Onnittelut!

Onnittelut Esko-Pekka Tiitiselle Finlandia Juniorin johdosta! Villapäät siis palkittiin.

Voittajan onnitteleminen tuntuu aina siinä mielessä ristiriitaiselta, että tulee suljettua muut ehdokkaat, ja ylipäänsä koko kirjallisuuden kenttä, jossakin määrin pois. Vaikka se ei todellakaan ole tarkoitus.

Onnittelut joka tapauksessa! Hyvä ystäväni totesi näin: ”Mahtavaa, että pitkän linjan kirjailija palkitaan! Eläköön kotimainen nuortenkirjallisuus!”

Yhdyn edelliseen täydestä sydämestä!

Jorma Ranivaaran Skeittaaja -sarja

Taannoin esittelin lyhyesti Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen ja Skeittaaja kakkosketjussa. Innostuin Ranivaaran kirjoista tavattuani kirjailijan työn merkeissä tuossa jokin aika sitten. En ole aikaisemmin lukenut Ranivaaran tekstejä, joihin sittemmin olen tutustunut – sekä aikuisten että lapsille ja nuorille kirjoitettuihin kirjoihin. Suosittelen kaikille!

Tulee aina mieletön fiilis kun löytää jotakin uutta, etenkin jotakin sellaista joka rikkoo omia lukutapoja ja tottumuksia – mitä meikäläinen skeittaamisesta tosiaan tietää, ei yhtään mitään. 😉 Pojille suunnattua kirjallisuutta on tullut luettua aina, se ei ole uutta. Mutta nykyään, kun aika on enemmän kortilla, sitä tahtoo jumittua vanhaan tuttuun genreen (scifi, fantasia) liian helposti. Joskus myös työn puolesta. Joten tämän vuoksi ilahduin suunnattomasti havahtuessani siihen tosiasiaan, että Ranivaaralla on hyvinkin laaja tuotanto – joka pitää sisällään myös nuortenromaaneja.

Ranivaara on kirjoittanut myös muita kuin skeittaaja-aiheisia nuortenromaaneja, kuten Kisko, kisko Koskinen (1977), Raamit ränniin (1979), Koskinen ja veitsenteroittaja (1982), sekä nuorille suunnatun novellikokoelman Pelurit (1989).

Skeittaaja-sarjan aloittaa Skeittaajan kesäloma (1991). Sarjan toinen kirja on Skeittaaja kakkosketjussa (1992), jonka jälkeen tulevat Skeittaaja lumilaudalla (1993) sekä Keskiyön skeittaaja (1994). Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja on Skeittaajan paluu (2004). Minulta jäi lukematta Skeittaajan kesäloma ja Keskiyön skeittaaja, ja yritän saada ne luettavaksi myöhemmin. Kolmen luetun Skeittaaja-kirjan perusteella arvelin kuitenkin pystyväni kirjoittamaan pienen yleisluontoisen katsauksen Skeittaaja-sarjasta. Harakkalaivue oli myös mainiota luettavaa.

Skeittaaja-sarjan neljän ensimmäisen kirjan pääosassa on 12-vuotias Tomi Järvinen. Tomilla on monia harrastuksia, joista skeittaaminen on tärkein. Sen ohessa tulevat jääkiekkoilu ja myöhemmin etenkin lumilautailu, johon on kehittynyt hyvä pohja skeittaamisessa.

