Urpukas

Kirjoitin Savon Sanomiin myös Tuulia Ahon hienosta teoksesta Urpukas.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

186 s.

Tuulia Ahon uutuusteos sykkii elämää

Tuulia Aho on tuonut raikkaita tuulia kotimaisen fantasiakirjallisuuden kentälle Kuikansulka -esikoisteoksestaan lähtien. Kirjailija on löytänyt oman äänensä, mikä luo työlle lujan pohjan, kuten uutuusteos Urpukas osoittaa. Urpukas kuljettaa lukijan kertomuksen äärelle, jossa hienolla tavalla uusiokäytetään fantasiakirjallisuuden perinteisiä elementtejä.

Urpukas on tarina maanläheisestä kansasta, joka kompastuu omaan ahneuteensa. Metsäkansa elää kylässään unohtaen kunnioittaa ihmisen ja luonnon liittoa. Halveksunta luontoa kohtaan nousee esille erilaisuuden edessä, ja kohdistuu niihin jotka ovat kuten Urpukas: puoliksi ihminen ja puoliksi haltia. Kylään iskevän tappavan taudin myötä Urpukas on kuitenkin ainoa, kuka kylän asukkaita pystyy auttamaan.

Eheät ja yksityiskohdiltaan rikkaat tarinakokonaisuudet ovat iso osa Ahon tekstien voimaa. Edeltäjiensä lailla Urpukas pitää sisällään paljon, etenkin fantasialle tuttuja teemoja yksilön kasvamiseen ja vastuun kantamiseen, omien pahimpien pelkojen kohtaamiseen ja niiden voittamiseen liittyen. Urpukas on kaunis kasvutarina, samalla myös tarina ystävyydestä sekä perheen ja yhteisön merkityksestä.

Tuulia Ahon tekstien raikkaus kumpuaa osaltaan anglosaksisesta tarinaperinteestä: teksteissä on kaikuja ikivanhoista eurooppalaisista mytologioista, joiden juuret ulottuvat tarinoihin maailman luomisesta. Urpukas on tästä hieno esimerkki. Paikoin kirjailijan kirjoittamat lauseet muistuttavat runomaista loitsujen laulantaa, jonka myötä tarina sykkii elämää. Yhdistettynä pohjoismaisen tarinaperinteen aineksiin tällaiset kertomukset ovat vastustamattomia etenkin myyttisistä tarinoista kiinnostuneille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisillekin.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Veden alla

Kirjoitin Savon Sanomiin lyhyehkön arvion Kat Fallsin teoksesta Veden alla. Mielenkiintoinen tarina vedenalaisesta tulevaisuuden maailmasta, suosittelen 😉

Kat Falls: Veden alla

Suomentanut Arja Gothoni

Tammi 2011

319 s.

Elämää pinnan alla

Amerikkalaisen Kat Fallsin esikoisteos Veden alla imaisee mukaansa. Seikkailuhenkinen romaani kuvaa ekokatastrofin kokenutta maailmaa. Meren pinta on noussut, ja maailman maa-alueiden pinta-ala on pienentynyt rajusti. Ihmiset etsivät uusia mahdollisuuksia veden alta.

Fallsin tapa kertoa tarinaa on sopusuhtaisen toimintapainotteinen. Teoksen minäkertoja ja päähenkilö Ty on 15-vuotias nuori mies, jonka kautta lukija saa tiiviin kosketuksen elämään pinnan alla. Näkökulmaa ”Yläpuolella” eli maan päällä asuvien elämään tarjoaa Gemma, joka on tullut vedenalaiseen maailmaan etsimään veljeään. Ty ei ole koskaan tavannut ketään Gemman kaltaista, ja Gemmalle veden alla oleva maailma yhtäaikaa käsittämättömän hieno sekä pelottava paikka.

Tarina keskittyy Ty’n ja Gemman keskinäiseen suhteeseen sekä siirtokunnan elämän kuvaamiseen nuorten näkökulmasta. Miksi siirtokunnat elävät yläpuolisen maailman orjuudessa? Miksi niiden asukkaita pelätään? Mihin Gemman veli on kadonnut ja miksi? Ty ja Gemma etsivät vastauksia, jotka saattavat tarjota siirtokunnille mahdollisuuden parempaan elämään.

Fallsin esikoisteos herättelee lukijaa elämän monimuotoisuuteen sekä siihen, että sydämen kuunteleminen voi vaikeuksista huolimatta avata oven parempaan tulevaisuuteen. Tervehenkinen ja oivaltava kertomus, suositeltavaa lukemista etenkin seikkailutarinoita kaipaaville!

