Seita Vuorela: Karikko

Kylläpä aika rientää! Huomasin yhtäkkiä, että viimeksi helmikuussa olen päivittänyt blogia, ja nyt ollaan jo yli maaliskuun puolivälin. Hui.

Hiljaisuus johtuu siitä, että elämäni on edelleen ikään kuin käymisvaiheessa tai käymistilassa, mitä en pidä lainkaan pahana. Viestinnän alan töitä teen edelleen, mutta kritiikkien sarka on pienentynyt. Olen välillä pohtinut jopa kriitikon työn lopettamista. Se ei nimittäin tunnu kovin palkitsevalta tällä hetkellä, johtuen etenkin sanomalehtikritiikin tilasta ja kehityssuunnasta. En näe mitään syytä olla sanomatta tällaista tuntotilaa ääneen. En pidä siitä suunnasta mihin kritiikkejä ollaan viemässä, piste. (Jatkuvasti lyhentyvät mitat, pienentyvät palkkiot jne.)

Sylviin olen kirjoittanut, ja aion näillä näkymin jatkaakin kirjoittamista, mutta koska elanto on hankittava jostakin, talkootyön määrää on suhteutettava oman jaksamisen mukaan. Myös Onnimanniin kirjoittamista haluan jatkaa, toivon että sillä suunnalla ei ole muutoksia tulossa.

Onnimannista puheenollen, alla on arvio Seita Vuorelan Karikosta, jonka Onnimanniin kirjoitin (Onnimanni 1/2013).

Suosittelen.

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012

357 s.

Hylkylasten ranta

Dimitri, Mitja, on kova poika juoksemaan. ”Kohteesta A kohteeseen B pysähtymättä. Katkeamaton liike”. Katkeamaton liike toteutuu myös perheen kesälomamatkalla. Leirintäalueilla pysähdytään vain yöksi, ja matka jatkuu taas. Kunnes perhe saapuu Land’s Endiin.

Land’s Endin leirintäalueelta Mitja löytää ensin tytön, sitten rannalla olevat pojat. Pojat, joiden vaatteissa on meren suolainen ja levänhajuinen tuoksu. Mitja liittyy rantapoikien, hylkylasten joukkoon.

Seita Vuorelan Karikko on nuorille suunnattu hätkähdyttävän kaunis sekä herättelevä romaani. Mitjan kertojan ääni avaa tarinan, joka soi surun ja kaipauksen sävyjä. Muiden kertovien äänten avulla syntyy tummasävyiseen tematiikkaan kietoutunut mysteeri, joka avautuu kerros kerrokselta useiden tarinalinjojen kautta. Välillä kertojat myös puhuttelevat lukijaa suoraan, muistuttaen, että tässä kerrotaan tarinaa. Tämä pehmentää tarinan ajoittaista kovuutta.

Karikko herättää kysymyksiä toinen toisensa perään. Miksi pojat näkevät kaiken, mutta kukaan ei näe heitä? Mistä he tulevat ja keitä he ovat? Miksi he ovat rannalla? Hylkylapset. Mitja ja muut kertojat löytävät vastauksia vähitellen, yhdessä lukijan kanssa.

Tarinamaisema syntyy valon ja varjon rytmistä, joka kietoutuu outoon, maagiseen. Teoksen mustavalkoinen kuvitus voimistaa rytmiä ja tunnelmaa. Unen tavoin tarina, maisema ja henkilöhahmot kietoutuvat yhteen. Ei tiedä mitä on totta, kaikki vaiko ei mikään. Karikkoa on helppo suositella lukijoille, jotka ovat mieltyneet todellisuuden rajoja venyttäviin kertomuksiin.

Seita Vuorela tekee sen taas, antaa vahvan elämyksen lukijalle koettavaksi. Hylkylasten hauraus ja herkkyys välillä brutaaliltakin tuntuvan poikamaisen kuoren sisässä jättää sanattomaksi ja herättää kyyneleet. Enempää ei haluaisi kertoa, että ei särje lukijalta etsimistä ja löytämistä. Karikon katkeransuloinen ranta on koettava itse.

Maria Loikkanen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Robustos 2010

Olen häikäistynyt Siiri Enorannan tarinasta Nukkuu lapsi viallinen. Häikäistynyt, sillä tämä suomalaista entisajan kyläyhteisöä ja yhtä pientä perhettä kuvaava rankka, erikoinen, maaginen ja ironinen teos kosketti monella tasolla.

Tässä joitakin huomioita. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tässä tapauksessa kerron tarinasta vain puolet, jääköön toinen puoli mysteeriksi. Mysteeriksi, joka on tutustumisen arvoinen 😉

Tarinan tapahtumien taso eli se mitä tarinassa kerrotaan alkaa Sonian kotitilalta, laiskanläksyjen kertaamisella. Sonian pitäisi kesän aikana kerrata kertotaulu. Numerot eivät vain jää päähän, ne hyppivät Sonian ympärillä. Lisäksi on yskä. Sonia arvelee, että se johtuu siitä että hän ei opiskele. Jumala rankaisee häntä koska hän ei opiskele. Sen vuoksi ei myöskään kannata mennä lääkäriin, koska eihän lääkäri ei osaa yskää parantaa kun se on Jumalan lähettämä.

Lapsen logiikka on pettämätön. Ja sitten hypitään taas heinäladossa.

Ajallisesti tarina sijoittuu muutama vuosi sotien jälkeen. Tarinarakenne on kerronnan tasolla jaettu kahtia. Kerronnan taso on se millä tavalla tarinaa kerrotaan, kuka/ketkä tarinaa kertovat: kertojina toimivat sekä Sonia että enkeli. Enkelin kertojan osuudet ovat humoristisen surumielisiä, enkeli vaikuttaisi olevan masentunut. Toisaalta tämä voi olla myös ironiaa, jota en välttämättä osannut tulkita.

Sonian kerronta keskittyy arjen tapahtumiin. Perheessä äiti on hiljaa ja siivoaa. Isä ja setä puhuvat jotakin, mutta tarkoittavat päinvastaista mitä sanovat. Kun isä sanoo sedälle, että tämä saa jäädä tilalle niin pitkäksi aikaa kun haluaa, tarkoittaa isä oikeasti ”mitä nopeammin häivyt sitä parempi”. Sonia ja isoveli Topias ovat jo kauan sitten selvittäneet salakielen, mutta eivät sen syytä. Ehkä salakieli johtui sodasta, arveli Sonia. Siitä, että haavoittunut setä oli kantanut haavoittuneen isän etulinjasta pois.

Sonia oli luullut, että kun isä ja setä palaisivat sodasta, äiti tulisi onnelliseksi. ”Luulo ei ole tiedon väärti”, Sonian isällä oli tapana sanoa. Sonia oli luullut, että kunhan hän selviäisi laskennon kokeesta ja opiskelisi tunnollisesti, Jumala ei olisi enää vihainen ja Sonia paranisi itsepäisestä yskästään. Luulo ei ollut tiedon väärti. Sonia yskii yhä enemmän ja enemmän, ja pian koittaa se päivä kun hän ei enää pysty salaamaan yskäänsä. Verta valuu yskän mukana maahan, ja kunto heikkenee roimasti.

