliaan, itsepäisen sekä rohkean tytön silmien kautta. Alissa on varsinainen jääräpää, kenen kanssa aikuiset ovat kirjaimellisesti helisemässä. Ja koska Alissa on utelias, työntää hän pienen nenänsä joka paikkaan, ja näin ollen vetää puoleensa kaiken maailman tapahtumia magneetin lailla. Alissan ajatusmaailmassa mikään ei ole mahdotonta, ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kuten esimerkiksi siihen, että koko koululuokka pääsisi Alissan kanssa katsomaan kuuhun vuosisadan jalkapallo-ottelua. Niinpä Alissa ottaa asiakseen järjestää luokkatovereilleen kyydin.

Tarinan kertojana toimii Alissan isä, joka on töissä Moskovan eläintarhassa. Luvattuaan käyttäytyä moitteettomasti Alissa pääsee mukaan isän retkikuntaan avaruusmatkalle etsimään uusia ja eksoottisia asukkeja eläintarhaan. Matkasta tulee vallan merkillinen seikkailu, lähtien siitä kuinka saada ”ylipainoinen avaruusraketti” irtautumaan maan kamarasta. Pegasos-raketin kapteenina toimii avaruuslentäjä Poloskov, joka yrittää saada ratkaistua retkikunnan tavara-ongelman jollakin lailla. Merkillistä kyllä, vähennettiinpä raketista kuinka paljon lastia tahansa, alus ei liiku mihinkään. Lähdön hieman synkeää tunnelmaa vauhdittaa pessimistinen konemestari Viher, joka odottaa aina pahinta tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Alus nytkähti ja jäi paikoilleen.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Poloskov.
– Mikä teillä on hätänä? tiedusteli lähtöämme tarkkaileva lennonvalvoja.
– Ei ota lähteäkseen, sanoi Viher. Johan minä sanoin ettei siitä mitään tule.

Alissa istui tuoliin kytkettynä eikä katsonut minuun päin.

– Yritetään vielä kerran, sanoi Poloskov.
– Ei tarvitse edes kokeilla, totesi Viher. Liikapainoa on oikein huomattavasti. Minulla on kojeet tässä edessäni.

Poloskov yritti vielä kerran saada Pegasoksen nousuun mutta alus jökötti kuin maahan naulittuna. Silloin Poloskov totesi:

– Laskelmissa täytyy olla virheitä.
– Ei, kaikki on tarkistettu tietokoneella, minä vastasin. Meillä on kaksisataa kiloa varatilaa.
– No mistä sitten on kysymys? On pakko heittää lastia pois. Emme voi tuhlata aikaa. Mistä ruumasta aletaan?

************

Samassa lennonvalvoja otti uudelleen yhteyttä.

– Pegasos, hän ilmoitti. Teistä on tehty valitus.
– Millainen valitus.
– Yhdistän neuvontaan.

Kuvaruutuun ilmestyi odotushalli. Neuvontatoimiston edessä tungeksi ihmisiä. Heidän joukossaan näkyi muutamia tuttuja kasvoja. Miksi oikeastaan tunsin ne?
Lähinnä neuvontaa seisova nainen katseli minua ja sanoi:

