Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Ritva Toivolan Tuomas Karhumielestä Kalevaan. Juttu ilmestyi viime lauantaina.

Minulle Toivolan kertomus oli elämys. Tämän piti olla ”oma joululahjani”, mutta sitten joulunpyhät jotenkin suhahtivat niin vauhdilla ohi, että tartuin tähän vasta vähän myöhemmin. Hyvältä maistui joka tapauksessa, ja pääasia että tuli luettua! Pidän ja tässäkin tapauksessa pidin erittäin kovasti siitä, miten vanhaa suomalaista kansanperinnettä hyödynnetään kotimaisissa kertomuksissa: meillä kuitenkin ON paljon perinnettä mistä ammentaa.

Kansanperinteen voimin kohti uutta suomalaista fantasiaa

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli

Tammi 2009

260 s.

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli on voimallinen kertomus vanhan ajan Suomesta, jossa taianomainen maailma elää sopusoinnussa rintarinnan ihmisten kanssa.

Nuori renkipoika Tuomas saa elämänsä ensimmäisen oikean työpaikan, rengin pestin Kellojärven kievarista. Tuomas ottaa pestin vastaan nuoruuden iloa ja voimaa uhkuen, arvaamatta millaiseen seikkailuun kievarin hevosrengin pesti hänet johdattaa. Kievarin renkien sopesta löytyy ikivanha karhunnahkaturkki, joka muuttaa Tuomaksen elämän lopullisesti. Eräänä yönä Tuomas vetää turkin päälleen huomaten seuraavana aamuna muuttuneensa ihmiskarhuksi.

Karhunnahkaturkin myötä muodonmuutos on Tuomas Karhumielen kantava teema. Tuomas on elänyt lapsesta saakka sopusoinnussa ”näkymättömän” maailman kanssa kunnioittaen niin luonnon- kuin kodin henkiä. Nyt Tuomaksesta itsestään tulee lumottu olento, joka vaeltaa hämmentyneenä pitkin Suomen saloja, etsien vapautusta tilanteeseensa. Lumotun turkin kautta kertomuksessa on läsnä myös sadunomaisia elementtejä: lumotun ihmisen pitää löytää ratkaisu tilanteeseensa voidakseen vapautua lumouksen vallasta. Löytyykö apu kenties metsän keijuilta, tai karhujen valtakunnasta? Vai osaako Tuomas itse purkaa lumouksen?

Henkilöhahmogalleria on kiinnostava. Osa henkilöhahmoista rakentuu muutamien luonteenpiirteiden varaan, kuten Juko-renki, ja ovat sitä kautta melkeinpä karikatyyreja. Tuomaksen ja Annin lailla osa henkilöhahmoista kehittyy tarinan kulkiessa eteenpäin. Kertomus kerrotaan pääosin nuoren Tuomaksen näkökulmasta, mikä on kerronnallisesti erittäin hyvä ratkaisu. Kerronnallisten ratkaisujen sekä kehittyvien henkilöhahmojen myötä tarinassa on läsnä fantasialle tuttu ja tyypillinen quest –rakenne, jossa henkilöhahmot kehittyvät kokemiensa seikkailujen myötä. Tuomaksen kehitys nivoutuu olennaisesti karhunnahkaturkkiin, lumottuna karhuna koettuihin kokemuksiin, ja tätä kautta myös ihmisyhteisön toimintaan.

Tuomas Karhumielessä heijastuu useaan otteeseen teksteistään palkitun Ritva Toivolan pitkäaikainen kirjoittajan kokemus sekä tekstien parissa työskentely. Tuomas Karhumieli avaa uuden oven suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa etenkin vanhaa kansanperinnettä hyödyntävien teemojensa osalta. On ilo seurata kotimaisen fantasiakirjallisuuden kehitystä kohti uusia omaperäisiä suuntia, joiden perusta rakentuu monien kirjailijoiden teosten kohdalla vankasti vanhalle tutulle kansanperinteelle. Vanhan kautta rakentuu uutta hienolla tavalla, kuten Tuomas Karhumielen tarina todistaa.

Teoksen loppuratkaisu jättää oven sopivasti raolleen mahdollista jatkokertomusta ajatellen. Lisää tällaisia tarinoita!

