Heinäveden Vauhtiajot – auton rakennusprojekti 2

Superkärsivällinen mekaanikkomme valvoi alustan rakentamista tarkalla silmällä, ja meidän päätyömme oli suunnitella auton ulkonäkö. Kun kerran olimme ainakin ennakkoon tiettävästi ainoa kisaan osallistuva naistiimi, ei auton väriä tarvinnut kovin pitkin miettiä 😀 Ensin valmistettiin sapluunat, joiden mukaan vanerista leikattiin varsinaiset konepellin osat joita pääsin maalaamaan.

Osallistuimme siis hupiluokkaan, eli rekvisiittaa tietenkin piti olla pilvin pimein 😉 Tiimin nimi ”Loch Cream Monster Team”, josta voinee päätellä jotakin ”munankuoriteemaan” liittyen. Minulla oli henkilökohtaisesti munankuoriteemaan liittyen oma lehmä ojassa, koska kun katselin noita hienoa paperimassasta valmistettuja munia, mieleen tunki väkisinkin välähdyksiä elokuvasta Spaceballs, eli Avaruusboltsit. Pitihän sitä sitten loppupeleissä saada asiaan liittyvää tekstiä kypärään, tietenkin! 😀

Tältä näyttää auton alusta.

Kuski ei malttaisi odottaa, että pääsee ajamaan 😀

Ja tässä auto alkaa saada jo vähän värittynyttä pintaa ympärilleen. Takana on turvakaari, johon on kiinnitetty ulkoasuun liittyvää rekvisiittaa.

Loch Cream Monster! Jes 😀 Auto alkaa valmistua. Ulkoasusta puuttuu vielä viimeinen koristelu eli graafinen ilme by Kaisa Kokko, joka suunnitteli tiimin logot ja muut tekstit. Niin ja hirviö-neidiltä puuttuu vielä tässä vaiheessa hiukset sekä kädet 😉

Tiimin nimi ”Loch Cream Monster Team” juontaa juurensa siitä, että keskellä Heinävettä on upea Kermajärvi, jonka rannalle kirkonkylä on aikanaan rakentunut. Järvessä asustaa myös hirviö… 😉

Juttu jatkuu kisapäivän tunnelmien merkeissä myöhemmin!

Kuvat: Maria Loikkanen & Eija Kvintus

Mainokset

Heinäveden Vauhtiajot 2012 – auton rakennusprojekti

Heinäveden ensimmäiset Vauhtiajot järjestettiin 25.8.2012 lauantaina. Olipa hieno päätös työn täyteiselle kesällä osallistua kisoihin. Vietin siis kuluneen kesän Heinäveden Lehdessä kesätoimittajana. Idea kisoihin osallistumisesta lähti, kun kävin tekemässä juttua Vauhtiajoista. Saavuttuani toimitukseen hauduttelin asiaa ehkä 15 minuuttia, jonka jälkeen ryntäsin kollegan huoneeseen ja aloin ihmetellä ääneen ”olisiko niin kovin mahdotonta rakentaa oma mäkiauto?”. Aikaa kisoihin oli reilut kaksi viikkoa. Siitä se lähti.

Kollegani Eija Kvintus oli ehdottomasti tiimimme ”master mind”, hänen loppumattomasta idealaaristaan pursusi aina jotakin sellaista joka löi minut ällikällä. Faktahan oli siis se, että en ole koskaan rakentanut mäkiautoa, enkä tiennyt sen rakentamisesta hölkäsen pöläystä. Mutta vasara, saha ja kaikenlaiset muutkin työvälineet kyllä pysyvät kädessäni jos joku vain kertoo mitä niillä tehdään. Kollegani Eija osaa kaikenlaista, ompelusta ja mitä erinäisimpien työkalujen käyttämisestä alkaen, ja mikä mahtavinta, hänen kotipaikallaan Heinävedellä oli superhienot tilat auton rakentamiseen. Joten viimeiset kaksi viikkoa Heinäveden pestistäni vapaa-aika sujahti mukavasti mäkiautoprojektin merkeissä.

Tietenkin olisi mukava laittaa kuvia koko tiimistä, mutta kohteliaisuussyistä koko tiimi on vain muutamissa kuvissa. Etenkin osaava ja superkärsivällinen mekaanikkomme Arto ei ymmärtääkseni juurikaan julkisuutta kaipaa. Sanottakoon kuitenkin että selvää on, että ilman Arton osaavaa ja luotettavaa työpanosta autoa tuskin olisi saatu valmiiksi, ainakaan tässä aikakehyksessä. Täytyy myös sanoa, että en ehkä aivan kenen tahansa tekemällä ”puulaatikolla” uskaltaisi ajaa jyrkkää mäkeä alas, mutta tässä tapauksessa mäen alas porhaltaminen oli aivan mahtavaa, kun tiesi että voi luottaa siihen että auto todellakin kestää!

