Suzanne Collins: Matkijanärhi

Kirjoitin tammikuun loppupuolella Savon Sanomiin arvion Suzanne Collinsin Matkijanärhestä, joka on Nälkäpeli -trilogian päätösosa. Arvio on varmaan ilmestynyt jo ajat sitten. Jälleen kerran – paljon paljon enemmänkin olisi teoksesta ollut sanottavaa, mutta minkäs teet kun tila ei anna periksi.

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Matkijanärhi

Suomentanut Helene Bützow.

WSOY 2010

362 s.

Matkijanärhen laulu

Suzanne Collinsin Nälkäpeli -sarja perustuu löyhästi antiikin Rooman ”leipää ja sirkushuveja” -tyyppiselle asetelmalle: maailmassa on 12 Vyöhykettä, joilta valitut kilpailijat taistelevat Nälkäpelissä elämästä ja kuolemasta. Nälkäpelien avulla levitetään pelkoa Vyöhykkeille sekä ylläpidetään yhden hallitsevan tahon armotonta diktatuuria. Nälkäpeli -trilogian viimeinen osa Matkijanärhi vie lukijan takaisin synkkään tulevaisuuden maailmaan.

Matkijanärhi eli nuori Katniss Everdeen herätti Nälkäpelin voittajana henkiin kapinan liekin, ja astuu nyt kapinallisten johtoon aikomuksenaan vapauttaa väkivallan kahlitsema maailma. Katniss ymmärtää pelien luonteen vallankäytön ja hallitsemisen välineenä.

Matkijanärhi jatkaa Nälkäpelin ja Vihan liekkien tarinaa hengästyttävällä tempolla, silti säilyttäen yhteiskuntakriittisen lähestymistapansa tarinaan. Tämä ilmenee etenkin terävien, havainnointikykyisten ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen kautta, joita päärooleissa on lukuisa joukko.

Collinsin tarina on monipuolisuudessaan erittäin luova ja sykähdyttää myös monia aikuisia lukijoita. Tarinan heikkous on väkivalta – vaikka sarja on luokiteltu nuorten kirjallisuudeksi, se ei sovellu nuorille lukijoille väkivaltaisuutensa vuoksi. Tässä on itsetutkiskelun paikka aiheesta ”Miksi nuorille lukijoille suunnataan näin väkivaltaista kirjallisuutta?”. Aikuisten scifin ja fantasian harrastajien keskuudessa sarja on saanut suosiota, syystäkin.

Teksti Maria Loikkanen

Tassuenergiaa ;)

Terveiset Kissalan neideiltä 😀

Uusi viikko on hyvä aloittaa positiivisen tassuenergian merkeissä! 😉

Mukavaa viikkoa kaikille!

Sissi Kurvinen eli Suuri Metsästäjä kärpäsjahdissa. Kukaan ei huomaa mitään... Varsinkaan kärpänen jota jahdataan...

Nukuttaa...

Mitäs me Kissalan neidit 😉 Tuike Kurvinen eli Sissin emo ottaa iisisti, ja pentu perässä 😀

Kullanmurut!

Linkkivinkkejä

Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ”linkkivinkkipostauksia”, ja sen sijaan keräämään linkit vaikkapa tuonne sivun vasempaan reunaan, josta niihin voi jokainen omassa rauhassa tutustua. Linkkivinkkien välttely johtuu pääasiallisesti siitä, että en halua tehdä tästä blogista ”mainosblogia”. Silloin tällöin teen kuitenkin poikkeuksia, kuten nyt:

Rouva Huu vinkkasi uudesta sivustosta, jolla käsitellään lasten ja nuorten kirjallisuutta. Hienoa Iilimato!

Tiedätte varmaan Okariinon? Kyseessä on kirjastojen valtakunnallinen lasten verkkosivusto.

Kirsti Ellillä on pitänyt pitkän aikaa Kirjailijan häiriöklinikkaa. Suosittelen!

Sain vinkin blogista jossa on kirjojen lisäksi välillä esillä kaikkea muutakin. Leena Lumi bloggaa omalla tyylillään, kuten pitääkin. Leena Lumi myös runoilee blogissaan Lumikarpalo.

Viikonloppua kohti. Pakkasta piisaa! Hrr.

Arra – pohdintoja

Syksyllä 2010 esittelin Maria Turtschaninoffin kirjoittaman hienon teoksen Arra. Samassa yhteydessä puhuin Arrasta sekä kritiikkien lyhyydestä. Tarkoittaen sitä, että usein kriitikeissä ei pituuden puolesta pysty sanomaan kuin murto-osan siitä, mitä teoksesta haluaisi sanoa. Olen itseasiassa miettinyt melko paljon terminologiaa tähän liittyen: voiko enää ylipäänsä puhua kirjallisuuskritiikeistä, koska esim. 1500 merkin ”laajuinen” teksti ei jätä juurikaan liikkumavaraa varsinaisen kritiikin suhteen – tällaisissa mitoissa, jotka ovat yleisiä mm. sanomalehdissä, on kyse enempi kirja-esittelyistä tai kirja-arvioista.

