Sihteeri

Epätoivoinen yritys päivittää hiljaiselosta kärsivää blogia. Hiljaisuuden eväät ovat koostuneet pääasiassa siitä, että lupauksista huolimatta en ole juurikaan ehtinyt lukea yhtään mitään. Ja kyseessä oli lähinnä lupaus itselleni viettää sitä kuuluisaa laatuaikaa hyvien kirjojen parissa. Luettavien kirjojen pino (joka viimeksi silmämääräisesti mitatessani oli noin puolitoista metriä) ei ole vajentunut juuri lainkaan. Yhden lupauksen sain pidettyä: jouluaaton vaihtuessa joulupäiväksi vietin sydänyöllä pitkän tovin Brian Selznickin kuvaromaanin Hugo Cabret’n parissa. Todella hieno lukukokemus, jota täydensi jouluyön rauha.

Mitä tulee kriitikon ”uraan”, liekki kytee hiljaisella tulella. Kirjoista tulee kirjoitettua yhä vähemmän ja vähemmän, mitä jossakin määrin suren. Yritän suhtautua asiaan siten, että tämä on elämänvaihe, jota kestää aikansa, ja ehkäpä vielä joku päivä voin/pystyn/saan tilaisuuden kirjoittaa kirjoista enemmän. Myös aikuisten kirjoista. Tällä hetkellä oma kritiikkien kirjoittamiseni painopiste vaikuttaisi olevan Savonlinnan seudun paikalliskirjoittajien teoksissa, sekä lasten ja nuorten kirjoissa. Työn puolesta muu on jäänyt toistaiseksi. Siinä mielessä asia on helpotus, koska vaikka kritiikkien tekemisestä ei juurikaan makseta rahaa (riippuu julkaisumediasta ja julkaisijasta), kuluu niiden tekemiseen kuitenkin suhteessa hyvin paljon työtä. Ainakin minulla, koska periaatteeni on edelleen se, että kritiikkejä ei kirjoiteta hutaisemalla, vaan että asiat tulee perustella. Jos tämä ei ole mahdollista, minä en kirjoita mitään.

Mitä itse kritiikkeihin tulee, täältä löytyy kaksi viimeisintä. Sain juuri käsiini vuoden 2008 viimeisen Onnimannin, jossa julkaistiin kaksi tekstiäni: Timo Parvelan Tierasta sekä Eero Ojasen & Ari Jokisen Peikot keijut haltiat -teoksesta (linkit aukeavat pdf -tiedostoiksi).

Varsinainen asia oli toivottaa lukevalle kansalle Hyvää Uutta Vuotta rennoissa merkeissä: oheisessa kuvassa on ”sihteerimme”, eli nyt joulun tienoolla 17 vuotta täyttänyt kissamme, nimeltään Tyyppi (okei, se ei ole hänen oikea nimensä, mutta menkööt nyt). Tyyppi on tässä täydessä työn touhussa – eli nukkuu näppäimistön päällä. Joten jos ihmettelette miksi blogini ei päivity, Tyypillä saattaa olla osuutta asiaan. 😉

img_2914x500

Aivan lopuksi on vielä pakko mainita – kun kerran kissoista puhutaan – että luin myös Uspenskin Fedja-setä rakastuu. Siitä on todella kauan aikaa kun olen viimeksi Fedja-setä kirjoja lukenut, joten lukukokemus oli siinä mielessä hyvin virkistävä. Etenkin kissa Matroskin oli kerta kaikkiaan aivan huippu! Kissalla meni ”naama nurinpäin” heti kun hän/se tajusi, että Fedja-setä on totta totisesti rakastunut. Luonnollisesti Matroskin alkoi heti miten tehdä kaikkensa, että Fedja-sedän romanssi loppuisi mahdollisimman lyhyeen. 😉 No anyway, pointti oli lähinnä siinä, että kirjan kuvitus on mahtava: henkilöhahmot on kuvattu hyvin ilmeikkäästi, ja etenkin kissasta näkee aivan selvästi, kuinka tämän naama roikkuu suunnilleen polvissa, siis silloin kun asiat eivät kehity kissan mielen mukaan. Meillä tämä on tuttua touhua näin elävästä elämästä, joten ei tarvitse ihmetellä mistä kirjan Matroskinille on haettu mallia… 😀

Mainokset

Lomaa kohden

Lomaa kohden täällä kuljetaan. Niinkin lujaa vauhtia, että ehdin tänään jopa pitkästä aikaa vierailla kaupungin parhaassa divarissa. Gogolin Kuolleita sieluja kävin kyselemässä, mutta eipä löytynyt.

