Ritva Toivola: Anni Unennäkijä

Ritva Toivolan Anni Unennäkijä ilmestyi viime kesänä. Teos on jatko-osa Tuomas Karhumielelle. Oheisen arvion kirjoitin Onnimannin 4/2011 Puntariin.

Ritva Toivola: Anni Unennäkijä

Tammi 2011

246 s.

Uni näkijää opastaa

Anni Unennäkijä on jatkoa palkitulle Tuomas Karhumielelle, jossa kievarin renkipoika Tuomas muuttui karhuksi vedettyään lumotun karhunnahkan ylleen. Kievarin omistajien tytär Anni auttoi Tuomasta tämän seikkailussa, ja nuorista tuli hyviä ystäviä.

Anni Unennäkijän kehyskertomuksena toimii Annin paluu Kellojärven kievariin kaupungista, jossa hän on ollut piikomassa ja pohtimassa mitä isona haluaisi tehdä. Jännitystä elämään tuo se, että Anni näkee toistuvasti Kurmo-noidan aarteesta kertova unta. Aarre kutsuu tyttöä ja Tuomasta luokseen.

Nuorten itsenäistyminen on teema, johon aarteen etsintä nivoutuu. Annin ja Tuomaksen motivaatio Kurmo-noidan aarteen löytämiseksi on osaltaan myös se, että he saisivat paremmat mahdollisuudet elää itsenäistä elämää. Seikkailujensa myötä nuorien itsetuntemus ja sitä kautta myös itseluottamus, on lisääntynyt roimasti. Luottamusta tarvitaankin, sillä Kurmo-noidan aarteen etsinnässä on yllätyksiä luvassa.

Ison sivuteeman muodostaa kyläläisten ja kievarilaisten suhtautuminen kylän erakkoeläjiin. Anni ja Tuomas saavat tietää, että kylillä haudotaan pahaa Räpylä-Niemiselle, ystävälliselle erakkoeläjälle. Kansanparantaja Suo-Saaran lailla Räpylä-Niemisellä on hyvin läheinen suhde luontoon ja luonnon henkiin, mikä ei miellytä kaikkia kyläläisiä. Anni ja Tuomas eivät yliluonnollisina pidettyjä asioita hätkähdä, ja pitävät heikompien puolta. Tapahtumien tiimellyksessä alkaa seljetä Kellojärven kievarin, Annin ja Tuomaksen sekä Räpylä-Niemisen tulevaisuus.

Ritva Toivola on kirjoittanut yli 30 lasten ja nuorten kirjaa. Pitkän linjan kirjoittajan ominta alaa ovat satu ja fantasia, mikä näkyy myös Anni Unennäkijässä. Toivola nivoo taitavasti yhteen vanhaa suomalaista kansanperinnettä uskomuksineen sekä epäluuloineen, luoden samalla kuvan entisajan maaseudun elämästä. Tuomas Karhumielen tavoin Anni Unennäkijä kuvaa historiallista suomalaista talonpoikaismaisemaa, johon fantasia sekoittuu etenkin kansanuskomusten kautta luontevalla tavalla. Tätä matkantekoa on ollut ilo seurata.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Kirjoitin pitkästä aikaa ihan ”artikkeli artikkelin” spekulatiiviseen fiktioon liittyen. Artikkeli ilmestyi Onnimanni-lehdessä muutama viikko sitten (Onnimanni 3/2011).

Teksti Maria Loikkanen

Sysilouhista Tähystäjäneitoon

Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Spekulatiivinen fiktio on elänyt nousukautta 2000-luvun taitteen jälkeen. Spekulatiivinen fiktio, eli spefi, on yhä useammin käytetty yleisnimitys fantasiakirjallisuudesta, tieteiskirjallisuudesta eli scifistä, kauhufantasiasta, sekä maagisesta realismista. Vaikka genrellä on Suomessa jo pitkään ollut luja pohja, 1980-90-luvuilla käännöskirjallisuus hallitsi alaa. Maailmalla sittemmin vallinneen fantasiabuumin vanavedessä kotimainen spefi on noussut vahvasti, etenkin lasten ja nuorten kirjallisuuden kentällä.

