Aihepiiri ”Aivan jotakin muuta” jatkuu edelleen, tällä kertaa aikuisten kirjallisuuden parissa. Pyrin pysymään lasten ja nuorten kirjallisuuden piirissä, siis täällä blogissa, mutta aina aika ajoin voi tehdä poikkeuksen. Tämän kertainen poikkeus syntyi viime lauantain (9.10.) kirjallisuusseminaarista täällä Savonlinnassa. Seminaarin teemana oli pelko, ja ainakin järjestäjien osalta pahin mahdollinen pelko, eli seminaarin peruuntuminen, oli lähellä, kun tilaisuuden juontaja ja kaksi alustajaa sairastuivat. Tilalle kuitenkin saatiin uudet alustajat sekä juontaja. Toinen uusista alustajista oli kirjailija Maarit Verronen. Itse tulin paikalle vasta myöhemmin iltapäivällä, juuri parahiksi Verrosta ja sen jälkeen pidettävää paneelikeskustelua kuulemaan. Kaksi ensimmäistä alustusta meni minulta siis ohi. Tässä linkki Itä-Savon seminaaria lyhyesti käsittelevään juttuun.
Verrosen alustus käsitteli pelon teemaan liittyen hänen kahta viimeisintä teostaan Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Karsintavaiheen olen lukenut (tykkäsin hulluna!) ja Kirkkaan selkeään on tietenkin ihan pakko tutustua, koska se on jatkoa Karsintavaiheelle. Oli kiinnostavaa kuulla teosten syntyvaiheista, eli siitä kuinka Verronen lähti tutkimaan kirjojen aiheita mm. etsimällä tietoa paikoista/yhteisöistä/kaupungeista, joissa ihmiset asuvat tiukasti suljetuilla ja vartioiduilla alueilla eristettynä kaikesta ympäröivästä maailmasta, ja millaista elämä näillä alueilla on. Asiaan liittyy luonnollisesti kysymys siitä, miksi ihmiset haluavat asua näin eristetysti ja mikä ilmiön synnyttää – pelko?
Tähän teemaan liittyy erään tulonsa peruneen alustajan eli Hille Koskelan väitöskirja Pelkokierre, joka käsittääkseni alunperin kulki Koskelan luomalla termillä ”Pelon maantiede”, joka sittemmin päätyi muuhun käyttöön. Pelkokierteestä ja ”pelon arkkitehtuurista” syntyi hedelmällistä keskustelua panelistien ja yleisön kesken, keskustelua jolle Verronen loi erinomaista pohjaa omassa alustuksessaan – nimenomaan tälle teemalle Karsintavaiheen ja Kirkkaan selkeän teemat rakentuvat – ihmisen ydinpeloille hengissä selviämiseen, ja sitä kautta myös asumisturvallisuuteen liittyen: ”me” vastaan ”muut” asetelman syntymiseen, jota hallitsee molemmin puolinen pelko, toisin sanoen ”me” pelkäämme ”muita” ja ”muut” pelkäävät ”meitä”. Pelon kierre on valmis, ja monien vaiheiden jälkeen tilanne johtaa ihmisten ”karsimiseen” eriarvoisiin ryhmiin, joista alempiarvoiset voi ”pudottaa” pois yhteiskunnasta ja ”unohtaa” tyystin. En ole lukenut Koskelan väitöstä, mutta totisesti heräsi tahto tutustua tutkimukseen: ”Pelko myös ohjaa kaupunkien harjoittamaan urbaania turvallisuuspolitiikkaa ja rikoksentorjuntaa. Kaupunkisuunnittelussa se tuottaa pelon arkkitehtuuria ja lisää julkisen tilan kontrollia. Pelolla oikeutetaan nollatoleranssi -kampanjoita ja kaupunkikurin tiukentamista. Lisäksi pelko myy hyvin ja sen ympärille on rakentunut kasvava turvabisnes. Turvattomuus on kietoutunut osaksi kulutusyhteiskuntaa.”
