Rudolf Koivu -virtuaalimuseo

Kiinnostavista päivämääristä jos puhutaan, mietiskelin alkuviikosta pitäisikö lykätä edellisen postauksen julkaisemista tälle päivälle – ihan sen vuoksi, että saisin blogiin ”karkauspäivämerkinnän”. En sitten kuitenkaan lykännyt, koska olen bloggarina melkolailla suoraviivainen, eli julkaisen postauksen silloin kun se mielessä on ja ehdin sen kirjoittamaan. Harvoin käytän esim. ajastustoimintoa.

Vaan löytyipä kuulkaa mukavasti hersyttelevä postauksen aihe tälle päivälle: verkossa on avattu Rudolf Koivu -virtuaalimuseo! Whoa 😉 Minua tämä yhtä aikaa ilostutti, sykähdytti ja vaikka mitä kaikkea sen sellaista, johon liittyy nimenomaan positiivisia muistoja! Lapsena eteeni osui paljon Koivun tuotantoa, sekä hänen kirjoittamiaan että kuvittamiaan satuja. En menisi sanomaan että Koivun sadut tai kuvitukset ovat lähinnä sydäntä, mutta kyllä ne edelleen kovasti sykähdyttävät. Samalla ne ikäänkuin muodostavat jonkinlaisen kulmakiven, johon voi nojata. Muun muassa siten, että ilman muuta viime syksynä Rastorilla kirjallisuuden koulutusta pitäessäni historiaosiossa tuli esille myös Rudolf Koivun tuotanto.

Pitkään omalla kohdallani oli myös siten, että mielessäni Koivun tuotanto muodosti ikään kuin kuvan siitä ”millainen sadun tulee olla”. Olen onnellinen, että olen tämän kuvan onnistunut sittemmin rikkomaan, koska satuhan voi olla ja onkin myös paljon muuta, kuin pelkästään R. Koivun tuotantoa 😉 Mutta noin niin kuin lapsuuden viitekehyksenä Koivulla on ollut suuri rooli mitä tulee satuun liittyvien mielikuvien muodostumiseen ja kehittymiseen.

En vielä ehtinyt syvällisemmin tutustua virtuaalimuseoon, mutta ilokseni huomasin että siellä vaikuttaisi olevan myös kattava kuvagalleria. Joskus nimittäin on hetkiä, jolloin on mukavaa keskittyä ihan pelkästään kuvitukseen. Lisäksi sivusto voi toimia hyvänä viitteenä esim. bloggaamisessa, kuvalinkkejä ajatellen siis.

Oikein riemullista karkauspäivää kaikille, täällä ei kosittu (= aihe oli kovasti pinnalla tänään mm. radiossa, ilmeisesti eri puolilla Suomea on tänään kosittu kovasti 😉 ), mutta siitäkin huolimatta päivä on ollut oikein hieno, auringonpaisteineen!

Advertisement

Summa summarum

Viittaan jälleen Rouva Huun blogiin, eli kirjallisuudentutkija ja kirjallisuuskriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogiin. Blogista nimittäin löytyy kattava esitys Pirkanmaan maakuntakirjaston järjestämästä Aslakin päivästä. Aslakin päivän kirjakutsuilla on perehdytty viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan. Summa summarum! 😉

Joskus harmittaa että asun täällä ”periferiassa”. Periferiassa siinä mielessä, että Itä-Suomessa käsittääkseni harvemmin järjestetään kirjallisuustapahtumia. Olen asunut Savonlinnassa kohta neljä vuotta, ja se kirjallisuustapahtuma, jota täällä yritettiin synnyttää, on ilmeisesti kuivunut kasaan. Jos etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuutta koskeviin (tai fantasia ja scifi) kirjallisuustapahtumiin haluaisi osallistua, pitäisi aktiivisesti matkustaa eri puolille Suomea, ja aina se ei vain ole mahdollista, etenkään arkipäivinä.

Tässä mielessä ajateltuna blogimaailma on mieletön juttu, siis nimenomaan positiivisella tavalla mieletön juttu, koska blogeja seuraamalla saattaa olla hyvinkin mahdollista pysyä ajantasalla tietyistä tapahtumista. Tässä tapauksessa etenkin Rouva Huun postauksen myötä pääsee mukavalla tavalla mukaan tilaisuuden tunnelmaan!

En ole omalla kohdallani tavannut tehdä tällaista (ainakaan julkista) yhteenvetoa kuluneen vuoden kirjoista, pääasiassa siksi koska koen että ”en ole lukenut tarpeeksi”. Lainausmerkeissä siksi, että mikäpä lopulta on tarpeeksi? Ehkä voisin rajata yhteenvedon johonkin tiettyyn genreen, niinpä, sellainen ratkaisu voisi toimiakin. Mutta toisaalta, ehkäpä yhteenvetoa voisi tehdä pelkästään luetuista teksteistä ilman genrerajauksia.

Asiasta kiinnostuneet käykääpä siis kurkkaamassa Lastenkirjahyllyn aihetta käsittelevää postausta!

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kirjoitin joulun alla ilmestyneeseen Onnimanniin pienehkön arvion Hjeltin & Aallon kauniista teoksesta Lumoava haltijakansa.

Joulu tuli ja meni, mutta vinkkinä silti, että tässä on oiva joulu- tai syntymäpäivälahjavinkki kaikille haltijoista ja keijukaisista kiinnostuneille! Kohtahan joulu on taas ovella 😀

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Karisto 2011

127 s.