Sen sijaan lasten ja nuortenkirjallisuuden hyllystä mukaan tarttui Robert A. Heinleinin Taistelu Venuksessa, vanha klassikko, joka on julkaistu suomeksi vuonna 1978. Sukat alkoivat pyöriä jalassa heti kun näin kirjan hyllyssä – Heinlein on eräs suosikkikirjailijoistani. Kaiken lisäksi kirja on erittäin hyvässä kunnossa.

Toisena mukaan lähti Uspenskin Fedja-setä rakastuu. Muita Fedja-setä tarinoita en taida omistaakaan, ja nyt tuli kirjan nähtyäni hinku päästä joulun tunnelmaan iloisen (ainakin toivottavasti) ja humoristisen tarinan avulla.

Kolmantena mukaan lähti Mary Stewartin Susimetsän salat. Stewartin kirjoja pyrin ostamaan aina kun vain näen niitä jossakin. Ludo ja tähtihevonen on edelleen yksi ikisuosikeistani, ja kirjailijan muutkin kirjat kiinnostaisivat. Niitä ei vain tahdo saada mistään. Joten kirjan nähtyäni en todellakaan voinut jättää sitä divarin hyllyyn.

Brian Selznickin kuvaromaani Hugo Cabret tuli postissa viime viikolla. Sitä olisi tarkoitus lukea rauhassa ja ajan kanssa tässä joulunpyhinä, ja pohtia kuvallisen sekä kirjallisen kerronnan vuorovaikutusta ja eroja sitten jossakin vaiheessa täällä blogissa.

Jotta joulua ja lomaa kohden mennään. Luntakin sataa juuri sopivasti.

Puolitangossa

On semmoinen ”puolitankomainen” olo: silmät lupsuvat koska väsyttää niin paljon, ja noin yleensä ottaen elämä tuntuu ”puolitankomaiselta”. On paljon asioita mitä pitäisi tehdä, sekä työhön että tulevaan jouluun liittyen, mutta nyt ei vaan irtoa. Joten päätin kohdentaa jäljellä olevan energian retuperällä olevan blogin päivittämiseen.

Luettavien kirjojen pino on melkoinen. Työn puolesta olen lukenut kotiseutuhistoriaa: Marjatta Tavi on kirjoittanut ja toimittanut hienon omakustanteen Lapsuus laineilla, joka kertoo Säämingin Laukansaaren elämästä 1930-50 -luvuilla. Vaikka kirjassa keskitytään kuvaamaan Tavin suvun historiaa, saa elämä saaristossa myös yleisemmällä tasolla kasvot tarinoiden kautta. Pidän kirjasta kovasti, koska olen koko elämäni liikkunut Laukansaarea ympäröivällä vesialueella, Pihlajavedellä, Saimaan sydämessä. Vaikka en virallisesti ”veskansaa” olekaan, eli saaresta kotoisin, silti aihe on hyvin läheinen ja tärkeä.

Tutustuin jonkin aika sitten työni puolesta kirjailija Anneli Pääkköseen, joka asuu näillä seuduilla. Itse asiassa hän asuu kirjailijapariskunta Marja-Liisa Vartion ja Paavo Haavikon vanhassa talossa, joka toimi pariskunnan kesäpaikkana. Todella upea paikka, ja tunnelmallinen talo. Nyt pöydällä on pino Anneli Pääkkösen kirjoja, joita olisi tarkoitus lukea heti kun löydän lukemiselle aikaa. Muutaman novellin olen jo lukenut, ja pidin niistä kovasti. Pääkkösen tyylistä tulee mieleen Ursula K. LeGuin sekä Sari Peltoniemi, jotka ovat lempikirjailijoitani. Semmoista kristallin kirkasta, välillä myös haastavaa tekstiä. Näiden kahden novellin perusteella uskaltaudun sanomaan, että Pääkkönen kirjoittaa nimenomaan haastavaa tekstiä. Lukija miettii koko ajan missä mennään, helpolla Pääkkönen ei häntä päästä. Minä pidän tällaisesta kovasti, vaikka joskus pidän kovasti myös ns. ”aivot narikkaan” kirjallisuudesta, jota lukiessa ei tarvitse ajatella mitään. Onneksi elämässä on erilaisia päiviä, jolloin maistuu erilainen kirjallisuus.

