Kesäkuun nosto: Ludo ja tähtihevonen

Mary Stewart:

Ludo ja tähtihevonen

Karisto 1977

Kesäkuussa hehkutan Mary Stewartin teosta Ludo ja tähtihevonen. Valitsin tällä kertaa kehun aikeeksi tämän ehkä hieman unohduksissakin olleen teoksen, joka palautui mieleeni kirjahyllyn siivoamisen myötä. Tämä teos jos mikä oli eräs lapsuuteni ”must” jutuista, yksi niistä tarinoista joka loi voimallisen elämyksen lapsen mielessä.

Ludo ja tähtihevonen, takakansiteksti

Ludon ihmeellinen seikkailu Tähtien maahan alkaa eräänä synkkänä myrsky-yönä, kun hän lähtee etsimään ystäväänsä Renti-hevosta. Lumivyöry siirtää ystävykset ihmeelliseen ja vaaralliseen Tähtien maahan, Jousimiehen Alueelle. Siellä Ludolle selviää, että Renti onkin tähtihevonen, jonka on seurattava kohtaloaan ja saatava kiinni hohtavat aurinkovaunut.

Yhdessä he taivaltavat läpi erilaisten tähtikuvioiden, joissakin henkensä kaupalla, joissakin taas kokien ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Lopuksi Tähtien maan outo kansa palkitsee Ludon uskollisuuden vanhaa hevosta kohtaan.

Lapsena kirja oli minulle aarre. Tässä oli ”sitä jotakin”, selittämätöntä ihmettä, joka veti luokseen kerta toisensa jälkeen. Lapsuudesta tuttu kirja on edelleen tallella, onneksi melko hyvässä kunnossakin. Kansipaperi on tosin hieman rispaantunut, mutta ehkäpä sellaista voi odottaakin reilun 30 vuoden kulutuksen jälkeen. En ole hennonut paperia kontaktimuovilla kanteen liimata. Se tuntuu jotenkin väärältä.

Nuorempana olin voimakkaasti erityisesti scifin, mutta myös fantasian puolestapuhuja. Sittemmin aloin ”hieman lientyä” asian suhteen, ja nykyään useimmiten on niin sanotusti aivan sama mitä luen, kunhan tarina on mieleinen. Joskus tuli pohdittua, että ehkäpä lapsuudessa juuri scifin ja fantasian parissa saadut voimakkaan elämykselliset kokemukset vaikuttivat myöhemmin siihen, että genreistä tuli myöhemmin niin valtavan tärkeitä.

Muistikuvieni mukaan Ludo ja tähtihevonen on ollut yksi näistä voimakkaan vaikutuksen tehneistä teoksista, minkä vuoksi halusin nostaa teoksen tässä lyhyesti esille – ehkäpä tarinasta voisi olla iloa myös uusille sukupolville 🙂

En ole Stewart-asiantuntija, mutta käsittääkseni hän on kirjoittanut jonkin verran fantasiaa, mm. Merlin-trilogian (jota ilmeisesti ei ole suomennettu), sekä useita aikuisille suunnattuja rikosromaanin tai mysteerin tyyppisiä teoksia.

Mainokset

Toukokuun nosto – Hannele Huovi: Höyhenketju

Hannele Huovi: Höyhenketju

Tammi 2005

Toukokuun nostona Hannele Huovin Höyhenketju. Ohessa muutamia huomioita teoksesta.

Takakansiteksti: Eleisa on tyttö joka rakastaa lintuja. Mutta kun hän ajattelemattomasti yrittää tarttua kiinni Haukan jalkaan, Haukka säikähtää ja nokkaisee tyttöä. Eleisa menettää näkönsä. Lintujen haltia langettaa tuomion: Eleisa ja Haukka sidotaan yhteen höyhenketjulla, ja heidän pitää vaeltaa yhdessä, toisiinsa sidottuina, kunnes he löytävät vapauttavan taian. Mukana seuraavat myös korppi Huki ja Kaksinaama, tyttö joka osaa rakentaa kuplan ja kulkea sen lävitse yli rajan.

Päällimmäisenä Höyhenketjusta jäi mieleen unen kaltainen tunnelma. Eleisa on tyttö, joka ikään kuin ”liukuu” maailmoista toiseen, omasta maailmastaan lintujen maailmaan ja takaisin. Jotenkin. Ei taida itsekään tietää kuinka hän sen tekee. Todellisuudet soljuvat toistensa lomassa unenomaisesti. (Myös tapa jolla Eleisa minä-kertojan roolissaan kuvailee tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan herätti minussa unenomaisen tunnekokemuksen.)

Erään tällaisen ”liukumisen” yhteydessä sattuu vahinko, ja Eleisasta tulee sokea. Kun Haukka, joka Eleisan sokeutti, sidotaan tytön kanssa samaan höyhenketjuun, jäävät he yhdessä lintujen maahan. Eleisan omassa todellisuudessa vaikuttaa siltä että tyttö yhtäkkiä vain katosi. Kukaan ei tiedä Eleisan lahjasta, siitä että hän voi liikkua todellisuuksien välillä, joten kukaan ei myöskään tiedä mihin hän on kadonnut. Ja vaikka tietäisi, se tuskin auttaisi, sillä Eleisa elää maailmassa jossa ei toisiin todellisuuksiin uskota.

Eleisan sokeutuminen ja katoaminen kytkeytyy Unien Herraan ja siihen, kuinka Elisan ”kotitodellisuudessa” ihmisiltä alkaa kadota varjoja. Ne vain katoavat johonkin, ja sen myötä kun ihminen menettää varjonsa, hän alkaa muuttua. Synkemmäksi ja julmemmaksi. Elisan maailmassa käydään jo sotaa varjottomien ja varjollisten välillä. Etsiessään ratkaisua siihen kuinka hänet ja Haukan yhteensitovan höyhenketjun saa purettua, Eleisa alkaa tulla tietoiseksi siitä että maailmassa on isoja asioita meneillään, ja kuinka Unien Herra tuntuu olevan tapahtumien keskiössä.

Tarinassa on kaksi pääkertojaa, joista Eleisa on toinen. Eleisan lisäksi toinen kertoja on tyttö nimeltä Kaksinaama, välillä jopa hieman narrin kaltainen hahmo, joka tekee mitä hän haluaa ja huvittaa. Kaksinaamassa on voimaa ja varmuutta, joka Eleisalta puuttuu, ainakin aluksi. Eleisan ja Kaksinaaman kertojan roolit lomittuvat toisiinsa kerronnan liikkuessa nykyhetken ja menneen välillä. Siinä mielessä koin kerronnan lomittumisen hyvänä asiana, että Eleisan kerrontaosioihin liittyvä unenomainen tunnelma katkeaa, ja kertomukseen syntyy muitakin kiintopisteitä. Kaksinaaman kertojan vuorolla tarina tasapainottuu, koska Kaksinaama havainnoi ympäristöään aivan toisella tavalla kuin Eleisa.

