Muutoksen syöveri

Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.

Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.

Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.

(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)

Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.

Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.

Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.

Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?

Työllä jota rakastaa?

Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.

(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)

Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.

Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.

Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.

Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.

Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?

Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.

Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.

maankatkematx500

Tarina maasta ja sen väestä

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Otava 2008

Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.

Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).

Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.

Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.

Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).

Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)

Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.

Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.

Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.

Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.

Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.

Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.

Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.

Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.

Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)

Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.

Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.

Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.

Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.

Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.

Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.

Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.

Lukekaas taas

Linkkivinkkaan taas Grafomanian puolelle, jossa on käynnissä kiintoisa keskustelu nuortenkirjallisuuden arvottamisesta. Tai siis nuortenkirjallisuuteen liittyvästä arvottamisesta. Kuinka sitä arvotetaan suhteessa aikuisten kirjallisuuteen.

Äh. Nyt on kieli solmussa. Menen suosiolla nukkumaan.

Mutta käykää kuitenkin lukemassa ja kommentoimassa jos ehditte.

Lappu kaulaan

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. 😉

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä ”lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen ”oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen ”oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!