– Sietäisi hävetä. Ei pidä tuolla tapaa antaa periksi kujeille.
– Mille ihmeen kujeille? minä hämmästyin.
– Minä sanoin Aljoshalle: Kuuhun et kyllä lennä, sait viisi huonoa arvosanaa viimeisellä oppineljänneksellä.
– Ja minä kielsin Ljovaa lähtemästä siihen otteluun, yhtyi naisen sanoihin jo toinenkin. Olisi vallan hyvin voinut seurata sitä televisiosta.
– Ahaa, sanoin minä hitaasti. Olin lopultakin tunnistanut neuvonnan eteen kokoontuneet ihmiset: he olivat Alissan luokkalaisten vanhempia.
– No nyt selvisi, totesi Poloskov. Ja paljonko meillä on aluksella jäniksiä?
– Minä en tullut ajatelleeksi että meillä on aluksella liikapainoa, sanoi Alissa. Täytyihän heidän päästä vuosisadan otteluun. Onko muka oikein että minä pääsen katsomaan mutta he eivät?
– Ja paljonko meillä on jäniksiä? toisti Poloskov terästä äänessään.
– Meidän luokka ja kaksi rinnakkaista, sanoi Alissa hiljaa. Sillä aikaa kun isä nukkui yöllä me lennettiin kentälle ja noustiin alukseen.
– Sinä et lennä minnekään, sanoin minä. Emme voi ottaa retkikuntaan vastuuttomia ihmisiä.
– Isä, en minä enää, parahti Alissa rukoilevasti. Yritä nyt käsittää, että minulla on kehittynyt velvollisuudentunto!
– Me olisimme saattaneet murskautua sinun velvollisuudentuntosi vuoksi, vastasi Poloskov. Yleensä hän antaa Alissalle kaiken anteeksi, mutta nyt hän oli todella vihainen.
– Nyt mentiin kiskomaan salamatkustajat esiin, Poloskov lisäsi. Jos selviydymme puolessa tunnissa saat jäädä alukselle. Jollemme, lennämme ilman sinua.

Viimeisen salamatkustajan saimme hilattua ruumasta kahdenkymmenen kolmen minuutin kuluttua. Kuusi minuuttia myöhemmin nämä seisoivat hirvittävän katkerina ja murheellisina aluksen vierellä, ja heidän luokseen juoksi avaruuslentokentän hallista isiä, äitejä ja mummoja.

***************

Retkikunta pääsee vihdoin matkaan, ja Alissa pääsee näkemään kuussa pelattavan Maan ja Fix-planeetan välisen jalkapallo-ottelun, jonne hän luokkatovereitaan yritti epäonnisesti salakuljettaa. Kuun jälkeen matka jatkuu Marsiin ja sieltä kohti viereisiä aurinkokuntia. Bluk-planeetan Palaputran kaupungin markkinoilla retkikunta kokee muutamia kommelluksia väärinymmärryksistä johtuen, ja löytää varsin merkillisen olennon.

Yhtäkkiä jalkoihimme ryntäsi käsittämätön olento. Se näytti tikkujen varassa liikkuvalta karvapallolta ja ylti meitä ehkä polveen. Se oli hämmästyttävän värinen olento – kirkkaan punaisella pohjalla oli valkoisia pilkkuja, kuin kärpässienessä.

– Pitele sitä isä!, sanoi Alissa. Se on karannut joltakulta.
– En kyllä pitele, sanoin minä työntäen taskuuni jo tyhjäksi käyneen lompakon. Ehkei se olekaan eläin, joka etsii kadonnutta otusta. Jos otan sen kiinni, se kutsuu paikalle poliisin koska olen loukannut sitä kun en ole arvannut miten älykäs se on.

Samassa kuitenkin näimme miten punaisen karvapallon perästä kiirehti paksu kaksipäinen käärme, jolla oli sateenkaaren väreissä läikehtivä avaruuspuku.

– Auttakaa, se huusi. Indikaattori on päässyt karkuun!

Punainen pallo yritti kätkeytyä jalkojeni taakse, mutta käärme ojensi yhden sadasta sivulla vipeltävästä jalastaan ja sieppasi karkulaisen. Pallon väri muuttui heti punaisesta keltaiseksi ja se veti kokoon suorat jalkansa.

– Suokaa anteeksi, mikä eläin tämä on? minä kysyin käärmeeltä.
– Ei mikään mielenkiintoinen, vastasi käärme. Me kutsumme tällaisia indikaattoreiksi. Ne eivät osaa puhua, mutta ilmaisevat mielialansa värein. Ne kehittävät hyvin kiinnostavia sävyjä. Ei teillä satu olemaan sokeripalaa?
– Ei ole, minä vastasin.
– Sääli, sanoi käärme ja veti jostakin esiin palan sokeria.

