Alas taikavirtaa

On semmoinen ”puolitankomainen” olo: silmät lupsuvat koska väsyttää niin paljon, ja noin yleensä ottaen elämä tuntuu ”puolitankomaiselta”. On paljon asioita mitä pitäisi tehdä, sekä työhön että tulevaan jouluun liittyen, mutta nyt ei vaan irtoa. Joten päätin kohdentaa jäljellä olevan energian retuperällä olevan blogin päivittämiseen.

Luettavien kirjojen pino on melkoinen. Työn puolesta olen lukenut kotiseutuhistoriaa: Marjatta Tavi on kirjoittanut ja toimittanut hienon omakustanteen Lapsuus laineilla, joka kertoo Säämingin Laukansaaren elämästä 1930-50 -luvuilla. Vaikka kirjassa keskitytään kuvaamaan Tavin suvun historiaa, saa elämä saaristossa myös yleisemmällä tasolla kasvot tarinoiden kautta. Pidän kirjasta kovasti, koska olen koko elämäni liikkunut Laukansaarea ympäröivällä vesialueella, Pihlajavedellä, Saimaan sydämessä. Vaikka en virallisesti ”veskansaa” olekaan, eli saaresta kotoisin, silti aihe on hyvin läheinen ja tärkeä.

Tutustuin jonkin aika sitten työni puolesta kirjailija Anneli Pääkköseen, joka asuu näillä seuduilla. Itse asiassa hän asuu kirjailijapariskunta Marja-Liisa Vartion ja Paavo Haavikon vanhassa talossa, joka toimi pariskunnan kesäpaikkana. Todella upea paikka, ja tunnelmallinen talo. Nyt pöydällä on pino Anneli Pääkkösen kirjoja, joita olisi tarkoitus lukea heti kun löydän lukemiselle aikaa. Muutaman novellin olen jo lukenut, ja pidin niistä kovasti. Pääkkösen tyylistä tulee mieleen Ursula K. LeGuin sekä Sari Peltoniemi, jotka ovat lempikirjailijoitani. Semmoista kristallin kirkasta, välillä myös haastavaa tekstiä. Näiden kahden novellin perusteella uskaltaudun sanomaan, että Pääkkönen kirjoittaa nimenomaan haastavaa tekstiä. Lukija miettii koko ajan missä mennään, helpolla Pääkkönen ei häntä päästä. Minä pidän tällaisesta kovasti, vaikka joskus pidän kovasti myös ns. ”aivot narikkaan” kirjallisuudesta, jota lukiessa ei tarvitse ajatella mitään. Onneksi elämässä on erilaisia päiviä, jolloin maistuu erilainen kirjallisuus.

Elämä maalla viehättää edelleen. Tosin laatua paransi lyhyt Tampereen visiitti itsenäisyyspäivän tienoolla, jonka jälkeen oli mukava palata kotiin. En ollut käynyt Tampereella kesän jälkeen, ja savu alkoi nousta korvista siihen malliin, että oli pakko päästä liikkeelle. Ja hyvinhän se meni, vaikka aivan yllättäen meninkin. Sovimme yllätyksestä erään ystävän kanssa, ja sopimus piti loppuun asti: venäläisten juhlien (venäläistyylistä ruokaa, juomaa ja musiikkia) ollessa parhaimmillaan tupsahdin rinkkani kanssa ovesta sisään, ja sain palkkioksi hämmästyneen hiljaisuuden. Sekä syliini ystävän, joka alkoi ensin huutaa ja sitten hyökkäsi kaulaani, kun tajusi että en olekaan harhanäky. Kieltämättä tuli tippa linssiin ystävällisen vastaanoton johdosta. Tunsi itsensä oikeasti tervetulleeksi. Jotta mukava visiitti siis oli, kiitos vaan vielä kerran kaikille emännille. Nyt ollaan taas kotona maalla, ja valmistaudutaan pikku hiljaa joulun viettoon. Kissa on jo valmis, päätellen siitä kuin hän (!) kääntyy vuorotellen kyljeltä toiselle. Ei jouluun muuta näemmä tarvita kuin lämmin peti jossa köllötellä. Kateeksi käy aina välillä.

