Sitä kun ei koskaan tiedä

Sitä kun ei koskaan tiedä kuinka elämä meitä ihmisiä ohjailee, kuljettaa ja joskus jopa viskelee, niin laitanpa tänne lyhyen mainoksen Mol.fi -sivuilta löytämistäni avoimista työpaikoista:

Taiteen keskustoimikunta hakee läänintaiteilijoita Helsinkiin, Kuopioon ja Joensuuhun. Helsingin haut (kaksi paikkaa avoinna) päättyvät 30.09. ja Kuopion sekä Joensuut haut (yhteensä kolme paikkaa avoinna) päättyvät 15.10.2010. Löydät lisätietoa näistä hauista sekä Mol.fi -sivustolta että Taiteen keskustoimikunnan sivuilta.

Viestin asiasta blogissani siitä lähtökohdasta käsin, että en voi tietää ketkä kaikki blogiani lukevat ja minkälaisissa elämäntilanteissa lukijat ovat, joten jos asiasta kertominen sattuisi vaikkapa antamaan uuden positiivisen suunnan jonkun elämälle, mikäpä sen hienompaa! Kirjoitan tätä muistaen sen, että reilut kaksi vuotta sitten muutin itse tänne Savonlinnan seudulle työttömänä, asunnottomana ja autottomana. Muutin mökille meidän kaikkien yhteiseen kotiin (= perheeni yhteiseen lomanviettopaikkaan) uskoen siihen, että tämä muutto ja muutos on jotakin mitä haluan tehdä, koska haluan parantaa elämääni.

Nyt tätä kirjoittaessani olen tietoinen siitä, että muuttamalla tänne kohtasin elämäni suurimmat pelkotilat, mm. yrittäjyyteen liittyen. Olen selvinnyt niistä, myös siksi että olen tietoisesti tehnyt töitä niistä selviämiseksi ja niiden kääntämiseksi voimavaraksi – uskoksi omaan tekemiseeni. Jos joku olisi kaksi vuotta sitten sanonut että olen nyt yrittäjä, en olisi uskonut.

Tuolla jossakin on viisi tulevaa läänintaitelijaa, vaikka he eivät vielä sitä uskoisikaan 😉

Mainokset

Haaste

Sain Insinööriltä haasteen: kerro blogissasi seitsemän asiaa/paljastusta itsestäsi joista muut eivät tiedä.

Hmm. Vetipä vakavaksi 😉

1. En ole koskaan katsonut Salattuja elämiä. (Totta se on!)

2. En ole koskaan katsonut Big Brotheria. (No hei, toden totta!)

3. Minulla ei ole televisiota 😀 (Vanhemmillani kyllä on, joten aina silloin tällöin saan ja voin töllötintä katsoa 😉 Jk. Minulla oli tv mutta ei digiboksia. Kun vihdoin sain digiboksin ja härpättimen ylipäänsä toimimaan, muutin pian sen jälkeen, ja totesin että en enää jaksa raahata vanhaa pömpelimallista telkkua mukanani. Parempia aikoja eli kevyttä litteänäyttöistä telkkua odotellessa – muutot helpottuvat kummasti 😀 Jkk. Savonlinna on siitä(kin) erikoinen paikka, että täällä kaikki taloudet ovat kaapeliverkossa, myös omakotitalot. Kesti oma aikansa ymmärtää tämä, eli että omakotitalossa vuokralla asujankin pitäisi hankkia kaapelitalouden boksi eikä juosta antennitalouden boksin perässä. Tästä syystä hankinnat ovat toistaiseksi jääneet vähiin.)

4. Olen käynyt Grönlannissa, tarkemmin ottaen Itä-Grönlannissa. Olen myös asunut Islannissa: vietin aikanaan vaihto-oppilasvuoden Islannissa, ja tuona aikana tarjoutui myös upea tilaisuus päästä käymään Grönlannissa. Reissu oli yksi elämäni fantastisimmista, samoin kuin koko Islannissa vietetty aika.

5. Minulla on laukku- ja kenkäfetissi 😉 Ei ehkä ihan heti uskoisi, koska en omista kovin monia laukkuja, kengistä puhumattakaan (ainakaan omasta mielestäni), mutta totta se on. RAKASTAN reppuja ja mitä erilaisimpia laukkuja. En siis puhu pelkästään käsilaukuista, vaan ihan kaikenmaailman laukuista. Ja kengät, noh. Eiköhän tämä riittäne tältä erää. Huom. kuljin bootseissa noin 15 vuotta elämästäni, hankin ne ylioppilaslahjaksi itselleni, ja keinahtelin turvallisen tukevilla kengillä vuodesta toiseen. Viime kesänä tuli vihdoin aika, jolloin buutsit eivät enää tuntuneet minulle oikeilta kengiltä. Aika aikaansa kutakin.