Teksti Maria Loikkanen

Näkökulmakysymyksiä – Alexandra Suuri

Välillä tulee eteen arvioitavia teoksia, joiden kanssa ”revin hiuksia päästäni”. Laura Lähteenmäen Alexandra Suuri oli yksi näistä. ”Revin hiuksia päästäni” -olotilan syy? Harvoin käy niin, että en ole lainkaan tyytyväinen siihen arvioon, jonka jostakin teoksesta maailmalle lasken. Alexandra Suuren kohdalla kävi jotakuin näin. Teos on erittäin moniulotteinen, mikä puolestaan on erittäin positiivista, mutta kritiikkien kirjoittamista silmällä pitäen moniulotteisuus voi joskus olla ”äärimmäisen haastavaa”, näin lempeästi sanottuna 😉

Oman osansa tästä ”riittämättömyyden tunteen” herättämästä ahdistuksesta (= koin riittämättömyyden tunnetta siitä, että en osaa kirjoittaa teoksesta sen ansaitsemalla tavalla) herätti etenkin se, että kuinka ihmeessä kirjoitan teoksesta tekemättä juonipaljastuksia? Juonipaljastuksia pyrin välttämään viimeiseen asti arvioita kirjoittaessani. Mitä iloa lukijalle on kirjasta, jos joku kertoo etukäteen mitä teoksessa tapahtuu? Niinpä. Toki tästä voi olla eri mieltä, mutta itse koen menettäväni hyvän tarinan ilon, jos saan tietää etukäteen mitä siinä tapahtuu tai miten tarina päättyy.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä tarinan kanssa: realistisen kertomuksen päähenkilönä ja minäkertojana toimii 16-vuotias Alexandra. Tyttö asuu isänsä ja äitipuolensa kanssa, jotka ovat päättäneet ottaa hollantilaisen vaihto-oppilaan vuodeksi perheeseen asumaan. 17-vuotiaan pojan, Timin. Sekä isä, mutta etenkin äitipuoli ovat innoissaan asiasta, vaan eivät ehkä ole ajatelleen aivan loppuun asti mitä tarkoittaa se, että vieras ihminen muuttaa kokonaiseksi vuodeksi perheeseen asumaan. Etenkin kun isä ja äitipuoli eivät puhu kovin hyvää englantia, ja tästä syystä Alexandran harteille lankeaa ”kommunikointivastuu”.

Timin saapumisesta käynnistyy tapahtumien ketju, joka monin paikoin vaikuttaa rehellisen kommunikaation puutteen synnyttämiltä väärinkäsityksiltä – teoksen henkilöhahmot tulevat hyvin lähelle ”aitoja ja oikeita ihmisiä” halujensa ja toiveidensa kautta, mutta kuten elävässä elämässäkin usein käy, he eivät osaa puhua toistensa kanssa siten että ymmärtäisivät toinen toisiansa. Kirjan kommellukset voisivat olla paikka paikoin jopa hauskoja, elleivät ne värittyisi kovin usein niin negatiivisesti Alexandran havaintojen kautta – tarkoittaen siis sitä, että Alexandra joka on minäkertoja, suhtautuu hyvin negatiivisesti moneen asiaan, johon voisi myös (edes yrittää) suhtautua positiivisesti.

Monesta syystä voi sanoa, että Alexandra suuri on loistoteos. Kyseessä on (todella moniulotteinen) kertomus, jossa tarinarakenne itsessään luo toimivan perustan itse tarinalle: 1) kertomus alkaa nykyajasta, palaa menneeseen jossa selvitetään mistä ”kaikki sai alkunsa”, ja sieltä palaa takaisin nykypäivään. 2) Alexandra minäkertojan roolissa luo toimivan kehyksen tarinalle sekä mahtavasti jännitteitä tarinaan 3) Teoksen muut henkilöhahmot on rakennettu hienolla tavalla, koska huolimatta siitä että ne ovat sivuhenkilöitä, niiden inhimillinen monimutkaisuus nousee hienolla tavalla esille, ja yhteisvaikutuksessa Alexandran henkilöhahmon kanssa syntyy moniulotteisuutta 4) tarinan tapahtumat kietoutuvat toimivalla tavalla osaksi rakennetta, rakenne palvelee tarinaa.