Varsinainen asia tällä kertaa olivat Sirpa Puskalan kaksi kirjaa: Haukan väreissä, ja Tarjolla tosi rooli. Haukan väreissä -kirjan ehdin lukea jo jokin aika sitten. Ja ennen kuin unohdan, pitää mainita että Puskalan kirjat mielestäni sellaisia, joita voi hyvin koulussa luettaa levottomilla takapenkin pojilla, sikäli mikäli joku lukuvinkkejä tarvitsee.

Haukan väreissä oli aika rankka pätkä. 16v. Taina lähtee ystävänsä kanssa Anttolaan maalaisvisiitille, jossa hän tapaa pojan johon ihastuu. Taina ja Henkka tutustuvat toisiinsa lähemmin, mutta homma kariutuu siihen, kun Henkka tajuaa että Taina ei olekaan enää neitsyt, ja väittää että Taina valehtelee sanoessaan että ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa. Taina ei puolestaan itse ymmärrä mistä on kysymys, ja alkaa kotiin palattuaan kysellä adoptiovanhemmiltaan menneisyydestään. Huostaanoton syyt selviävät rivien välistä lukijalle hyvin nopeasti – Tainan biologinen isä on käyttänyt tyttöä lapsena hyväkseen. Tainan ahdistus pahenee entisestään, kun hän tajuaa olevansa Henkalle raskaana. Muistot menneisyydestä, inho omaa kehoa kohtaan ja pelko tulevasta painavat tyttöä raskaasti.

Vaikka kirja on rankka, tuli heti mieleen että tämä totisesti olisi sopivaa luettavaa monelle takapenkin pojalle. Puskalalla on nimittäin taito kirjoittaa isoista asioista siten, että lukija ei muserru elämän alle, vaan ymmärtää myös sen, että positiivisiakin muutoksia voi tapahtua. Kuten myös Tainan kohdalla käy. Kaiken ei aina tarvitse olla tai mennä kerta laakista poikki, jos jotakin ikävää tapahtuu. Puskala selittää ja kuvaa tällaisia asioita mielettömän hienolla tavalla.

Rakenteellisesti kirja oli hyvin outo. Minusta kertomus loppui kuin seinään, olin loppuratkaisusta aivan hölmistynyt. Toisekseen kirjan nimi ihmetyttää vieläkin. En yksinkertaisesti ymmärrä mistä se tulee ja kuinka se kuvaa tarinaa. Nämä asiat eivät kuitenkaan olleet millään muotoa vakavasti häiritseviä seikkoja, kunhan nyt kiinnitin huomiota. Tarina itsessään oli nimittäin niin voimallinen, että jäin sen vangiksi pitkäksi aikaa. Ja se on aina merkki siitä, että tarinassa on ”sitä jotakin” jos näin käy.

Toinen Puskalan teos, Tarjolla tosi rooli, on vielä kesken. Minua ärsyttää kertomuksen päähenkilö Miisa niin paljon, että lukeminen on muuttunut tahkoamiseksi. Olen suunnilleen kirjan puolivälissä, ja syy Miisan käytökseen on selvinnyt osittain, mutta tuntuu siltä että jotakin isompaa on vielä tulossa. Miisalla on siis alkoholiongelma, vaikka hän on vasta 15v. Hommat eivät oikein toimi kotona isän uuden vaimon kanssa, ja äidistä ei juurikaan puhuta. Koulussa hommat eivät myöskään tahdo oikein luistaa. Miisa purkaa itseään näyttämöllä, mutta sielläkään ei nyt oikein suju. Jos ei muuta niin puhtaasta uteliaisuudesta haluan nähdä kuinka Miisan tarina päättyy.

Näissä kahdessa kirjassa puhekieliset dialogit ovat olleet hyvin voimakkaassa roolissa. Myös muu kerronta, joka rakentuu pitkälti päähenkilön varaan, nojaa voimakkaasti puhekielisyyteen. Aluksi tämä häiritsi minua jonkin verran, mutta totuin siihen kuitenkin nopeasti. Ja nyt en osaisi kuvitella näitä kirjoja eri tavalla kirjoitettuina – puhekielen käyttö tuo osaltaan särmää näihin teksteihin, sekä kuvaa luontevalla tavalla nuorten maailmaa.