Kuvat: Maria Loikkanen & Eija Kvintus

Tästä se lähti: ajokkimme sai kottikärryn pyörät 😀

Rakensimme kaiken itse runkoa myöten. Kuvassa allekirjoittanut 😉

Hahmoituskykyä tällainen projekti vaatii, todellakin!

Hahmoituskyvyn lisäksi tarvitaan innokkaita tekijöitä! Ja iloisia, kamalaa jos tällainen homma menee liian vakavaksi, kun hupiluokkaan osallistumisesta kuitenkin oli kyse. Kuvassa tiimimme ”master mind”, loppumattoman ideavaraston omaava toimittaja-kollega Eija Kvintus. Hyvä Eija!!! 😀

Alusta alkaa jo hahmottua! 😀

Tämän työkalun käyttäminen pelotti, huh!

Muoto alkaa hahmottua 😀

Rattikin olisi ihan mainio juttu… 😀

Jes, näin se menee!!! 😀 Kyseessä todellakin oikea mäkiauto, jossa naruohjaus ja linkkujarrut, jotka toimivat erittäin hienosti!

Vauhtiajot, täältä tullaan!!! 😀

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Veera Laitinen: Surun syöjät

Kirjoitin oheisen arvion Veera Laitisen esikoisteoksesta viime syksynä Savon Sanomiin. Huomasin vasta nyt, että blogin osalta arvio on unohtunut luonnoskansioon. Ohessa linkki Keskisuomalaisen sivulle. Savon Sanomien kulttuurisivuilla, nykyisillä viihdesivuilla olevaa linkkiä en näin äkkiseltään löytänyt. Käsittääkseni Savon Sanomien taannoinen verkkosivu-uudistus, jonka tiimoilta mm. kulttuurisivut muuttuivat viihdesivuiksi, on vaikuttanut siihen että jotkut vanhemmat kritiikit eivät enää löydy sivustolta.

Veera Laitinen: Surun syöjät

Ivan Rotta & Co

253 s.

Hiomalla timanttikin valmistuu

Suomalaiset ovat ”harrastajakirjoittajakansaa”, sekä pienkustantamojen luvattu maa. Moni harrastajakirjoittaja etsii julkaisukanavaa pienkustantamojen kautta. Veera Laitisen esikoisteos Surun syöjät on pienkustantamo Ivan Rotta & Co:n julkaisema syksyn uutuus.

Surun syöjien tarina sijoittuu Blue Cove -nimiseen pikkukaupunkiin, oletettavasti USA:n itärannikolle. Päähenkilö on amerikkalainen 17-vuotias Hope McKaya. Hopen tarinaa seurataan muutaman kuukauden ajalta. Kertomuksen pääroolissa pitäisi olla Hope ja mystiset surun syöjät, mutta varsinainen tarina hautautuu pinnallisten, ikäisekseen epäkypsien teini-ikäisten ihmissuhdeongelmien ja tunnemyrskyjen aivan liian yksityiskohtaisen kuvauksen alle.

Isompien kustantamojen leiville pääsemisessä on omat hyvät puolensa, kuten esimerkiksi ammattitaitoiset kustannustoimittajat, joiden työtä on tukea kirjoittajaa tekstin tuottamisen eri vaiheissa. Valitettavan usein monissa pien- ja omakustanteissa tekstistä tulvii läpi editoimisen tarve. Näin on laita myös Veera Laitisen Surun syöjissä. Tämä on harmillista, koska tarinassa olisi ainesta vaikka mihin.

Surun syöjät laittaa miettimään kuinka teos toimii ajan kuvana. Kirjoittaja Veera Laitinen on 14-vuotias, ja pohtia sopii kuvaako teos varhaisteinien ajatusmaailmaa, joka teoksessa pyörii vain ja ainoastaan oman navan ympärillä. Myös amerikkalaisen kulttuurin vaikutus todella näkyy teoksessa, kun taas suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta ei näy missään. Kun suurin osa nuorille suunnatuista tv-sarjoista ja käännöskirjallisuudesta tulee Amerikasta tai anglosaksisista maista, ei kai ilmiössä sinänsä ole mitään kummasteltavaa. Surullista se kyllä on, koska suomalaisessakin tarinaperinteessä riittäisi mistä kirjoittaa – löytyisi sieltä paikka surun syöjillekin.

Kirjoittajana Veera Laitisessa on potkua. Ajan myötä itselleen rehellinen kirjoittaja oppii kyllä tekstiensä suhteen suitsimaan mielihalujaan, sekä ravistamaan löysät pois. Kärsivällistä hiomista se vaatii, sillä tavalla timanttikin valmistuu. Ammattitaito karttuu vain kokemuksen myötä.

Teksti Maria Loikkanen