Joulun aikaa

Vetäydyn joulutauolle. Aikomuksena on tarttua kirjapinoon, jossa odottelee mm.

P.R. Morrisonin Aaltomatkaaja ja Tuulenkesyttäjä

Kotimaista steampunkia 😉

Scott Lynchin Locke Lamoran valheet

John Twelve Hawksin Matkaaja & Pimeä joki

sekä The Mammoth Book of Best New SF 25

IHANAN paksuja teoksia 😀

****************

Rauhaisaa, levollista sekä tietenkin kirjarikasta joulun aikaa kaikille!

Joulukuva 2012

Kuva: SXC

Mainokset

Ville Tanttu: Tiikerisydän

Kirjoitin Onnimanniin (4/2012) myös Ville Tantun Tiikerisydämestä. Kyllä minä tätä teosta pukinkonttiin suosittelen, jos joku etsii luettavaa hieman nuoremmille lukijoille.

Oikein mukavaa joulunalusviikkoa kaikille!

Ville Tanttu: Tiikerisydän

WSOY 2012

191 s.

Tiikerisydän on peloton ja hyvä

Ville Tanttu on kirjoittanut monimuotoisuudessaan kiinnostavan esikoisteoksen Tiikerisydän, jossa tutkitaan isoja teemoja. Kertojana toimivan yhdeksänvuotiaan Amoksen kautta esille nousevat muun muassa perhedynamiikka, pelkotilat sekä perusluottamuksen rakentuminen.

Amos on kiinnostunut avaruudesta. Tiimi Tellus, Amos ja hänen paras ystävänsä Benjamin, tutustuvat yhdessä avaruuden saloihin. Arjen elämä, etenkin koulunkäynti muodostaa Amokselle painajaismaisen vastapainon avaruuden vapaudelle. Jo ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa Amos kohtaa pelon, epäonnistumisen ja häpeän. Käynnistyy lumivyöryn kaltaiset tapahtumat, joista muodostuu myös Amoksen painajainen – Amosta väijyvä Monsteri.

Mitä enemmän Amos pelkää ja häpeää, sitä suuremmaksi Monsteri kasvaa. Amoksen pelko on käsin kosketeltavaa. Tanttu kuvaa lapsen sisäistä maailmaa tavalla, johon on helppo samaistua. Amoksen kaipaus, rakkaus ja luottamus rikkoutuvat jatkuvasti perheen sisäisessä etäisyydessä. Häpeä ja kiukku patoutuvat tulpan lailla pelon ympärille, pelon joka kohdistuu etenkin isään. Tunteiden tuntemiseen turvallisesti yhdessä vanhempien kanssa ei ole kotona mahdollisuutta.

Tiikerisydän on koskettava tarina, jota maustavat monet viehättävät yksityiskohdat, kuten kuvitus ja sanaleikit. Sanaleikkiteema on osuva, etenkin kun Amoksella on vaikeuksia juuri lukemisen ja kirjoittamisen kanssa. Teoksen kuvitus, joka on Ville Tantun käsialaa, on mukava yllätys. Kuvat ja kuvatekstit osallistuvat tarinan kulkuun, voimistaen tarinan luomia mielikuvia.

Erityisen mielenkiintoinen hahmo Tiikerisydämessä on avaruusorava Joel, joka yhtä aikaa Amoksen ystävä sekä opas. Oppaana Joel on enemmänkin zen-mestari, tutustuttaessaan Amosta zenin kaltaiseen olemiseen ja elämään luottamiseen. Lasta meditaatioon ja energiakenttien tuntemukseen opastava lelu-ystävä ei liene kovin yleinen kotimaisen lastenkirjallisuuden kentällä, mutta ei lainkaan hassumpi, kuten Tiikerisydämen tarina näyttää!

Maria Loikkanen

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoitin tämän arvion loppukesästä. Sen julkaiseminen jäi Onnimannin vuoden viimeiseen numeroon ilmeisesti tilaan liittyvistä syistä (arvion piti alunperin tulla ulos 3. numerossa). Välillä käy näin, eli kritiikkien julkaisu siirtyy syystä tai toisesta. Tässä tämä nyt kuitenkin on.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2012

266 s.