Sokerin nähdessään pallo sävähti lilanväriseksi.

Tästä alkaa tuttavuus indikaattorin kanssa, ja osoittautuu että indikaattorista tulee tarinan kannalta myös olennainen henkilöhahmo. Ehkä ”ei-perinteinen” sellainen, mutta mitä scifiin tulee, niin varsin mallikelpoisen omalaatuinen!

Kaikille teille jotka päätätte tarinaan tutustua, hauskaa matkaa Alissan kanssa!

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Alla arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin Johan Harstadin teoksesta Darlah – 172 tuntia kuussa. Arvio ilmestyi vuoden 2012 viimeisen Onnimannin Puntarissa, eli numerossa 4/2012.

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Suom. Elina Uotila

Karisto 2012

438 s.

Kauhua kuun kamaralla

Norjalaisen Johan Harstadin Darlah – 172 tuntia kuussa on nuorille aikuisille suunnattu kuuaiheinen tieteisromaani. Kolme teini-ikäistä eri puolilta maapalloa saa elämänsä tilaisuuden lähteä kuuhun, kun NASA päättää parannella kuulentojen imagoa.

Kuuretkessä on jotakin outoa alusta saakka. Etenkin kun matkaan lähtijät kokevat ”kummallisia asioita” ennen lähtöä, mutta pitävät epäilyksensä itsellään kuvitellessaan kokevansa harhoja. Vähitellen kasvavaa jännitettä luodaan myös epämääräisyyden avulla, kaikki NASAan sekä kuulentoon liittyvä on hyvin epäselvää.

Darlahin tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta. Tämä voi helposti toimia kokonaisuutta hajoittavana tekniikkana, mutta Harstad hyödyntää taitavasti lukuisien kertovien henkilöhahmojen ääniä. Varsinaisia päähenkilöitä on kolme. Heidän lisäkseen on lukuisia sivuhenkilöitä, joilla on olennainen rooli tarinassa.

Darlah on varsin suoraviivainen ja helppokielinen tarina. Teknillis-tieteelliset termit jäävät vähäisiksi. Teos on myös kuvitettu, mikä auttaa hahmottamaan tarinan kulkua varsinkin kuuasemalla.

Darlah henkii vanhan ajan avaruusseikkailun tunnelmaa. Usein vanhan ajan scifissä oli läsnä myös kauhun elementti, mutta Harstad pistää paremmaksi. Tai pahemmaksi. Kauhu ei vain käväise tarinassa vaan tulee itse tarinaksi. Loppua kohden tunnelma muuttuu suorastaan hyytäväksi. Retkikunta pääsee perille kuuasemalle, mutta lähes välittömästi käy ilmi että jotakin on pahasti vialla.

Kirja on syystäkin luokiteltu nuorille aikuisille. Lapsille tai varhaisnuorille Darlah voi olla melkoinen pala purtavaksi, jopa painajaisten aihe. Vanhempia, myös aikuisia lukijoita – etenkin avaruuskauhun ystäviä – Darlah voisi hyvinkin kiinnostaa.

Johan Harstad on kirjoittanut tarinan, joka totisesti herättelee lukijan tunnetiloja. Pohjoismaiseen scifiin tutustumisen kannalta ajateltuna on erinomaisen hienoa että Darlah on suomennettu.

Maria Loikkanen

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoitin tämän arvion loppukesästä. Sen julkaiseminen jäi Onnimannin vuoden viimeiseen numeroon ilmeisesti tilaan liittyvistä syistä (arvion piti alunperin tulla ulos 3. numerossa). Välillä käy näin, eli kritiikkien julkaisu siirtyy syystä tai toisesta. Tässä tämä nyt kuitenkin on.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2012

266 s.

