Uusia tuulia

Tein valintani: sanouduin irti Savon Sanomien kriitikon pestistä.

Pitkään olen asiaa miettinyt. Kuluneen kevään myötä palaset ovat asettuneet siten, että tuntui oikealta tehdä tämä valinta nyt. Minkäänlaista ”dramatiikkaa” asiaan ei liity, koen että yhteistyö Savon Sanomien kanssa on aina sujunut juohevasti.

Omalta osaltani kyse on toimintamallista, eli siitä että isot lehtitalot tekevät keskenään yhteistyötä sisällöntuotannon saralla, ja sisällöntuottaja on tässä se jonka tili jää konkreettisesti miinukselle. En voi enkä halua tukea toimintamallia, jossa freelancer-tekijän tekstin tekijänoikeudet jäävät talolle, joka voi käyttää tekstiä miten mielii, etenkin kun tekstistä maksetaan yksi pieni palkkio, joka ei ole oikein missään suhteessa siihen, että teksti julkaistaan usean lehden kulttuurisivuilla sekä lehden verkkosivuilla.

Haluan selkeyttä ja reiluutta toimintamalleihin myös sisällöntuottajaa kohtaan. Pitkään asiaa tunnusteltuani totesin, että kirjoitan mieluummin vaikkapa talkoohengessä pieniin kulttuurilehtiin kuten Sylviin tai Onnimanniin (Huom. LKI kuitenkin maksaa Onnimannin teksteistä pienet palkkiot). Tällä tavoin voin osallistua ja antaa oman panokseni sisällöntuotannossa. Kun on selvää, että teen talkoomeiningillä, niin ei tarvitse käyttää aikaa epätasapainossa olevan palkkioasian miettimiseen, kuten nyt on pitänyt tehdä. En halua antaa osaamistani ison lehtitalon käyttöön, jos korvaus ei ole missään suhteessa tehtyyn työhön. Olen kuitenkin käyttänyt vuosia elämästäni opiskeluun, ja opiskelujen sekä työn ohessa vapaa-aikaani rakentaakseni ja ylläpitääkseni kirjallisen saran tuntemusta. Joten jos virallisesta työpanoksesta puhutaan niin vanha vitsi ”pitäisikö humanistillekin maksaa tehdystä työstä” ei oikein tunnu enää hauskalta kun huomaa, että onkin mukana toimintamallissa jossa moinen vitsi ohjaa arjen tekemistä. Ei naurata, kun yrittäjän silmin katselee tällaista (media)maailmaa.

Päätökseen vaikutti myös se, että arvioitavien kirjojen määrä on tasaisesti vähentynyt. Samoin vaikutti se, että tekstien rajattu mitta alkoi ahdistaa niin paljon, että menin sisäisesti jumiin. Huomasin, että minua vaivaa niin paljon se, että teksti pitäisi puristaa tiukkaan muottiin, että en halunnut enää kirjoittaa lainkaan.

Tällaisia tuntoja herättää työ, josta pitäisi saada elanto? Tosin rahallisesti ajateltuna hyvin pieni osa-alue toimeentulosta, mutta kuitenkin. Kun asiat kehittyvät tällaiseen suuntaan työ- tai vapaa-ajan toiminnoissa, on pakko tehdä muutos.

Yleisesti ottaen elämäni ns. jumitilanteita olen ratkaissut odottamalla tai tekemällä valintoja. Nyt tein valinnan, ja oikean sellaisen, se on selvä. On oikein hyvä fiilis liittyen siihen, että sen minkä tästä eteenpäin teen, voi tehdä talkoopanoksena silloin kun vapaa-aika antaa myöten, tai sitten voi sanoa että nyt ei pysty osallistumaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Muitakin valintoja on tullut tehtyä. Ehkä se on kevät tai jotakin, mutta on ollut selkeä tarve katsoa elämän asioita kokonaisuudessaan, muun muassa niitä työkuvioita, jotka syystä tai toisesta eivät tunnu tasapainoisilta. Siitä mikä on ollut epätasapainossa olen päästänyt suosiolla irti, jos asian korjaaminen ei ole onnistunut.

Joskus pelkäsin tällaisten valintojen tekemistä, sitä että jos päästän jostakin vanhasta irti (vaikka se ei enää tuntuisikaan hyvälle ja toimisi siitä huolimatta, että olen yrittänyt tehdä korjausliikkeitä), niin saanko mitään tilalle.

Aina on tullut uutta tilalle, ja yleensä parempaa kuin se mitä taakseni jätin. Melkein voisin sanoa, että vanhasta irti päästäminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Tekee hyvää katsella uusiin suuntiin ja haistella uusia, raikkaita tuulia.

