Brandon Mull: Myyttihovi

Tässä Onnimanniin (3/2010) kirjoittamani arvio Brandon Mullin teoksesta Myyttihovi. Olin ensin ”hiukan” epäluuloinen (lue: okei, taas jotain tusinafantasiaa, uh), mutta yllätys yllätys Myyttihovi osoittautui vallan viihdyttäväksi ja ennen kaikkea hyvin kirjoitetuksi fantasiaseikkailuksi. Ajatus luonnonpuistosta jossa asuu myyttisen maailman olentoja, on metka. Tarinan tapahtumarakenne toteutuu luontevalla tavalla, monesti fantasiakirjoissa on kovasti actionia ja mäiskettä, enkä itse oikein välitä sellaisesta. Myyttihovissa oli kaikenlaista sopivasti, myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja!

Nauttikaa lukuhetkistä!

Lumottu luonnonpuisto

Brandon Mull: Myyttihovi

WSOY 2010

357 s.

Suomentanut Maria Lyytinen

Välillä voi kysyä vieläkö maailmassa on tilaa taas uudelle fantasiasarjalle, eikö monet aiheet ole jo kaluttu kuiviin? Brandon Mullin Myyttihovi vastaa kysymykseen ilahduttamalla lukijaa erittäin positiivisesti. Teos avaa oven mystiseen luonnonpuistoon, jossa mytologian hahmot heräävät eloon niin hyvässä kuin pahassa. Tässä mielessä Myyttihovi seuraileekin klassisen fantasiakirjallisuuden jalanjälkiä nostaessaan hyvän ja pahan taistelun suureen rooliin. Mull kuitenkin onnistuu puhaltamaan ikiakaiseen teemaan aivan uutta eloa.

Lapsille ja nuorille suunnattu Myyttihovi saattaa hyvinkin sopia myös aikuisemman lukijan mieltymyksiin. Keitä vanhan ajan myytit ja mytologiat kiinnostavat, Myyttihovi saattaisi suorastaan kutkuttaa. Fantasiasta kiinnostuille nuoremmille lukijoille Myyttihovi lienee ”varma nakki” – teoksen päähenkilöt, teini-ikäiset Seth ja Kendra johdattelevat lukijan luontevalla tavalla tarinan maailmaan. Sisarukset joutuvat pakon edessä hoitoon kummallisten isovanhempien luokse, joita he ovat harvemmin tavanneet. Edessä on parin viikon kuolettava tylsyys, ja ilmeisesti jopa vintillä lukkojen takana, jos nuoriso ei tottele isoisän kummallisia sääntöjä. Kaiken lisäksi isoäiti on kadonnut jonnekin, ja isoisä käyttäytyy kummallisesti jos mummista yrittää jotakin kysellä.

Mull on luonut riemukkaan ja värikkään maailman, jonka tapahtumia kuvataan luontevalla tavalla Sethin ja Kendran kautta. Mitä kaikkea kummaa isosisän maatilalla tapahtukaan? Se alkaa selvitä pikkuhiljaa kun Seth, jota isoisän asettamat säännöt eivät kiinnosta pätkäkään, joutuu ojasta allikkoon. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ei edes kanalassa oleva kana, ja keijuja ei missään nimessä kannata sulkea yöksi lasipurkkiin. Tämän oppii myös jääräpäinen Seth, lukijan pidättäessä henkeään ja odottaessaan koska pojan käy lopullisesti köpelösti.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Maria Turtschaninoff: Arra

Sain ilon tehdä arvion valtavan kauniista tarinasta: Maria Turtschaninoffin Arra oli kuin se kuuluisa salaman isku – olin tarinasta niin täpinöissäni että en yksinkertaisesti voinut tehdä muuta ahmaista koko tarinan yhdellä kertaa. Kerta kaikkiaan nautin aivan valtavasti hyvästä tarinasta, kuten varmaan me kaikki kirjallisuuden ystävät ja rakastajat. Arra imaisi minut mukaan ensimmäiseltä sivulta lähtien, lukemista häiritsi vain satunnaiset teen keittotauot sekä valojen sytyttäminen syyshämärän illan saapumisen myötä.