Sonia makaa sairasvuoteella. Hän ihmettelee kun äiti itkee silmät päästään ja sanoo rakastavansa Soniaa, mutta ei kuitenkaan osoita rakkauttaan millään tavalla. Ei ota syliin eikä halaa, kuten setä. Että on se rakkaus kummallista. Isä vain katsoo Soniaa vihaisesti, eikä sanoo enää Sonia. Sanoo vain tyttö sitä ja tyttö tätä. Isä ja setä riitelevät entistä kovemmin, tällä kertaa siitä pitäisikö Sonia viedä parantolaan vai ei. Päätös tehdään, mutta on jo liian myöhäistä. Sonia näkee huoneessa olevan enkelin ja tajuaa että nyt on aika. Enkeli ottaa hänet matkaansa, mutta jokin menee vikaan. Sonia ei olekaan kuollut, vaikka hän enkelin matkassa liikkuukin.

Tapa jolla Enoranta kirjoittaa, on ikään kuin hienon kankaan kutomista hennoista langoista, langoista jotka muodostavat surullisen, hauraan ja kauniin kuvion. Kaikki vain sujahtelee paikoilleen kauniita lauseita myöten. Lapsi ei kerro kenellekään olevansa sairas, koska kokee että vaivoin kasassa pysyvä perheen sisäinen korttitalo romahtaisi ilman häntä. Lapsi on niin viisas että sen tajuaa, ja on valmis antamaan kaikkensa säilyttääkseen rauhan perheessä. Omalla tavallaan tekee kaikkensa perheensä eteen.

Tapa jolla Enoranta kuvaa lapsen logiikkaa tuntuu hyvin aidolta lapsen kummastuksineen päivineen. Lapsen maailmassa kummallinen ja outo on ikään kuin tavallista, ja aikuisten ajattelu taas vierasta ja vaikeaa ymmärtää. ”Sonia päätti olla terve, jotta kortit eivät olisi laonneet hänen niskaansa ja sitten heidän kaikkien päälle”. Lapsi asettaa itsensä uhrin rooliin, koska aikuisten puheiden perusteella hän on tehnyt johtopäätöksiä, että moni asia on hänen vastuullaan. Esimerkiksi se, että jos hän onkin vakavasti sairas, sairauden hoitaminen maksaa paljon rahaa, mikä tarkoittaa lisää ongelmia perheelle. Looginen ratkaisu on olla kertomatta sairaudesta.

Aikuisten itsekkyyden kuvaaminen ärsytti ainakin minua. Lapsi on todellakin kuolemansairas, ja mitä tekevät aikuiset? Riitelevät, huutavat ja möykkäävät jatkuvalla syötöllä, välillä jopa sairasvuoteen äärellä. Aihe vain on vaihtunut, nyt se on Sonian sairaus. Ainoa joka talossa ei riitele on Topias, Sonian isoveli. Topiaksen hahmo hiljainen sivustakärsijä, ainoa joka vaikuttaa aidosti välittävän Soniasta. Sonialla ja Topiaksella onkin omat juttunsa, joista aikuiset pidetään ulkona. Lisäksi he ymmärtävät aikuisten ”salakieltä”, eli sitä kun sanotaan yhtä, oikeasti tarkoitetaankin aivan päinvastaista, mutta eivät itse halua tätä kieltä puhua.

Enkeli ja enkelin matkaan lähteminen on mielenkiintoinen aihe. Olen ymmärtänyt, että joillekin tällaiset aiheet kuten kuolemanjälkeisen elämän pohtiminen on tabu, ja että johonkin maailman aikaan aiheen käsittelystä on myös syntynyt voimakasta yhteiskunnallista keskustelua. Kuten käsittääkseni kävi Astrid Lindgrenin julkaistessa Veljeni Leijonamielen. Joka muuten oli yksi lapsuuden omista ehdottomista suosikkikirjoistani 😉

Niin. Omalla kohdallani koen, että aihe ja sen käsittely ei ole todellakaan ole välteltävien aiheiden listalla, ja kiinnostuksella luen tarinamuodossa olevia kertomuksia asiasta. Tapa jolla Enoranta kirjoittaa kuolemasta ja mahdollisesti sen jälkeisestä elämästä on herättelevä. Tapahtumat ”siellä jossakin” herättävät paljon ihmetystä Sonian mielessä, ja hän myös tuo ihmetyksensä esille. Oleminen ”siellä jossakin” kuvataan lapsen näkökulmasta, ja kaiken maailman kysymykset sekä ihmetyksen aiheet pääsevät nousemaan esille.

Kertomus on siinä mielessä kahtia jakautunut, että ensimmäinen puolisko käsittelee Sonian sairastumista ja elämää perheen sisällä. Toinen puolisko keskittyy Sonian matkaan enkelin kanssa, jonka lomassa on vilauksia myös Sonian perheen elämään. Enkelin ja Sonian suhde on omaa luokkaansa, sillä Sonian kanssa enkelillä on tilanne, jollaista hän ei ole tainnut kohdata maailmankausiin. Välillä enkeli vaikuttaa enemmänkin kärsivältä ja kärsimättömältä aikuiselta kuin enkeliltä, jolla ei ole voimia olla lapsen kanssa, kohdata maailmaa lapsen silmin. Lapsen kysymykset ja tapa olla ärsyttää, ja enkeli menee sekaisin. Sonia on jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tapaansa olla, enkeli on joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta heitolla.

Oma kokemukseni oli, että vierauden kuvaus on erittäin iso teema koko teoksessa. Se kuinka lapsi voi kokea olevansa vieras omassa perheessään, ja vieras koko maailmassa, kun ei ymmärrä kuinka maailma toimii ja kuinka maailmassa pitäisi olla – etenkin kun kotonakin puhutaan salakieltä, jossa sanotut asiat tarkoittavat päinvastaista. Ei ihmekään, että kaikki tuntuu vaikealta. Enoranta kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka mahdollistaa myös aikuisen lukijan nähdä ja kokea lapsen silmien kautta.

Ylimenovaihe?

Huomasin Lukuhoukan blogissa ja kirjailija Anne Leinosen blogissa mielenkiintoisen postauksen: yhtäkkiä onkin käynyt niin, että spekulatiivisesta fiktiosta on tullut ns. mainstreamia eli valtavirtakirjallisuutta. Nimenomaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Ajattelin tätä samaa viime syksynä koostaessani nuortenkirjapalstaa Kainuun Sanomiin.  Vähän ärtymyksen kera ajattelin asiaa uudestaan kevään palstaa koostaessani. Ärtymystä herätti se, että oli nimittäin työn takana löytää realistisen kirjallisuuden edustajia palstalla esiteltävien teosten joukkoon. Kyllähän niitä löytyi, mutta välillä haroin hiuksiani ja ihmettelin, että mitenkäs tässä näin on käynyt.