Välillä tuli mieleen jopa jonkinlainen vertauskuvallisuus liittyen Eleisaan: tyttö elää elämäänsä toisissa todellisuuksissa, eikä ole oikein ”kunnolla missään”, haaveillen aina jostakin muusta missä oikeasti on. Kaksinaama puolestaan osaa liikkua varmoin ottein todellisuudesta toiseen, ja sopeutuu siihen missä milloinkin on. Ehkä Eleisa sokeutui sen vuoksi, että oppisi kunnolla näkemään ympäristön missä milloinkin on. Ehkä.

Höyhenketju on pitkälti kasvutarina, joka toteutuu matkan tekemisen kautta. Ylpeä, ja ehkä hieman narsistinen Haukka oppii huomioimaan muitakin kuin itsensä ja oman ylvään olemuksensa. Arka, ehkä hieman sisäänpäin vetäytyvä Eleisa oppii luottamaan omiin tuntoihinsa ja kykyihinsä, ja pitämään puolensa muiden vaatimuksia ja haluja vastaan. Seisomaan omilla jaloillaan ja arvostamaan itseään, olemaan aidosti oma itsensä. Kaikki tämä tapahtuu vähitellen hankalalla ja voimia kuluttavalla matkalla, jonne höyhenketju Haukan ja Eleisan johdattaa.

Erityisesti tarinassa huomiotani veti puoleensa Kaksinaama, joka henkilöhahmona on enemmänkin tarkkailijan kaltainen kulkija. Useaan otteeseen mieleen nousi mielikuva narrista, joka vaeltelee mielensä mukaan siellä täällä, elämän lankoja nykien ja havainnoiden mitä tapahtuu mistäkin narusta vetäisemällä. Myös erämaissa asuvat noitasisarukset vaikuttivat kiinnostavilta, ne keiltä Haukka ja Eleisa kysyivät apua höyhenketjun poistamiseen. Noitien osuus tarinassa jäi kuitenkin läsnäolon osalta melko pieneksi, he ovat lähinnä ”apuhahmoja”, jotka opastavat Eleisan ja Haukan avun suuntaan.

Suosittelen lukijoille, ketkä hakevat pohdiskelevaa kerronnallista otetta sekä unen kaltaisia tarinamaisemia, joissa kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Vaikka fantasiakirjallisuudesta yleisesti ottaen pitäisikin, ei tämä välttämättä kolahda, jos kaipaa vauhdikasta toiminnan täyttämää seikkailua.

Huhtikuun nosto: Lumotut

Jaha, kevät se tosissaan tulla tupsahti – taas on vuotuisen vappuriehan aika 🙂

Hieman viime tingassa (kuitenkin vielä huhtikuun puolella!) tulee tämän kuun ”nosto”, jo jonkin aikaa työn alla ollut Annina Holmbergin Lumotut.

Riemuisaa vappujuhlaa kaikille!

Annina Holmberg: Lumotut

WSOY 2005

Huhtikuun ”nosto” on Annina Holmbergin Lumotut, joka oli tarkoitus nostaa esille jo viime kuussa. Syystä että Wheel of Time, eli Ajan pyörä -sarjan viimeiset osat osuivat kohdalle, Lumottujen lukuprojektini viivästyi.

(Wheel of Time -sarjan päätös yllätti positiivisesti. Nimenomaan Brandon Sandersonin osuus. Hattua nostan sille, että hän on tarttunut työhön, jonka edesmennyt Robert Jordan jätti jälkeensä. Voisin kuvitella, että on valtava haaste kirjoittaa loppuun jotakin, jonka joku toinen on aloittanut. Etenkin kun asiaan liittynee valtavasti paineita, mm. tuhansia kriittisiä faneja, jotka yhtä aikaa varmaan toivovat parasta ja pelkäävät pahinta. Minusta Sanderson on tehnyt upeaa työtä.)

Holmbergin Lumotut kieltämättä jäi hieman Wheel of Time -sarjan varjoon. Massiivisen fantasiaseikkailun päätteeksi oli outoa, mutta jollakin lailla myös raikasta palata aivan toisen tyyppisen fantasian pariin: Lumotut kertoo kolmesta teini-ikäisestä, joiden kohtalona on osallistua ikivanhaan hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Klassinen teema siis, sinänsä samaa kuin niin monissa fantasiateoksissa, myös Wheel of Time -sarjassa. Mutta täysin eri tavalla toteutettuna.

Miranda Aava saa syntymäpäivänään isoisältään melkoisen ”lahjan”: täytettyään 16 tyttö saa tietää olevansa yksi Lumotuista, osa troikkaa, jonka kohtalona on osallistua hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Troikan kaksi muuta jäsentä ovat Mikaja ja Minter. Mikaja on Pariisissa asustava nuori kaunotar, joka opiskelee lääketiedettä, Minter puolestaan nuori herrasmies. Kaikilla Lumotuilla on ”epätavallisia lahjoja”, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä kykyä kanavoida energiaa, esim. tulienergiaa tiettyjä tarkoituksia varten, kuten Miranda huomaa osaavansa. Lumottuja opastaa Mirandan isoisä Milton, jonka ohjauksessa kolmikko lähtee seikkailuun kohdatakseen Eurooppaa uhkaavat pahat voimat.

Muutamia mietteitä ja havaintoja Lumotuista.

Ensireaktioni oli, että Lumotut on mielenkiintoinen askel kotimaiseen fantasiaan, vaikka teosta kriittisellä silmällä havainnoinkin. En sinänsä lumoutunut kokonaisuudesta, sillä kaipaan syvempää otetta tarinan kerrontaan. Lumotuissa henkilöhahmot jäävät valitettavan pinnallisiksi (tosin toisaalta ilmentävät kyllä hyvin ikäistensä tunnelatautunutta olemista ääripäissä liikkuvien reaktioiden kautta), ja tarinarakenne jää ohueksi. Aineksia olisi hyvinkin monitahoiseen ja moniulotteiseen tarinaan, mutta toteutus ontuu. Monessa kohdassa esimerkiksi troikan keskinäinen kinastelu ja mm. Mirandan kateus Mikajaa kohtaan ottavat niskaotteen, ja itse tarina jää nahistelun varjoon.

Omat intressini tarinan suhteen olivat aivan muualla kuin tunneskaaloissa, joita Miranda käy läpi suhteissaan ”kauniin ja täydellisen” Mikajan tai Minterin kanssa. Minua kiinnosti asetelma josta tarina lähtee kehittymään: on käynnissä ikiaikainen konflikti, ja troikalla on oma kohtalonsa täytettävänä. Mistä konflikti on saanut alkunsa, kuka isoisä Milton oikeastaan onkaan, ja mikä tätä asetelmaa on pitänyt yllä vuosisatojen ajan? Miten Lumotuista tulee Lumottuja, kuka heidät valitsee, vai onko olemassa jokin ”ennustus”? Lumotuissa on paljolti samanlaisia aineksia kuin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjassa, joka on hyvinkin moniulotteisesti toteutettu. Mutta kun tarinassa kerta toisensa jälkeen nousee esille nuorten keskinäiset kärhämät, vallaten alaa itse tarinalta, syntyy siitä pinnallinen tunnelma. Jäi myös tunne siitä, että yllämainittuihin kysymyksiin ei löytynyt vastauksia.

