Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

Mainokset