6. Rakastuin opettamiseen – vedin ensimmäiset kurssini/koulutukset alku- ja loppukesästä 2010. Yllätin myös itseni, koska olin aina ajatellut että opettaminen ei ole minun juttuni. Vaan kuinkas kävikään 😉 Lisää, lisää 😀

7. Jos elämä Itä-Suomessa ja Savonlinnassa ei olisi niin kovin ihanaa, saattaisipa hyvinkin olla että lähtisin johonkinpäin Etelä-Eurooppaa, hankkisin vanhan talon (ja vanhan puutarhan) ja ryhtyisin majatalon emännäksi. Eihän sitä koskaan tiedä kuinka elämä meitä viskelee, joten pidänpä tämän option avoinna jossakin mieleni sopukoissa 😀

Siinäpä ne, kiitos Insinöörille haasteesta, sainpahan ajatuksen aihetta minäkin. Mukavia syyspäiviä kaikille!

Suzanne Collins: Vihan liekit

Kalevaan kirjoittamani arvio Suzanne Collinsin Nälkäpelit -sarjan toisesta osasta Vihan liekit.

Fantasia

Nälkäpeli -sarja tarjoaa lukijalle haastetta

Suzanne Collins: Vihan liekit

Suomentanut Helene Bützow

WSOY 2010

354 s.

Amerikkalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogian toinen osa Vihan liekit tempaisee lukijan takaisin Nälkäpelien maailmaan. Sarjan ensimmäinen osa ja nimikkokirja Nälkäpeli esitteli lukijalle 12 Vyöhykkeestä koostuvan tulevaisuuden maailman, jota hallitsee Capitolin tyrannimaiset vallanpitäjät. Muut Vyöhykkeet koostuvat nälkää näkevistä työläisistä, jotka elättävät Capitolin runsaudessa elävää väestöä. Nälkäpelit ovat antiikin Rooman ”leipää ja sirkushuveja” -tyyppinen viihdemuoto, jossa kaikilta 12 Vyöhykkeeltä valitut kilpailijat taistelevat areenalla elämästä ja kuolemasta.

Nälkäpelissä Vyöhykkeen 12 urheat kilpailijat Katniss ja Peeta selviytyivät hengissä ja voittajina kammottavasta kilpailusta. Capitolin katkeruus voittajaparia kohtaan kytee, samoin Vyöhykkeillä elävä kapinahenki. Capitolin hallinto on murenemassa, joten presidentti Snow käynnistää Nälkäpelin uudelleen keskittääkseen kansan huomion muihin asioihin. Katniss ja Peeta joutuvat takaisin peliin. Selvää on, että hallinto haluaa parin hengiltä. Tällä kertaa Katniss ja Peeta tietävät ja tuntevat tulikokeen johon joutuvat, mutta silti parin edessä oleva haaste vaikuttaa ylivoimaiselta.

Collins on luonut huiman teoskokonaisuuden, joka on niittänyt suosiota ympäri maailmaa. Jos mahdollista, Vihan liekit lyö laudalta sarjan ensimmäisen osan, joka oli erinomainen. Sarja on kiehtova sekoitus tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa, joka ei raakuutensa vuoksi sovi nuoremmille lukijoille. Yhteiskuntakriittisten näkökulmiensa ja persoonallisten henkilöhahmojensa vuoksi sarja tarjoaa haastetta lukijoille, jotka kaipaavat etenkin perinteisestä scifistä tai fantasiasta poikkeavaa kirjallisuutta. Collins on myös taitava kirjoittaja, mikä heijastuu kaikkeen – kokonaisuus on paketti, joka imaisee lukijan sisäänsä eikä laske ulos ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen.

Teksti Maria Loikkanen

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Tässä Johanna Sinisalon Möbiuksen maasta Savon sanomiin kirjoittamani arvio. Lienee ilmestynyt syyskuun alkupuolella?

Rengasmaailman arvoitus

Fantasia

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Teos 2010

156 s.

Möbiuksen maa tutustuttaa lukijan Siiriin, lempinimeltään Pii, joka kärsii huonosti alkaneesta kesälomasta. Paras ystävä on juuri muuttanut pois, ja mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Isosiskot elävät jo isojen tyttöjen elämää, eikä Pii ei tunnu mahtuvaan mihinkään hänelle osoitettuun lokeroon. Työllä ja vaivalla rakennettu leikkipaikkakin löytyy särjettynä. Tuntuu että Piillä ei ole mitään omaa jäljellä. Kunnes tyttö löytää roskalaatikon lähettyviltä renkaan, joka kuljettaa hänet outoon rengasmaailmaan eli Rinkulaan. Rinkulan asukkaat kaipaavat Piin apua, koska joku tai jokin tuhoaa heidän maailmansa.

Möbiuksen maa on nuoremmille lukijoille suunnattu seikkailukertomus, joka pitää sisällään lukuisia teemoja, yhtenä isoimpana oman tien ja omien vahvuuksien löytämisen. Nämä teemat nousevat Piin kohdalla esille erilaisina haasteina, jotka tyttö ottaa rohkeasti vastaan. Pelko kiemurtelee vatsan pohjassa, mutta mitä enemmän Pii alkaa Rinkulaa ymmärtää, sitä mukaa pelot vähenevät.