Elämä maalla viehättää edelleen. Tosin laatua paransi lyhyt Tampereen visiitti itsenäisyyspäivän tienoolla, jonka jälkeen oli mukava palata kotiin. En ollut käynyt Tampereella kesän jälkeen, ja savu alkoi nousta korvista siihen malliin, että oli pakko päästä liikkeelle. Ja hyvinhän se meni, vaikka aivan yllättäen meninkin. Sovimme yllätyksestä erään ystävän kanssa, ja sopimus piti loppuun asti: venäläisten juhlien (venäläistyylistä ruokaa, juomaa ja musiikkia) ollessa parhaimmillaan tupsahdin rinkkani kanssa ovesta sisään, ja sain palkkioksi hämmästyneen hiljaisuuden. Sekä syliini ystävän, joka alkoi ensin huutaa ja sitten hyökkäsi kaulaani, kun tajusi että en olekaan harhanäky. Kieltämättä tuli tippa linssiin ystävällisen vastaanoton johdosta. Tunsi itsensä oikeasti tervetulleeksi. Jotta mukava visiitti siis oli, kiitos vaan vielä kerran kaikille emännille. Nyt ollaan taas kotona maalla, ja valmistaudutaan pikku hiljaa joulun viettoon. Kissa on jo valmis, päätellen siitä kuin hän (!) kääntyy vuorotellen kyljeltä toiselle. Ei jouluun muuta näemmä tarvita kuin lämmin peti jossa köllötellä. Kateeksi käy aina välillä.

Varsinainen asia tällä kertaa olivat Sirpa Puskalan kaksi kirjaa: Haukan väreissä, ja Tarjolla tosi rooli. Haukan väreissä -kirjan ehdin lukea jo jokin aika sitten. Ja ennen kuin unohdan, pitää mainita että Puskalan kirjat mielestäni sellaisia, joita voi hyvin koulussa luettaa levottomilla takapenkin pojilla, sikäli mikäli joku lukuvinkkejä tarvitsee.

Haukan väreissä oli aika rankka pätkä. 16v. Taina lähtee ystävänsä kanssa Anttolaan maalaisvisiitille, jossa hän tapaa pojan johon ihastuu. Taina ja Henkka tutustuvat toisiinsa lähemmin, mutta homma kariutuu siihen, kun Henkka tajuaa että Taina ei olekaan enää neitsyt, ja väittää että Taina valehtelee sanoessaan että ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa. Taina ei puolestaan itse ymmärrä mistä on kysymys, ja alkaa kotiin palattuaan kysellä adoptiovanhemmiltaan menneisyydestään. Huostaanoton syyt selviävät rivien välistä lukijalle hyvin nopeasti – Tainan biologinen isä on käyttänyt tyttöä lapsena hyväkseen. Tainan ahdistus pahenee entisestään, kun hän tajuaa olevansa Henkalle raskaana. Muistot menneisyydestä, inho omaa kehoa kohtaan ja pelko tulevasta painavat tyttöä raskaasti.

haukan-vareissa

Vaikka kirja on rankka, tuli heti mieleen että tämä totisesti olisi sopivaa luettavaa monelle takapenkin pojalle. Puskalalla on nimittäin taito kirjoittaa isoista asioista siten, että lukija ei muserru elämän alle, vaan ymmärtää myös sen, että positiivisiakin muutoksia voi tapahtua. Kuten myös Tainan kohdalla käy. Kaiken ei aina tarvitse olla tai mennä kerta laakista poikki, jos jotakin ikävää tapahtuu. Puskala selittää ja kuvaa tällaisia asioita mielettömän hienolla tavalla.

Rakenteellisesti kirja oli hyvin outo. Minusta kertomus loppui kuin seinään, olin loppuratkaisusta aivan hölmistynyt. Toisekseen kirjan nimi ihmetyttää vieläkin. En yksinkertaisesti ymmärrä mistä se tulee ja kuinka se kuvaa tarinaa. Nämä asiat eivät kuitenkaan olleet millään muotoa vakavasti häiritseviä seikkoja, kunhan nyt kiinnitin huomiota. Tarina itsessään oli nimittäin niin voimallinen, että jäin sen vangiksi pitkäksi aikaa. Ja se on aina merkki siitä, että tarinassa on ”sitä jotakin” jos näin käy.

Toinen Puskalan teos, Tarjolla tosi rooli, on vielä kesken. Minua ärsyttää kertomuksen päähenkilö Miisa niin paljon, että lukeminen on muuttunut tahkoamiseksi. Olen suunnilleen kirjan puolivälissä, ja syy Miisan käytökseen on selvinnyt osittain, mutta tuntuu siltä että jotakin isompaa on vielä tulossa. Miisalla on siis alkoholiongelma, vaikka hän on vasta 15v. Hommat eivät oikein toimi kotona isän uuden vaimon kanssa, ja äidistä ei juurikaan puhuta. Koulussa hommat eivät myöskään tahdo oikein luistaa. Miisa purkaa itseään näyttämöllä, mutta sielläkään ei nyt oikein suju. Jos ei muuta niin puhtaasta uteliaisuudesta haluan nähdä kuinka Miisan tarina päättyy.

tarjolla-tosi-rooli

Näissä kahdessa kirjassa puhekieliset dialogit ovat olleet hyvin voimakkaassa roolissa. Myös muu kerronta, joka rakentuu pitkälti päähenkilön varaan, nojaa voimakkaasti puhekielisyyteen. Aluksi tämä häiritsi minua jonkin verran, mutta totuin siihen kuitenkin nopeasti. Ja nyt en osaisi kuvitella näitä kirjoja eri tavalla kirjoitettuina – puhekielen käyttö tuo osaltaan särmää näihin teksteihin, sekä kuvaa luontevalla tavalla nuorten maailmaa.