Kirjojen kerronta on fokalisoitu päähenkilön näkökulmasta, eli tarinaa kerrotaan Tomin näkökulmasta. Tarinan tapahtumat soljuvat sulavasti nuoren miehen ajatusten läpi, runsaan huumorin kera. Huumori on Skeittaaja-sarjan kirjoissa ehdottomasti se tekijä, joka koukutti minut sarjan pariin. Huomasin haluavani lukea seuraavan kirjan jo ennen kuin olin saanut edellistä loppuun. Skeittaaminen kiinnosti myös, muistan lapsuudestani skeittilaudoilla pyörivät pojat, mutta laji jäi kuitenkin itselleni etäiseksi. Enkä ole koskaan päässyt siihen sisälle. En myöskään lumilautailuun, minkä vuoksi Skeittaaja lumilaudalla oli kiintoisa lukukokemus. Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Skeittaajan paluu on oikeastaan sarjan kirjoista ainoa, jonka kohdalla oli vaikeuksia skeittaus-termistön kanssa. Termistön esille ottamisen Ranivaara on tosin, kirjan rakennetta silmällä pitäen, hoitanut tyylikkäästi siten, että lapsi selittää isälleen mitä mikäkin tarkoittaa. Tail slide revertit, frontside olliet, manualit, tuplaflipit, nose slidet, nollie kolmoset ja kaiken maailman termit vilisevät kirjan loppupuolella, kun isä istuu pojan ja tämän kaverin kanssa Proskate-kisoja.

Sarja ei ole pelkkää huumorin varaan rakennettua kohellusta ja lautojen kanssa sohimista. Kirja kirjalta Ranivaara rakentaa kuvaa ajattelevasta nuorisosta, joka joutuu harrastuksensa vuoksi vähän väliä jonkinlaiseen konfliktiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Nuorten miesten maailmaa tuodaan esille muutenkin kuin pelkän harrastuksen kautta. Tomin maailma koostuu perheestä, kavereista, koulun käynnistä ja erilaisista tapahtumista – niin sanotun normaalin nuoren normaalista arjesta. Eri kirjoissa nousee esille erilaisia teemoja: koulukiusaaminen, ulkomaan matka (ja maailman avartuminen), erilaiset haasteet ja niihin vastaaminen (mm. jääkiekon ja lumilautailun aloittaminen), tyttöihin suhtautuminen, vanhempien keskinäiset suhteet.

Yhteiskuntakritiikki on myös lievissä olomuodoissa läsnä Skeittaaja-teksteissä, etenkin Skeittaajan paluussa, jossa paikallinen yhteisö ei mitenkään haluaisi hyväksyä skeittaajia keskuuteensa. ”Niiden myötä kun lisääntyy huumekauppa, rikollisuus, huliganismi” ja vaikka mikä. Nuoret käyvät vastaiskuun, ja järjestävät mielenosoituksen – tosin hyvin asiallisen sellaisen. Nuorien ja vanhojen, ja hiukan siltä väliltäkin olevien yhteiseloa kuvataan riemuisalla tavalla, kuinkas muuten kuin runsaalla huumorilla maustettuna.

Henkilöhahmojen kuvaus oli asia josta erityisesti pidin sarjassa. Kuva Tomin vanhemmista, ja ylipäänsä kaikista muistakin kirjojen henkilöhahmoista rakentuu Tomin näkemyksen ja kuvauksen kautta. Isä on rento, ja ehkä vähän hiljainenkin mies, äiti taas toimelias ja puhelias – paikallisen radion toimittaja. Vanhemmat eivät nouse kirjoissa loppupeleissä kovin isoon rooliin, mutta ovat koko ajan jossakin taustalla, aina läsnä. Tomin isä on siinä mielessä enemmän läsnä kuin äiti, että isä kuskaa poikia harrastuksiin ja eri tapahtumiin. Lisäksi isä on aina se, keneltä kysytään rahoitusta uusien lautailutarvikkeiden hankintaan, jos omat rahat eivät riitä. Pikkuveli Teemu on myös olennainen osa perhettä, ja tärkeä myös Tomille, vaikka Teemu on vielä vauva. Tomin mielestä Teemu on hyvä jätkä. Tomille tyypillisesti tekstissä puhutaan ”jätkistä ja tyypeistä”: tyyppi teki sitä, tyyppi otti aika lunkisti, jätkä vähän mähelti, ja niin edelleen.

media1

Tarinan aika kulkee luontevasti eteenpäin sarjassa. Sarjan viimeisen kirjan, Skeittaajan paluun pääosassa on Tomin pikkuveli Teemu, josta on kasvanut 12-vuotias nuorimies. Järvisen perhe on muuttanut Turusta Kuopioon, koska äiti on Kuopiosta kotoisin. Tomi asuu vaimonsa, lapsuuden ystävänsä Martta Modernin kanssa Turussa, ja heille on syntymässä esikoinen. Teemu etenee elämässään isoveljen jalanjälkiä seuraten, eli skeittaamalla. Kuten edellä jo tuli esille, kirja keskittyy kuvaamaan skeittaajien yhteiseloa ympäröivän yhteiskunnan kanssa – kun vähän joka suunnalta nokitaan, haukutaan, ja jopa lyödään, nuoret päättävät tehdä asioille jotakin.