Vielä tätä blogia perustaessani keväällä 2007 tilanne oli aivan toinen, mikä oli yksi syy blogin perustamiseen. Nyt olen jopa alkanut miettiä blogin sulkemista, koska spekulatiivinen fiktio on kotimaassa noussut ottamaan paikkaansa joka mielestäni sille kuuluu. Nousu alkaa vähitellen näkyä myös aikuistenkirjallisuuden puolella. Se on yksi syy siihen, että olen blogin sulkemista miettinyt, koska haluaisin seurata ja pohtia ääneen tilannetta myös aikuistenkirjallisuuden puolella, ja tämä paikka oli alunperin tarkoitettu nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Vaan ehkäpä löydän vielä jonkilaisen kompromissin tässä asiassa. (Jos tulee ehdotuksia mieleen, sanokaa ihmeessä ne myös minulle, etenkin jos joku miettii yhteisöllisiä ratkaisuja! Meiliä voi laittaa osoitteeseen maria.loikkanen(a)gmail.com)

Niin. Mitenkäs tässä nyt sitten näin kävi? 10 vuotta sitten kun aloin kritiikkien parissa työskennellä, tilanne todellakin oli aivan toinen, samoin vielä 2007. Ikään kuin hiipimällä on tapahtunut muutos, jota itse kovasti aikoinaan kaipasin. Kaipasin siis nimenomaan sitä, että saisin ja voisin lukea scifiä, fantasiaa ja ns. rajagenreihin lukeutuvia teoksia myös suomen kauniilla kielellä. Siihen aikaan kun olin teini ja olisin näitä teoksia halunnut lukea, oli ikään kuin jonkinlainen pysähdysvaihe menossa. Ulkomaista scifiä ja fantasiaa ilmestyi jonkin verran aikuistenkirjallisuuden puolella, mutta siinä se melkein olikin. No toisaalta omalla kohdallani se johti siihen, että kolusin läpi kirjaston englannin kielisen osaston, kun olin suomennetut scifit ja fantasiat lukenut. Kielitaito karttui ja englannin kielellä lukemisesta tuli rutiinia. Pidän sitä hyvänä asiana. Mutta jäin kaipaamaan myös kotimaista spefiä.

Anne Leinonen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, että nyt saattaa olla jonkinlainen ylimenovaihe menossa. Uskon että on. 1980-luvun fantasia- ja scifibuumista on jo pitkä aika, ja ehkä tämä jostakin (Pottereista?) lisäpotkua saanut uusi buumi alkanee vähitellen rauhoittua. Käsittääkseni voi jonkinlaisesta spekulatiivisen fiktion buumista tai kolmannesta kulta-ajasta puhua etenkin kansainvälisesti, ja nyt buumin aallot näkyvät myös Suomessa.

Rikkaus ja monipuolisuus on voimavara. En toivo kirjallista maailmaa jossa maaginen ja fantastinen ”hallitsevat kaikkea”, kärjistetysti todettuna. Toivon vain, että ne saavat ja voivat elää tasapainoisesti muiden lajityyppien rinnalla. Olisi hienoa, että jokaiselle olisi jotakin, myös suomen kielellä. Tähän myös uskon, siis siihen että kirjallisuus tulee Suomessa pysymään monipuolisena – myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Uskon tähän siksi, koska kirjailijakenttä on niin kiinnostunut siitä ”missä milloinkin mennään” eli haluaa tiedostaa sen mitä tapahtuu, joten jo tämä seikka itsessään luo tasapainoa.

Lisäksi sosiaalinen media on avannut uudenlaisia vuorovaikuttamisen ja kanssakäymisen muotoja, eli lukijoillakin on mahdollisuus olla kirjailijoiden kanssa tekemisissä aivan eri tavalla kuin ennen, esittää kysymyksiä ja kommentoida. Sekin voi olla joissakin tapauksissa työn kannalta hedelmällistä.

Näiden pohdintojen myötä oikein hyvää alkavaa kesää kaikille, lukuiloa ja rentoja hetkiä!

Salla Simukka: Jäljellä

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Salla Simukan Jäljellä -teoksesta. Pitkästä aikaa tilaisuus kirjoittaa täyspitkä arvio! Tosin huomasin, että nettilehteen laitettua arviota oli jälleen ”muokattu”, ainakin loppulause puuttuu.

Salla Simukka: Jäljellä

Tammi 2012

221 sivua

Tarina tyhjästä maailmasta

Millaista olisi olla maailmassa ilman muita ihmisiä? Herätä aamulla kaupungissa, jossa vastassa ovat tyhjät kadut ja autiot talot. Saisi tehdä mitä vain, aloittaa uuden elämän. Vai saisiko sittenkään? Kirjailija Salla Simukka tutkii ”tyhjän maailman” teemaa uutuusteoksessaan Jäljellä.

Jäljellä -tarinan tapahtumat sijoittuvat Suomeen, mutta jonakin toisena aikana. Aikana, jossa ihmiset määritellään ja sijoitellaan lokeroihin henkilökohtaisten ominaisuuksiensa mukaan. Päähenkilö Emmi elää maailmassa, jossa ihmiset luokitellaan ikään kuin kasteihin lahjojensa ja kykyjensä mukaan. Paitsi Emmi. Emmi on ”ei kukaan”, ikuiseksi Potentiaaliksi jämähtänyt teini. Muiden mielestä hänellä ei ilmene kykyjä mihinkään. Tämän myötä tyttö on itsekin lakannut uskomasta kykyjensä syntymiseen. Ainoa asia jota hän rakastaa, ovat vanhan ajan tarinat, aidot sadut.

Elämä häpeässä painaa matalaksi, etenkin oman perheen rakkaudettomuus. Emmi päättää karata pois. Hän lähtee, palatakseen kotiin vuorokautta myöhemmin vain huomatakseen kaikkien kadonneen. Perhe on hävinnyt, ketään ei ole missään. Etsintäretki naapuriin varmistaa, että muutkin ovat kadonneet. Internet ja puhelimet eivät toimi. Yhteyttä mihinkään ei saa. Tapahtunut uppoaa hitaasti Emmin tajuntaan. Hän on yksin maailmassa, ainoa joka on jäljellä.

Jäljellä -teos kolkuttelee mielen rajamuureja maalaamalla maailman, jossa suurin osa ihmisistä on mystisesti kadonnut. Mitä on tapahtunut ja missä kaikki ovat? Onko tämä kuoleman jälkeistä elämää? Vai onko kaikki vain harhaa? Ensijärkytyksestä toivuttuaan Emmi lähtee etsimään muita. Tampere vaikuttaa täysin autiolta, kunnes rautatieasemalta löytyy Onerva, Emmin ikäinen tyttö. Myöhemmin kuvioihin tulee mukaan Atro, nuori filosofi. Nuoret päättävät lähteä yhdessä tutkimaan tyhjää maailmaa, aloittaen etsimisen Helsingistä.