Aina välillä tulee eteen tarinoita, joiden kohdalla todella harmittaa se, että tila on lehtien palstoilla niin kovin tiukassa. Arra oli ja on yksi näistä tarinoista. Minussa heräsi todella voimakas halu avata Arran tarinaa satujen kerronnan sekä fantasiakirjallisuuden kerrontaperinteen kautta, mutta minkäs teet kun tila on rajattu. Päätin, että pyrin myöhemmin tänä syksynä – tai sitten kun siihen on otollinen aika – avaamaan Arran tarinarakenteita täällä. Sitä vartenhan tämä paikka on olemassa, että täällä voin sen tehdä kaikessa rauhassa, pituuteen tai ylipäänsä tekstin mittaan tuijottamatta. Tiivistäminen on taito, kyllä, olen siitä samaa mieltä, mutta joskus on ihanaa antaa palaa tekstien parissa juuri niin pitkästi ja laajasti kuin hyvältä tuntuu. Onneksi on blogit 😀

Hyvät ihmiset, esittelen teille Arran, hankkikaa tämä teos, tämä kaunis tarina ja nauttikaa ihanista hetkistä laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa!

Arra avaa sydämen

Maria Turtschaninoff: Arra

Tammi 2010

256 s.

Syksyn 2009 Finlandia Junior -ehdokas Maria Turtschaninoffin Arra on nyt saatavilla myös suomeksi. Ruotsinkielinen alkuteos oli ansaitusti palkintokisassa mukana viime vuonna – satumaisen kaunis kertomus valaisee ja lämmittää lukijan sydämen.

Kertomuksessa yhdistyvät sekä satu että fantasia monien elementtien kautta. Arra oppii luonnon eri laulut eläessään lapsuutensa lähes hylättynä pääasiassa metsässä ja metsän antimista. Julma lapsuus ja nuoruus kasvattavat tytön kuitenkin sulkemaan sekä sydämensä että kielensä kanssaihmisiltä, myös omalta perheeltään, että kipu ei kävisi liian kovaksi. Arrasta kasvaa mykkä aikuinen, joka kätkee pelkonsa ja kauhunsa puhumattomuuden verhon taakse.

Arra kutoo sisäisen laulunsa, kipunsa ja kauneutensa, kankaisiin joita hän ilkeän sisarensa orjana valmistaa. Sisar yhtä aikaa pelkää ja kadehtii mykkää tyttöä ilmentäen pelkonsa nyrkeillään ja toisen sielua jatkuvasti rikkovilla sanoilla. Arra elää karun yksinäisessä maailmassa, kunnes pelon verhoa raottaa kaunis prinssi, jonka sydämestä Arra aistii vastakaikua omalle yksinäisyydelleen.

Arran kokema kipu ja tuska mahdollistaa myös lukijan sydämen avautumisen. Lukija myötäelää tytön vaikeuksia odottaen koska tyttö ymmärtää oman arvonsa ja löytää oman voimansa. Arran henkilöhahmo ilmentää fantasiakirjallisuudelle sekä saduille tyypillistä ja perinteistä sisäistä matkaa, jonka varrella koetut lukemattomat vaikeudet kasvattavat henkilöhahmosta vahvan ja voimakkaan.