Se mistä lumouduin, oli em. lähtöasetelma: Lumotut ja heidän ”jokin juttunsa”, joka on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Hieno asetelma, ja hyvin erilainen kuin ns. perinteisessä kotimaisessa fantasiassa. Tarinassa on myös kansainvälinen ote lähtien siitä että se pääosin sijoittuu ulkomaille. Suomen salot jäävät kauas taakse, ja suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavista tarinaelementeistä ei ole tietoakaan. Juonirakennelma toimii hienosti, ja tarinassa on hyvä jännite, joka säilyy loppuun asti. En ainakaan itse osannut arvata kuka on tarinan ns. ”pääpiru”. Jäi myös olo ”no olisihan se pitänyt osata arvata”, mikä on usein hyvän juonirakennelman ytimessä: jokin on aivan nenän edessä, mutta sitä ei vain näe, ennen kuin tarina johdattaa sen luokse.

Vaikka itse koin Lumottujen kerronnan ”ohueksi ja hieman pinnalliseksi”, joku muu saattaa saada teoksesta paljon enemmän. Tämä on itselleni ”ainainen peiliin katsomisen kohta”: kun arvioin nuorille kirjoitettuja teoksia (aikuisen lukijan näkökulmasta), mistä voin oikeasti tietää miten nuoret teoksen kokevat? En voi tietää, jos en saa nuorilta palautetta, mutta toisaalta jos tietäisinkin, esim. päivälehtien arvioissa on nykyisillä mitoilla (= arvioiden pituuksilla) lähes mahdotonta saada nuorten kokemuksia mukaan, ellei niitä saa supistettua lauseen tai parin mittaisiksi. No joka tapauksessa, tämä on itselleni ainainen heijastekohta: kirjoitan oman näkemykseni pohjalta, mutta en voi tietää miten muut teoksen kokevat.

Mitä Lumottuihin tulee, on aina yhtä mielenkiintoista ja virkistävää oppia uutta kotimaisesta fantasiasta. Saada uusia kokemuksia. Suomessa on niin paljon osaamista, jota ei syystä tai toisesta ole nostettu esille niin paljon kuin olisi syytä. Tai jos on nostettu, en ole huomannut.

Toistaiseksi Lumotut on ilmeisesti yksittäinen teos, en ainakaan pikaisen etsinnän perusteella löytänyt viitteitä siitä, että jatko-osia olisi tullut tai tulossa.

Lomalukemista ja maaliskuun kehut: Robert Jordan – Wheel of time -sarja

Pääisiäistervehdys kaikille!

Maaliskuun ”noston” kohteena piti olla Annina Holmbergin Lumotut (WSOY 2005). Koska olen ehtinyt lukea Lumottuja vasta puoleen väliin, päätin että viralliset kehut menevät nyt toiselle suunnalle.

Lomalukemistona on pikku projekti, nimittäin edesmenneen Robert Jordanin massiivisen Wheel of Time (Ajan pyörä) -sarjan kolme viimeistä osaa. Englanniksi. Loppu on, sanotaanko nyt vaikka ”hieman venähtänyt”, sillä sen minkä piti olla sarjan lopputeos, onkin nyt sitten kasvanut kolmen kirjan mittaan. Kolmen kirjan, joilla on englanniksi mittaa 800-900 sivun verran. Osa 12 The Gathering Storm on 844 sivua, osa 13 Towers of Midnight 959 sivua, ja sarjan 14. osa sekä päätösteos Memory of Light 909 sivua.

Jotta tällaiseen ajattelin pääsiäisen tienoolla aikani käyttää 🙂

Päätin ottaa maaliskuun noston Ajan pyörä -sarjasta, koska iski nostalgia. Aloitin sarjan lukemisen joskus 1990-luvulla, en enää tarkkaan muista milloin. Olen lukenut sarjaa vain englanniksi, mutta Kariston sivuilta näkee, että ensimmäinen suomennettu osa tuli ulos 1996. Ja kuten sanottu, alkukielellä englanniksi sarjassa on 13 osaa, joista jokaisen pituus on noin 800-900 sivua. Suomennettuja teoksia on siis ehtinyt kertyä melkoinen määrä.

Sarjallehan kävi siten, että se sai valtaisan suosion jo 1990-luvulla, mutta sittemmin ehkä hieman painui jonnekin uppeluksiin. Olen joskus kuullut kommentteja tyyliin ”aivan liian pitkä, monisäikeinen ja raskas”. No, sattuneesta syystä pidän juuri tämän tyyppisestä eeppisestä fantasiasta, joten oli selvää että haluan lukea sarjan kokonaan. Kun Robert Jordan kuoli 2007, näytti melko selvältä että ”se oli siinä”: koska kirjailija kuoli, niin tarinakin kuoli. Jotakin tällaistahan kävi aikanaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan kanssa: King joutui auto-onnettomuuteen, ja sarja jäi kesken.

Ajan pyörä -sarjan kohdalla kävi kuitenkin siten, että Robert Jordan ehti luonnostella sarjan tarinalinjan ilmeisesti sen verran tarkkaan, että oli mahdollista luovuttaa vastuu tarinan loppuun saattamisesta jollekulle toiselle tekijälle. Mielenkiinnolla nyt odotan erityisesti sitä, miten kirjoittaja Brandon Sandersonin ääni eroaa Robert Jordanin äänestä. Uskoisin, että ero on havaittavissa, mutta sehän nähdään pian.

Itselleni tämä on ollut Matka. Kun aikanaan kuulin, että sarja saatetaankin loppuun asti Brandon Sandersonin toimesta, päätin että odotan kunnes ”loppu on käsillä”. Että voin sitten kerralla lukea ja kokea kaiken. Nykyajan elämässä tahtoo olla haastavaa löytää tilaa näin pitkän lukuprojektin toteuttamiselle yhdellä kertaa, joten mikäs sen parempi kuin loma, jolloin voi heittää kaiken muun mielestään pois. Kätevästi myös kävi, että Savonlinnan kirjastoon saapui juuri nyt tuore kappale sarjan viimeisestä osasta.

Niin. Aloitin lukemaan sarjaa kun olin nuori aikuinen, ja olinko edes kirjallisuuden opiskelija. En tainnut olla. Tuntuu että 1990-luvusta on elämänmittainen matka tähän missä nyt olen. No, onhan 20 vuotta pitkä aika.