Tarinan perusjuoni, tyhjän maailman salaisuuden selvittäminen, soljuu tasaisesti eteenpäin kantavien teemojen lomassa. Nuoret ovat isojen kysymysten äärellä olemassaoloa, identiteetin rakentumista ja yksilön vapautta pohtiessaan. Syntyykö aito ja eheä minuus ulkopuolelta tulevien määritelmien mukaan? Entä oman perheen ja lähimmäisten hyväksyntä ja läsnäolo? Tarvitaanko tyhjässä maailmassa sääntöjä ja määritelmiä? Etenkin Atron henkilöhahmo haastaa tarinan muut henkilöhahmot pohtimaan vaikeiltakin tuntuvia asioita. Teoksen rakenne nivoutuu etsintäretken kautta luontevasti tematiikkaan, myös Emmin rakastamien satujen kautta.

Jäljellä -teoksen tarina herättää paljon kysymyksiä, joista moni jää vaille vastausta. Kertomus nimittäin päättyy kesken kaiken kuin seinään. Tällainen ratkaisu läväyttää lukijaa kasvoille, vaikka teoksen etuliepeessä onneksi mainitaan, että jatko-osa Toisaalla ilmestyy syyskuussa 2012. Silti herää ihmetys miksi tarinaa ei ole julkaistu yhtenäisenä kokonaisuutena.

Simukan Jäljellä -teos luotaa syvälle, mikä on tyypillistä kotimaiselle nuortenkirjallisuudelle. Osaavat ja ammattitaitoiset kirjoittajat haastavat lukijansa taidolla lukutalkoisiin, niin myös Salla Simukka. Kirjallisuuskeskusteluissa aika ajoin esille noussut miete siitä, onko jako nuortenkirjallisuuteen ja aikuistenkirjallisuuteen aikansa elänyt on jälleen ajankohtainen. Monien nuortenkirjallisuudeksi luokiteltujen teosten kohdalla jako on veteen piirretty viiva. Jäljellä -teos on tästä oiva esimerkki etenkin tematiikkansa osalta. Tässäpä riittää kustantamoille pohtimista kuinka vastata haasteeseen!

Teksti Maria Loikkanen

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Suomentanut Kira Poutanen

Nemo 2010.

Tässä joitakin huomioita Lauren St. Johnin kirjasta Viimeinen leopardi. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” tai ”blogikritiikit” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan ”kierrätysosastopostauksissa” hyvin usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai tarkoituksella olla huomioimatta kokonaisuutta. Käytän vapaamuotoisen blogikirjoittamisen suomaa oikeutta keskittyä välillä myös vain niihin asioihin, jotka jostakin syystä juuri sillä hetkellä eniten hyppäävät silmille 😉

Tarina on jatkoa Valkoiselle kirahville ja Delfiinien laululle. Jännä, vasta nyt kolmannessa osassa huomasin, että tässä tarinassa sekä sen edeltäjissä on itseasiassa ripaus dekkarihenkeä. Kaikissa kolmessa osassa on ”jokin mysteeri, joka odottaa ratkaisua”. Tuli jotenkin pöllö olo, siis että olenpas minäkin sokea, kun en nähnyt sitä mikä on nenän edessä jo heti ensimmäisestä osasta. No toisaalta, mitä väliä? Sehän vain kertoo näiden tarinoiden monipuolisuudesta, että niistä löytyy uutta, vaikka niiden rakenne on melko samankaltainen.

Lauren St. John on luonut siinä mielessä ”näppärän” konseptin, että Afrikkaan sijoittuvasta, erityisen lahjan omaavasta lapsesta kertova sarja muodostaa luontevan kokonaisuuden, mutta samalla jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä tarinana. Koin, että juuri tarinan näyttämön eli Afrikan vuoksi sarjan kirjoissa on kosolti eksotiikkaa (ainakin minulle). Ja ehkäpä juuri afrikkalaisen paikalliskulttuurin ja eksotiikan kuvauksen kautta jokainen tarina on ”juuri omanlaisensa, puhuu omalla äänellään”. (Vaikka niiden rakenne onkin melko samankaltainen.)

Afrikkalainen kansanperinne ja legendat nousevat Viimeisessä leopardissa sarjan tähän astisista tarinoista näyvimpään rooliin. Tarinat ja legendat sekä kansanperinne ovat hyvin merkityksellisessä roolissa kaikissa kirjoissa, joten piti oikein miettiä kirjoitanko tähän nyt höpöjä. Kovasti itsestäni tuntui, että Viimeinen leopardi poikkeaa edeltäjistään. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Viimeisessä leopardissa seikkailun tapahtumanäyttämönä ovat Matobon kukkulat Zimbabwessa, ja alue suorastaan kumpuaa perinteitä, ainakin tässä tarinassa. Sarjan aikaisemmissa osissa on liikuttu eri paikoissa, mutta nyt ollaan ja pysytään yhdessä paikassa. Se mahdollistaa tarinan sisällä myös tietyn alueen ja sen perinteen esille tuomisen syvemmin ja perusteellisemmin. Tämä ilmenee tarinassa etenkin muutaman olennaisen sivuhenkilön avulla.

Tällä kertaa Martinen ja hänen ystävänsä Benin lisäksi tarinan päärooleissa ovat myös Martinen isoäiti Gwyn Thomas ja tämän ystävätär Sadie. Edessä on melkoinen seikkailu Matobossa, retki jota lukijakaan ei aivan heti unohda! Martine ja Ben pääsevät mm. vieraisille perinteiseen afrikkalaiseen kylään.

Viimeisen leopardin loppupuheessa Lauren St. John kirjoittaa, että teoksia on pidetty maagisen realismin edustajina, etenkin Viimeistä leopardia. Hän kirjoittaa, että Afrikassa, ja erityisesti Matobossa legendat, paikkojen henget, henkioppaat sekä parantajan lahjat eivät ole maagisia tai yliluonnollisia asioita. Siellä ne ovat luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Martine St. John kirjoittaa myös siitä, että kirjan tarinalla on ikävä kyllä liian paljon todellisuuspohjaa elävän elämän Zimbabwessa ja Matobossa.

Edelleen suosittelen sarjan teoksia, etenkin kaikille seikkailunnälkäisille!

Sarjassa on ilmestynyt myös Elefantin tarina, Nemo 2011.

Spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Kirjoitin pitkästä aikaa ihan ”artikkeli artikkelin” spekulatiiviseen fiktioon liittyen. Artikkeli ilmestyi Onnimanni-lehdessä muutama viikko sitten (Onnimanni 3/2011).

Teksti Maria Loikkanen

Sysilouhista Tähystäjäneitoon

Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Spekulatiivinen fiktio on elänyt nousukautta 2000-luvun taitteen jälkeen. Spekulatiivinen fiktio, eli spefi, on yhä useammin käytetty yleisnimitys fantasiakirjallisuudesta, tieteiskirjallisuudesta eli scifistä, kauhufantasiasta, sekä maagisesta realismista. Vaikka genrellä on Suomessa jo pitkään ollut luja pohja, 1980-90-luvuilla käännöskirjallisuus hallitsi alaa. Maailmalla sittemmin vallinneen fantasiabuumin vanavedessä kotimainen spefi on noussut vahvasti, etenkin lasten ja nuorten kirjallisuuden kentällä.