Kiehtova muutoksen tarina

Emmi Itärannan teksti ”Veden muisti” voitti Teoksen fantasia- ja tieteiskirjoituskilpailun kesällä 2011. Sittemmin voittajakäsikirjoitus julkaistiin nimellä Teemestarin kirja.

Teemestarin kirjan tarina sijoittuu dystopiseen kehykseen, josta käsin kuvataan rankan muutoksen kokenutta vaihtoehtoista tulevaisuuden maailmaa. Pula makeasta vedestä ohjaa kaikkea elämää. Sotilasvalta pitää jäljellä olevia yhteisöjä kovassa otteessa, myös kylää jossa teemestarin tytär Noria asuu.

Dystopinen kehys nivoutuu luontevasti osaksi tarinaa etenkin teoksen päähenkilön Norian kehityskertomuksen kautta. Aikuistumisen kynnyksellä oleva Noria seuraa sukunsa vanhoja perinteitä, ja valmistuu teemestariksi isänsä ohjauksessa. Jos Noria seisoo muutoksen kynnyksellä, niin seisoo myös muu maailma. Sotilasjuntta kiristää otettaan vesipulan äityessä, ja Noria on rankkojen valintojen edessä.

Emmi Itäranta kirjoittaa vahvasti omalla äänellään. Teoksen kieli on versoavan koristeellista. Tekstissä on kohtia, joissa mielessä käy ilmaisu ”runollinen”, mikä on toisaalta kiehtovaa, mutta tekee Teemestarin kirjasta teoksen, joka ei armahda hajamielistä lukijaa. Paikka paikoin teksti vaatii herpaantumatonta otetta, sillä jos huomio harhailee muualle, saattaa lukija pudota äkkiä kärryiltä.

Suomikummaa pulppuilee nykykirjallisuuden kentällä monen kirjoittajan kynästä, mikä luonnollisesti ilahduttaa faneja. Johanna Sinisalolta lähtöisin olevan termi ”suomikumma” on taipuisa kattotermi kotimaisten kirjailijoiden tuottamille fiktiivisille teksteille, joissa liikutaan tieteiskirjallisuuden, fantasian, dystopian ja muiden ns. rajagenrejen maastossa. Siellä liikuttaessa lajityyppimääritelmät helposti risteytyvät, synnyttäen uutta ja ihmeellistä.

Uuden syntyminen näkyy ja tuntuu Teemestarin kirjassa. Emmi Itäranta on hienolla tavalla hyödyntänyt perinteisiä tarina-aineksia esimerkiksi hyvään ja pahaan liittyvien moraalisten valintojen kuvaamisen kautta. Tekstissä nousee esille myös hienoja teknologiaan liittyviä yksityiskohtia teknisen esineistön sekä teknologisesti taantuneen kulttuurin kuvauksen kautta, jotka osaltaan synnyttävät lukijalle mielikuvia siitä minkälaisessa yhteisössä tarinassa eletään.

Tummista tunnelmista huolimatta Teemestarin kirja sopii hyvin myös nuoremmille lukijoille.

Teksti Maria Loikkanen

Jarkko Tontti: Vedeeran taru

Aina silloin tällöin vastaan tulee teoksia, joista on vaikea kirjoittaa. Vaikeus syntyy monesti siitä, että mitta johon tekstin pitäisi mahtua on hyvin lyhyt (= palstatila lehdessä), sekä siitä, että on monia asioita joita haluaisi kyseisestä teoksesta sanoa.

Jarkko Tontin Vedeeran taru on teos, josta kirjoittamani arvion kanssa kamppailin pitkään. Mitta joka minulle annettiin oli mielestäni liian lyhyt. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että annetuissa mitoissa kannattaa pysyä, koska jos niissä ei pysy, käy helposti siten että toimitus muokkaa tekstiä lyhyemmäksi (toimituksella on aina oikeus muutoksiin).