Kehun sarjaa tässä vain hyvin pintapuolisesti, sillä nyt ei valitettavasti ole aikaa pitkän ja syvällisen arvion kirjoittamiseen. Keitä kiinnostaa pitkät ja monisyiset eeppiset fantasiatarinat, jotka rakentuvat perinteiselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, Robert Jordanin Ajan pyörässä on teille haastetta. Sarja sopii kaiken ikäisille lukijoille, se on siinä mielessä ”Tolkien-henkinen”, että esimerkiksi seksuaalisuutta ei juuri tuoda esille. Toki henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa, mutta verrattuna esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan, Ajan pyörä on niin sanotusti hyvin ”puhtoinen”. Ja sarja on todellakin PITKÄ. Minusta kieli on hyvin helppotajuista, siis englanniksi, eli jos joku haluaa harjoitella kielitaitoaan niin suosittelen myös alkukielisten teosten lukemista.

Helmikuun hehkutus: Hiekkalan lapset -sarja

Helmikuun ”hehkutus” on nyt sitten taattua kotimaista. Kehun Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarjaa. Jonka parissa itsekin reilut kolme vuosikymmentä sitten harjoittelin lukemista. Aika rientää 🙂

Eräs ystäväni antoi minulle muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi Hiekkalan lasten tarinan (Gummerus 2006). Teokseen on koottu koko Vuokko Niskasen kirjoittama Hiekkalan lapsista kertova sarja. Ilahduin, ja olen edelleen ilahtunut. Joskus nimittäin kaipasin näitä teoksia, mutta silloin en niitä löytänyt kaupoista enkä divareista. Nyt tämä kokoelma on ja pysyy, tästä en luovu 🙂

Hiekkalan lasten tarina pitää sisällään seuraavat teokset:

  • Hiekkalan lapset 1978
  • Hiekkalan lapset matkustavat 1978
  • Arvo ja Inkeri 1978
  • Olavi oppii lukemaan 1979
  • Hyvästi Hiekkala 1979
  • Älä pelkää, Inkeri 1983
  • Hiekkalan lapset evakossa, 1984
  • Hiekkalan lasten ilonpäivät 1985

Teoksen on kuvittanut Sanna Hietala.

Lisää Vuokko Niskasesta ja hänen tuotannostaan mm. täällä sekä täällä.

Jälkimmäisessä linkissä, joka johtaa Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeliin, Vuokko Niskanen kuvailee työsarkaansa ja Hiekkalan lapset -teossarjaa näin:

Lapsuus Karjalassa ennen sotaa ja sodan aikana evakossa on ollut muistorikas tarinavakka, josta olen ammentanut sisältöä helppolukuisiin pikkuisromaaneihin. Olen kulkenut Hiekkalan lasten kanssa kouluissa jo 30 vuoden ajan. Tuntuu, että koululaiset pysyvät samoina, kiinnostuneina ja vastaanottavaisina 7-12-vuotiaina. Se näkyy heidän silmistään ja kuuluu heidän kysymyksistään. Heidän tietomääränsä on laajempi kuin Hiekkalan lasten, mutta he haluavat ja osaavat eläytyä isovanhempiensa aikaisten lasten kokemuksiin ja tuntemuksiin.Nyt ”Hiekkalan lasten tarina” on yhtenä paksuna kirjana. Voin sanoa, että se on pääteokseni.

Hiekkalan lasten tarinan lopussa on ”Ylimääräinen luku”, jossa Niskanen kirjoittaa mm. näin:

”Miten Hiekkalan lasten sitten kävi? Onko näitä lapsia oikeasti ollut olemassa? Tällaisia kysymyksiä ovat lukijat tehneet. Voin kertoa, että kyllä heillä jokaisella on ollut elävä malli. Mutta se, mitä he ovat kokeneet, on tuttua myös kaikille heidän ikäisilleen Karjalan lapsille ja osittain myös kaikille sota-ajan lapsille. Uskoisitteko, että junassa syntynyt Anterokin on jo täyttänyt 65-vuotta. Niin pitkä aika on talvisodan päättymisestä.” (Hiekkalan lapset 2006)

*****************

Sain myös haasteen. Samalta henkilöltä, keneltä aikanaan sain Hiekkalan lasten tarinan 😉

Haasteeseen vastaan maaliskuun aikana.

Tammikuun kehut

Jopas vuosi etenee vauhdilla. On jo tammikuun viimeinen päivä.

Viime lokakuussa oli puhetta kehuista, ja siitä että kehuja voisi kirjoitella useamminkin. Ajattelin että yritän tänä vuonna täällä blogissa ”kehua kirjan/kirjasarjan kerran kuussa”. Ja jos mahdollista, kotimaisen.

Tietenkin pitää aloittaa poikkeuksella 😀

Haluan kehua Kirill Bylytshevin teoksen Alissa avaruudessa (WSOY 1981) siksi, koska lapsena rakastin tätä tarinaa. Rakkaus ei ole unohtunut vuosien myötä, ja aina silloin tällöin huomaan palaavani tarinan pariin. Miksi?

Ennen kaikkea siksi, koska tarina on kohottava. Siitä tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.

Alissa avaruudessa on viehättävä, jännittävä ja hauska tarina maailmasta/maailmankaikkeudesta nähtynä ja koettuna uteliaan, itsepäisen sekä rohkean tytön silmien kautta. Alissa on varsinainen jääräpää, kenen kanssa aikuiset ovat kirjaimellisesti helisemässä. Ja koska Alissa on utelias, työntää hän pienen nenänsä joka paikkaan, ja näin ollen vetää puoleensa kaiken maailman tapahtumia magneetin lailla. Alissan ajatusmaailmassa mikään ei ole mahdotonta, ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kuten esimerkiksi siihen, että koko koululuokka pääsisi Alissan kanssa katsomaan kuuhun vuosisadan jalkapallo-ottelua. Niinpä Alissa ottaa asiakseen järjestää luokkatovereilleen kyydin.

Tarinan kertojana toimii Alissan isä, joka on töissä Moskovan eläintarhassa. Luvattuaan käyttäytyä moitteettomasti Alissa pääsee mukaan isän retkikuntaan avaruusmatkalle etsimään uusia ja eksoottisia asukkeja eläintarhaan. Matkasta tulee vallan merkillinen seikkailu, lähtien siitä kuinka saada ”ylipainoinen avaruusraketti” irtautumaan maan kamarasta. Pegasos-raketin kapteenina toimii avaruuslentäjä Poloskov, joka yrittää saada ratkaistua retkikunnan tavara-ongelman jollakin lailla. Merkillistä kyllä, vähennettiinpä raketista kuinka paljon lastia tahansa, alus ei liiku mihinkään. Lähdön hieman synkeää tunnelmaa vauhdittaa pessimistinen konemestari Viher, joka odottaa aina pahinta tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Alus nytkähti ja jäi paikoilleen.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Poloskov.
– Mikä teillä on hätänä? tiedusteli lähtöämme tarkkaileva lennonvalvoja.
– Ei ota lähteäkseen, sanoi Viher. Johan minä sanoin ettei siitä mitään tule.