Kirjoitin melko kriittiseen sävyyn Alexandran henkilöhahmosta, syystä että koin tämän 16-vuotiaan nuoren naisen ja minäkertojahenkilöhahmon hyvin itsekkäänä ja negatiivisena persoonana. Tarinaa lukiessa syyt ja seuraukset alkavat avautua, ja lukijalle tulee selväksi Alexandran pitkään kehittyneet turhautumisen tunteet, jotka kohdistuvat lähinnä omaan isään sekä äitipuoleen, mutta alkavat yksi toisensa jälkeen pulpahdella mätäpaiseiden tavoin pintaan vaihto-oppilasveli Timin saavuttua. Timi on ikään kuin katalyytti, joka laukaisee perheessä muhineen mädän. Tim huutakin jossakin vaiheessa Alexandran kanssa riidellessään tytölle päin naamaa jotakuin sellaista kunhan ”pääsisi tästä hullujen huoneesta pois”. Paha kyllä, Timin henkilöhahmo on kaiken lisäksi sellainen, että hän ilmeisesti juoruilee asioista melkolailla kaikille, ja ihmiset eri tahoilla jäävät siihen uskoon, että Timin tulkinnat asioista ovat ”totuus”. Alexandra kokee Timin lähes alusta alkaen manipuloivana ja laiskana hyväksikäyttäjänä, asia jota ei lainkaan auta se, että Tim on ilmeisen ihastunut Alexandraan.

Timin ja Alexandran keskinäisen suhteen kuvaileminen oli yksi arvion kirjoittamisen vaikeimmista asioista, ja juurikin siinä koin riittämättömyyden tunnetta. Onneksi voin purkaa asiaa täällä auki, mutta silti. Itse tulkitsin tarinaa siten, että Tim oli jossakin määrin ihastunut Alexandraan ensi hetkestä lähtien. Persoonina he eivät kuitenkaan löytäneet yhteistä säveltä missään vaiheessa, ja koska Alexandra itse toimii tarinan minäkertojana, ja tarinassa kuvaillaan välillä varsin yksityiskohtaisesti ”Alexandran suunnitelmia olla Timille äärimmäisen julma”, aloin jossakin vaiheessa kypsyä tytön henkilöhahmoon. Tarinatasolla ajateltuna tällainen tapa kuvata ja kertoa tarinaa, siis henkilöhahmon sisäisen elämän kuvaus, on kuitenkin erittäin hieno: tätä kautta Laura Lähteenmäki on pystynyt koostamaan todella intensiivisen ja voimakkaasti elossa olevan tarinan. Alexandran sisäinen elämä on voimakasta, ja Lähteenmäki onnistuu sen kuvauksessa hienosti – etenkin kuvatessaan tilanteita, joita Alexandra on monesti ns. ”suunnitellut mielessään valmiiksi”, ja jotka menevätkin täysin eri tavalla kuin mitä hän on suunnitellut – toisin sanoen tyttö itse toistaa samaa kuviota/käytösmallia kuin hänen vanhempansa: toivoo ja uneksii jostakin asiasta, mutta kun todellisuus osoittautuu toiseksi, ei pysty käsittelemään asiaa lainkaan. Klassinen projisoinnin malli – Alexandran henkilöhahmo projisoi muihin omia toiveitaan ja pelkojaan, ja kun homma menee puihin, tyttö ei pysty kantamaan vastuuta, vaikka kuitenkin syyttää koko ajan esimerkiksi omaa isäänsä ja äitipuoltaan siitä, että he eivät kanna vastuuta asioista, vaan dumppaavat kaiken Alexandran niskoille.

Henkilöhahmojen keskinäinen ”käytösmalli” on sinänsä klassinen – kolme narsistia samassa talossa, joista kukaan ei pysty katsomaan peiliin. Narsisti on voimakas sana, mutta kertomusta lukiessa käy ilmi, että niin Alexandrassa kuin tämän isässä ja äitipuolessakin on eri tavalla esille tulevia vahvoja narsistisia piirteitä, joita he ruokkivat toisissaan ”jatkuvassa negatiivisessa kehässä”, minkä myötä nämä piirteet vahvistuvat. Sinänsä hauskaa on se, että kun kuvioihin ilmestyy Tim, jossa on myös vahvoja narsistisia piirteitä, menee pakka aivan sekaisin, ja loppujen lopuksi hajoaa käsiin. Mitä tämä tarkoittaa, sen voi jokainen selvittää itse lukemalla kirjan. 😉

Mitä Timin ja Alexandran suhteeseen tulee, koin huonoa omaa tuntoa koska kirjoitin Alexandran henkilöhahmosta, että tämä ”pitää kynsin ja hampain taisteluasemistaan kiinni”. Huono omatunto johtui siitä, että teoksessa oli muutamia sellaisia kohtauksia, joissa ”jonkun olisi pitänyt tehdä jotakin”. Toisin sanoen jonkun aikuisen olisi pitänyt puuttua asioihin ja viheltää peli poikki. Eikä jättää nuoria kantamaan vastuuta asioista, joista nuoret eivät A) välttämättä lainkaan pysty kantamaan vastuuta B) joista nuoret eivät välttämättä edes ymmärrä mikä on niin sanotusti oikein ja väärin, koska tunteet käyvät niin kuumina, että ei edes haluta ymmärtää. Esimerkiksi kirjan loppupuolella tapahtunut Timin yöllinen visiitti Alexandran huoneessa oli eräs tallaisista asioista, ja Alexandran katkeruus asian johdosta – vaikka ”säikähdyksellä selvittiinkin”, on täysin ymmärrettävää. Henkilökohtaista rauhaa ja koskemattomuutta on häiritty ovelalla ja äärimmäisen itsekkäällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä omassa kodissa, jossa pitäisi voida olla turvassa. Mutta kuinkas kirjoitat tällaisesta piskuiseen kritiikkiin, ilman että kirjoitat tällaista sepustusta alustukseksi? Niinpä. Joten tein päätöksen jättää koko tämän kyseisen yöllisen episodin pois.