Kiehtova muutoksen tarina

Emmi Itärannan teksti ”Veden muisti” voitti Teoksen fantasia- ja tieteiskirjoituskilpailun kesällä 2011. Sittemmin voittajakäsikirjoitus julkaistiin nimellä Teemestarin kirja.

Teemestarin kirjan tarina sijoittuu dystopiseen kehykseen, josta käsin kuvataan rankan muutoksen kokenutta vaihtoehtoista tulevaisuuden maailmaa. Pula makeasta vedestä ohjaa kaikkea elämää. Sotilasvalta pitää jäljellä olevia yhteisöjä kovassa otteessa, myös kylää jossa teemestarin tytär Noria asuu.

Dystopinen kehys nivoutuu luontevasti osaksi tarinaa etenkin teoksen päähenkilön Norian kehityskertomuksen kautta. Aikuistumisen kynnyksellä oleva Noria seuraa sukunsa vanhoja perinteitä, ja valmistuu teemestariksi isänsä ohjauksessa. Jos Noria seisoo muutoksen kynnyksellä, niin seisoo myös muu maailma. Sotilasjuntta kiristää otettaan vesipulan äityessä, ja Noria on rankkojen valintojen edessä.

Emmi Itäranta kirjoittaa vahvasti omalla äänellään. Teoksen kieli on versoavan koristeellista. Tekstissä on kohtia, joissa mielessä käy ilmaisu ”runollinen”, mikä on toisaalta kiehtovaa, mutta tekee Teemestarin kirjasta teoksen, joka ei armahda hajamielistä lukijaa. Paikka paikoin teksti vaatii herpaantumatonta otetta, sillä jos huomio harhailee muualle, saattaa lukija pudota äkkiä kärryiltä.

Suomikummaa pulppuilee nykykirjallisuuden kentällä monen kirjoittajan kynästä, mikä luonnollisesti ilahduttaa faneja. Johanna Sinisalolta lähtöisin olevan termi ”suomikumma” on taipuisa kattotermi kotimaisten kirjailijoiden tuottamille fiktiivisille teksteille, joissa liikutaan tieteiskirjallisuuden, fantasian, dystopian ja muiden ns. rajagenrejen maastossa. Siellä liikuttaessa lajityyppimääritelmät helposti risteytyvät, synnyttäen uutta ja ihmeellistä.

Uuden syntyminen näkyy ja tuntuu Teemestarin kirjassa. Emmi Itäranta on hienolla tavalla hyödyntänyt perinteisiä tarina-aineksia esimerkiksi hyvään ja pahaan liittyvien moraalisten valintojen kuvaamisen kautta. Tekstissä nousee esille myös hienoja teknologiaan liittyviä yksityiskohtia teknisen esineistön sekä teknologisesti taantuneen kulttuurin kuvauksen kautta, jotka osaltaan synnyttävät lukijalle mielikuvia siitä minkälaisessa yhteisössä tarinassa eletään.

Tummista tunnelmista huolimatta Teemestarin kirja sopii hyvin myös nuoremmille lukijoille.

Teksti Maria Loikkanen

Muuan uutinen ja muuta mukavaa

Huomasitteko YLEn sivuilla jutun kirjailija Kalle Veirtosta? Tässä linkki uutiseen.

Tulipa hyvä mieli tästä jutusta, siitä että nuortenkirjailijasta tehdään juttua ja että nuortenkirjallisuus on otsikoissa. Etenkin kun jutun sävy on positiivinen – nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua!

Tässä on varmaan myös itsestäänselvyydeltä tuntuva tieto monille meistä. Siis se, että jutussa tuodaan esille, että ”nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua”. Minulle on itsestäänselvää,  että nuortenkirja voi olla huippusuosittu. Joten tuntuu kummalta, että kuinka ”muu maailma” ei voi tällaisesta olla tietoinen esimerkiksi Harry Pottereiden, Twilight -saagan ja monien muiden erittäin suosittujen nuortenkirjojen sekä nuorille suunnattujen kirjasarjojen olemassaolon ja niiden ympärillä pyörineen kohun myötä.