Alissa istui tuoliin kytkettynä eikä katsonut minuun päin.

– Yritetään vielä kerran, sanoi Poloskov.
– Ei tarvitse edes kokeilla, totesi Viher. Liikapainoa on oikein huomattavasti. Minulla on kojeet tässä edessäni.

Poloskov yritti vielä kerran saada Pegasoksen nousuun mutta alus jökötti kuin maahan naulittuna. Silloin Poloskov totesi:

– Laskelmissa täytyy olla virheitä.
– Ei, kaikki on tarkistettu tietokoneella, minä vastasin. Meillä on kaksisataa kiloa varatilaa.
– No mistä sitten on kysymys? On pakko heittää lastia pois. Emme voi tuhlata aikaa. Mistä ruumasta aletaan?

************

Samassa lennonvalvoja otti uudelleen yhteyttä.

– Pegasos, hän ilmoitti. Teistä on tehty valitus.
– Millainen valitus.
– Yhdistän neuvontaan.

Kuvaruutuun ilmestyi odotushalli. Neuvontatoimiston edessä tungeksi ihmisiä. Heidän joukossaan näkyi muutamia tuttuja kasvoja. Miksi oikeastaan tunsin ne?
Lähinnä neuvontaa seisova nainen katseli minua ja sanoi:

– Sietäisi hävetä. Ei pidä tuolla tapaa antaa periksi kujeille.
– Mille ihmeen kujeille? minä hämmästyin.
– Minä sanoin Aljoshalle: Kuuhun et kyllä lennä, sait viisi huonoa arvosanaa viimeisellä oppineljänneksellä.
– Ja minä kielsin Ljovaa lähtemästä siihen otteluun, yhtyi naisen sanoihin jo toinenkin. Olisi vallan hyvin voinut seurata sitä televisiosta.
– Ahaa, sanoin minä hitaasti. Olin lopultakin tunnistanut neuvonnan eteen kokoontuneet ihmiset: he olivat Alissan luokkalaisten vanhempia.
– No nyt selvisi, totesi Poloskov. Ja paljonko meillä on aluksella jäniksiä?
– Minä en tullut ajatelleeksi että meillä on aluksella liikapainoa, sanoi Alissa. Täytyihän heidän päästä vuosisadan otteluun. Onko muka oikein että minä pääsen katsomaan mutta he eivät?
– Ja paljonko meillä on jäniksiä? toisti Poloskov terästä äänessään.
– Meidän luokka ja kaksi rinnakkaista, sanoi Alissa hiljaa. Sillä aikaa kun isä nukkui yöllä me lennettiin kentälle ja noustiin alukseen.
– Sinä et lennä minnekään, sanoin minä. Emme voi ottaa retkikuntaan vastuuttomia ihmisiä.
– Isä, en minä enää, parahti Alissa rukoilevasti. Yritä nyt käsittää, että minulla on kehittynyt velvollisuudentunto!
– Me olisimme saattaneet murskautua sinun velvollisuudentuntosi vuoksi, vastasi Poloskov. Yleensä hän antaa Alissalle kaiken anteeksi, mutta nyt hän oli todella vihainen.
– Nyt mentiin kiskomaan salamatkustajat esiin, Poloskov lisäsi. Jos selviydymme puolessa tunnissa saat jäädä alukselle. Jollemme, lennämme ilman sinua.

Viimeisen salamatkustajan saimme hilattua ruumasta kahdenkymmenen kolmen minuutin kuluttua. Kuusi minuuttia myöhemmin nämä seisoivat hirvittävän katkerina ja murheellisina aluksen vierellä, ja heidän luokseen juoksi avaruuslentokentän hallista isiä, äitejä ja mummoja.

***************

Retkikunta pääsee vihdoin matkaan, ja Alissa pääsee näkemään kuussa pelattavan Maan ja Fix-planeetan välisen jalkapallo-ottelun, jonne hän luokkatovereitaan yritti epäonnisesti salakuljettaa. Kuun jälkeen matka jatkuu Marsiin ja sieltä kohti viereisiä aurinkokuntia. Bluk-planeetan Palaputran kaupungin markkinoilla retkikunta kokee muutamia kommelluksia väärinymmärryksistä johtuen, ja löytää varsin merkillisen olennon.

Yhtäkkiä jalkoihimme ryntäsi käsittämätön olento. Se näytti tikkujen varassa liikkuvalta karvapallolta ja ylti meitä ehkä polveen. Se oli hämmästyttävän värinen olento – kirkkaan punaisella pohjalla oli valkoisia pilkkuja, kuin kärpässienessä.

– Pitele sitä isä!, sanoi Alissa. Se on karannut joltakulta.
– En kyllä pitele, sanoin minä työntäen taskuuni jo tyhjäksi käyneen lompakon. Ehkei se olekaan eläin, joka etsii kadonnutta otusta. Jos otan sen kiinni, se kutsuu paikalle poliisin koska olen loukannut sitä kun en ole arvannut miten älykäs se on.

Samassa kuitenkin näimme miten punaisen karvapallon perästä kiirehti paksu kaksipäinen käärme, jolla oli sateenkaaren väreissä läikehtivä avaruuspuku.

– Auttakaa, se huusi. Indikaattori on päässyt karkuun!

Punainen pallo yritti kätkeytyä jalkojeni taakse, mutta käärme ojensi yhden sadasta sivulla vipeltävästä jalastaan ja sieppasi karkulaisen. Pallon väri muuttui heti punaisesta keltaiseksi ja se veti kokoon suorat jalkansa.

– Suokaa anteeksi, mikä eläin tämä on? minä kysyin käärmeeltä.
– Ei mikään mielenkiintoinen, vastasi käärme. Me kutsumme tällaisia indikaattoreiksi. Ne eivät osaa puhua, mutta ilmaisevat mielialansa värein. Ne kehittävät hyvin kiinnostavia sävyjä. Ei teillä satu olemaan sokeripalaa?
– Ei ole, minä vastasin.
– Sääli, sanoi käärme ja veti jostakin esiin palan sokeria.

Sokerin nähdessään pallo sävähti lilanväriseksi.

Tästä alkaa tuttavuus indikaattorin kanssa, ja osoittautuu että indikaattorista tulee tarinan kannalta myös olennainen henkilöhahmo. Ehkä ”ei-perinteinen” sellainen, mutta mitä scifiin tulee, niin varsin mallikelpoisen omalaatuinen!

Kaikille teille jotka päätätte tarinaan tutustua, hauskaa matkaa Alissan kanssa!