Spefi on vankalla pohjalla

Kotimaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa on onneksi aina ollut vahvoja ja persoonallisia kirjoittajia, näin myös spekulatiivisen fiktion saralla. Spefiä ovat vieneet eteenpäin pioneerit, jotka kokeilevat tekstien teemoilla, rakenteilla sekä henkilöhahmoilla rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi Sari Peltoniemi, Anu Holopainen, Ritva Toivola ja Ilkka Auer ovat pitkän linjan kirjoittajia, jotka ovat avanneet monipuolisia uusia maailmoja lukijoille. Sen sijaan että teoksissa tarjoiltaisiin tiettyihin näkökulmiin sidottuja moraalisia opetuksia avaruusseikkailujen tai fantasiatarinoiden muodossa, kotimaisista lapsille ja nuorille kirjoitetuista teoksista löytyy syvyyttä ja haastetta, joka viehättää myös aikuisia lukijoita.

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua -sarja on malliesimerkki vahvasti omaäänisestä ja moniulotteisesta kotimaisesta fantasiasta, jossa kuvataan sekä yksilön että yhteisön muutosta. Kertomuksen päänäyttämönä toimii fantasiamaailma, jossa tarinan päähenkilö saa tietää omaavansa maagisia kykyjä, ja joka kasvaa aikuiseksi tietäen joskus kohtaavansa pahuuden, joka pitää voittaa. Klassisia fantasiakirjallisuuden aineksia hyödyntäen Auer on luonut vaikuttavan tarinakokonaisuuden urautumatta toistamaan jo kirjoitettuja kertomuksia. Persoonallinen tarina yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen.

Genre blending

Kirjoittajien kokeilunhalua on palvellut myös ”genre blending”, eli lajityyppien keskinäinen vuorovaikutus, joka on toiminut vahvana pohjana uuden luomiselle. Näin myös Ritva Toivolan teoksissa. Tuotteliaan kirjoittajan tekstien painopiste on satu- ja fantasiateksteissä. Toivolan teoksissa Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva ulkomaailmasta tullut paha pyrkii valloittamaan Anubis-planeetan ja orjuuttaman sen asukkaat, jotka kuitenkin ryhtyvät vastarintaan. Teokset muodostavat itsenäisistä tarinoista koostuvan trilogian, jossa fantasian ja scifin ainekset luovat tarinarakenteille vahvan pohjan. Toivolan uusimmissa teoksissa Tuomas Karhumielessä sekä Anni Unennäkijässä spekulatiiviset elementit yhdistyvät kiinnostavalla tavalla suomalaiseen talonpoikaishistoriaan.

”Genre blendingin” myötä spekulatiivisen fiktion sisällä on tapahtunut myös eriytyvää kehitystä. Siitäkin huolimatta kuinka vähän Suomessa scifiä ilmestyy, on usein scifin alalajiksi luokiteltu dystopia alkanut selvästi erottua omaksi lajityypikseen. Dystopialle on tyypillistä tarinamaisema, jossa kuvataan tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa. Seita Parkkolan teokset Viima ja Usva ovat osaltaan avanneet tietä dystopian omaäänisyyden kehittymiselle ja oman suunnan löytämiselle. Vahvaa pohjustusta tekevät myös Anne Leinonen ja Eija Lappalainen Routasisaruksissa, jossa spekulatiivisen fiktion eri lajityypit sekoittuvat iloisesti, luoden vahvan kokonaisuuden. Routasisarukset ottaa oman paikkansa dystopian edustajana.

Ominaispiirteitä

Fantasiakirjallisuuden osalta spekulatiiviselle fiktiolle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen, kuten luontoon ja yliluonnollisiin olentoihin liittyvien tarinoiden monipuolinen uusiokäyttö, joka on rikastuttanut kotimaista spefiä suuresti. Timo Parvelan Sammon saaga on oiva esimerkikki kotimaisesta fantasiasarjasta, jonka tarina koostuu sekä nykyajan että menneen ajan suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen palasista. Hienoa on myös se, että asiaan kuuluvat taistelukuvaukset ovat osa Sammon saagaa, mutta itse tarina ei jää taistelun jalkoihin.