Suosittelen lämpimästi kaikille, Jorma Ranivaaran kirjat ovat korkeatasoista kotimaista lasten ja nuorten kirjallisuutta!

Kritiikistä

Seuraavassa muutamia kritiikkiä koskevia mietteitä.

Olen herännyt huomaamaan että kaikki eivät pidä kriitikoista. Käytän ilmaisua ”herännyt”, koska pitkän aikaa ajattelin kriitikon työn olevan työtä siinä missä muutkin työt – etenkin siinä mielessä, että siihen ei liity sen kummempia negatiivisia tai positiivisia kaikuja. Mutta ilmeisesti asia ei ole aivan näin yksiselitteinen. Ilmeisesti jo pelkästään sanassa kriitikko on jotakin sellaista, joka niin sanotusti saa monien ihmisten ”niskakarvat” nousemaan pystyyn.

Heräämiseen on vaikuttanut moni asia. Viimeisimpänä jokin aika sitten mediassa esillä ollut lista arvostetuimmista ammateista, jossa kriitikon työ käsittääkseni sijoittui häntäpäähän. Hiukan tämän jälkeen kahvittelin erään itselleni tuntemattoman henkilön kotona. Talon isäntä avasi kahvipöytäkeskustelun jotakuinkin näillä sanoilla: ”Niin, kriitikoksihan varmaan ryhtyvät kaikki ne jotka eivät itse pysty taidetta tuottamaan”. Asiasta syntyi varsin eloisa keskustelu. 😉

Puhuimme kahvipöydässä myös suomalaisesta kulttuurista ylipäänsä. Mm. siitä kuinka kritiikki yleensä ymmärretään suomalaisessa kulttuurissa. Pöydässä, jonka ympärillä istui kaikkiaan neljä ihmistä, vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kritiikki (koskien kritiikin olemusta yleensä eikä vain taiteiden alueella) hyvin helposti muodostuu lähes pelkästään negatiiviseksi kommentoinniksi, jossa ei välttämättä ole mitään rakentavaa. Kahvipöydässä vallitsi myös melkoinen yhteisymmärrys siitä, että suomalainen kulttuuri on herkkää arvostelulle. Ehkäpä johtuen juuri siitä, että sanalla kritiikki tuntuu olevan varsin voimakas negatiivinen kaiku. Kyseessä on eräänlainen kierre: jos kritiikki on aina negatiivista, ja joskus menee jopa haukkumisen puolelle, ei ihmekään jos kritiikki ei kiinnosta ja/tai siihen suhtaudutaan negatiivisesti.

Tähän liittyy Markku Envallin esseekokoelma, jonka taannoin bongasin Paavon blogista. Nyt Envallin kyseinen kritiikkiä koskeva essee on luettu. Jos kiinnostaa, se löytyy Markku Envallin kokoelmasta Synnyttämässä ja muita esseitä. WSOY 1999.