Tarina tuo lempeällä tavalla esille, että usein se mitä eniten pelkäämme, löytyy oman itsemme sisältä. Pii tajuaa Rinkulan molempien puolien olevan yhtä samaa, ja maailman asukkaiden pelkäävän omaa itseään. Isoin oivallus lienee se, mitä kaikkea ihmeellistä oman itsen sisältä voi löytyä, kun keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa, sekä niiden kehittämiseen. Heti oivalluksen jälkeen asiat alkavat seljetä, sekä Rinkulassa että omassa kotona.

Kirjailija Johanna Sinisalo on hyödyntänyt kiinnostavalla ja hauskalla tavalla Möbiuksen renkaaseen liittyviä teemoja, jotka liittävät Piin ja Rinkulan toisiinsa. Möbiuksen maa on yhtä aikaa hauska ja surullinen kertomus lapsesta, joka etsii ja löytää ”jotakin omaa”, ja samalla oppii, että muutoksia ei tarvitse pelätä. Kokonaisuuteen antaa lisäpotkua Miisa Lopperin oivaltava kuvitus, joka avaa lukijalle tekstin mahdolliset aukkokohdat.

Teksti Maria Loikkanen

Syystunnelmia

Syysterveiset Savonlinnasta. Tuulta ja sadetta on viime päivien aikana pukannut varmasti kaikkien tarpeisiin. Alkaa olla jo sellainen fiilis että vähempikin riittäisi. Kaipaan kirkkaita, aurinkoisia ja kuulaita päiviä, jolloin voisi nauttia syystunnelmista vaikkapa luonnon helmassa sieniä tai marjoja keräillen. Sadekelillä ei huvita märkään metsään lähteä, ja esim. viime yönä vettä tuli kaatamalla koko yön, joten sen tietää että metsä on monta päivää märkä. Se siitä viikonlopun sieniretkestä, pöh.

Kaikenlaista täällä pukkaa eteen. Kuluneen viikon alkupuolen vietin pääkaupunkiseudulla, saatoin loppuun keväällä alkaneen koulutusrupeaman Markkinointi-Instituutissa, ja pöydällä tuossa vieressä lepäilee pino tenttivastauksia arviointia odottaen. Sateinen perjantaipäivä on kulunut leppoisissa tunnelmissa sisätiloissa ”siistien paperihommien” merkeissä. Mikä on sinänsä ihan kiva, koska aamulla reippailin ihan tarpeeksi ulkona sateessa ja tuulessa viedessäni auton korjaamolle.

Ei haittaa, onnellinen olen koska nyt olen vihdoin löytänyt autokorjaamon, jonka vakioasiakkaaksi haluan ryhtyä. Yrittäjyyden myötä oma asenne kaikkeen ”liiketoimintaan” on selvästi muuttunut – toisin sanoen haluan kannattaa pieniä paikallisia yrittäjiä, vaikka se ehkä muutaman euron enemmän maksaisikin. Tässä tapauksessa kävi päinvastoin: viime syksynä auto seisoi kaksi viikkoa ison autotalon korjaamolla, ja tänään juurikin selvisi, että vika joka silloin ”korjattiin” (puhumattakaan siitä kuinka kalliiksi viime syksyinen operaatio tuli…) on itseasiassa vasta nyt korjattu. Joten kaiken kaikkiaan koko auto-episodista jäi todella hyvä mieli, ja olen iloinen voidessani jatkossakin turvautua nuoren auto-alan yrittäjän palveluihin.

Mitä kritiikkeihin tulee, työt jatkuvat myös sillä saralla. Savon Sanomiin on lähtenyt kritiikkejä, myös aikuisemmille lukijoille suunnatuista teoksista, ja Kalevassa tekstit vielä ilmeisesti odottavat julkaisuaan. Saa nähdä koska tulevat ulos. Outoa, että julkaisuajat tuntuvat joidenkin tekstien kohdalla venyvän ja venyvän.

Tuleva syksy tuntuu kaiken kaikkiaan erittäin hyvältä. Töiden osalta uutta on jälleen luvassa: palaan myöhemmin syksyllä ”tuttuihin ja turvallisiin” toimittajan töihin erään tällä seudulla ilmestyvän lehden puitteissa. Sitä ennen pitäisi vielä katsastaa kamera-asia kuntoon, pähkäilen tässä vielä investoinko Nikoniin vai Canoniin. Perusjärjestelmäkamera uusi hankinta tulee joka tapauksessa olemaan. Sillä pärjää jo pitkälle.

Semmoista täällä. Kirjapakettia pukkaa edelleen löytymään postilaatikosta, mikä aina tuntuu niin hyvältä. 😀 Mikä kumma siinä uuden kirjan tuoksussa, kannen narinassa ja ylipäänsä uuteen tekstiin tutustumisessa jaksaakaan viehättää? 😉 Ihana on kirjojen monipuolinen maailma, ja ihanaa on ollut myös huomata kuinka kirjallisuuden opettaminen, oman tiedon jakaminen muille, voi olla todella mahtavaa työtä!

Hyvää alkavaa syksyä kaikille!