Spefi on vankalla pohjalla

Kotimaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa on onneksi aina ollut vahvoja ja persoonallisia kirjoittajia, näin myös spekulatiivisen fiktion saralla. Spefiä ovat vieneet eteenpäin pioneerit, jotka kokeilevat tekstien teemoilla, rakenteilla sekä henkilöhahmoilla rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi Sari Peltoniemi, Anu Holopainen, Ritva Toivola ja Ilkka Auer ovat pitkän linjan kirjoittajia, jotka ovat avanneet monipuolisia uusia maailmoja lukijoille. Sen sijaan että teoksissa tarjoiltaisiin tiettyihin näkökulmiin sidottuja moraalisia opetuksia avaruusseikkailujen tai fantasiatarinoiden muodossa, kotimaisista lapsille ja nuorille kirjoitetuista teoksista löytyy syvyyttä ja haastetta, joka viehättää myös aikuisia lukijoita.

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua -sarja on malliesimerkki vahvasti omaäänisestä ja moniulotteisesta kotimaisesta fantasiasta, jossa kuvataan sekä yksilön että yhteisön muutosta. Kertomuksen päänäyttämönä toimii fantasiamaailma, jossa tarinan päähenkilö saa tietää omaavansa maagisia kykyjä, ja joka kasvaa aikuiseksi tietäen joskus kohtaavansa pahuuden, joka pitää voittaa. Klassisia fantasiakirjallisuuden aineksia hyödyntäen Auer on luonut vaikuttavan tarinakokonaisuuden urautumatta toistamaan jo kirjoitettuja kertomuksia. Persoonallinen tarina yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen.

Genre blending

Kirjoittajien kokeilunhalua on palvellut myös ”genre blending”, eli lajityyppien keskinäinen vuorovaikutus, joka on toiminut vahvana pohjana uuden luomiselle. Näin myös Ritva Toivolan teoksissa. Tuotteliaan kirjoittajan tekstien painopiste on satu- ja fantasiateksteissä. Toivolan teoksissa Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva ulkomaailmasta tullut paha pyrkii valloittamaan Anubis-planeetan ja orjuuttaman sen asukkaat, jotka kuitenkin ryhtyvät vastarintaan. Teokset muodostavat itsenäisistä tarinoista koostuvan trilogian, jossa fantasian ja scifin ainekset luovat tarinarakenteille vahvan pohjan. Toivolan uusimmissa teoksissa Tuomas Karhumielessä sekä Anni Unennäkijässä spekulatiiviset elementit yhdistyvät kiinnostavalla tavalla suomalaiseen talonpoikaishistoriaan.

”Genre blendingin” myötä spekulatiivisen fiktion sisällä on tapahtunut myös eriytyvää kehitystä. Siitäkin huolimatta kuinka vähän Suomessa scifiä ilmestyy, on usein scifin alalajiksi luokiteltu dystopia alkanut selvästi erottua omaksi lajityypikseen. Dystopialle on tyypillistä tarinamaisema, jossa kuvataan tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa. Seita Parkkolan teokset Viima ja Usva ovat osaltaan avanneet tietä dystopian omaäänisyyden kehittymiselle ja oman suunnan löytämiselle. Vahvaa pohjustusta tekevät myös Anne Leinonen ja Eija Lappalainen Routasisaruksissa, jossa spekulatiivisen fiktion eri lajityypit sekoittuvat iloisesti, luoden vahvan kokonaisuuden. Routasisarukset ottaa oman paikkansa dystopian edustajana.

Ominaispiirteitä

Fantasiakirjallisuuden osalta spekulatiiviselle fiktiolle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen, kuten luontoon ja yliluonnollisiin olentoihin liittyvien tarinoiden monipuolinen uusiokäyttö, joka on rikastuttanut kotimaista spefiä suuresti. Timo Parvelan Sammon saaga on oiva esimerkikki kotimaisesta fantasiasarjasta, jonka tarina koostuu sekä nykyajan että menneen ajan suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen palasista. Hienoa on myös se, että asiaan kuuluvat taistelukuvaukset ovat osa Sammon saagaa, mutta itse tarina ei jää taistelun jalkoihin.

Kotimaisen spefin saralla ilmestyy selkeästi enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia. Aikuisille suunnattu scifi tai fantasia on harvinaisempaa. Esimerkiksi Helena Wariksen esikoinen Uniin piirretty polku ja teoksen jatko-osa Sudenlapset edustavat aikuisille suunnattua realistista fantasiaa. Realistiselle fantasialle on ominaista tarinamaailman tapahtumien joskus jopa rehevän suorasukainen kuvaus, ehkäpä tämän katsotaan olevan nuorisolle liikaa.

Kotimaisen aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välinen raja vaikuttaa monesti veteen piirretyltä viivalta. Etenkin nuorten kirjallisuuden luokitteluun liittyvä kursailu kummastuttaa välillä. Suomessa kuitenkin ilmestyy vuosittain lukuisia lapsille ja nuorille suunnattuja ulkomaisia spefi-teoksia, joiden tarinat pitävät sisällään käsittämättömän määrän väkivaltaa. Näin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogiassa, sekä Rick Riordanin Percy Jackson -teoksissa. Siinä missä monissa ulkomaisissa spefi-kertomuksissa on paljon väkivaltaa, kotimaiselle spefille on tyypillistä rauhallisempi ote tarinan tapahtumien tasolla.

Esikoiskirjailijat ja spefi

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion vahva nousu näkyy myös esikoiskirjailijoiden teoksissa. Yhä useampi esikoiskirjailija kirjoittaa spefiä. Antti Halmeen esikoinen Markus Light ja palautuspullon henget on avaus humoristisen seikkailufantasian saralle, siinä missä kirjailijan seuraava teos Tulileikit johdattelee lukijaa shamanistisen maailman salaisuuksiin.

Maria Turtschaninoffin Arra ja Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija ovat esikoisteoksia, joissa fantasiateemat kulkevat käsi kädessä sadun elementtien kanssa. Moniulotteiset tekstit tarttuvat isoihin teemoihin kuten perheen ja läheisten merkitykseen, joita käsitellään koskettavilla tavoilla tarinan kautta. Molemmat teokset saivat Finlandia Junior -ehdokkuuden. Hanna van der Steen puolestaan tutustuttaa esikoisteoksessaan Ennustus lukijan ”terrypratchett” -tyyppiseen huumorifantasiaan, jossa leikitellään myös sadun elementeillä.