Nyt niitä sitten taas haistellaan, hyvillä mielin.

Tosin: kriitikon työ on ”rakas lapsi” minulle, enkä pysty saati halua ajatella elämääni ilman sitä, muodossa tai toisessa.

Toistaiseksi etenen talkoomeiningillä, Onnimanniin ja Sylviin kirjoittaen. En ole kehitellyt mitään uusia kuvioita, koska nyt tuntuu siltä että on aika antaa asioiden hautua. Uusi suunta löytyy kyllä sitten, kun on sen aika.

Blogikin pysyy auki toistaiseksi, mutta voi olla että sisältö jää vähiin. Lehtipestin sijaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, eli päivät sujuvat tiiviisti toimituksellisissa töissä. Vapaalla ei tahdo oikein riittää puhtia blogin parissa touhuamiseen, kun ei oikein riitä lukemisenkaan. Sitä paitsi – näin keväällä puutarhatyöt kutsuvat! 🙂

Hyvää kevättä kaikille!

Maria

 

Advertisement

Johanna Hulkko: Geoetsivät -sarja

Ohessa Onnimanniin kirjoittamani arvio Johanna Hulkon kahdesta Geoetsivä-teoksesta. Kevään Onnimanni, eli 2. numero on erikoisnumero, joka perustuu Miten kuvitukseni ovat syntyneet -luentosarjaan. Kyseiseen numeroon ei ole tulossa kirja-arvioita. Onnimannissa julkaistuihin arvioihin palaan syksyllä, todennäköisesti lokakuun alkupuolella.

Oikein hyvää pääsiäisen aikaa kaikille – ja lukuiloa!

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

164 sivua

Geoetsivät ja vaeltava aave

163 sivua

Karisto 2013

Geoetsivät laittavat tuulemaan

Johanna Hulkon Geoetsivät -sarja tarjoaa turvallista seikkailumeininkiä ala-aste ikäisille lukijoille. Sarja rakentuu pitkälti geokätköilyn ympärille, eli tarinat etenevät mysteerien ratkomisen merkeissä, ajoittain melkeinpä salapoliisitarinan hengessä. Iso teksti edesauttanee sitä, että juuri lukemaan oppineetkin voisivat viihtyä kertomusten parissa.

Geokätköily on intohimo sarjan päähenkilöille eli viidesluokkalaiselle Raparperille ja neljäsluokkalaiselle Emmille. Geoetsiviin liittyy myös Salli, Emmin mainio ja tomera pikkusisko. Ensimmäisessä osassa Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus tytöt ratkovat metsästä löytyvää mysteeriä, ja tutustuvat samalla Majaviin, lähiseudun vikkeliin partiopoikiin, jotka pelastavat tytöt pulasta.

Geoetsivät ja vaeltava aave jatkaa Geoetsivien tarinaa, ja tuttu henkilöhahmokaarti laittaa jälleen tuulemaan. Partiopojista ja tytöistä on tullut hyviä ystäviä, ja pojat ovat liittyneet Geoetsiviin. Tämä tuo kokonaisuuteen uutta ulottuvuutta esimerkiksi yhteistyön opettelun myötä, kun uusi geokätkö syntyy lasten yhteisen voimanponnistuksen tuloksena.

Tarina keskittyy koulun alkamiseen ja koulussa tapahtuviin muutoksiin, minkä johdosta aikuiset henkilöhahmot ovat enemmän läsnä kuin ensimmäisessä osassa. Tämä toimii myös kerronnallisena lisämausteena, sillä aikuiset henkilöhahmot, kuten Raparperin isä ja koulun rehtori ovat melkoisia karikatyyreja ja vaikuttavat lasten silmissä lähinnä hölmöläisiltä. Lasten ihmetellessä aikuisten edesottamuksia lukija saa taas lisää naurun aiheita.

Johanna Hulkko on luonut mainion konseptin, joka laittaa lukijan katselemaan maailmaa kaikkialla arvoituksia näkevien lasten silmin. Teksti on rentoa ja oivaltavaa, eikä siinä onneksi ole opettavaisesta sävystä tietoakaan. Sarja sopii vallan mainiosti myös lukijoille, jotka eivät harrasta geokätköilyä, sillä molempien teosten lopusta löytyy oivalliset ”geokätköilyn perustietopaketit”. Samoin teoksista löytyy mysteerikätköarvoitukset joita voi itse koittaa ratkoa.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on Hulkon ensimmäinen lastenkirja, teos palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.

Maria Loikkanen