Näyttäisi siltä, että kesä on vihdoin tullut. Myös tänne Itä-Suomeen. Vapun tienoolla saimme nauttia hienoista keleistä, samoin äitienpäivänä ja toukokuun lopulla. Mutta kesäkuu on kyllä ollut yhtä lotinaa juhannukseen asti.
Siinä mielessä asia ei ole haitannut, että kuten blogin hiljaiselosta on voinut päätellä, en ole juurikaan ehtinyt mihinkään muuhun keskittyä kuin töiden tekemiseen. Mistä johtuen iltaisin on yksinkertaisesti ollut sen verran väsynyt olo, että ei ole jaksanut touhuta juuri minkäänlaisten ylimääräisten aktiviteettien parissa. Mökillä kun asuu, puutarhahommat tarjoavat ihan riittävästi puuhaa työpäivän päätteeksi keväällä ja kesällä.
Mitä töiden tekemiseen tulee – en valita. Olen ollut työttömänä kahteen otteeseen elämäni aikana, ja aika jota elämme, tarkoittaa monille ikävä kyllä työttömyyttä. Joten tätä asiaa silmällä pitäen teen töitä hyvällä mielellä ja kiitollisena siitä, että minulla töitä ylipäänsä on.
Kriitikon töitä sain alkukesän aikana tehtyä vähänlaisesti. Pitkästä aikaa kirjoitin muutaman lyhyen kirja-arvion SOK:n Yhteishyva.fi:n verkkosivuille. Kevät-kesän Onnimanniin kirjoitin vain yhden kritiikin. Lehden 2. numero tuli ulos muistaakseni kaksi viikkoa sitten. Lehden kritiikki-osiosta eli Puntarin puolelta löytyy Mimmu Tihisen toista teosta koskeva pieni kirjoitelmani. Mimmu Tihisen kirjan nimi on Virkkusen viisitoista valetta. (Tekstini löytyy täältä, sivun loppupuolelta)
Tutustuin Mimmu Tihisen tuotantoon kirjoittaessani aikanaan hänen esikoisteoksestaan Sokerista, kukkasista, joka iskeytyi takaraivoon salaman lailla. Tihisen tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista joka vetoaa minuun kovasti, ja kun tähän yhtälöön lisätään Sokerista, kukkasista –kirjan teema, eli läheisen menetys ja surun käsittely, kirja kolahti kovaa vakavasta aiheesta huolimatta. Tihinen käsittelee perheenjäsenen kuolemaa nuoren näkökulmasta hyvin taidokkaasti – aihepiiri on sellainen, että teksti saattaa helposti lipsahtaa pateettisen puolelle. Tai lyödä jollakin lailla överiksi esim. tunnepuolen kuvaamisen osalta. Mimmu Tihinen selvisi esikoisteoksessaan näistä, voisiko sanoa jopa eräänlaisista ”kerronnallisista ansoista”, erittäin taidokkaasti.
Kuten kritiikissänikin totesin, Virkkusen viisitoista valetta on teemoiltaan aivan toisenlainen kuin Sokerista, kukkasista. Kirja on täynnä elämäniloa, jota tuodaan esille teini-ikäisen Marjut Virkkusen näkökulmasta. Marjut on mainio tapaus, ripaus sählääjää, mietiskelijää ja joka asiasta huolehtijaa, eli kaiken kaikkiaan varsin tyypillinen (?) teini-ikäinen, joka painiskelee itselleen tärkeiden maallisten murheiden parissa.
Kuten Sokerista, kukkasista –teoksessa, myös Virkkusen viisitoista valetta –teoksen kielessä on jotakin sellaista mikä yksinkertaisesti viehättää minua kovasti. Luontevuutta, sujuvuutta ja persoonallista otetta, joka kutsuu lukemaan tarinaa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka arkielämän nykyilmiöt – kuten sähköpostiviestittely – alkavat pikkuhiljaa löytää tiensä myös nykykirjallisuuteen. Virkkusen viisitoista valetta on siinä mielessä ehkä jopa tyyppiesimerkki ajan hermolla kulkevasta nuortenkirjasta, että sähköpostiviestit sulautuvat olennaiseksi osaksi sekä kirjan kerronnallista rakennetta että ulkoasua. Typografian osalta sähköpostiviestit on ratkaistu kursiivilla, eli ne erottuvat hyvin varsinaisen tekstimassan joukosta. Marjutin ja hänen ystävänsä Sannin sähköpostit toimivat varsin eloisana temaattisena elementtinä kirjassa, ja valottavat osaltaan teini-ikäisten tyttöjen arkielämän menoa.
Hyvää kesää kaikille blogini lukijoille! Omalta osaltani seuraavat viikot tulevat sujumaan muuton ja uuteen kotiin totuttelun merkeissä. Sain siis vihdoin asunnon Savonlinnasta, eli pitkäaikainen haaveeni on pian totta: minusta tulee savonlinnalainen!
Alas taikavirtaa 