Seminaarista ja siellä käydyistä keskusteluista voisi kirjoittaa vaikka mitä. Tärkeimpänä asiana tuon esille tunteen: minussa heräsi jotakin, joka havahtui siihen kuinka tärkeitä tällaiset tilaisuudet ja niihin osallistuminen on. Osaltaan heräsi opiskeluaikojen ja mielenkiintoisten luentojen muistot, mutta ennen kaikkea kuitenkin se yhteisöllisyyden tunne, joka syntyy, pohjautuu ja rakentuu ihmisten yhteiselle tekemiselle ja keskusteluille. Tällaisissa tapahtumissa ja tapaamisissa avataan asioita ja jaetaan tietoa ja luodaan pohjaa yhteisöllisyydelle, eli liikutaan poispäin pelosta – ei ole ”meitä” ja ”heitä” kun ollaan yhdessä ja tutustutaan kaikkia koskettaviin aiheisiin, kuten vaikka yhteiskuntaamme koskeviin muutoksiin, jotka saattavat pelottaviltakin tuntua. Pelko häviää kun tietoa lisätään ja asioita tutkitaan – yhdessä. Vakavan aiheen pelottavuutta (pelko ja pelon tunne itsessään) etäännyttää se, että aihetta lähestytään kirjallisuuden kautta, jolloin lähestymiskynnys madaltuu. Joten kyllä, olen iloinen että pääsin paikalle, vaikkakaan en aivan seminaarin alusta alkaen.
Seminaarissa keskusteltiin myös kirjallisuuden roolista ja kirjallisuuden ”tehtävästä”: onko kirjallisuudella ylipäänsä roolia ja tehtävää? Ja jos on, niin mikä? Näkökulmia nousi esille monenmoisia sekä yleisön että panelistien joukosta. Esille nousi vahvana tarinan kerronnan ja tarinaperinteen ylläpitäminen sekä säilyttäminen, ja tähän liittyen tarinalähtöisyys: jos tarinalähtöisyys menetetään, aletaan helposti liikkua paatoksen ja julistamisen suuntiin. Paatoksen ja julistamisen yhteydessä esille nousi näkökulmia kirjallisuuden ”yhteiskunnallisesta roolista”, ja ylipäänsä siitä onko kirjallisuudella nyky-yhteiskunnassa ”yhteiskunnallista roolia”. Tässä vaiheessa menin sekaisin muistiinpanoissani, ja minulta meni osa keskustelusta ohi, mikä harmittaa. Oli miten oli, keskustelun ydinteema oli pelko, jonka ympärillä keskustelu luonnollisesti liikehti moneen kiinnostavaan suuntaan. Tämän päivän (ma 11.10.) oli seminaarista juttua, myös kainalojuttu Maarit Verrosesta, jossa kerrottiin kirjailijan mietteitä koskien kirjailijan roolia. Lehtijutun ajatus kulki jotakuinkin näin: ”Verronen kokee, että yksi kirjailijan rooleista voi olla myös tulevaisuuteen katsominen ja tulevaisuuden hahmottaminen sekä eri vaihtoehtojen esille tuominen.” Seminaarissa tästä puhuttiin nimenomaan dystopian kautta – Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää ovat dystopioita, ja lukija voikin muiden asioiden muassa pohtia, onko kirjoissa kuvattu maailma sellainen tulevaisuuden maailma jossa haluamme elää? Hille Koskelan väitöskirja tarjoaa lisää ajatuksenruokaa näille pohdinnoille.
Olen äärettömän iloinen ja onnellinen siitä, että tällaisia tapahtumia järjestetään myös meidän pienessä kulttuurikaupungissamme (tästä voi olla montaa mieltä, siis että onko Savonlinna kulttuurikaupunki vaiko ei, mutta silti…), ja että aina ei tarvitse lähteä täältä johonkin pois saadakseen maistaa myös kulttuuriin, etenkin kirjallisuuteen liittyviä hedelmiä!
Alas taikavirtaa 