Uusia suuntia

Kotimaista ja ulkomaista spekulatiivista fiktiota ilmestyy nykyään monilta kustantajilta. Kotimaisen spefin hedelmällisistä ajoista kertoo myös Kustannusosakeyhtiö Teoksen järjestämä fantasia- ja scifi -kilpailu, jollaista ei ole Suomessa järjestetty aikoihin. Kilpailun tulokset julkistettiin 2011 Finnconissa, voiton vei Emmi Itäranta teoksellaan Veden muisti. Veden muisti ilmestyy Teokselta keväällä 2012.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion tuoreimpia rajanylityksiä on Anneli Kannon ja Terhi Rannelan kirjoittama Tähystäjäneito, joka aloittaa kolmiosaisen fantasiasarjan. Molemmille kirjoittajille fantasia on uusi aluevaltaus. Spekulatiivinen fiktio elää Suomessa positiivista muutoskautta rohkeiden ja osaavien kirjoittajien ansiosta.

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 2

Jokin aika sitten kirjoitin Seita Parkkolan teoksista Viima ja Usva.

Tässä jatkoa edelliselle kirjoitukselle.

Sekä Viima että Usva on määritelty maagisen realismin edustajiksi. Wikipedia sanoo näin: ”Maaginen realismi on myös kirjallisuuden tyylilaji, jossa muuten realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä”. Usvan kohdalla hyväksyin määritelmän, mutta Viima herätti nikotuksia. Tuntui siltä, että välillä Viimassa kuvattu maailma ja todellisuus on ihan jotakin muuta, jotakin ”scifiä”, vaikka loppupeleissä kyse on hyvin samantyyppisestä ympäristöstä kuin Usvassa.

Dystopia, jonka esimerkiksi wikipedia määrittelee ”tulevaisuuden epätoivottavaksi yhteiskunnaksi”, lienee sana joka kuvaa melko hyvin Viiman maailmaa. Nimettömän kaupungin nimettömässä koulussa Viima kohtaa pelkoja ja kauhuja toisensa jälkeen, ja alkaa käsittää että jotakin kummallista on tapahtumassa, ja että jos joku ei tee jotakin, maailma on pian aivan toisenlainen paikka. Sellainen paikka, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Monissa scifi-romaaneissa tai novelleissa tulevaisuuden maailmat kuvataan tällaisina synkkinä paikkoina. Viimassa ei kuitenkaan ole itseasiassa millään tavoin määritelty tai kerrottu lukijalle tapahtumien aikaa tai paikkaa – lukija tietää vain sen, että on kaupunki jossa Viima asuu, ja jossa tapahtuu tällaisia asioita. Joten jos tarkkoja ollaan, tapahtumien ajan kuvaukseen perustuen teosta ei voi määritellä scifiksi. Mutta dystopian näkökulmasta katsottuna teos voisi hiukan scifi -painotteinen ollakin? Lisää scifin ja dystopian suhteesta myöhemmin. Omasta lukukokemuksestani vielä sen verran, että koin Viiman enemmän dystopisena eli synkempänä ja tummempana teoksena kuin Usvan. Usvassa nimenomaan tavaratalo ja siellä tapahtuvat asiat herättivät minussa ”maagisen reaktion”.

Genremäärittely on sinänsä hiusten halkomista, etenkin jos kyseessä on hyvä tarina – mitäpä sillä loppujen lopuksi on väliä, mihin genreen tarina lukeutuu? Näin itse usein ajattelen, kuitenkin hyvin tietoisena siitä että monille sillä on väliä. Moni kirjailija kokee esim. scifin ”leimana otsassa”, josta ei ikinä pääse eroon. (Henkilökohtaisesti asiaa on vaikea ymmärtää, koska scifi on minulle arvokasta kirjallisuutta siinä missä muutkin kirjallisuuden eri lajityypit.) Pointti oli ja on kuitenkin siinä, että genremäärittely on usein ”veteen piirretty viiva”, sillä vaikutteet elävät nykyajassa ja nykykirjallisuudessa, ja loppujen lopuksi harva teos kai istuu täydellisesti sille osoitettuun genrelokeroon. Tässä mielessä ajateltuna lähestyn Viimaa ja Usvaa spekulatiivisen fiktion näkökulmasta, joka pitää sisällään fantasian, scifin ja maagisen realismin käsitteet.

Genreihin ja määrittelyihin liittyen koin erittäin kiinnostavaksi kuinka paljon sekä Viima että Usva ”hämmentävät pakkaa”. Tällä tarkoitan sitä, että teoksissa yhdistyy paljon aineksia erityyppisestä kirjallisuudesta. Edellisessä postauksessa mainitsin metafiktion, jota Parkkola käyttää kerronnan välineenä Viimassa ja Usvassa. Metafiktio on melko yleinen kerronnassa käytetty väline lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Mitä ihmettä?

Metafiktio tarkoittaa ”itsensä tiedostavaa fiktiota”, fiktiota jossa esimerkiksi henkilöhahmo tajuaa olevansa henkilöhahmo jossakin tarinassa. Tai tarinaa, jossa henkilöhahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Tällaisilla tarinan kerronnan keinoilla lukijalle tehdään konkreettisesti selväksi, että lukija lukee jonkun kirjoittamaa tarinaa, ja jatkuvasti myös varmistetaan että lukija muistaa lukevansa tarinaa.

Tarinan keinot Usvassa ovat melko lailla samoja kuin Viimassa. Metafiktio on tarinoissa voimakkaasti läsnä, ja hyvä niin, koska henkilökohtaisesti koin lohdulliseksi sen, että joku aina välillä muistuttaa minua että kyseessä on tarina. Viiman tapauksessa totean, että asialla on sinänsä merkitystä, että teoksen maailma ei tunnu niin pelottavalta, koska Viima aina välillä muistuttaa lukijalle kertovansa omaa tarinaansa puhutellessaan lukijaa suoraan. Lukija ikään kuin herää Viiman maailman synkkyydestä ja palautuu takaisin omaan maailmaansa.

Joten, mahdollisten scifi-elementtien, maagisen realismin elementtien sekä erilaisten kerronnan keinojen kuten kiinnostavan henkilöhahmokuvauksen lisäksi tarinassa käytetään vielä metafiktiota kerronnan keinona, mikä hämmentää pakkaa entisestään, ja itseasiassa vain tekee tarinan paremmaksi – toimivammaksi.

Viima ja Usva ovat molemmat kirjoitettu siten, että ”elin tarinan läpi” – molemmissa teoksissa on ”juuri sitä jotakin käsittämättömän hienoa imua”, joka imee ainakin minut tarinan maailmaan sellaisella voimalla, että en nouse sieltä ylös ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen. Tällaiset tarinat ovat voimakkaita elämyksiä, ja sukat pyörivät jalassani siitä ilosta, että Suomesta löytyy näin lahjakkaita tarinankertojia. Aivan kerta kaikkiaan upeaa, en yhtään ihmettele että amerikkalaiset ovat halunneet ostaa näiden kirjojen oikeuksia. Mitään näin hienoa ei siltä mantereelta ole tullut ulos aikoihin.

Sitten kun pitää mielessä vielä sen, että Suomessa on Seita Parkkolan lisäksi MONTA erittäin lahjakasta kirjoittajaa ja kirjailijaa, jo pelkästään lasten ja nuorten kirjailijoita, niin kyllä tässä oikeasti olisi aihetta henkselien paukutteluun.