Arran kohdalla minulle kävi siten, että arvion lyhyestä pituudesta johtuen en teoksesta pystynyt sanomaan kuin murto-osan siitä mitä olisin halunnut sanoa. Teosta lukiessani koin ahaa-elämyksiä toisensa jälkeen ihaillessani tapaa jolla tarina on rakennettu, monin paikoin perinteisiä sadun elementtejä hyödyntäen.

Seuraavassa tarkastelen Arran tarinaa muutamien saduille sekä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten elementtien kautta. Monet sadun elementeistä, kuten esimerkiksi taikametsä tai maaginen metsä, ovat myöhemmin yleistyneet myös fantasiakirjallisuuden puolella, joten tässä mielessä en pyri erottelemaan sadun ja/tai fantasian elementtejä tiukasti toisistaan, vaan lähinnä purkamaan auki Arran tarinaa niiden avulla. Teille lukijoille olisi tässä vaiheessa kovasti hyötyä siitä, jos olette lukeneet Arran.

Kuningaskunta, kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat ovat niitä ensimmäisiä ”ilmiselviä” sadun elementtejä, jotka Arran tarinasta hyppäävät eteen, mutta nämä elementit nousevat esille vasta myöhemmin tarinassa. Tarina alkaa metsän keskeltä, kuvauksella kuinka Arra kasvaa metsässä ikään kuin metsän kasvattina. Metsä, etenkin maaginen tai taianomainen metsä on myös perinteinen sadun elementti, samoin myös fantasian elementti. Arran tarinan ”alkumetsä” ei sinänsä ole maaginen, tai ainakaan tarinassa ei nouse esille elementtejä jotka tekisivät siitä maagisen metsän, mutta tapa jolla Arra kasvaa ”luontoyhteyteen” metsässä ja muualla metsää ympäröivässä luonnossa, tuo sadun maagiset elementit läsnä olevaksi Arran tarinaan.

”Luontoyhteyden” kautta, eli sen myötä että Arra kasvaa metsässä imien itseensä maan tuntotilat ja äänet, tarinassa yhdistyvät sadun elementit fantastisiin elementteihin: tarinaa voi tulkita myös siten, että Arra saa Äiti-Maalta lahjoja, koska hän on enemmän Äiti-Maan lapsi kuin oman perheensä lapsi. Omassa perheessään Arra on vähä-älyinen hylkiö, joka ei välillä saa edes ruokaa, koska hän ei perheensä mielestä sitä ansaitse – perhe ei koskaan vaivaudu edes selvittämään mitä Arran hiljaisuuden ja mykkyyden taakse kätkeytyy. Vanhemmat ja sisarukset vain olettavat Arran olevan vähä-älyinen, mistä johtuen lapsen juopa muun perheen välillä syvenee syvenemistään. Äiti-Maa puolestaan tarjoaa lapselle kaiken mitä tarjottavana on, ja lapsi ottaa sen vastaan, tosin ymmärtämättä itsekään sitä mitä kaikkea on saanut. Lapsi vaeltaa metsässä kuunnellen maan erilaisia ääniä ja oppien niistä, vaikka ei vielä pitkiin aikoihin ymmärrä mitä kaikkea on kuullut, ja ennen kaikkea mitä on oppinut.

Arran lapsuus on kova ja raaka, jossa julmat ja raa’at asiat tapahtuvat omassa perheessä, ja joita lapsi ei pysty eikä edes halua käsitellä. Äiti-Maa on vertauskuvallinen äiti, josta tulee myös konkreettinen äiti, koska Arra kokee eniten olevansa kotonaan metsässä. Kun kotitalo palaa ja edessä on muutto kaupunkiin, Arran pyrkii kaupungissa etsimään korvikkeen taakse jääneelle metsäluonnolle. Lähin korvike löytyy merestä, jonka äärelle tyttö pyrkii tavalla tai toisella. Meri antaa hänelle sen voiman, jota metsä ei enää pysty antamaan. Saduille ja fantasialle on tyypillistä, että luonnon elementtien kautta, etenkin niiden kanssa sopusoinnussa ja niitä kunnioittaen, yksilö oppii ja kasvaa ymmärtämään ”kaiken ykseyttä”, sitä että ihminen on yhtä ”muun olevaisen kanssa”.

Monesti saduissa ja fantasiakirjallisuudessa esim. taikojen tekeminen tai magia on kyky ”olla yhteydessä” johonkin ihmistä suurempaan, ja ihmisen aikomus eli se mistä motiiveista käsin ihminen kykyjään tai lahjojaan käyttää, määrittelee sen onko kyseessä ”hyvä vai paha taikuus tai magia”. Arralle luontoyhteys on ainoa mitä hän tietää ja tuntee, koska ihminen/ihmiset eivät ole koskaan päästäneet häntä yhteyteen toistensa kanssa, vedoten siihen että tyttö on jälkeenjäänyt ja vähä-älyinen. Arra ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on luonnosta ja luonnolta oppinut, ja pitää sitä sitä luonnollisena tapana olla ja elää, ja myöhemmin elämässään luontevalla tavalla yhdistää tällaisen tavan ”olla” myös tekemiseen: Arra osaa käsitellä luonnon materiaaleja, ja hänestä tulee taitava korin punoja.

