Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Savon Sanomiin kirjoittamani arvio ehti näemmä taas ilmestyä Keskisuomalaisessa ennemmin kuin Savon Sanomissa. Tällä kertaa kirjoitin arvion Siiri Enorannan uutuusteoksesta Painajaisten lintukoto. Linkki juttuun tässä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

330 s.

Painajaisten lähteillä

Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto on tarina, jossa unet muuttuvat todeksi, ja jossa harva asia on sitä miltä ensialkuun näyttää. Ei edes tarinan päähenkilö Lunni, joka näyttää ihmiseltä, mutta on kuitenkin jotakin muuta.

Lunni taittaa matkaa maailmassa, jossa tapahtuu painajaismaisia asioita. Tarinamaisema on unenkaltainen, minkä vuoksi kokonaisuudesta on vaikea saada kiinni. Lukija tietää saman minkä Lunnikin, ja kun tämä on eksyksissä, lukija hapuilee hänen kanssaan.

Ymmärtääkseen mistä Painajaisten lintukodossa on kyse saa tehdä sivukaupalla töitä. Tämä ei ole huono asia, mutta selkeitä merkityksiä hakeva lukija ei välttämättä jaksa tarinaa loppuun asti kahlata.

Kirjoittajana Siiri Enoranta rakentaa eheitä, omaäänisiä sekä syvästi persoonallisia tekstejä. Painajaisten lintukoto on persoonallinen ja omaääninen, mutta jää rakenteen osalta rikkinäiseksi. Rakenne ontuu, koska tarinan palaset ovat levällään liian pitkään. Voimakas loppukiri ei tuo tasapainoa.

Teoksen teemoissa toistuu kärsimys ja kuolema. Tapa, jolla Enoranta kirjoittaa ne läsnäolevaksi on kaunis, jopa runollinen. Tapahtumien tasolla kärsimys ja kuolema on karua, mutta osana teoksen tyyliä ja tunnelmaa hyvin voimallista, etenkin henkilöhahmokuvauksen kautta.

Henkilöhahmokuvaus on Enorannan vahvuus, mikä näkyy ja tuntuu etenkin Lunnin hahmossa. Lunni peilaa rakkauttaan tyttöön, joka on kone. Voiko olento, joka ei ole ihminen, rakastaa? Ja vielä konetta? Fantasian keinoin kerrotun tarinan juuret löytyvät Pinokkio-sadusta, jossa itseään etsivän päähenkilön hartain toive on tulla ihmiseksi.

Painajaisten lintukoto on mielenkiintoinen askel Enorannan tuotannossa, joka pistää miettimään kuinka kohderyhmä, eli nuoret lukijat kokevat tekstin. Ehkä tarinan on tarkoitus herätellä, sillä valmiita merkityksiä teksti ei anna. Kaikki jää avoimeksi. Helposti tulee mieleen, että teos on nuortenkirjan puvussa oleva aikuisten romaani.

Maria Loikkanen

Muuan uutinen ja muuta mukavaa

Huomasitteko YLEn sivuilla jutun kirjailija Kalle Veirtosta? Tässä linkki uutiseen.

Tulipa hyvä mieli tästä jutusta, siitä että nuortenkirjailijasta tehdään juttua ja että nuortenkirjallisuus on otsikoissa. Etenkin kun jutun sävy on positiivinen – nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua!

Tässä on varmaan myös itsestäänselvyydeltä tuntuva tieto monille meistä. Siis se, että jutussa tuodaan esille, että ”nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua”. Minulle on itsestäänselvää,  että nuortenkirja voi olla huippusuosittu. Joten tuntuu kummalta, että kuinka ”muu maailma” ei voi tällaisesta olla tietoinen esimerkiksi Harry Pottereiden, Twilight -saagan ja monien muiden erittäin suosittujen nuortenkirjojen sekä nuorille suunnattujen kirjasarjojen olemassaolon ja niiden ympärillä pyörineen kohun myötä.