Viiman ja Usvan genremäärittelyihin liittyen tuli mieleen muuan irrallinen ajatus – jäin miettimään mistä dystopian aalto oikein alkoi, siis nimenomaan lasten ja nuorten kirjallisuuden puolella? Muistan kuinka syksyllä 2004 kirjoitin arviota Philip Reeven esikoisesta Kävelevät koneet (Mortal Engines 2001), ja raaviskelin tuolloin päätäni sen kanssa: teos oli scifiä, mutta ei kuitenkaan ollut scifiä. Dystopian käsite lipsui vielä tuolloin ulottumattomiini, vaikka selkeästihän Reeven koko em. sarja on tulevaisuuden maailmaa kuvaava dystopia,  eli jos määritellä haluaa, eräs scifin alalaji. Uskoakseni dystopiaa pidetään tyypillisenä esim. Cyberpunkille, joka on eräs scifin haara, mutta mitä itse olen tilannetta seurannut 2000-luvun alusta lähtien, dystopia on ”levinnyt” myös muiden kirjallisuuden lajien pariin. Esimerkiksi monet Maarit Verrosen teoksista kuten Karsintavaihe ja sen jatko-osa Kirkkaan selkeää kuvaavat tulevaisuuden dystopista yhteiskuntaa. Tällä perusteella Verrosen teoksia on käsittääkseni yritetty tyrkkiä scifi-lokeroon.

Sari Peltoniemen loistava novellikokoelma Ainakin tuhat laivaa ilmestyi 2005. Muistaakseni siinä on muutama novelli, jotka liikkuvat dystopian rajoilla. Maaginen realismi voi olla lähempänä. Olisin tarkistanut asian jotta en puhu läpiä pääni, mutta kirja ”on hyvässä tallessa muuttolaatikossa”, enkä löytänyt sitä. Tyypillistä. Mutta ainakin se pitää paikkansa, että kokoelma on loistava, joten ilman muuta kannattaa sekä lukea että hankkia omaksi 😉

Näin tällä kertaa. Monenlaista mietettä herää ja nousee pintaan kirjallisuuden kautta ja siihen liittyen. Ihanaa kun on blogi, jossa saa ruotia ja ruoputtaa asioita kunnolla, merkkimääriin tuijottamatta!

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 1

Hyvää alkanutta maaliskuuta kaikille! Vihdoin sydäntalvi on taittunut ja kevät taas monta askelta lähempänä!

Ohessa asiaa Seita Parkkolan Viimasta ja Usvasta, palaan näihin vielä myöhemmin jatkopostauksen merkeissä.

Päätin vuoden 2010 lopussa alkaa paikata ”aukkoja sivistyksessäni”. Sellaiseksi olen laskenut mm. sen, että en ole lukenut Seita Parkkolan teoksia Viima ja Usva. Varsin tyytyväisenä itseeni voin todeta, että nyt nuo aukot on paikattu. 😉

Viima tuli ulos 2006. Teos oli myös Finlandia Junior -ehdokas (palkinnon sai Timo Parvelan Keinulauta). Lukukokemuksena Viima oli nimensä veroinen, välillä tuntui siltä että tukka sojottaa vaakatasossa, kun edessä avoinna olevasta tarinasta puhaltaa semmoinen Viima, että oksat pois.

Viima on teoksen päähenkilön ja minäkertojan nimi. Viima on ongelmatapaus, koska hän haluaisi olla sellainen kuin on. Skeitata ja tehdä muita sellaisia asioita, jotka eivät ehkä aivan ole järjestystä ja ankaraa kuria kaipaavien mieleen. Skeittaamisessa ”ja sen sellaisissa asioissa” ei kuitenkaan ole mitään rikollista. Paitsi se, että ne voivat joillekin olla keino itsensä toteuttamiseen. Sellainen saattaa olla suorastaan rikollista niille, jotka kaipaavat yhteiskuntajärjestystä, jossa asukkaat ovat tahdottomia nukkeja, joita voi ohjailla mielensä mukaan. Tällainen yhteiskuntajärjestys syntyy näppärästi perustamalla koulu ”ongelmanuorille”, jossa heitä palautetaan kuriin ja järjestykseen keskitysleirihengessä, ja jossa jokaisesta nuoren tekemästä virheestä vanhemmille napsahtaa niin iso lasku, että lopulta vanhemmat ovat velkavankeudessa. Ja jos vanhemmat eivät pysty maksamaan velkojaan koululle, he katoavat jäljettömiin, koulun järjestämään orjatyöhön. Ongelmanuori jää luonnollisestikin koulun huostaan, jossa hänestä muokataan yhteiskuntakelpoinen totteleva ja alistuva yksilö.

Jotakuinkin näin Viiman tarinan voi tiivistää. Sillä erolla, että Viima kuuluu myös niihin nuoriin, jotka eivät alistu koettelemuksien edessä. Poika ehkä jähmettyy hetkellisesti, pelosta, mutta pelko tuo mukanaan rohkeuden, joka auttaa jaksamaan kohti huomista. Pelko ja rohkeus käsi kädessä, samoin uudet ystävät. Salaperäinen Intia, jonka nimeä ei saa edes mainita uuteen yhteiskuntajärjestykseen kannustavassa koulussa – Intia on käynyt tätä koulua, mutta sittemmin kadonnut jäljettömiin. Kuka hän oli ja mihin hän meni? Ja miksi? Ennen kaikkea – kuinka Intia pääsi koulun valvovaa silmää pakoon?

Lukukokemuksena Viima oli yhtä aikaa ahdistava ja vapauttava. Seita Parkkola on kutonut tarinaan sivu kaupalla käsi kädessä kulkevaa pimeyttä ja valoa luoden omituiselta ja pelottavalta tuntuvan tarinamaiseman, jossa tuntuu olevan hyvin vähän toivoa. Kuitenkin toivoa on, sitä löytyy yllättävistä paikoista ja yllättäviltä tahoilta, kuten Viimakin huomaa. Viima itse, sympaattinen nuori mies, on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka on yksi tarinan vahvoista pilareista.

Usva (2009) jatkaa Viiman viitoittamaa tietä siinä mielessä, että tarinan tapahtumaympäristönä toimii jälleen nimetön tummasävyinen kaupunki. Tarinan pääosissa ovat 13-vuotiaat nuoret joita uhkaa vaara. Tarina itsessään kuvaa omasta vapaudesta kiinni pitämistä, omaan itseen uskomista sekä ennen kaikkea uskoa siihen, että jokaisella on oikeus elää tavallaan, sanoi kiusaaja tai sortaja mitä tahansa. Siinä missä Viima oli omalaatuinen nuori mies, Usva on omalaatuinen nuori nainen, joka päätyy elämänsä seikkailuun pitäessään kiinni oikeudestaan omaan elämäänsä. Usva on Viiman lailla teoksen päähenkilö ja minäkertoja.

