Veera Laitinen: Surun syöjät

Kirjoitin oheisen arvion Veera Laitisen esikoisteoksesta viime syksynä Savon Sanomiin. Huomasin vasta nyt, että blogin osalta arvio on unohtunut luonnoskansioon. Ohessa linkki Keskisuomalaisen sivulle. Savon Sanomien kulttuurisivuilla, nykyisillä viihdesivuilla olevaa linkkiä en näin äkkiseltään löytänyt. Käsittääkseni Savon Sanomien taannoinen verkkosivu-uudistus, jonka tiimoilta mm. kulttuurisivut muuttuivat viihdesivuiksi, on vaikuttanut siihen että jotkut vanhemmat kritiikit eivät enää löydy sivustolta.

Veera Laitinen: Surun syöjät

Ivan Rotta & Co

253 s.

Hiomalla timanttikin valmistuu

Suomalaiset ovat ”harrastajakirjoittajakansaa”, sekä pienkustantamojen luvattu maa. Moni harrastajakirjoittaja etsii julkaisukanavaa pienkustantamojen kautta. Veera Laitisen esikoisteos Surun syöjät on pienkustantamo Ivan Rotta & Co:n julkaisema syksyn uutuus.

Surun syöjien tarina sijoittuu Blue Cove -nimiseen pikkukaupunkiin, oletettavasti USA:n itärannikolle. Päähenkilö on amerikkalainen 17-vuotias Hope McKaya. Hopen tarinaa seurataan muutaman kuukauden ajalta. Kertomuksen pääroolissa pitäisi olla Hope ja mystiset surun syöjät, mutta varsinainen tarina hautautuu pinnallisten, ikäisekseen epäkypsien teini-ikäisten ihmissuhdeongelmien ja tunnemyrskyjen aivan liian yksityiskohtaisen kuvauksen alle.

Isompien kustantamojen leiville pääsemisessä on omat hyvät puolensa, kuten esimerkiksi ammattitaitoiset kustannustoimittajat, joiden työtä on tukea kirjoittajaa tekstin tuottamisen eri vaiheissa. Valitettavan usein monissa pien- ja omakustanteissa tekstistä tulvii läpi editoimisen tarve. Näin on laita myös Veera Laitisen Surun syöjissä. Tämä on harmillista, koska tarinassa olisi ainesta vaikka mihin.

Surun syöjät laittaa miettimään kuinka teos toimii ajan kuvana. Kirjoittaja Veera Laitinen on 14-vuotias, ja pohtia sopii kuvaako teos varhaisteinien ajatusmaailmaa, joka teoksessa pyörii vain ja ainoastaan oman navan ympärillä. Myös amerikkalaisen kulttuurin vaikutus todella näkyy teoksessa, kun taas suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta ei näy missään. Kun suurin osa nuorille suunnatuista tv-sarjoista ja käännöskirjallisuudesta tulee Amerikasta tai anglosaksisista maista, ei kai ilmiössä sinänsä ole mitään kummasteltavaa. Surullista se kyllä on, koska suomalaisessakin tarinaperinteessä riittäisi mistä kirjoittaa – löytyisi sieltä paikka surun syöjillekin.

Kirjoittajana Veera Laitisessa on potkua. Ajan myötä itselleen rehellinen kirjoittaja oppii kyllä tekstiensä suhteen suitsimaan mielihalujaan, sekä ravistamaan löysät pois. Kärsivällistä hiomista se vaatii, sillä tavalla timanttikin valmistuu. Ammattitaito karttuu vain kokemuksen myötä.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: