Alas taikavirtaa

Aina silloin tällöin vastaan tulee teoksia, joista on vaikea kirjoittaa. Vaikeus syntyy monesti siitä, että mitta johon tekstin pitäisi mahtua on hyvin lyhyt (= palstatila lehdessä), sekä siitä, että on monia asioita joita haluaisi kyseisestä teoksesta sanoa.

Jarkko Tontin Vedeeran taru on teos, josta kirjoittamani arvion kanssa kamppailin pitkään. Mitta joka minulle annettiin oli mielestäni liian lyhyt. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että annetuissa mitoissa kannattaa pysyä, koska jos niissä ei pysy, käy helposti siten että toimitus muokkaa tekstiä lyhyemmäksi (toimituksella on aina oikeus muutoksiin).

Vedeeran tarun arvion kanssa koin ns. pääprobleemaksi sen, että tarina rakentuu fantastisten elementtien varaan, mutta siitä puuttuu fantasialle ominainen ”ihmeen tuntu” – se jokin, joka tekee tarinasta ja teoksesta maagisen, imaisee lukijan mukaansa kokemaan ihmeitä, jotka hämmentävät ja ehkä kuohuttavatkin käsityksiämme siitä, kuinka asioiden tulisi olla, ennen kaikkea haastavat sitä peruskäsitystä joka meillä maailmasta on. Voisiko olla jotakin muutakin kuin rationaalinen? Jotakin muutakin, kuin se mitä näemme? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joiden äärellä fantasiassa liikutaan.

Probleemani syntyi siitä, miten avaan ja kuvaan tätä kaikkea lyhyessä arviossani?

Kun arvion kokonaismerkkimäärää lasketaan, mukana ovat kirjan tiedot, kirjailijan tiedot ja arvion otsikko. Näistä kertyy helposti muutama sata merkkiä, etenkin jos kirjailijalla ja kirjalla on pitkä nimi. Jos maksimerkkimäärä on 1500 merkkiä, ei pelivaraa varsinaisen tekstin kanssa jää kovin paljoa. (Tästä saisi lukuisia enemmän ja vähemmän huonoja vitsejä, aiheena tehokkuusaikakausi jota elämme sekä kirjailijan ja/tai kirjan nimen pituus…)

Tässä linkki Savon Sanomien arvioon. Alla teksti jonka toimitukseen lähetin. Tekstieni editointi kirpaisee nykyään harvemmin, mutta tämän tekstin kohdalla kirpaisi. Johtuen siitä, että arviolle annettu mitta oli alunperinkin lyhyt, ja sitten siitä lyhyestä vielä naksaistiin pois. Mutta näin se vain joskus menee.

Vedeeran tarua suosittelen lämpimästi kaikille kotimaisesta fantasiasta kiinnostuneille lukijoille! Jos oma kokemukseni oli se, että ”ihmeen tuntu” puuttuu tarinasta, joku toinen saattaa kokea tarinan aivan eri tavalla. Mielelläni kuulisin lukukokemuksistanne, jos jaksatte ja ehditte kommentoida.

Jarkko Tontti: Vedeeran taru

Otava 2012

240 s.

Haltijatytön kasvutarina

Jarkko Tontin Vedeeran taru on nuorille suunnattu fantasiahenkinen seikkailukertomus. Tarinan keskiössä on 14-vuotias haltijatyttö Vedeera, josta tulee peliväline haltijoiden ja ihmisten kiistassa. Lähtökohtana toimii vastakkainasetelma, jossa kiivas haltijakansa pitää itseään hyvän edustajana, ja ihmisiä sekä muuta väkeä pahoina.

Hyvä vastaan paha -asetelma palvelee myös Vedeeran kasvutarinaa. Ihmispojan kanssa ystävystyessään tyttö saa kokemuksia siitä, että ”erilainen ei välttämättä ole vihollinen”. Vedeera oivaltaa myös, että mitä maailmassa on ja mitä siellä kerrotaan olevan ovat kaksi eri asiaa. Oivalluksessa piilee epäluuloisille riitapukareille uusien alkujen siemen.

Vedeeran tarussa on paljon kiinnostavia aineksia. Särmää ja seikkailuhenkeäkin löytyy, etenkin Vedeeran hahmosta. Silti kokonaisuus jää vaisuksi. Useat karikatyyrinomaiset henkilöhahmot ottavat tilan, tuoden tarinaan mustavalkoisen sekä opettavaisen sävyn. Tämä on harmillista, toivoisi että lukijalle jäisi enemmän tilaa tunnustella tarinaa ja sen herättämiä tuntoja. Nuoret ovat oivaltavia lukijoita keiden soisi löytävän omat tulkintansa.

Eniten Vedeeran tarussa vaivaa se, että tarinasta puuttuu fantastisen tuntu – se jokin fantasialle ominainen henki, joka luo ihmeen ja oudon tunnun, kutsuen lukijaa pois rationaalisesta ja realistisesta. Kun tämä ”ihmeen tuntu” puuttuu, fantasiamaailmaan sijoittuvassa tarinassa on kypsymättömäksi jääneen hedelmän maku monista sadun ja fantasian elementeistä huolimatta.

Maria Loikkanen