Edelleen tekee mieli jatkaa Alexandran henkilöhahmon ruotimista, ja pohtia mm. sitä, olisivatko asiat voineet etenkin Timin kanssa mennä paremmin, jos tyttö olisi suhtautunut poikaan positiivisemmin? Jos hän olisi yrittänyt erilaisia lähestymistapoja ja etenkin kommunikoinut asioista isälleen ja äitipuolelleen eri tavalla? Tätä voi pohtia, ja tässäkin mielessä Alexandra Suuri on mahtavaa luettavaa – teos herättelee lukijassa paljon asioita, tai ainakin sen pitäisi herättää. Minusta teoksen kohdalla on kerrassaan sopivaa pohtia näkökulmakysymyksiä – kuinka paljon erilaisia näkökulmia tarinan myötä nousee esille. Ennen kaikkea eräs ”vaihtoehtoteoria”: nyt tarina kerrotaan Alexandran näkökulmasta. Mitäpä jos tarina kerrottaisiin vaikkapa Timin tai Alexandran isän tai äitipuolen näkökulmasta? Niinpä niin. Voisi olla toinen ääni kellossa – näkökulmaa vaihtamalla asia monesti muuttuu aivan toiseksi.

Laura Lähteenmäki: Alexandra Suuri

Lähteenmäki Laura: Alexandra Suuri

WSOY 2010

Vahva ja voittamaton?

Alexandra on 16-vuotias nuori nainen, jonka perheeseen saapuu hollantilainen vaihto-oppilas Tim. Alexandran osalta yhteiselämä pyörähtää käyntiin tulkin roolissa, sillä isä ja äitipuoli eivät juurikaan puhu englantia. Alexandra auttaa, neuvoo ja luopuu omista jutuistaan tuskaantumiseen asti auttaakseen Timiä. Joka puolestaan ei vaikuta pätkääkään kiinnostuneelta mistään, mikä ei liity hauskan pitämiseen. Kaikkein vähiten perheen yhteisistä pelisäännöistä. Alexandralla on käsillä koettelemusten vuosi.

Laura Lähteenmäki kuvaa realistisesti Alexandran näkökulmia tilanteisiin, joissa vanhemmat ”kovasti toivovat asioita”, mutta eivät syystä tai toisesta pysty toteuttamaan ”unelmien perhe-elämää” vaihto-oppilaan kanssa. Roolit kääntyvät päälaelleen sitä mukaa kun isä pakenee ongelmatilanteita sanomalehden suojiin, ja äitipuoli hösöttää asioita, jotka ärsyttävät sekä Timiä että Alexandraa. Alexandra huomaa elämänsä hajoavan palasiksi pala palalta – tyttö kokee joutuvansa tahtomattaan ”elämän uhriksi”, vastuunkantajaksi asioissa, joissa vastuu kuuluisi aikuisille.

Alexandra Suuri on monitasoinen kertomus nuoresta naisesta sosiaalisen paineen alla. Kiinnostavaa on se, että Alexandra ei halua edes kuulla muiden mielipiteitä, vaan pitää kynsin ja hampain kiinni ”vahvan ja voittamattoman” roolistaan – parempi taistella ja hävitä, kuin antaa periksi mille? Myötätunnolle? Sympatialle? Toisen ihmisen tuntotilojen kuuntelemiselle, edes pieneksi hetkeksi?

Kirjailija Laura Lähteenmäki kuvaa oivaltavasti ristiriitaisia tilanteita sekä eri henkilöhahmojen tunnetiloja. Alexandran vaikeudet herättävät lukijassa sympatiaa, mutta taisteluasemiin tarrautuminen ja niistä kiinni pitäminen väen vängällä tuo pelkkää kurjuutta hänen elämäänsä. Ehkäpä kyse on sekä nuoruuden että äärimmäisen jääräpäisyyden yhdistelmästä, sekä sen oppimisesta, että elämässä asiat eivät aina suju siten kuin itse haluaisi.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä Alexandra Suuren kanssa. Suositeltavaa lukemista kaiken ikäisille!

Teksti Maria Loikkanen