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Chrestomanci -sarja

Pakko juhlistaa kevään merkkitapausta ihan omalla postauksella: Diana Wynne Jonesin Chrestomanci -sarja ilmestyy vihdoin suomeksi. Sarjan ensimmäinen osa Noidan veli (Charmed life) suomennettiin vuonna 1980. Painos joka minulla on taitaa olla ensimmäinen, löysin sen divarista vuonna 1999, kuten olen kirjan kansilehdelle kirjoittanut. Yksi arvokkaimmista kirjoista joita hyllyssäni on, siis ihan pelkkää tunnepuolta jos ajatellaan 🙂

Diana Wynne Jones on osaltaan rakentanut erittäin kantavan ja vakaan pohjan nykyiselle fantasiakirjallisuudelle. Wynne Jones on tehnyt uraa uurtavaa työtä, joka täällä Suomessa on jäänyt pimentoon pääasiassa siksi, että hänen kirjojaan ei ole suomennettu ennen kuin vasta viime vuosina. Hayao Miyazakin ohjaamat animaatio-elokuvat Liikkuva linna ja Leijuva linna lienee vaikuttivat osaltaan siihen, että Wynne Jonesin teokset joihin animaatiot perustuvat, suomennettiin muutama vuosi sitten. Ensimmäinen Noidan veljen jälkeen tullut suomennos taisi olla Tuli ja myrkkykatko (1988), sitten tuli Kyylän kyydissä (1990), ja sen jälkeen pitkän tauon jälkeen Merlin salaliitto, joka sekin on osa laajempaa kokonaisuutta. Ennen Merlin salaliittoa on ilmestynyt Deep Secret, jota ei ole vielä suomennettu. On PALJON muutakin mitä Wynne Jonesilta ei ole vielä suomennettu, mutta ehkä Chrestomanci -sarja avaa nyt oven lopullisesti suomennosten virralle, toivoa sopii.

Chrestomanci -sarjaa pidetään Wynne Jonesin pääteossarjana, tosin kesällä 2008 Tampereella järjestetyssä Finnconissa Farah Mendlesohn käsitteli monia muitakin Wynne Jonesin teoksia, ja Chrestomanci -sarja jäi ikään kuin taka-alalle. Keskustelutilaisuudessa tuli luontevalla tavalla esille se, mikä merkitys kirjailijan ja teosten tunnettuudella ja tunnettuudelle on, mikäli niitä ei ole käännetty muille kielille – me täällä Suomessa tunnemme vain murto-osan Wynne Jonesin teoksista, ellemme sitten ole lukeneet niitä alkukielellä englanniksi. Ja se taas on hankalaa, mikäli kirjoja ei saa käsiinsä. Nykyään nettikirjakauppojen myötä tilanne on helpottunut, mutta esim. omalta osaltani vielä 10 vuotta kävin Tukholmassa vain sen vuoksi, että sain ostettua Gamla stanin Science Fiction Bokhandelnista Wynne Jonesin ja monien muiden kirjailijoiden kirjoja! No, onhan sekin syy käydä Tukholmassa. 😀 Sieltä sain aikanaan ostettua myös Chrestomanci -sarjan.

Mikäli Wynne Jones kiinnostaa enemmänkin, etenkin se mikä merkitys hänen teoksillaan on ollut ja on edelleen fantasiagenressä ja fantasiagenrelle, kannattaa tutustua mm. Farah Mendlesohnin kirjoihin. Esimerkiksi teos Diana Wynne Jones: The Fantastic Tradition and Children’s Literature on oivallinen tutkimus Wynne Jonesin luomista maailmoista ja niiden merkityksistä.

Omalta osaltani ”juhlistan merkkitapausta” myös siksi, että olen viettänyt lapsuuteni parhaita päiviä Noidan veljen parissa. Maailma, joka kirjan kansien välistä avautui, oli jotakin aivan uskomatonta ja kiehtoi lapsen mieltä kovasti. Siinä rakennettiin perustaa tulevaa varten, ei tarvitse ihmetellä miksi nyt istun koneen ääressä ja kirjoitan tätä postausta. Tähän liittyen mieleen palaa muisto em. kesän 2008 Finnconista, jolloin minua pyydettiin keskustelijaksi Wynne Jones -paneeliin Farah Mendlesohnin ja muiden osallistujien kanssa: Farah nosti esille nimenomaan sen seikan, kuinka nyt, kun se sukupolvi joka on kasvanut aikuiseksi Wynne Jonesin tarinoiden myötä, alkaa osaltaan tuoda kirjailijan töitä esille milloin missäkin yhteydessä, ja osallistua kirjailijan synnyttämään kulttuurikeskusteluun. Tämä oli kiinnostava pointti, joka tuolloin pääsi melkein lipsahtamaan ohi ensimmäisen ”julkisen esiintymiseni” aiheuttaman paniikin myötä (= onhan sitä tarhaiästä asti tullut esiinnyttyä jos jonkinlaisessa koulunäytelmässä, mutta tuolloin olin ekaa kertaa keskustelemassa ison yleisön edessä, ja vielä englanniksi!), mutta onneksi kommentti on jäänyt mieleen. Olen miettinyt asiaa monesti sen jälkeen.