Kotimaisen spefin saralla ilmestyy selkeästi enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia. Aikuisille suunnattu scifi tai fantasia on harvinaisempaa. Esimerkiksi Helena Wariksen esikoinen Uniin piirretty polku ja teoksen jatko-osa Sudenlapset edustavat aikuisille suunnattua realistista fantasiaa. Realistiselle fantasialle on ominaista tarinamaailman tapahtumien joskus jopa rehevän suorasukainen kuvaus, ehkäpä tämän katsotaan olevan nuorisolle liikaa.

Kotimaisen aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välinen raja vaikuttaa monesti veteen piirretyltä viivalta. Etenkin nuorten kirjallisuuden luokitteluun liittyvä kursailu kummastuttaa välillä. Suomessa kuitenkin ilmestyy vuosittain lukuisia lapsille ja nuorille suunnattuja ulkomaisia spefi-teoksia, joiden tarinat pitävät sisällään käsittämättömän määrän väkivaltaa. Näin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogiassa, sekä Rick Riordanin Percy Jackson -teoksissa. Siinä missä monissa ulkomaisissa spefi-kertomuksissa on paljon väkivaltaa, kotimaiselle spefille on tyypillistä rauhallisempi ote tarinan tapahtumien tasolla.

Esikoiskirjailijat ja spefi

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion vahva nousu näkyy myös esikoiskirjailijoiden teoksissa. Yhä useampi esikoiskirjailija kirjoittaa spefiä. Antti Halmeen esikoinen Markus Light ja palautuspullon henget on avaus humoristisen seikkailufantasian saralle, siinä missä kirjailijan seuraava teos Tulileikit johdattelee lukijaa shamanistisen maailman salaisuuksiin.

Maria Turtschaninoffin Arra ja Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija ovat esikoisteoksia, joissa fantasiateemat kulkevat käsi kädessä sadun elementtien kanssa. Moniulotteiset tekstit tarttuvat isoihin teemoihin kuten perheen ja läheisten merkitykseen, joita käsitellään koskettavilla tavoilla tarinan kautta. Molemmat teokset saivat Finlandia Junior -ehdokkuuden. Hanna van der Steen puolestaan tutustuttaa esikoisteoksessaan Ennustus lukijan ”terrypratchett” -tyyppiseen huumorifantasiaan, jossa leikitellään myös sadun elementeillä.

Uusia suuntia

Kotimaista ja ulkomaista spekulatiivista fiktiota ilmestyy nykyään monilta kustantajilta. Kotimaisen spefin hedelmällisistä ajoista kertoo myös Kustannusosakeyhtiö Teoksen järjestämä fantasia- ja scifi -kilpailu, jollaista ei ole Suomessa järjestetty aikoihin. Kilpailun tulokset julkistettiin 2011 Finnconissa, voiton vei Emmi Itäranta teoksellaan Veden muisti. Veden muisti ilmestyy Teokselta keväällä 2012.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion tuoreimpia rajanylityksiä on Anneli Kannon ja Terhi Rannelan kirjoittama Tähystäjäneito, joka aloittaa kolmiosaisen fantasiasarjan. Molemmille kirjoittajille fantasia on uusi aluevaltaus. Spekulatiivinen fiktio elää Suomessa positiivista muutoskautta rohkeiden ja osaavien kirjoittajien ansiosta.

Ritva Toivola: Turmankukka, Rautalintu, Ruosteusva

Joulun 2010 lukemistossani oli monenmoista, myös Ritva Toivolan teokset ”Turmankukka, Rautalintu sekä Ruosteusva”. (Turmankukka, Tammi 1998; Rautalintu, Tammi 2000; Ruosteusva, Tammi 2001). Ohessa muutamia mietteitä teoksia koskien.