Mutta ehkä moni ei sitten kuitenkaan tiedä tai tule ajatelleeksi, että nuortenkirjakin voi olla suosittu, todellakin huippusuosittu. Joten ei kun vaan lisää positiivista uutisointia. Tuntuu hyvältä lukea kulttuuriin liittyviä positiivisia uutisia, kun tuntuu että niin usein jo otsikossa iskee vastaan teema ”kulttuuri ei tuota ja kulttuuria lakkautetaan” tai jotakin muuta vastaavaa.

Syksy alkaa kääntyä kohti talvea ja lukuväsymys taittua. Talven tulo tuntuu mukavalta kuten aina, vaikka aurinkoa ja lämpöä onkin ikävä. Pidän kaikista vuodenajoista, tasapuolisesti. Okei, no ehkä keväästä kuitenkin eniten. Mutta syksystä myös, iloisista väreistä luonnossa ja pohjoistuulesta joka tuo talven viestiä. Syksyn pimeyden kuljen läpi kynttilöiden, kuuman teen sekä muiden pienten mukavien arkisten asioiden voimalla. Lämmin sauna ja takkatuli auttavat aina nihkeisiin olotiloihin. Myös lukuväsymyksen taittamiseen.

Olen viime aikoina ”taittanut” pari kirjapinoa. Siis lukenut kirjan jos toisenkin, aika monta itseasiassa.  Myös työkirjoja eli arvioitavia kirjoja, mutta paljon muutakin.

Eräs positiivinen yllättäjä oli Ernest Clinen Ready Player One. Kirjoitin kirjasta arvion Sylviin. Linkki arvioon tässä.

Olen paljon parempiakin tarinoita, siis teknisesti ja tyyliltään paremmin toteutettuja tarinoita lukenut. Tarinoita joissa sekä tarinan että kerronnan tasoja on kehitelty sekä hiottu, ja joissa tyyli eli tapa jolla kieltä käytetään ja jolla tarina kerrotaan, räjäyttää tajunnan. Oma kokemukseni oli, että Clinen kirja ei lukeudu tällaisiin teoksiin, mutta jotakin nostalgisen viihdyttävää sen suoraviivaisessa seikkailumeiningissä on. Ja pitkäkin on kuin mikä, joten niille jotka kaipaavat ”monen tunnin kestoista lukuvinkkiä”, Ready Player One on sellainen. Nopeallakin lukijalla menee ainakin ilta tämän parissa.

Kuulaita syyspäiviä!

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

Ohessa Savon Sanomiin kirjoittamani arvio Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Hiekkasotilaista, joka on siis jatkoa Routasisaruksille.

Jälleen kävi niin, että arvio ehti tulla ulos Keskisuomalaisessa ennen Savon Sanomia. Tässä linkki Keskisuomalaisen sivulle.

 

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

WSOY 2012

404 s.

Hiekkasotilaat ravistelevat maailmaa

Hiekkasotilaat on kirjailijapari Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen luoman dystopia-sarjan toinen osa. Routasisaruksista alkanut tarina on edennyt vaiheeseen, jossa palaset alkavat loksahdella vauhdilla paikoilleen.

Sarjassa eletään 2300-lukua. Ihmiskunnasta on jäljellä rippeet. Jäljelle jääneistä suuri osa elää maailmassa, joka osoittautuu olevan harvojen ja valittujen kontrollissa. Pieniä vapaita yhteisöjä on siellä täällä, osa kurjuudessa ja osa piilossa eläen.