Usvan maailma rakentuu omasta perheestä, isästä, äidistä ja pikkuveljestä, koulun käymisestä sekä ”hengissä selviämisestä”. Usva elää maailmassa, jossa hengissä selviäminen on todellista kamppailua – Viiman tavoin Usva on henkilöhahmo, joka ei alistu muiden tahtoon, sekä henkilöhahmo, joka vaikuttaa olevan ypöyksin rankkojen tapahtumien keskellä. Tarina alkaa Usvan ja Kamalan välisen epäsovun kuvauksella: Kamala on Usvan ex-paras ystävä Kamilla, jonka kanssa Usva ei enää olekaan kaveri. Yhtäkkiä Kamilla on Kamala, vastustaja, joka pikkuhiljaa muuttuu saalistavaksi viholliseksi – viholliseksi jonka tähtäimessä ei ole kukaan muu kuin Usva.

Viima ja Usvan teemat kulkevat siinä mielessä käsi kädessä, että molemmissa kuvataan todellisuutta ja sen tapahtumia muutaman syrjäytetyn yksilön kautta – sanon syrjäytetty, koska siten itse koin tarinan todellisuuden: Viima ja Usva syrjäytettiin oikeuksistaan elää ns. normaalia elämää, ja heidät laitettiin mankeliin, jossa heistä pyrittiin muokkaamaan jotakin muuta, joka muistuttaa tahdottomia nukkeja. Välillä päähenkilöt itsekin epäilevät mitä heille tapahtuu tai mitä heidän maailmassaan tapahtuu, ja pohtivat ovatko he tulleet hulluiksi, mutta tapahtumien edetessä on hyvin selvää, että hulluudesta ei ole kyse. Tai ei ainakaan Viiman ja Usvan hulluudesta, vaan pikemminkin ympäröivää todellisuutta vaivaavasta hulluudesta.

Molemmissa tarinoissa tapahtumaympäristö rajautuu itseasiassa suhteellisen pienelle alueelle, mutta on siitä huolimatta nerokas – tai ehkäpä juuri siitä eli alueen pienuudesta johtuen. On mielenkiintoista kuinka maantieteellisesti pienellä alueella voi tapahtua älyttömän paljon asioita. ”Henkisessä mittakaavassa mitattuna” maantieteellinen alue voi tuntua älyttömän suurelta. Viimassa ”Mahdollisuuksien koulu” ja sen lähellä oleva tyhjä kiinteistö sekä Viima koti olivat tapahtumien päänäyttämöt. Usvassa tapahtumia näytellään koulussa, Usvan kotona, Usvan kotitalon vintillä sekä tavaratalossa, mikä oli omasta mielestäni nerokasta – tavaratalo on ihan mahtava näyttämö, etenkin yöllinen tavaratalo. Jälleen kerran en voinut kuin ihailla Seita Parkkolan ajatuksen juoksua.

Parkkolan tapa rakentaa henkilöhahmoja on kiinnostava. Henkilöhahmot koostuvat paljon ”siitä mitä muut sanovat: tekstin kautta lukijan mielessä syntyvä käsitys ja ajatus siitä millainen henkilöhahmo on, rakentuu sekä Viimassa että Usvassa melko paljon sille, mitä muut henkilöhahmot toisistaan puhuvat. Toinen tapa jolla henkilöhahmot teoksissa rakentuvat, on kertojan kuvauksen kautta, minkä Parkkola oli mielestäni toteuttanut hauskalla tavalla – monia henkilöhahmoja kuvataan esimerkiksi heidän ulkonäkönsä kautta tyyliin ”Usva näki huppareihin hukuttautuneen hahmon, josta näkyi vain hiustupsuja”. Sanatarkasti tilanne ei Usvassa mennyt näin, mutta ajatus on sama – kertoja kuvailee lukijalle nuorisoa paljon heidän pukeutumistyylinsä kautta, ja samalla korostuu myös se, kuinka tärkeitä jotkin asiat nuorisolle ovat – kuten vaikkapa ne iänikuisen risaiset tennarit, jotka on teipattu kärjistä kiinni, tai isän ikivanha takki, jota pidetään vuodesta toiseen. Osittain tätä kautta rakentuu myös henkilöhahmon persoonallisuus.

Henkilöhahmokuvauksesta sen verran, että jos olette lukeneet esimerkiksi Jane Austenin teoksia, tiedätte että kyseessä on tarina, jossa kuvataan henkilöhahmoja 1800-luvulle tyypillisen kerronnan keinoin, eli pääasiassa niin kutsutun kaikkitietävän kertojan kautta ja avulla, jota jotkut tahot ovat pitäneet myös ns. perinteisenä romaanikerrontana. Jos ja kun joku Austeninsa lukenut ottaa Viiman tai Usvan käteensä, hän todennäköisesti hyvin pian kokee, että kyseessä on hyvin paljon Austenin fiktiivisistä maailmoista poikkeava teos, vaikka ei täsmälleen osaisikaan selittää millä tavoin. Henkilöhahmojen kuvaus on iso osa kertovan tekstin rakennetta, sillä ilman henkilöhahmoja tai niiden kuvausta ei oikeastaan ole tarinaakaan. Viiman ja Usvan kerronta tuo monessakin mielessä kirjallisuushistorian elävänä ja hengittävänä lukijan eteen, sillä teoksen kautta voi ja pystyy havainnoimaan kerronnan tavoissa ajan myötä tapahtuneita muutoksia monella tapaa, esimerkiksi juuri henkilöhahmojen kuvauksen kautta. Eräs toinen muutos joka teoksissa nousee esille on metafiktio, joka on itseasiassa ollut olemassa jo Don Quijoten ajoista lähtien, ellei jopa aiemminkin, mutta noussut uudelleen pintaan vastaan 1900-luvulla. Tästä lisää myöhemmin.

Lienee jo monta kertaa tullut ilmi, että vaikutuin kovasti sekä Viimasta että Usvasta. Enkä häpeile hehkuttaa silloin kun hehkuttamisen aihetta todella on. Palaan seuraavassa postauksessa uudelleen teosten teemoihin, myös dystopiaan ja maagiseen realismiin, koska niissä riittää purtavaa. Viiman ja Usvan kerronnallisesta kokonaisuudesta haluan vielä sanoa sen, että Usvan puolivälin jälkeen oli miellyttävää alkaa pikkuhiljaa oivaltaa kuinka tarina liittyy Viimaan esimerkiksi henkilöhahmojen kautta. Kaiken kaikkiaan Parkkola on siis kutonut kokoon kaksi teosta, jotka ovat tarinarakenteen osalta (mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä) toteutettu erinomaisen hyvin, ja jotka kielellisen toteutuksen osalta kolahtivat ainakin minuun. Teosten tyyleissä, sananvalinnoissa sekä esimerkiksi henkilöhahmojen nimissä on paljon samankaltaisuuksia. Olen lukija, johon Parkkolan tyyli vetoaa, ja koin löytäneeni kaksi aarretta, joista ei haluaisi päästää irti.