Taas se aika vuodesta

Näin jossakin vaiheessa blogimaailmassa liikkuessani listan, jossa piti mainita omalta kohdaltaan viisi outoa asiaa. Kyseessä oli ilmeisesti eräänlainen haaste, sillä kertomusta piti jatkaa muille bloggaajille.

Enpä ole tullut osallistuneeksi haasteeseen, vaikka se on jäänyt mielenpohjille muhimaan. Viime aikojen kelit, ainakin täällä Itä-Suomessa, ovat tehneet elämästä ihan tarpeeksi haastavaa. Arjen pyörittäminen vie lumen tulon myötä entistä enemmän aikaa. Pumppu on nyt nostettu kaivosta pois, ja vesi kannetaan sisälle ämpäreissä. Saunaan myös. Tämä sinänsä yksinkertainen asia saattaa muuttua potentiaaliseksi ärsykkeeksi silloin, jos on kiire lähteä johonkin, ja sitä ennen olisi tarvetta käyttää vettä. Tietysti juuri silloin vesiämpärit ammottavat tyhjyyttään. Puhumattakaan siitä, että jos haluaisi aamulla käydä pesulla, ja saunalla ei ole lämmintä vettä, tai ylipäänsä vettä. Siihen, että pääsee pesemään itsensä lämpimällä vedellä, menee vähintään tunti, etenkin jos aloittaa tyhjien vesiämpäreiden ja kuumavesipadan täyttämisen nollasta. ”Hauskaa” on eritoten silloin, jos kaivon kansi on päässyt jäätymään kiinni. Kuten tässä eräs päivä totesin käyneen, minkä jälkeen kirjaimellisesti heitin hanskat hankeen ja istuin kaivon kannen päällä puhaltelemassa hetken verran. Sikari auttaa aina vaivaan kuin vaivaan. 🙂

Noh, itsepähän halusin. Elämänmuutosta ja ylipäänsä muuttaa maalle. Tämä on nyt sitten tätä.

Mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Enkä muuta pois, siis vaihda paikkakuntaa, ellei ole aivan pakko. Kyllä tämä on kaiken vaivan arvoista. Onneksi on sentään sähköt, että pystyy käyttämään tietokonetta. 😉

Omituisuuksiin palatakseni, elämäntyylini (mikä ilmeisen monen mielestä on nykypäivän standardeilla mitattuna omituinen) lisäksi minulla on eräs vuodenaikaan sidottu omituisuus.

En tiedä mistä se johtuu, mutta joka vuosi marraskuun puolivälin jälkeen tunnen pakottavaa tarvetta lukea Susan Cooperin Pimeä nousee -kirjaa. Tarve ajoittuu nimenomaan marraskuun ja joulun väliseen aikaan. Joulun jälkeen, tai sitten kun kirja on luettu, tarve katoaa taas jonnekin. Luin kirjan tai en. Olen usein miettinyt juontaako tämä tarve juurensa jonnekin lapsuuteen, että olenko ”silloin joskus” lukenut kirjan ensimmäistä kertaa tähän vuodenaikaan. Mutta en muista.

pimea-nouseex600

Pimeä nousee on samannimisen sarjan toinen osa ja sarjan nimikkokirja. Kirjassa joulu on olennainen asia, samoin lumen tulo (huomoiden etenkin sen, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Englantiin), ja mietin että ehkä nämä kaksi asiaa synnyttävät tietynlaisia assosiaatioita tähän vuoden aikaan, ja osaltaan myös lapsuuteeni. Koska silloin kun olin lapsi, oli etelässäkin vielä kunnon talvia. Marraskuusta alkaen.

(Pidin 1980-luvulla julkaistujen painosten ulkoasuista paljon enemmän kuin näistä muutama vuosi sitten ilmestyneiden painosten ulkoasusta. Harmi että vanhoja kuvia ei löytynyt enää.)

En ole Pimeä nousee -kirjaa vielä lukenut, mutta olen kaivanut koko sarjan esille. Ajattelin että josko vetäisin tänä vuonna koko paketin.