Helsingin kirjamessuista ja kirjakehuja

Grafomaniasta bongasin yhden osan Helsingin kirjamessujen ohjelmaa: jos kiinnostaa kuunnella ja tavata grafomaanikkoja, eli Grafomania-blogin kirjoittajia, klikatkaa linkkiä ja pääsette tästä heidän messuohjelmaansa.

Mitä kirjakehuihin tulee, tähänkin sain potkua Grafomaniasta. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä tuli ja meni, mutta voin kai silti kehua 😉 Tästä pitäisi tosiaan ottaa tapa, ja kehua oikein kunnolla joku kotimainen lapsille tai nuorille suunnattu teos/teossarja aina silloin tällöin.

Antaumuksella kehun Maria Turtschaninoffin tuotantoa. Hänen kirjansa ovat pölläyttäneet tunteita pintaan, saaneet vatsan kipristymään jännityksestä, kyyneleen nousemaan silmäkulmaan. Etenkin Arra. Ilokseni huomasin, että Marialta on tullut uusi teos, Anaché, jonka lukemista en malttaisi odottaa. Hävettää myöntää, mutta ruotsin kauniin kielen taitoni on niin ruosteessa, että en voi ruotsinkielistä alkuteosta ainakaan arvostelukappaleena lukea. Kirjoittaakseni teoksesta arvion pitää odottaa suomennosta. Aion kuitenkin hankkia Anachésta myös ruotsinkielisen teoksen ja verrytellä kielitaitoani.

Toisena kehun Tove Janssonin Muumeja. Sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähemmälle, mutta kirjat ovat hyllyssä. Semmoinen kovakantinen paketti, jossa on sisällä ihanat pienet pehmeäkantiset Muumi-kirjat. Olen aina pitänyt Muumeista. Janssonilla oli kyky kertoa tarinaa tavalla, joka oli yhtä aikaa yksinkertainen mutta syvällisen oivaltava. Paradoksaalista, mutta näin olen sen kokenut. Ehkä muut kokevat toisin. Oli miten oli, Muumeista olen aina saanut hengenravintoa tiettyihin mielialoihin, ja usein myös naurun kaivettua esille hetkinä, jolloin naurua ei tahdo löytyä. Varsinkin kertomus joulusta, ja siitä kuinka Muumiperhe herää kesken talviunien koko Muumilaakson kohistessa ja tohistessa tulevasta joulusta, on erityisen hersyvä. Yritän lukea tarinan aina joulun alla, jotta ei tulisi tohistua liikaa 😉

Mukavaa syksyistä viikkoa kaikille laadukkaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden parissa – etenkin kirjamessuilla!

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Robustos 2010

Olen häikäistynyt Siiri Enorannan tarinasta Nukkuu lapsi viallinen. Häikäistynyt, sillä tämä suomalaista entisajan kyläyhteisöä ja yhtä pientä perhettä kuvaava rankka, erikoinen, maaginen ja ironinen teos kosketti monella tasolla.

Tässä joitakin huomioita. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tässä tapauksessa kerron tarinasta vain puolet, jääköön toinen puoli mysteeriksi. Mysteeriksi, joka on tutustumisen arvoinen 😉

Tarinan tapahtumien taso eli se mitä tarinassa kerrotaan alkaa Sonian kotitilalta, laiskanläksyjen kertaamisella. Sonian pitäisi kesän aikana kerrata kertotaulu. Numerot eivät vain jää päähän, ne hyppivät Sonian ympärillä. Lisäksi on yskä. Sonia arvelee, että se johtuu siitä että hän ei opiskele. Jumala rankaisee häntä koska hän ei opiskele. Sen vuoksi ei myöskään kannata mennä lääkäriin, koska eihän lääkäri ei osaa yskää parantaa kun se on Jumalan lähettämä.

Lapsen logiikka on pettämätön. Ja sitten hypitään taas heinäladossa.

Ajallisesti tarina sijoittuu muutama vuosi sotien jälkeen. Tarinarakenne on kerronnan tasolla jaettu kahtia. Kerronnan taso on se millä tavalla tarinaa kerrotaan, kuka/ketkä tarinaa kertovat: kertojina toimivat sekä Sonia että enkeli. Enkelin kertojan osuudet ovat humoristisen surumielisiä, enkeli vaikuttaisi olevan masentunut. Toisaalta tämä voi olla myös ironiaa, jota en välttämättä osannut tulkita.

Sonian kerronta keskittyy arjen tapahtumiin. Perheessä äiti on hiljaa ja siivoaa. Isä ja setä puhuvat jotakin, mutta tarkoittavat päinvastaista mitä sanovat. Kun isä sanoo sedälle, että tämä saa jäädä tilalle niin pitkäksi aikaa kun haluaa, tarkoittaa isä oikeasti ”mitä nopeammin häivyt sitä parempi”. Sonia ja isoveli Topias ovat jo kauan sitten selvittäneet salakielen, mutta eivät sen syytä. Ehkä salakieli johtui sodasta, arveli Sonia. Siitä, että haavoittunut setä oli kantanut haavoittuneen isän etulinjasta pois.

Sonia oli luullut, että kun isä ja setä palaisivat sodasta, äiti tulisi onnelliseksi. ”Luulo ei ole tiedon väärti”, Sonian isällä oli tapana sanoa. Sonia oli luullut, että kunhan hän selviäisi laskennon kokeesta ja opiskelisi tunnollisesti, Jumala ei olisi enää vihainen ja Sonia paranisi itsepäisestä yskästään. Luulo ei ollut tiedon väärti. Sonia yskii yhä enemmän ja enemmän, ja pian koittaa se päivä kun hän ei enää pysty salaamaan yskäänsä. Verta valuu yskän mukana maahan, ja kunto heikkenee roimasti.

Sonia makaa sairasvuoteella. Hän ihmettelee kun äiti itkee silmät päästään ja sanoo rakastavansa Soniaa, mutta ei kuitenkaan osoita rakkauttaan millään tavalla. Ei ota syliin eikä halaa, kuten setä. Että on se rakkaus kummallista. Isä vain katsoo Soniaa vihaisesti, eikä sanoo enää Sonia. Sanoo vain tyttö sitä ja tyttö tätä. Isä ja setä riitelevät entistä kovemmin, tällä kertaa siitä pitäisikö Sonia viedä parantolaan vai ei. Päätös tehdään, mutta on jo liian myöhäistä. Sonia näkee huoneessa olevan enkelin ja tajuaa että nyt on aika. Enkeli ottaa hänet matkaansa, mutta jokin menee vikaan. Sonia ei olekaan kuollut, vaikka hän enkelin matkassa liikkuukin.