Mutta ehkä moni ei sitten kuitenkaan tiedä tai tule ajatelleeksi, että nuortenkirjakin voi olla suosittu, todellakin huippusuosittu. Joten ei kun vaan lisää positiivista uutisointia. Tuntuu hyvältä lukea kulttuuriin liittyviä positiivisia uutisia, kun tuntuu että niin usein jo otsikossa iskee vastaan teema ”kulttuuri ei tuota ja kulttuuria lakkautetaan” tai jotakin muuta vastaavaa.

Syksy alkaa kääntyä kohti talvea ja lukuväsymys taittua. Talven tulo tuntuu mukavalta kuten aina, vaikka aurinkoa ja lämpöä onkin ikävä. Pidän kaikista vuodenajoista, tasapuolisesti. Okei, no ehkä keväästä kuitenkin eniten. Mutta syksystä myös, iloisista väreistä luonnossa ja pohjoistuulesta joka tuo talven viestiä. Syksyn pimeyden kuljen läpi kynttilöiden, kuuman teen sekä muiden pienten mukavien arkisten asioiden voimalla. Lämmin sauna ja takkatuli auttavat aina nihkeisiin olotiloihin. Myös lukuväsymyksen taittamiseen.

Olen viime aikoina ”taittanut” pari kirjapinoa. Siis lukenut kirjan jos toisenkin, aika monta itseasiassa.  Myös työkirjoja eli arvioitavia kirjoja, mutta paljon muutakin.

Eräs positiivinen yllättäjä oli Ernest Clinen Ready Player One. Kirjoitin kirjasta arvion Sylviin. Linkki arvioon tässä.

Olen paljon parempiakin tarinoita, siis teknisesti ja tyyliltään paremmin toteutettuja tarinoita lukenut. Tarinoita joissa sekä tarinan että kerronnan tasoja on kehitelty sekä hiottu, ja joissa tyyli eli tapa jolla kieltä käytetään ja jolla tarina kerrotaan, räjäyttää tajunnan. Oma kokemukseni oli, että Clinen kirja ei lukeudu tällaisiin teoksiin, mutta jotakin nostalgisen viihdyttävää sen suoraviivaisessa seikkailumeiningissä on. Ja pitkäkin on kuin mikä, joten niille jotka kaipaavat ”monen tunnin kestoista lukuvinkkiä”, Ready Player One on sellainen. Nopeallakin lukijalla menee ainakin ilta tämän parissa.

Kuulaita syyspäiviä!

Helsingin kirjamessuista ja kirjakehuja

Grafomaniasta bongasin yhden osan Helsingin kirjamessujen ohjelmaa: jos kiinnostaa kuunnella ja tavata grafomaanikkoja, eli Grafomania-blogin kirjoittajia, klikatkaa linkkiä ja pääsette tästä heidän messuohjelmaansa.

Mitä kirjakehuihin tulee, tähänkin sain potkua Grafomaniasta. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä tuli ja meni, mutta voin kai silti kehua 😉 Tästä pitäisi tosiaan ottaa tapa, ja kehua oikein kunnolla joku kotimainen lapsille tai nuorille suunnattu teos/teossarja aina silloin tällöin.

Antaumuksella kehun Maria Turtschaninoffin tuotantoa. Hänen kirjansa ovat pölläyttäneet tunteita pintaan, saaneet vatsan kipristymään jännityksestä, kyyneleen nousemaan silmäkulmaan. Etenkin Arra. Ilokseni huomasin, että Marialta on tullut uusi teos, Anaché, jonka lukemista en malttaisi odottaa. Hävettää myöntää, mutta ruotsin kauniin kielen taitoni on niin ruosteessa, että en voi ruotsinkielistä alkuteosta ainakaan arvostelukappaleena lukea. Kirjoittaakseni teoksesta arvion pitää odottaa suomennosta. Aion kuitenkin hankkia Anachésta myös ruotsinkielisen teoksen ja verrytellä kielitaitoani.