Hiekkasotilaiden tarina toimii tematiikan, tapahtumien ja henkilöhahmojen osalta saumattomasti. Avainhenkilöhahmoja sarjassa on lukuisia, joista osa nousee Hiekkasotilaissa sivuroolista ratkaiseviksi toimijoiksi. Roudan sisarukset Utu ja Marras ovat löytäneet oman tiensä, mutta maailma ympärillä on jatkuvassa muutoksessa. Moni henkilöhahmo pohtii miten rakennetaan uusi maailma, jos kaikki haluavat vain omaa parastaan? Uuden maailman rakentaminen on voimallinen teema, jonka lisäksi isoina teemoina toimivat itsenäistyminen, oman tien etsiminen ja rakkaus.

Pientä säröä tarinaan tulee kerronnan kautta, joka rakoilee lähinnä takaumien kohdilla. Takauma on kerrontatekniikka, jossa tarinassa koukataan hetkellisesti ajassa taaksepäin. Hiekkasotilaissa päähenkilöt toimivat kertojina, ja takaumia esiintyy ajoittain kertojan näkökulman vaihtuessa henkilöhahmosta toiseen. Takaumat vaikuttavat siihen, kuinka lukija kokee tarinan ajan kulun, ja tarkkaamaton lukija saattaa näissä kohdin pudota vauhdista. Toisaalta takaumat mahdollistavat henkilöhahmojen vahvan läsnäolon, mikä tukee koko tarinan kehitystä kun hahmot saavat syvyyttä.

Ihmisen ja teknologian suhteen käsittely luo taustakehyksen dystopiselle maailmalle, ja sen lähestyminen eri näkökulmista liimaa kokonaisuuden tiiviisti yhteen. Yhden näkökulman muodostaa tiettyjen henkilöhahmojen erikoisominaisuudet, kuten kyky parantaa tai muodostaa yhteys koneisiin. Mysteeri sen osalta mistä kyvyt juontavat juurensa ja miten henkilöhahmot niitä käyttävät on luonteva ja tärkeä osa juonta, ja pitää lukijan varpaillaan.

Palapeli odottaa ratkaisua. Ovatko ihmiset vapaita valitsemaan, vai ohjaako mystinen ennustus koko maailman tulevaisuutta? Manipuloiko joku tarkoituksella kaikkia ja kaikkea? On jäätävä odottamaan sarjan kolmatta osaa. Tarina kulkee syviin vesiin, kun sota syttyy ja hiekkasotilaat ravistelevat maailmaa. Tiivistunnelmaiseen sarjaan tutustuminen kannattaa aloittaa Routasisaruksista.

Teksti Maria Loikkanen

Ylimenovaihe?

Huomasin Lukuhoukan blogissa ja kirjailija Anne Leinosen blogissa mielenkiintoisen postauksen: yhtäkkiä onkin käynyt niin, että spekulatiivisesta fiktiosta on tullut ns. mainstreamia eli valtavirtakirjallisuutta. Nimenomaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Ajattelin tätä samaa viime syksynä koostaessani nuortenkirjapalstaa Kainuun Sanomiin.  Vähän ärtymyksen kera ajattelin asiaa uudestaan kevään palstaa koostaessani. Ärtymystä herätti se, että oli nimittäin työn takana löytää realistisen kirjallisuuden edustajia palstalla esiteltävien teosten joukkoon. Kyllähän niitä löytyi, mutta välillä haroin hiuksiani ja ihmettelin, että mitenkäs tässä näin on käynyt.

Vielä tätä blogia perustaessani keväällä 2007 tilanne oli aivan toinen, mikä oli yksi syy blogin perustamiseen. Nyt olen jopa alkanut miettiä blogin sulkemista, koska spekulatiivinen fiktio on kotimaassa noussut ottamaan paikkaansa joka mielestäni sille kuuluu. Nousu alkaa vähitellen näkyä myös aikuistenkirjallisuuden puolella. Se on yksi syy siihen, että olen blogin sulkemista miettinyt, koska haluaisin seurata ja pohtia ääneen tilannetta myös aikuistenkirjallisuuden puolella, ja tämä paikka oli alunperin tarkoitettu nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Vaan ehkäpä löydän vielä jonkilaisen kompromissin tässä asiassa. (Jos tulee ehdotuksia mieleen, sanokaa ihmeessä ne myös minulle, etenkin jos joku miettii yhteisöllisiä ratkaisuja! Meiliä voi laittaa osoitteeseen maria.loikkanen(a)gmail.com)