Turmankukka on kertomus Anubis-planeetasta, jolle putosi kauan sitten pahoja voimia sisältävä meteori, Turmankukka. Pohjoisessa asuva mamottikansa kahlitsi Turmankukan vuoreen, jonne se unohdettiin satojen vuosien ajaksi. Lumen kaupungissa asuvat Mirik, joka kuuluu mamottikansaan, sekä etelän maista pohjoiseen tullut orpo vaeltaja Anisa, tutustuvat Turmankukan legendoihin Lumen kaupungin omituisten tapahtumien myötä. Mustavyöt, kaupungissa yhä enemmän valtaa itselleen kahmivat ”huligaanijoukot”, ovat saaneet haltuunsa jotakin, jonka avulla he käännyttävät yhä enemmän ihmisiä puolelleen – ihmisiä, joiden halutaan lähtevän sotaan ja sotimaan. Mutta ketä vastaan?

Rautalintu ja Ruosteusva ovat Turmankukan itsenäisiä jatko-osia, jotka kuvaavat Mirikin ja Anisan jälkeisen sukupolven aikaa. Molemmat teokset toimivat Turmankukan tavoin itsenäisinä kertomuksina, mutta ovat myös jatko-osia toisilleen. Rautalinnun pääosissa ovat Mirikin pojat Kiisla ja Ulmos, joiden keskinäiset välit nousevat yhdeksi teoksen punaiseksi langaksi – onko mamottiheimon päällikkyys niin suuri asia, että se turmelee veljesten välit? Ehkäpä, etenkin jos toinen veljeksistä joutuu turmankukan vaikutukselle alttiiksi, turmankukan, joka turmelee ihmisten mielet alistamalla näiden tahdon oman tahtonsa alle.

Ruosteusvan tarinan pääosassa on soturin tien valinnut nuori Ulmos, sekä Simpukkasaarilta kotoisin oleva nuori Feea, joka Ulmoksen tavatessaan saa tietää olevansa yksi sinihopean sotureista, jotka on kutsuttu taistelemaan turmankukan turmelevaa valtaa vastaan.

Ritva Toivolan trilogia on mielenkiintoinen katsaus ”fantasiaan jossa eletään suljetussa maailmassa”. Termi viittaa fantasiakertomukseen, joka tapahtuu omassa itsenäisessä maailmassaan, eli maailmassa ”josta ei ole pääsyä muihin maailmoihin tai todellisuuksiin”. (Esim. Harry Potter -sarja on esimerkki fantasiasta, jossa liikutaan eri maailmoiden ja todellisuuksien välillä. Fantasiamaailmojen ”avoimuutta ja suljettuutta” kuvaamaan on kehitelty lukuisia termejä, mm. primääri ja sekundääri fantasiamaailma, joista voi lukea lisää mm. Maria Nikolajevan väitöskirjasta The Magic Code, tai esim. teoksesta Fantasian monet maailmat BTJ 2004). Itse käytän tässä termiä ”suljettu fantasiamaailma” pitääkseni asian kohtalaisen yksinkertaisena.) Anubiksen planeetan kansat ovat eläneet kaikessa rauhassa planeetallaan, kunnes ulkoavaruudesta saapuu eräänlainen elämänmuoto, valloittaja, jota Anubiksen kansat eivät ensin edes miellä elämänmuodoksi. Turmankukka, meteoriitti, on kuitenkin jonkinlainen vieras elämänmuoto, jonka tarkoituksena on ottaa hallintaansa Anubiksen muut elämänmuodot, ja turmankukka tekee näin kylvämällä epäsopua Anubiksen kansojen keskuuteen.

Teossarja on uskoakseni suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta kuten joululomalla huomasin, teossarjasta voi hyvinkin nauttia myös me ”hiukan” vanhemmat lukijat. Teksteissä oli paljon elementtejä, joista nautin, mm. yllätyksen elementti. Vaikka fantasialle tyypillinen hyvän ja pahan taistelun teema tuo mukanaan omat perinteiset ja ennalta-arvattavat piirteensä, on teokset kuitenkin rakennettu siten, että lukija jaksaa myös yllättyä tarinan saamista käänteistä. Pidin kovasti Anubiksen maailmasta, samoin siitä että Turmankukan tarina tarina jatkuu itsenäisissä jatko-osissa nuorempien sukupolvien myötä, joille kuitenkin on välitetty perimätietoa heidän vanhemmilleen sattuneista, etenkin Turmankukkaan liittyvistä tapahtumista.