———–

Envallin näkemykset kriitikon ja kritiikin ”vihattuudesta” ovat yhtä aikaa kiinnostavia ja masentavia. Hän tuo esille jaon taidemaailman ja mediamaailman välillä: ”Kritiikki voi pelastaa kunniansa vain palvelemalla taiteen asiaa. Parhaimmillaan kritiikki on osa taidemaailmaa, silloin se tunnustaa tehtäväkseen valaista ja tulkita taidetta sekä edistää sen harrastusta. Mutta liian usein se antautuu osaksi mediamaailmaa. Halutessaan tiedottaa taiteen uutuuksista media on valinnut tavakseen niiden arvioimisen, arvottamisen. Uutisarvo perustuu epäkohtaan, vikaan menoon.” (Envall 1999: 175)

Yllä mainittu kahvipöytäkeskustelun avaus kietoutuu Envallin esseeseen monessakin kohdassa. Envall tuo esille mm. Mika Waltarin näkemyksiä kritiikistä, ja avaa niitä lukijalle: ”Olen ottanut todesta Mika Waltarin neuvon, ettei kirjailijan koskaan pidä ryhtyä polemiikkiin arvostelijaansa vastaan. Kiusaus voi olla kova ja varmuus oikeassa olosta ehdoton. Silti taiteilijan on viisaampaa jatkaa työtään niin hyvin ja oikein kuin pystyy ja jättää loput matalammille ja korkeammille voimille”.

Waltarin perustelu saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: ’polemiikkiin antautuessaan kirjailija alentuu arvostelijan tasalle ja menettää asemansa luovana taiteilijana.’ Perustelu nojaa periaatteeseen, että taiteilija on aina arvostelijan yläpuolella. (Kuulen äänekkäitä vastaväitteitä.) Tämä on hierarkiattomalle ajallamme vierasta puhetta, mutta pitää silti paikkansa. Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki. (Kuulen raivoisia vastaväitteitä.) Perustelu on selvä: taide instituutiona on ikivanha ja elintärkeä, kritiikki taas on sen seuraus mediamaailmassa ja sellaisena kirjaimellisesti taiteen loinen. Vailla taidetta mahdoton.

Kriitikko tuntee taiteen alapuolisen asemansa, vaikka ei voi sitä tunnustaa. Kun hän kirjoittaa kielteisiä arvosteluja, hän tarvitsee niitä myös nostamaan statustaan taiteilijaan. Jos hän tietää, miten huonosti taiteilija menetteli, sekä miten tämän olisi sen sijasta tullut menetellä, hän on taiteilijaa viisaampi. Mutta hän on myös tätä parempi taiteilija – in spe vaikkei in re.

Hän opettaa taiteilijaa itse osaamatta. Häneltä on kysyttävä, miksei hän tee itse, jos kerran tietää taiteilijaa paremmin, kuinka on tehtävä. Hänen vastauksensa ei voi sisältää sitä tosiasiaa ettei hän osaa; hän vastaa olevansa kriitikko ja pysyvänsä lestissään.” (Envall 1999: 176-177)

——-

En tunne Markku Envallin muita tekstejä (luin kokoelmasta vain tämän esseen, yritän palata muihin myöhemmin) enkä tiedä syitä siihen miksi kritiikkiä koskevasta esseestä on muotoutunut – sanoisinko ”hiukan katkeran” oloinen. Essee oli monessakin mielessä hämmentävää luettavaa. Minusta se sisältää kovin surullisen näkemyksen kritiikistä ja kritiikin olemuksesta: tulkitsin Envallin tekstiä siten, että kritiikki on halveksittavaa, jos ei muuta niin sen vuoksi, että kriitikko ei koskaan pysty siihen samaan mihin taiteilija. Tulkitsin tekstin myös siten, että kritiikki käsitetään lähinnä negatiiviseksi asiaksi – haukkumiseksi. Omasta mielestäni tällaiset tekstit eivät ole kritiikkejä – palaan tähän hiukan myöhemmin uudelleen. Ihmettelin myös Envallin ajatusta siitä, että kriitikolla ei ole itsekritiikkiä: jos ei ole valmis ottamaan vastaan kritiikkiä, niin en kyllä tiedä mitä kirjoittamisesta tulee, etenkään kritiikkien kirjoittamisesta. Kyllähän asioista pitäisi voida keskustella. Itsekritiikkiä tarvitaan jos ei muuta niin sen vuoksi, että eihän kriitikko ole mikään Jumala, ja ennen kaikkea koska taide on erittäin subjektiivinen kokemus. Kriitikon näkemys taiteesta on vain yksi subjektiivinen näkemys muiden joukossa. Ja ylipäänsä: eikö jokainen taiteen kokija ole omalla tavallaan kriitikko?