Niin. Mitenkäs tässä nyt sitten näin kävi? 10 vuotta sitten kun aloin kritiikkien parissa työskennellä, tilanne todellakin oli aivan toinen, samoin vielä 2007. Ikään kuin hiipimällä on tapahtunut muutos, jota itse kovasti aikoinaan kaipasin. Kaipasin siis nimenomaan sitä, että saisin ja voisin lukea scifiä, fantasiaa ja ns. rajagenreihin lukeutuvia teoksia myös suomen kauniilla kielellä. Siihen aikaan kun olin teini ja olisin näitä teoksia halunnut lukea, oli ikään kuin jonkinlainen pysähdysvaihe menossa. Ulkomaista scifiä ja fantasiaa ilmestyi jonkin verran aikuistenkirjallisuuden puolella, mutta siinä se melkein olikin. No toisaalta omalla kohdallani se johti siihen, että kolusin läpi kirjaston englannin kielisen osaston, kun olin suomennetut scifit ja fantasiat lukenut. Kielitaito karttui ja englannin kielellä lukemisesta tuli rutiinia. Pidän sitä hyvänä asiana. Mutta jäin kaipaamaan myös kotimaista spefiä.

Anne Leinonen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, että nyt saattaa olla jonkinlainen ylimenovaihe menossa. Uskon että on. 1980-luvun fantasia- ja scifibuumista on jo pitkä aika, ja ehkä tämä jostakin (Pottereista?) lisäpotkua saanut uusi buumi alkanee vähitellen rauhoittua. Käsittääkseni voi jonkinlaisesta spekulatiivisen fiktion buumista tai kolmannesta kulta-ajasta puhua etenkin kansainvälisesti, ja nyt buumin aallot näkyvät myös Suomessa.

Rikkaus ja monipuolisuus on voimavara. En toivo kirjallista maailmaa jossa maaginen ja fantastinen ”hallitsevat kaikkea”, kärjistetysti todettuna. Toivon vain, että ne saavat ja voivat elää tasapainoisesti muiden lajityyppien rinnalla. Olisi hienoa, että jokaiselle olisi jotakin, myös suomen kielellä. Tähän myös uskon, siis siihen että kirjallisuus tulee Suomessa pysymään monipuolisena – myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Uskon tähän siksi, koska kirjailijakenttä on niin kiinnostunut siitä ”missä milloinkin mennään” eli haluaa tiedostaa sen mitä tapahtuu, joten jo tämä seikka itsessään luo tasapainoa.

Lisäksi sosiaalinen media on avannut uudenlaisia vuorovaikuttamisen ja kanssakäymisen muotoja, eli lukijoillakin on mahdollisuus olla kirjailijoiden kanssa tekemisissä aivan eri tavalla kuin ennen, esittää kysymyksiä ja kommentoida. Sekin voi olla joissakin tapauksissa työn kannalta hedelmällistä.

Näiden pohdintojen myötä oikein hyvää alkavaa kesää kaikille, lukuiloa ja rentoja hetkiä!

Kirjoitusprojekti

Kirjoittamisesta kiinnostuneille tiedoksi: käykää kurkkaamassa Rising Shadow-sivuston tiedotetta.

Risingin Tarinatehtaassa alkaa talven 2012 kirjoitusprojekti. Projekti on avoinna uusille ja vanhoille käyttäjille kirjoittajakokemukseen katsomatta. Kirjoitusaikaa on 19.2.2012 asti.

Sivustolla on linkki tarkempiin kirjoitusprojektin tarkempiin ohjeisiin.

Näppäimistö sauhuamaan! 😉

« Older entries