Eritoten pidin teosten voisiko sanoa pohdiskelevasta luonteesta, jolla tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka trilogian ydinteema onkin hyvän ja pahan välinen taistelu, tarinat itsessään ovat paljon muutakin kuin taistelua ja mäiskettä. Maailmassa ilmestyy paljon fantasiakirjallisuutta, josta moni kertomus tuntuu sortuvan siihen, että ”niissä ei ole mitään ideaa”. Makuasioita nämä seikat varmasti myös ovat – itse taidan kuulua niihin lukijoihin, jotka kaipaavat teokselta muutakin kuin ”aivotonta mäiskettä”. Tästä näkökulmasta havainnoituna pidin Toivolan trilogiasta kovasti, koska esimerkiksi veljesten välinen, mamottiheimon johtajuuteen liittyvä epäsopu, oli mielestäni kuvattu Rautalinnussa tavalla, joka toi esille kummankin veljen asiaan liittyvät näkökulmat. Jossakin toisessa tarinassa asiassa olisi voitu ratkaista miekan avulla sen kummempia selittelemättä. Rautalinnussa tuli esille johtajuuteen liittyvät moniulotteiset seikat, kuten esim. se, että kansan tai heimon johtaja on myös paljon muutakin kuin ”pelkkä soturi”, että ihmisten johtaminen on vaativa pesti, ja että hyvältä johtajalta vaaditaan paljon muitakin ominaisuuksia kuin fyysisesti isoja ja vahvoja lihaksia. Kärsivällisyyttä, harkitsevaisuutta ja arviointikykyä muiden asioiden muassa. Tarinassa ei kuitenkaan myöskään vähätelty sotureita tai heidän ominaisuuksiaan, vaan tuotiin selkeästi esille se, että jokaiselle löytyy oma paikkansa, ajan myötä.

Tarinan kolmas osa Ruosteusva jatkaa omalla tavallaan näiden kysymyksien esille nostamista ja esittämistä, kuvaten samalla myös soturin pitkää ja kivistä tietä. Sekä sitä, että soturin elämä ei aina ole pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan pitkien matkojen päähän vaeltamista, kärsivällistä odottamista sekä omien voimavarojen käytön harkitsemista, sillä parhainkin soturi voi hävitä ”varman taistelun”, mikä ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan oikein ja harkita koska, missä ja miten voimiaan käyttää. Itse taistelu on monesti pieni osa sodan kokonaisuutta, ja joskus saattaa käydä myös niin, että soturi avaa tietä jollekulle toiselle, joka ratkaisee sodan lopputuloksen.

Paljon tämän tyyppisiä heräsi ja nousi pintaan Toivolan trilogian, sekä sen innokkaiden soturihenkisten päähenkilöiden myötä, päähenkilöiden joiden kokemukset olivat kuitenkin hyvin erilaisia kuin mitä nämä henkilöhahmot itse odottivat. Sodan ja sen kuvaamisen myötä trilogiassa kuvataan myös kiinnostavaa fantasiamaailmaa, joka koostuu erilaisista heimoista ja heidän kaupungeistaan. Teossarjan päähenkilöt vaeltavat Anubiksen maailmassa säilyttäen päähenkilöiden aseman koko kertomuksen matkalta, tosin muutamat kiinnostavat sivuhenkilöhahmot vierailevat aina silloin tällöin tarinassa tuoden siihen lisäulottuvuutta.

Kaiken kaikkiaan Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva olivat mielenkiintoisia tuttavuuksia, ja omalta osaltani aionkin jatkaa Ritva Toivolan teoksiin tutustumistani. Muistuttelen lukijoita myös jokin aika sitten ilmestyneestä Tuomas Karhumielestä, Ritva Toivolan kirjoittamasta hienosta kotimaisesta fantasiatarinasta, jossa suomalainen kansanperinne yhdistyy hienolla tavalla fantasiatarinaan! Innoittavia lukuhetkiä!