Nyt, kirjoittaessani arvioita mitä erilaisimmista fantasiagenreen (välillä myös scifistä!) kuuluvista teoksista eri lehtiin, olen äärettömän onnellinen siitä, että olen saanut elämässäni kulkea polkuja jotka ovat johdattaneet minut takaisin suuresti rakastamieni asioiden äärelle, myös Diana Wynne Jonesin teosten äärelle. Omalta osaltani voin tällä tavoin ehkä tehdä sen pienen osan, joka auttaisi hälventämään monien fantasiaa ja scifiä kohtaan tuntemaa epäluuloa, epäluuloa joka usein syntyy pelkästä pelosta ja tietämättömyydestä, ja sitä kautta usein myös johtaa suoranaisiin vihan tunteisiin. Lause ”Joillekin scifistä ja fantasiasta puhuminen on sama asia kuin ottaisi haulikosta varmistimen pois”, pitää ikävä kyllä edelleen paikkansa monin paikoin. Scifi ja fantasia ovat jotakin sellaista, mitä moni ei vaan tahdo eikä halua ymmärtää. Ymmärrän tämän siinä mielessä, että jos ei tiedä jostakin asiasta jotakin, se todellakin saattaa pelottaa tai herättää jopa vihan tunteita, mutta ihmisille on kuitenkin annettu myös valinnan vapaus: omaa tietoisuutta asioista voi halutessaan laajentaa, ja sitä kautta tietoisella tavalla purkaa myös asioihin liittyviä tunnetiloja, myös niitä negatiivisia tunteita. Mutta se kuinka moni tällaisen valinnan tietoisesti tekee, onkin sitten toinen juttu. Ja mitä kirjallisuuskritiikkeihin tulee, niissä tila on rajattu, joten fantasian ja scifin käsitteleminen genrenä jää monesti vähemmälle.

Ehkä pitäisi täällä blogissa alkaa purkaa näitä asioita enemmän 😉

Iloisia ja sydäntä nostattavia lukuhetkiä Diana Wynne Jonesin teosten parissa!

Saksalaista fantasiaa!

Ohessa arvio saksalaisen Kai Meyerin teoksesta Jäinen valtakunta. Kirjoitin arvion Savon Sanomiin. Pidin kirjasta kovasti: temaattinen ja kerronnallinen maailma oli virkistävää vaihtelua amerikkalaiseen tai brittiläiseen fantasiaan verrattuna. Vaihtelu virkisti mm. siinä mielessä, että toiminta jäi teoksessa reippaasti vähemmälle verrattuna esimerkiksi Harry Pottereihin tai Percy Jackson -sarjaan. Jäisessa valtakunnassa oli toimintaa, mutta koin että henkilöhahmon sisällä tapahtuva toiminta (jota voitaneen myös henkilöhahmon kehitykseksi kutsua?) nousi selkeästi niin kutsuttua tarinalinjan toimintaa tärkeämpään rooliin. Toisin sanoen henkilöhahmon sisäisten konfliktien ratkaiseminen nousi tärkeämpään rooliin, ja kolmen eri päähenkilön kohdalla näiden konfliktien käsittely sekä ratkaiseminen vaikuttivat etenkin tarinan loppuratkaisun kannalta olennaisella tavalla siihen kuinka tarina päättyi.

Meyer on kirjoittanut erittäin kiinnostavan tarinan, jossa on hyödynnetty taitavasti myös monia sadun elementtejä. Saksalaisen fantasian rantautuminen Suomeen ilahduttaa, etenkin se että fantasiagenren monipuolisuus saa näkyvyyttä erilaisten teosten kautta. Jäinen valtakunta on hyvä muistutus siitä, että ei (fantasia)teoksen tarvitse aina olla 600+ sivuinen järkäle ollakseen hyvä ja toimiva ja kertomus! 🙂

Jäinen sydän

Fantasia

Kai Meyer: Jäinen valtakunta

Suomentanut Tiina Hakala

Otava 2010

252 sivua

Monille suomalaisille tuntemattomaksi jäänyt Kai Meyer on jo pitkään kuulunut Saksan menestyksekkäimpiin kirjailijoihin. Meyerin kirjailijanuran pääpaino on asettunut fantasiatekstien tuotannon puolelle, ja nyt Suomessakin saadaan nauttia ensimmäisestä Meyerilta suomennetusta tekstistä.

Jäinen valtakunta on sadunomainen fantasiaseikkailu, joka kuljettaa lukijan 1800-luvun lopun Pietariin. Aurora hotellin käytävillä sattuu ja tapahtuu monenmoista eri puolilta maailmaa saapuvien matkailijoiden virratessa pyöröovista sisään. 12-vuotias Hiiri, orpo poikatyttö ja varas, on avainasemassa tapahtumissa jotka käynnistyvät omalaatuisen englantilaisen aatelisnaisen Lady Spellwellin saapuessa hotelliin. Osoittautuu että aatelisnaisillakin saattaa olla käyttöä vikkeläsormiselle varkaalle, joka tuntee hotellin kuin omat taskunsa.