Vedeeran tarun arvion kanssa koin ns. pääprobleemaksi sen, että tarina rakentuu fantastisten elementtien varaan, mutta siitä puuttuu fantasialle ominainen ”ihmeen tuntu” – se jokin, joka tekee tarinasta ja teoksesta maagisen, imaisee lukijan mukaansa kokemaan ihmeitä, jotka hämmentävät ja ehkä kuohuttavatkin käsityksiämme siitä, kuinka asioiden tulisi olla, ennen kaikkea haastavat sitä peruskäsitystä joka meillä maailmasta on. Voisiko olla jotakin muutakin kuin rationaalinen? Jotakin muutakin, kuin se mitä näemme? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joiden äärellä fantasiassa liikutaan.

Probleemani syntyi siitä, miten avaan ja kuvaan tätä kaikkea lyhyessä arviossani?

Kun arvion kokonaismerkkimäärää lasketaan, mukana ovat kirjan tiedot, kirjailijan tiedot ja arvion otsikko. Näistä kertyy helposti muutama sata merkkiä, etenkin jos kirjailijalla ja kirjalla on pitkä nimi. Jos maksimerkkimäärä on 1500 merkkiä, ei pelivaraa varsinaisen tekstin kanssa jää kovin paljoa. (Tästä saisi lukuisia enemmän ja vähemmän huonoja vitsejä, aiheena tehokkuusaikakausi jota elämme sekä kirjailijan ja/tai kirjan nimen pituus…)

Tässä linkki Savon Sanomien arvioon. Alla teksti jonka toimitukseen lähetin. Tekstieni editointi kirpaisee nykyään harvemmin, mutta tämän tekstin kohdalla kirpaisi. Johtuen siitä, että arviolle annettu mitta oli alunperinkin lyhyt, ja sitten siitä lyhyestä vielä naksaistiin pois. Mutta näin se vain joskus menee.

Vedeeran tarua suosittelen lämpimästi kaikille kotimaisesta fantasiasta kiinnostuneille lukijoille! Jos oma kokemukseni oli se, että ”ihmeen tuntu” puuttuu tarinasta, joku toinen saattaa kokea tarinan aivan eri tavalla. Mielelläni kuulisin lukukokemuksistanne, jos jaksatte ja ehditte kommentoida.

Jarkko Tontti: Vedeeran taru

Otava 2012

240 s.

Haltijatytön kasvutarina

Jarkko Tontin Vedeeran taru on nuorille suunnattu fantasiahenkinen seikkailukertomus. Tarinan keskiössä on 14-vuotias haltijatyttö Vedeera, josta tulee peliväline haltijoiden ja ihmisten kiistassa. Lähtökohtana toimii vastakkainasetelma, jossa kiivas haltijakansa pitää itseään hyvän edustajana, ja ihmisiä sekä muuta väkeä pahoina.

Hyvä vastaan paha -asetelma palvelee myös Vedeeran kasvutarinaa. Ihmispojan kanssa ystävystyessään tyttö saa kokemuksia siitä, että ”erilainen ei välttämättä ole vihollinen”. Vedeera oivaltaa myös, että mitä maailmassa on ja mitä siellä kerrotaan olevan ovat kaksi eri asiaa. Oivalluksessa piilee epäluuloisille riitapukareille uusien alkujen siemen.

Vedeeran tarussa on paljon kiinnostavia aineksia. Särmää ja seikkailuhenkeäkin löytyy, etenkin Vedeeran hahmosta. Silti kokonaisuus jää vaisuksi. Useat karikatyyrinomaiset henkilöhahmot ottavat tilan, tuoden tarinaan mustavalkoisen sekä opettavaisen sävyn. Tämä on harmillista, toivoisi että lukijalle jäisi enemmän tilaa tunnustella tarinaa ja sen herättämiä tuntoja. Nuoret ovat oivaltavia lukijoita keiden soisi löytävän omat tulkintansa.

Eniten Vedeeran tarussa vaivaa se, että tarinasta puuttuu fantastisen tuntu – se jokin fantasialle ominainen henki, joka luo ihmeen ja oudon tunnun, kutsuen lukijaa pois rationaalisesta ja realistisesta. Kun tämä ”ihmeen tuntu” puuttuu, fantasiamaailmaan sijoittuvassa tarinassa on kypsymättömäksi jääneen hedelmän maku monista sadun ja fantasian elementeistä huolimatta.

Maria Loikkanen