Jälleen kerran on ilo seurata kotimaisen fantasian kehitystä kohti uusia tasoja vanhoja ja rikkaita tarinan kerronnan perinteitä hyödyntäen. Ehdottomasti suositeltavaa lukemista kaikille laadukkaan kotimaisen fantasiakirjallisuuden ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Kirjallisuusseminaarissa

Aihepiiri ”Aivan jotakin muuta” jatkuu edelleen, tällä kertaa aikuisten kirjallisuuden parissa. Pyrin pysymään lasten ja nuorten kirjallisuuden piirissä, siis täällä blogissa, mutta aina aika ajoin voi tehdä poikkeuksen. Tämän kertainen poikkeus syntyi viime lauantain (9.10.) kirjallisuusseminaarista täällä Savonlinnassa. Seminaarin teemana oli pelko, ja ainakin järjestäjien osalta pahin mahdollinen pelko, eli seminaarin peruuntuminen, oli lähellä, kun tilaisuuden juontaja ja kaksi alustajaa sairastuivat. Tilalle kuitenkin saatiin uudet alustajat sekä juontaja. Toinen uusista alustajista oli kirjailija Maarit Verronen. Itse tulin paikalle vasta myöhemmin iltapäivällä, juuri parahiksi Verrosta ja sen jälkeen pidettävää paneelikeskustelua kuulemaan. Kaksi ensimmäistä alustusta meni minulta siis ohi. Tässä linkki Itä-Savon seminaaria lyhyesti käsittelevään juttuun.

Verrosen alustus käsitteli pelon teemaan liittyen hänen kahta viimeisintä teostaan Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Karsintavaiheen olen lukenut (tykkäsin hulluna!) ja Kirkkaan selkeään on tietenkin ihan pakko tutustua, koska se on jatkoa Karsintavaiheelle. Oli kiinnostavaa kuulla teosten syntyvaiheista, eli siitä kuinka Verronen lähti tutkimaan kirjojen aiheita mm. etsimällä tietoa paikoista/yhteisöistä/kaupungeista, joissa ihmiset asuvat tiukasti suljetuilla ja vartioiduilla alueilla eristettynä kaikesta ympäröivästä maailmasta, ja millaista elämä näillä alueilla on. Asiaan liittyy luonnollisesti kysymys siitä, miksi ihmiset haluavat asua näin eristetysti ja mikä ilmiön synnyttää – pelko?

Tähän teemaan liittyy erään tulonsa peruneen alustajan eli Hille Koskelan väitöskirja Pelkokierre, joka käsittääkseni alunperin kulki Koskelan luomalla termillä ”Pelon maantiede”, joka sittemmin päätyi muuhun käyttöön. Pelkokierteestä ja ”pelon arkkitehtuurista” syntyi hedelmällistä keskustelua panelistien ja yleisön kesken, keskustelua jolle Verronen loi erinomaista pohjaa omassa alustuksessaan – nimenomaan tälle teemalle Karsintavaiheen ja Kirkkaan selkeän teemat rakentuvat – ihmisen ydinpeloille hengissä selviämiseen, ja sitä kautta myös asumisturvallisuuteen liittyen: ”me” vastaan ”muut” asetelman syntymiseen, jota hallitsee molemmin puolinen pelko, toisin sanoen ”me” pelkäämme ”muita” ja ”muut” pelkäävät ”meitä”. Pelon kierre on valmis, ja monien vaiheiden jälkeen tilanne johtaa ihmisten ”karsimiseen” eriarvoisiin ryhmiin, joista alempiarvoiset voi ”pudottaa” pois yhteiskunnasta ja ”unohtaa” tyystin. En ole lukenut Koskelan väitöstä, mutta totisesti heräsi tahto tutustua tutkimukseen: ”Pelko myös ohjaa kaupunkien harjoittamaan urbaania turvallisuuspolitiikkaa ja rikoksentorjuntaa. Kaupunkisuunnittelussa se tuottaa pelon arkkitehtuuria ja lisää julkisen tilan kontrollia. Pelolla oikeutetaan nollatoleranssi -kampanjoita ja kaupunkikurin tiukentamista. Lisäksi pelko myy hyvin ja sen ympärille on rakentunut kasvava turvabisnes. Turvattomuus on kietoutunut osaksi kulutusyhteiskuntaa.”