Toisena kehun Tove Janssonin Muumeja. Sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähemmälle, mutta kirjat ovat hyllyssä. Semmoinen kovakantinen paketti, jossa on sisällä ihanat pienet pehmeäkantiset Muumi-kirjat. Olen aina pitänyt Muumeista. Janssonilla oli kyky kertoa tarinaa tavalla, joka oli yhtä aikaa yksinkertainen mutta syvällisen oivaltava. Paradoksaalista, mutta näin olen sen kokenut. Ehkä muut kokevat toisin. Oli miten oli, Muumeista olen aina saanut hengenravintoa tiettyihin mielialoihin, ja usein myös naurun kaivettua esille hetkinä, jolloin naurua ei tahdo löytyä. Varsinkin kertomus joulusta, ja siitä kuinka Muumiperhe herää kesken talviunien koko Muumilaakson kohistessa ja tohistessa tulevasta joulusta, on erityisen hersyvä. Yritän lukea tarinan aina joulun alla, jotta ei tulisi tohistua liikaa 😉

Mukavaa syksyistä viikkoa kaikille laadukkaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden parissa – etenkin kirjamessuilla!

Palautumista, vaikkakin keskeneräistä

Jatkuva lukeminen väsyttää joskus. Tulee kohtia, jolloin ei pysty tarttumaan kirjaan. Kun työkseen lukee ja kirjoittaa lukemastaan, joskus siihen kaikkeen yksinkertaisesti väsyy.

Kesä 2012 oli siitä hyvä, että sain keskittyä aivan muuhun kuin lukemiseen ja kirjoista kirjoittamiseen. Lisäksi sain tutustua minulle uuteen kirjastoon. Se on aina ilo, tutkimusmatka täysin uuteen. Minusta Heinävedellä on laadukas kirjasto. Lukuväsymystä oli kuitenkin kesällä sen verran, että kirjastokäynnit jäivät vähäisemmiksi kuin olin ajatellut.

Jälleen kerran huomaan, että lukuväsymys paranee itsestään, kunhan annan sille aikaa. Tässä auttoi myös se, että siinä missä muut lomailivat kesällä, minä vasta palailen lomiltani arkeen. Kesä hujahti työn merkeissä, ja nyt syys-lokakuussa lomailtuani huomaan, että syksylle ajoittuva lepojakso itseasiassa sopii minulle aivan erinomaisen hyvin. Lapin reissu oli mannaa, varsinkin kun sen kruunasi upea ruska ja hienot kelit.

Syksy on hyvää aikaa palautumiselle ja tarinoiden maailmaan heittäytymiselle. Sateet ja etenkin aikaisin pimentyvät illan kannustavat käpertymään sohvan nurkkaan ja tarttumaan kirjaan.

Kirjapinossa on monta keskeneräistä tarinaa. P.R. Morrisonin Tuulenkesyttäjä (WSOY 2006) houkutti ja koukutti hyvän kerran. Tarinan tunnelma muistutti minua ”kunnon vanhan ajan seikkailusta” mystisillä elementeillä höystettyinä. Palapelin kaltainen arvoitus, jota lukija saa aukaista sivu kerrallaan.

Kuinka seikkailu päättyy, sitä en tiedä, koska tarina on osaltani vielä kesken. Toivon rauhaisaa, pimeää ja sateista syysiltaa, jolloin voin uppoutua tarinaan kaikessa rauhassa sateen ropinaa kuunnellen. Jatko-osan Aaltomatkaaja säästän joulun pyhiksi. Harmittaa kun en saanut Tuulenkesyttäjää luettua kerralla, liikaa kaikkea muuta tuli samaan syssyyn. Jouluna on yleensä aikaa lukea vaikka koko päivän, joten Aaltomatkaaja odottakoon tällaista päivää.

Katja Kaukosen Odelma (WSOY 2011) ja Vihkivedet (WSOY 2012) kutsuivat lukijaa kiivaasti. Tartuin Odelmaan kokeakseni että tarina ei kuitenkaan ollut minulle. Jokin siinä oli sellaista, joka karkoitti luotaan. Harmitti, mutta kaikki ei ole kaikille. Vihkivedet tuntui enemmän omalta, etenkin kun voi lukea novelli kerrallaan. Loppuun asti en näidenkään tarinoiden osalta ole vielä päässyt, jäävät odottamaan sopivaa hetkeä.