Jäisen valtakunnan henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Teoksessa on kolme päähenkilöä sekä lukuisia tärkeissä rooleissa olevia sivuhenkilöitä. Päähenkilöiden rooliin nousevat Hiiri, Lumikuningatar, ja Lady Tamsin Spellwell, Spellwellin omalaatuisesta velhoperheestä. Lady Spellwell on varastanut Lumikuningattaren jäisen sydämen, ja Lumikuningatar haluaa omansa takaisin hinnalla millä hyvänsä. Sydämensä menetyksestä heikentynyt kuningatar on heikkonakin vielä niin vahva, että edessä on melkoinen taisto.

Meyer on kutonut yhteen maagista realismia, fantasiaa ja klassisia sadun aineksia sisältävän seikkailun, joka tyylillisesti muistuttaa hänen saksalaisen kollegansa Cornelia Funken teoksia. Funken tekstien tavoin Meyerin tekstissä tematiikka nivoutuu olennaiseksi osaksi tyyliä, ja lopputuloksena lukijan käsissä lepää rauhallinen, kaunis ja tunteita nostattava kertomus, jossa henkilöhahmojen tärkein matka on se jonka he oman itsensä sisälle tekevät. Jäistä valtakuntaa voi lämpimästi suositella kaikille satujen ja fantasiakirjallisuuden ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Patricia A. McKillip: Serren metsissä

Ohessa Patricia A. McKillipin Serren metsistä Sanomalehti Kalevaan kirjoittamani kritiikki. McKillip on eräs lempikirjailijoistani, ja Serren metsissä ”räjäytti potin” etenkin mitä ironiaan tulee – McKillipilta aiemmin suomennetut Unohdettu Ombria sekä Basiliskin laulu ovat paljon ”tummempia” tekstejä, välillä syntyy jopa toivottomuuden tunne. Serren metsien sivuille on kätketty ironiaa ja sen lisäksi myös muita huumorin lajeja alusta loppuun saakka. Ja pidin siitä kovasti. Ehkä minulla on nyt vain ”joku sellainen kausi” menossa, että tarvitsen iloisia asioita elämääni, ja McKillipin ironia vetosi minuun siitä syystä. 🙂

Patricia A. McKillip: Serren metsissä

Karisto 2009

Suomentanut Natasha Vilokkinen

Maailman kaunein ja kauhein satu

Patricia A. McKillipin Serren metsissä on klassisen sadun raameihin puettu fantasiakertomus kuninkaallisista, velhoista ja kahdesta valtakunnasta. Paha kuningas haluaa valloittaa toisen valtakunnan keinolla millä hyvänsä. Niinpä valloittajavaltakunnan prinsessa lähetetään toisen kuninkaan prinssille morsiameksi, jotta verilöylyltä vältyttäisiin. Paha vain, että prinssi ei haluaa prinsessaa, valtakunnasta puhumattakaan, koska on joutunut kultaisen tulilinnun lumoamaksi. Prinssi juoksentelee pitkin Serren metsiä puolihulluna, ja prinsessa yrittää selvitä tilanteesta parhaimpien keinojensa mukaan.

Serren metsissä yllättää erittäin positiivisesti. McKillipilta aikaisemmin suomennetut tarinat ovat olleet hyvin tummasävyisiä, vaikkakin tummat sävyt nousevat esille myös Serren metsien kohdalla. Tarina on juonirakenteensa ja niihin sidottujen tapahtumien osalta suorastaan hirvittävä, mutta tapa jolla se kerrotaan, on lumoava. Kokonaisuudesta syntyy uskomattoman hienovivahteinen kudelma.

Serren metsien synkkyydessä valona loistaa huumori. Runollisia lauseita verhoava ironia sävyttää koko tarinan. Ironian vanavedessä lukija nauraa ääneen tapahtumien kiepsahtaessa kerta toisensa jälkeen päälaelleen, kun velho pelastaa prinsessaa, joka pelastaa prinssiä, joka pelastaa velhoa, joka pelastaa kuningaskuntaa. Kaiken sydämessä on kultainen tulilintu, joka lentää Serren ikiaikaista taikuutta sykkivissä metsissä laulaen ja lumoten metsän kulkijat.

Patricia A. McKillip on palkittu amerikkalainen kirjailija ja nykyfantasian kärkinimiä. Serren metsien myötä McKillip on jälleen kerran kutonut tarinan, josta ei yksinkertaisesti voi päästää irti ennen kuin se saavuttaa päätöksensä.

Nuoremmille lukijoille Serren metsissä saattaa yksin luettuna olla hieman pelottava, mutta esimerkiksi ääneen luettuna tämä saattaisi toimia varsin hienosti.

Teksti Maria Loikkanen