Tapa jolla Enoranta kirjoittaa, on ikään kuin hienon kankaan kutomista hennoista langoista, langoista jotka muodostavat surullisen, hauraan ja kauniin kuvion. Kaikki vain sujahtelee paikoilleen kauniita lauseita myöten. Lapsi ei kerro kenellekään olevansa sairas, koska kokee että vaivoin kasassa pysyvä perheen sisäinen korttitalo romahtaisi ilman häntä. Lapsi on niin viisas että sen tajuaa, ja on valmis antamaan kaikkensa säilyttääkseen rauhan perheessä. Omalla tavallaan tekee kaikkensa perheensä eteen.

Tapa jolla Enoranta kuvaa lapsen logiikkaa tuntuu hyvin aidolta lapsen kummastuksineen päivineen. Lapsen maailmassa kummallinen ja outo on ikään kuin tavallista, ja aikuisten ajattelu taas vierasta ja vaikeaa ymmärtää. ”Sonia päätti olla terve, jotta kortit eivät olisi laonneet hänen niskaansa ja sitten heidän kaikkien päälle”. Lapsi asettaa itsensä uhrin rooliin, koska aikuisten puheiden perusteella hän on tehnyt johtopäätöksiä, että moni asia on hänen vastuullaan. Esimerkiksi se, että jos hän onkin vakavasti sairas, sairauden hoitaminen maksaa paljon rahaa, mikä tarkoittaa lisää ongelmia perheelle. Looginen ratkaisu on olla kertomatta sairaudesta.

Aikuisten itsekkyyden kuvaaminen ärsytti ainakin minua. Lapsi on todellakin kuolemansairas, ja mitä tekevät aikuiset? Riitelevät, huutavat ja möykkäävät jatkuvalla syötöllä, välillä jopa sairasvuoteen äärellä. Aihe vain on vaihtunut, nyt se on Sonian sairaus. Ainoa joka talossa ei riitele on Topias, Sonian isoveli. Topiaksen hahmo hiljainen sivustakärsijä, ainoa joka vaikuttaa aidosti välittävän Soniasta. Sonialla ja Topiaksella onkin omat juttunsa, joista aikuiset pidetään ulkona. Lisäksi he ymmärtävät aikuisten ”salakieltä”, eli sitä kun sanotaan yhtä, oikeasti tarkoitetaankin aivan päinvastaista, mutta eivät itse halua tätä kieltä puhua.

Enkeli ja enkelin matkaan lähteminen on mielenkiintoinen aihe. Olen ymmärtänyt, että joillekin tällaiset aiheet kuten kuolemanjälkeisen elämän pohtiminen on tabu, ja että johonkin maailman aikaan aiheen käsittelystä on myös syntynyt voimakasta yhteiskunnallista keskustelua. Kuten käsittääkseni kävi Astrid Lindgrenin julkaistessa Veljeni Leijonamielen. Joka muuten oli yksi lapsuuden omista ehdottomista suosikkikirjoistani 😉

Niin. Omalla kohdallani koen, että aihe ja sen käsittely ei ole todellakaan ole välteltävien aiheiden listalla, ja kiinnostuksella luen tarinamuodossa olevia kertomuksia asiasta. Tapa jolla Enoranta kirjoittaa kuolemasta ja mahdollisesti sen jälkeisestä elämästä on herättelevä. Tapahtumat ”siellä jossakin” herättävät paljon ihmetystä Sonian mielessä, ja hän myös tuo ihmetyksensä esille. Oleminen ”siellä jossakin” kuvataan lapsen näkökulmasta, ja kaiken maailman kysymykset sekä ihmetyksen aiheet pääsevät nousemaan esille.

Kertomus on siinä mielessä kahtia jakautunut, että ensimmäinen puolisko käsittelee Sonian sairastumista ja elämää perheen sisällä. Toinen puolisko keskittyy Sonian matkaan enkelin kanssa, jonka lomassa on vilauksia myös Sonian perheen elämään. Enkelin ja Sonian suhde on omaa luokkaansa, sillä Sonian kanssa enkelillä on tilanne, jollaista hän ei ole tainnut kohdata maailmankausiin. Välillä enkeli vaikuttaa enemmänkin kärsivältä ja kärsimättömältä aikuiselta kuin enkeliltä, jolla ei ole voimia olla lapsen kanssa, kohdata maailmaa lapsen silmin. Lapsen kysymykset ja tapa olla ärsyttää, ja enkeli menee sekaisin. Sonia on jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tapaansa olla, enkeli on joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta heitolla.

Oma kokemukseni oli, että vierauden kuvaus on erittäin iso teema koko teoksessa. Se kuinka lapsi voi kokea olevansa vieras omassa perheessään, ja vieras koko maailmassa, kun ei ymmärrä kuinka maailma toimii ja kuinka maailmassa pitäisi olla – etenkin kun kotonakin puhutaan salakieltä, jossa sanotut asiat tarkoittavat päinvastaista. Ei ihmekään, että kaikki tuntuu vaikealta. Enoranta kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka mahdollistaa myös aikuisen lukijan nähdä ja kokea lapsen silmien kautta.

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Suomentanut Kira Poutanen

Nemo 2010.

Tässä joitakin huomioita Lauren St. Johnin kirjasta Viimeinen leopardi. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” tai ”blogikritiikit” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan ”kierrätysosastopostauksissa” hyvin usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai tarkoituksella olla huomioimatta kokonaisuutta. Käytän vapaamuotoisen blogikirjoittamisen suomaa oikeutta keskittyä välillä myös vain niihin asioihin, jotka jostakin syystä juuri sillä hetkellä eniten hyppäävät silmille 😉

Tarina on jatkoa Valkoiselle kirahville ja Delfiinien laululle. Jännä, vasta nyt kolmannessa osassa huomasin, että tässä tarinassa sekä sen edeltäjissä on itseasiassa ripaus dekkarihenkeä. Kaikissa kolmessa osassa on ”jokin mysteeri, joka odottaa ratkaisua”. Tuli jotenkin pöllö olo, siis että olenpas minäkin sokea, kun en nähnyt sitä mikä on nenän edessä jo heti ensimmäisestä osasta. No toisaalta, mitä väliä? Sehän vain kertoo näiden tarinoiden monipuolisuudesta, että niistä löytyy uutta, vaikka niiden rakenne on melko samankaltainen.

Lauren St. John on luonut siinä mielessä ”näppärän” konseptin, että Afrikkaan sijoittuvasta, erityisen lahjan omaavasta lapsesta kertova sarja muodostaa luontevan kokonaisuuden, mutta samalla jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä tarinana. Koin, että juuri tarinan näyttämön eli Afrikan vuoksi sarjan kirjoissa on kosolti eksotiikkaa (ainakin minulle). Ja ehkäpä juuri afrikkalaisen paikalliskulttuurin ja eksotiikan kuvauksen kautta jokainen tarina on ”juuri omanlaisensa, puhuu omalla äänellään”. (Vaikka niiden rakenne onkin melko samankaltainen.)