Eniten kyseisessä esseessä pisti silmään yleistäminen: Envall esittää kritiikkiä ja etenkin kriitikkoja koskevat näkemyksensä siten, että niiden perusteella syntyy käsitys kriitikko-nimisestä laumaeläimestä, jonka laumassa kaikki toimivat samalla tavoin. Että poikkeuksia ei ole olemassa. Tällainen ajattelutapa iskee minuun aina erittäin masentavana.

Kieltämättä Envallin essee oli omalla kohdallani masentavaa luettavaa myös siksi, että aloin pohtia oikeutusta omaan työhöni: minkä vuoksi ylipäänsä teen tätä? Senkö vuoksi että koska en itse pysty parempaan, ja koen tarvetta arvostella muita? Senkö vuoksi että minulta tilataan juttu, ja se on yksinkertaisesti tehtävä koska muuten pöydässä ei ole leipää? Vaiko ”rakkaudesta taiteeseen”, joka Envallin mukaan on kriitikon suurin ja samalla surkein puolustuspuhe: ”koska se on sadistin rakkautta”. (Envall 1999: 179)

Taannoin, suunnilleen heti Alas taikavirtaa -blogin avatessani, määrittelin oman käsitykseni kritiikistä: on olemassa kritiikkejä, ja on olemassa kritiikkejä. Jälkimmäisellä viittaan juuri sellaisiin hyvin negatiivisiin, joskus suorastaan pahansuopiin teksteihin, joissa ei yleensä esitetä kritiikille minkäänlaisia asianmukaisia perusteluja, ja jotka voidaan jo pelkästään tästä lähtökohdasta käsin varustaa leimalla ”epäpätevä tai asiaton kritiikki”. Hämmästyttävää kyllä tällaisiakin raapustuksia näkee aina silloin tällöin. En millään muotoa pysty suhtautumaan tällaisiin teksteihin asiallisina kritiikkeinä: jos teksti käsittelee lähes kaikkea muuta kuin arvioitavaa teosta, ja jos siinä ei anneta minkäänlaisia perusteluita esitetyille mielipiteille, ei tällaisella tekstillä yksinkertaisesti ole kritiikin kanssa mitään tekemistä. Siinä tapauksessa jos tällaiseen tekstiin vielä liittyy negatiivista kirjoittelua, kyseessä yleensä on niin sanottu ”pahansuopa” kirjoitus, jolla on nähdäkseni vain ja ainoastaan yksi tarkoitus: halu pahoittaa taiteilijan mieli.

Heräämiseeni ei liity minkäänlaisia säikähdyksiä. Oma suhteeni kritiikkiin – ja eteenkin sanaan kritiikki – on ollut pitkä ja vaikea johtuen monenlaisista negatiivisista mielikuvista joita olen kritiikkiin liittänyt. Etenkin opiskeluaikoina erilaiset tilaisuudet joissa tekstejä käsiteltiin olivat joskus lähes tuskallisia kokemuksia. Silloin, aloittelevana opiskelijana, alkoi ymmärtää sen, että ehkäpä sitä hiukan ymmärtää jostakin asiasta jotakin, mutta ei kuitenkaan vielä niin kovin paljoa. Tästä johtuen monet tekstit olivat varsinaisia räpellyksiä, ja muut opiskelijat repivät niitä rikki varsin hanakasti. Tavalla jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista rakentavuutta. Negatiivisuutta kylläkin. Tällaiset, mahdollisesti koulutaipaleen eri vaiheisiin liittyvät kokemukset, etenkin jos niitä on useita, saattavat luoda kritiikistä varsin mörkömäisen kuvan, ja joskus tällaisia mielikuvia on vaikea rikkoa. Tässä mielessä jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn Envallin esseen kritiikistä sisältämän negatiivisen sävyn ja mielikuvan. Haluaisin kuitenkin ajatella että negatiivisuus ei ole kritiikin olemus.