Haltijoista ja keijukaisista

”Kukapa olisi uskonut, että jäkälillä ja sammalillakin on omat haltijansa eli keijukaisensa!” Ken uskoo, ja ken haluaa aiheesta lisää tietää, nyt siihen on mahdollista tutustua laajemmin. Lumoava haltijakansa on tietorikas ja visuaalisesti kutsuva teos, joka koostuu tarinakokoelmista sekä haltijoista ja keijuista kertovista tieto-osioista. Lumoava haltijakansa on syntynyt perinteentutkija ja tietokirjailija Marjut Hjeltin sekä taiteilija Jaana Aallon yhteistyönä.

Vanha suomalainen mytologia ja kansanuskomukset pohjautuvat pitkälti metsän ja kodin haltijoiden, kuten tonttujen, olemassaoloon. Keijukaisista suomalaisissa kansantaruissa on puhuttu vähemmän, kun taas anglosaksisessa kulttuurissa ja perinteessä keijukaisilla on ollut iso rooli. Marjut Hjelt on nähnyt paljon vaivaa luodakseen uudenlaisen keijuista kertovan myyttisen kokonaisuuden suomalaiseen kulttuuriin. Kokonaisuutta pohjustetaan haltijoiden ja keijukaisten historialla, kuten kertomuksilla muinaisista keijukuninkaista ja -kuningattarista, jotka elivät Brittein saarilla.

Lumoava haltijakansa esittelee yksityiskohtaisesti eri luonnonhenkiä. Puiden ja pensaiden hengistä puhutaan haltijoina, kukkakasvien hengistä puhutaan keijukaisina. Tekstiä värittää luonnonhenkiin liittyvät tarinat, kuten kertomus Helsingin Herttoniemen kartanon tanssiaisista. Kotimaiseen metsämaisemaan istuvat tarinat etenkin jäkälien ja sammaleiden haltijoista. Tekstin lomassa on myös aimo annos puutarhatietoutta.

Jaana Aallon herkkä kuvitus virittää lukijan levolliseen tunnelmaan. Kuvitus on yhtä aikaa havainnollistava ja erittäin kaunis. Osa kuvista vie vauhdikkaaseen tunnelmaan, kuvissa oleva liike ja toiminta kutsuu mukaansa. Toiset kuvat pysäyttävät ihailemaan luontomaisemia. Kokonaisuuden lempeät värisävyt rauhoittavat lukijan tarinan äärelle, tukien tekstin kertomaa.

Isokokoisesta kirjasta löytyy yksityiskohtaista tietoa luonnonhenkien maailmasta, kansaperinteestä, kansantaruista tai fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille, huumorilla sävytettynä. Etenkin haltijakalenterin karikatyyrinomaiset muotokuvat saavat suupielet kohoamaan ylöspäin. Tämä kirja myös joululahjavinkkien joukkoon!

Teksti Maria Loikkanen

Tulihan se sieltä

Otsikko viittaa edelliseen blogimerkintään, jossa pähkäilin Sari Peltoniemen ”Kuulen kutsun metsän peittoon” -teoksesta Savon Sanomiin kirjoittamaani arviota. Lähinnä sitä, että arvio ei ole tullut vielä ulos, vaikka lähetin sen toimitukseen jo viime syksynä.

Tulihan se sieltä! Tänään bongasin arvion Savon Sanomien nettisivuilta. Tässäpä tämä! 😉

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Tammi 2011.

153 s.

Täynnä ihmeen tuntua

Jouni on Lapissa vaeltamassa perheensä kanssa. Yöllä hän näkee metsässä naisen, joka kuiskii hänen nimeään. Isä ja sisko sanovat, että se ei ollut todellista. Kotiin palattuaan Jouni näkee naisen taas. Kaupungissa liikkuu miehiä jotka yrittävät kaapata hänet. Joku tai jokin haluaa Jounin, mutta miksi?

Kuulen kutsun metsän peittoon on arjen tavallisia tapahtumia ravisteleva seikkailukertomus. Myyttisten tarina-ainesten avulla kirjailija Sari Peltoniemi vie lukijan todellisuuden rajamaille, joissa kulkija helposti eksyy. Ikiaikainen shamanistinen perinne tulee osaksi nykypäivää. Voisiko Jounin kadonnut saamelainen äiti olla mysteerin avain? Jouni aloittaa matkan tuntemattomaan, oman kansansa historiaan.

Saamelaisteeman kautta tarinassa nousee esille melkoinen mätäpaise Suomen historiassa, kolttasaamelaisten kulttuurin järjestelmällinen tuhoaminen. Jouni tutustuu kansansa historiaan häveten tietämättömyyttään, alkaen samalla nähdä perheensä ja läheisensä uudessa valossa. Juurien merkitys korostuu. Jouni on osa yhteisöä johon voi luottaa ja turvata, ja missä voi myös näyttää pahan olonsa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa.

Kuulen kutsun metsän peittoon kuvaa Jounin matkaa monella tasolla. Yhtäällä on arjen elämä suruineen ja iloineen, toisaalla ulkona vaaniva nimetön kauhu. Herkkien teini-ikäisten tunnot tulevat paperilta läpi, Jounin pelko on välillä käsin kosketeltavaa. Vastapainona toimii vapautuneeseen nauruun kirvoittava huumori, etenkin pojan hämmentyneet mietteet liittyen tyttöjen kanssa olemiseen. Jouni ja kertomuksen muut nuoret ovat hellyyttäviä hauraudessaan. Nuorten keskinäinen, virkistävän suora dialogi rytmittää kerrontaa.

Monipuolisena kirjoittajana tunnettu Sari Peltoniemi kirjoittaa tarinat eloon tavalla, jossa maaginen ravistelee ja venyttää todellisuuskäsityksien rajoja. Samalla laajentuvat myös kotimaisen fantasiagenren rajat, mikä on aina upea asia. Kuulen kutsun metsän peittoon on syvä ja voimakas tarina, täynnä ihmeen tuntua.

Teksti Maria Loikkanen