Seminaarista ja siellä käydyistä keskusteluista voisi kirjoittaa vaikka mitä. Tärkeimpänä asiana tuon esille tunteen: minussa heräsi jotakin, joka havahtui siihen kuinka tärkeitä tällaiset tilaisuudet ja niihin osallistuminen on. Osaltaan heräsi opiskeluaikojen ja mielenkiintoisten luentojen muistot, mutta ennen kaikkea kuitenkin se yhteisöllisyyden tunne, joka syntyy, pohjautuu ja rakentuu ihmisten yhteiselle tekemiselle ja keskusteluille. Tällaisissa tapahtumissa ja tapaamisissa avataan asioita ja jaetaan tietoa ja luodaan pohjaa yhteisöllisyydelle, eli liikutaan poispäin pelosta – ei ole ”meitä” ja ”heitä” kun ollaan yhdessä ja tutustutaan kaikkia koskettaviin aiheisiin, kuten vaikka yhteiskuntaamme koskeviin muutoksiin, jotka saattavat pelottaviltakin tuntua. Pelko häviää kun tietoa lisätään ja asioita tutkitaan – yhdessä. Vakavan aiheen pelottavuutta (pelko ja pelon tunne itsessään) etäännyttää se, että aihetta lähestytään kirjallisuuden kautta, jolloin lähestymiskynnys madaltuu. Joten kyllä, olen iloinen että pääsin paikalle, vaikkakaan en aivan seminaarin alusta alkaen.

Seminaarissa keskusteltiin myös kirjallisuuden roolista ja kirjallisuuden ”tehtävästä”: onko kirjallisuudella ylipäänsä roolia ja tehtävää? Ja jos on, niin mikä? Näkökulmia nousi esille monenmoisia sekä yleisön että panelistien joukosta. Esille nousi vahvana tarinan kerronnan ja tarinaperinteen ylläpitäminen sekä säilyttäminen, ja tähän liittyen tarinalähtöisyys: jos tarinalähtöisyys menetetään, aletaan helposti liikkua paatoksen ja julistamisen suuntiin. Paatoksen ja julistamisen yhteydessä esille nousi näkökulmia kirjallisuuden ”yhteiskunnallisesta roolista”, ja ylipäänsä siitä onko kirjallisuudella nyky-yhteiskunnassa ”yhteiskunnallista roolia”. Tässä vaiheessa menin sekaisin muistiinpanoissani, ja minulta meni osa keskustelusta ohi, mikä harmittaa. Oli miten oli, keskustelun ydinteema oli pelko, jonka ympärillä keskustelu luonnollisesti liikehti moneen kiinnostavaan suuntaan. Tämän päivän (ma 11.10.) oli seminaarista juttua, myös kainalojuttu Maarit Verrosesta, jossa kerrottiin kirjailijan mietteitä koskien kirjailijan roolia. Lehtijutun ajatus kulki jotakuinkin näin: ”Verronen kokee, että yksi kirjailijan rooleista voi olla myös tulevaisuuteen katsominen ja tulevaisuuden hahmottaminen sekä eri vaihtoehtojen esille tuominen.”  Seminaarissa tästä puhuttiin nimenomaan dystopian kautta – Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää ovat dystopioita, ja lukija voikin muiden asioiden muassa pohtia, onko kirjoissa kuvattu maailma sellainen tulevaisuuden maailma jossa haluamme elää? Hille Koskelan väitöskirja tarjoaa lisää ajatuksenruokaa näille pohdinnoille.

Olen äärettömän iloinen ja onnellinen siitä, että tällaisia tapahtumia järjestetään myös meidän pienessä kulttuurikaupungissamme (tästä voi olla montaa mieltä, siis että onko Savonlinna kulttuurikaupunki vaiko ei, mutta silti…), ja että aina ei tarvitse lähteä täältä johonkin pois saadakseen maistaa myös kulttuuriin, etenkin kirjallisuuteen liittyviä hedelmiä!