Afrikkalainen kansanperinne ja legendat nousevat Viimeisessä leopardissa sarjan tähän astisista tarinoista näyvimpään rooliin. Tarinat ja legendat sekä kansanperinne ovat hyvin merkityksellisessä roolissa kaikissa kirjoissa, joten piti oikein miettiä kirjoitanko tähän nyt höpöjä. Kovasti itsestäni tuntui, että Viimeinen leopardi poikkeaa edeltäjistään. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Viimeisessä leopardissa seikkailun tapahtumanäyttämönä ovat Matobon kukkulat Zimbabwessa, ja alue suorastaan kumpuaa perinteitä, ainakin tässä tarinassa. Sarjan aikaisemmissa osissa on liikuttu eri paikoissa, mutta nyt ollaan ja pysytään yhdessä paikassa. Se mahdollistaa tarinan sisällä myös tietyn alueen ja sen perinteen esille tuomisen syvemmin ja perusteellisemmin. Tämä ilmenee tarinassa etenkin muutaman olennaisen sivuhenkilön avulla.

Tällä kertaa Martinen ja hänen ystävänsä Benin lisäksi tarinan päärooleissa ovat myös Martinen isoäiti Gwyn Thomas ja tämän ystävätär Sadie. Edessä on melkoinen seikkailu Matobossa, retki jota lukijakaan ei aivan heti unohda! Martine ja Ben pääsevät mm. vieraisille perinteiseen afrikkalaiseen kylään.

Viimeisen leopardin loppupuheessa Lauren St. John kirjoittaa, että teoksia on pidetty maagisen realismin edustajina, etenkin Viimeistä leopardia. Hän kirjoittaa, että Afrikassa, ja erityisesti Matobossa legendat, paikkojen henget, henkioppaat sekä parantajan lahjat eivät ole maagisia tai yliluonnollisia asioita. Siellä ne ovat luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Martine St. John kirjoittaa myös siitä, että kirjan tarinalla on ikävä kyllä liian paljon todellisuuspohjaa elävän elämän Zimbabwessa ja Matobossa.

Edelleen suosittelen sarjan teoksia, etenkin kaikille seikkailunnälkäisille!

Sarjassa on ilmestynyt myös Elefantin tarina, Nemo 2011.

Lauren St. John: Delfiinien laulu

Lauren St. John: Delfiinien laulu (Nemo 2008)

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Valkoisen kirahvin tarina syventyy sen itsenäisessä jatko-osassa Delfiinien laulu. Tapahtumaympäristö on edelleen Etelä-Afrikka, tosin Sawubonan luonnonsuojelualueen sijaan tässä tarinassa seikkaillaan eri puolilla Etelä-Afrikkaa.

11-vuotias Martine on edelleen tarinan päähenkilö. Muita olennaiseen rooliin nousevia henkilöhahmoja ovat Martinen isoäiti, luokkatoveri Ben, sekä eräät muut luokkatoverit, joiden kanssa Martine päätyy kokemaan melkoisen seikkailun. Hänen luokkansa nimittäin lähtee luokkaretkelle merelle katsomaan sardiinien vaellusta! (Erikoiselta tuntuva teema luokkaretkelle, näin ”tavallisen suomalaisen” näkökulmasta katsottuna! Oma koululuokkani kävi luokkaretkellä Särkänniemessä… 😉 )

Oma kokemukseni oli, että Delfiinien laulu tosiaankin syventää Valkoisessa kirahvissa avautuneita teemoja, kuten Martinen suhdetta hänen etäiseltä tuntuvaan isoäitiinsä, Martinen vaikeuksia koulussa (koulukiusaaminen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut), sekä parantajan lahjojen kanssa elämistä. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että 11-vuotiaaksi Martinen henkilöhahmo on todellakin nähnyt ja kokenut paljon, ja että hän on melko varhaiskypsä.

Tarinassa avautuu luonnollisesti myös uusia teemoja, etenkin luonnonsuojeluun sekä merellä liikkumiseen liittyen. Nämä kaksi teemaa kietoutuvat luontevalla tavalla yhteen sen myötä, mitä lasten luokkaretkellä tapahtuu. Tästä en kerro enempää, koska en halua pilata tarinaa niiltä jotka eivät sitä ole vielä lukeneet.

Uutta ulottuvuutta tarinaan tuovat etenkin Martinen luokkatoverit ja lasten keskinäiset suhteet. Tapahtumien myötä selvitellään kiusaamisen teemoja, koetaan vaikeuksia ja selvitään niistä yhdessä. Etenkin Valkoisessa kirahvissa esitelty Martinen koulutoverin Benin henkilöhahmo saa syvyyttä. Valkoisessa kirahvissa Ben ei puhunut mitään, ja koulukaverit pitivät häntä jälkeen jääneenä. Martine tutustui Beniin ja tietää paremmin. Nyt Ben nousee esille sisäisesti vahvana henkilöhahmona, jonka hiljainen voima muuttaa maailmaa tavoin, joka hämmästyttää muita. Ben on kulttuuritaustaltaan isänsä puolelta zulu, ja äitinsä puolelta intialainen. Buddhalaisuus on hänelle tie, joka tuntuu muille lapsille kovin vieraalta, koska Ben pyrkii poispäin agressiosta ja oman edun tavoittelusta, ajatellen enemmän kokonaisuutta ja yhteistä hyvää. Meriseikkailun myötä tämä tulee konkreettisesti esille tarinan tapahtumissa.

Martinelle Benin lempeys on välillä kova pala hyväksyä, etenkin tilanteissa joissa henki ja selviytyminen on uhattuna. Vähitellen Martine kuitenkin kokemuksen kautta oppii, että on muitakin tapoja olla ja toimia, kuin esimerkiksi vastata vihaan vihalla ja inhoon inholla. Myötätunto, ymmärrys ja niiden myötä syntyvä hyväksyntä avaavat mahdollisuuksia toisenlaiseen, paljon levollisempaan ja sopusointuisempaan tapaan elää.

Delfiinien laulussa yhtenä isona teemana nousee esille myös Martinen parantajan lahja, jota tyttö oppii vähitellen ymmärtämään paremmin. Valkoisen kirahvin tavoin lahja kietoutuu osaksi afrikkalaista kulttuuria ja sikäläistä tapaa olla. Martine on ikään kuin ”muuntaja”, joka valkoihoisena tyttönä on osa afrikkalaista kulttuuria, mutta käytännön tasolla kuitenkin elää valkoihoisten maailmassa (etenkin ajattelutavan osalta), jossa ei oikein ymmärretä parantamiseen liittyviä asioita. Martine elää ympäristössä, jossa moni kokee tällaiset asiat uhkaavina ja pelottavina. Afrikkalaisten ystäviensä sekä Benin tuella hän kuitenkin vähitellen alkaa ymmärtää lahjojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Delfiinien avusta puhumattakaan 😉

Lämpimästi suosittelen myös jatko-osaa!

« Older entries