Myöhemmin hänestä tulee myös taitava kutoja, joka kutoo kauniita kankaita laittaen koko sielunsa töihin joita hän tekee. Tällöin Arra ja hänen sisaruksensa asuvat kaupungissa yhden sisaruksen kodissa, ja vähitellen heistä tulee talon kotiorjia, jotka pidetään näkymättömissä muilta. Arra piilotetaan, ilkeä isosisko piilottaa ”ruman, typerän ja yksinkertaisen siskonsa”, ja pakottaa tämän orjaksi, ikään kuin konsanaan Tuhkimon tarinassa. Samaan aikaan isosisko kuitenkin jatkuvasti epäilee sisartaan, sitä onko tämä sittenkään niin yksinkertainen ja typerä, ja ennen kaikkea häpeää itseään omien tekojensa johdosta, sekä kadehtii sisarelta tämän lahjaa – kykyä kutoa kauniita kankaita. Isosisko tekee kaikkensa tuhotakseen Arran hengen ja mielen – hän keksii keinon toisensa jälkeen musertaakseen ja murtaakseen Arran tahdon ja tämän sisällä elävän toivon. Tätä kautta, Arran perheen ja etenkin ilkeän sisaren kautta kertomuksessa nousevat esille ”sadun ilkeiden perheenjäsenten arkkityypit”, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään omaa omanarvon tuntoaan, joka ilmenee pääasiassa muiden haukkumisena ja vähättelynä sekä kiusaamisena.

Toivo on elementti, joka saduissa on voimakkaasti läsnä. Toivo kulkee tiiviisti käsi kädessä pelon/epätoivon kanssa, ja kumpuaa henkilöhahmon halusta voittaa tielleen tulevat esteet, koska tavoite jota kohti henkilöhahmo pyrkii on yleensä jopa oman elämän uhraamisen arvoinen. Arran tavoitteeksi nousee ensin vapaus ja siitä nauttiminen, myöhemmin prinssin henkilöhahmo. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa: Arra nauttii vapaudestaan vaeltamalla öisen kaupungin katoilla ja tummissa maisemissa. Sisko ei tiedä näistä retkistä mitään, ja Arra tekee kovasti töitä pitääkseen retkensä salassa. Eräällä tällaisella retkellä Arra tapaa nuoren miehen, joka osoittautuu kuningaskunnan prinssiksi. Saduissa rakastuminen tapahtuu monesti ”äkkileimahduksella”, ja fantasiaromaaneille on puolestaan tyypillistä että rakkauden liekki syttyy pikkuhiljaa. Näin tapahtuu myös Arrassa. Nuorten kanssakäyminen alkaa ystävyydestä, joka syvenee rakkaudeksi. Kummankaan kotona asiasta ei tiedetä mitään, ja etenkin kun Arran isosisko saa tietää Arran yöllisistä retkistä, hän tekee kaikkensa estääksen ja tuhotakseen Arran vapauden. Prinssi kuitenkin löytää Arran, (samoin kuin sadun prinssi löytää Tuhkimon), huolimatta siitä kuinka paljon Arra sisar yrittää estellä.

Kuten saduissakin usein on, sadun päähenkilö joka kohtaa paljon kurjuutta ja vaikeuksia, omaa äärimmäisen huonon oman arvon tunnon. Kun päähenkilö alkaa ymmärtää ja löytää oman arvonsa, hänen vaikeutensa vähenevät yksi toisensa jälkeen. Arran tarinassa tämä teema kulkee syvällä tarinan sisällä. Arran oma voima on löytää oma arvonsa, ymmärtää oma arvonsa. Prinssin henkilöhahmolla on suuri rooli Arran tekemässä löytöretkessä oman itsensä sisälle, ja osaltaan prinssin henkilöhahmo avittaa myös niiden oivallusten syntymisessä, jotka vihdoin johdattavat Arran omalle tielleen, löytämään oman kauniin ja voimakkaan itsensä – prinssi sekä ystävyys prinssin kanssa osoittautuu tytölle niin arvokkaaksi asiaksi, että vaikka hän ehkä kokee itsensä arvottomaksi, prinssinsä tyttö haluaa pelastaa. Yritti joku estää tai ei, ja tämän huomaa myös Arraa katkerasti kahdehtiva ilkeä isosisko.

Onnelliset loput ovat saduille tyypillisiä. Arran tarina päättyy onnellisesti, hän pelastaa prinssinsä sodasta ja he saavat toisensa. Legenda kertoo, että Arrasta tuli kaunis ja viisas kuningatar, jota valtakunnassa muistellaan vielä satoja vuosia myöhemmin.