Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Robustos 2010

Olen häikäistynyt Siiri Enorannan tarinasta Nukkuu lapsi viallinen. Häikäistynyt, sillä tämä suomalaista entisajan kyläyhteisöä ja yhtä pientä perhettä kuvaava rankka, erikoinen, maaginen ja ironinen teos kosketti monella tasolla.

Tässä joitakin huomioita. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tässä tapauksessa kerron tarinasta vain puolet, jääköön toinen puoli mysteeriksi. Mysteeriksi, joka on tutustumisen arvoinen 😉

Tarinan tapahtumien taso eli se mitä tarinassa kerrotaan alkaa Sonian kotitilalta, laiskanläksyjen kertaamisella. Sonian pitäisi kesän aikana kerrata kertotaulu. Numerot eivät vain jää päähän, ne hyppivät Sonian ympärillä. Lisäksi on yskä. Sonia arvelee, että se johtuu siitä että hän ei opiskele. Jumala rankaisee häntä koska hän ei opiskele. Sen vuoksi ei myöskään kannata mennä lääkäriin, koska eihän lääkäri ei osaa yskää parantaa kun se on Jumalan lähettämä.

Lapsen logiikka on pettämätön. Ja sitten hypitään taas heinäladossa.

Ajallisesti tarina sijoittuu muutama vuosi sotien jälkeen. Tarinarakenne on kerronnan tasolla jaettu kahtia. Kerronnan taso on se millä tavalla tarinaa kerrotaan, kuka/ketkä tarinaa kertovat: kertojina toimivat sekä Sonia että enkeli. Enkelin kertojan osuudet ovat humoristisen surumielisiä, enkeli vaikuttaisi olevan masentunut. Toisaalta tämä voi olla myös ironiaa, jota en välttämättä osannut tulkita.

Sonian kerronta keskittyy arjen tapahtumiin. Perheessä äiti on hiljaa ja siivoaa. Isä ja setä puhuvat jotakin, mutta tarkoittavat päinvastaista mitä sanovat. Kun isä sanoo sedälle, että tämä saa jäädä tilalle niin pitkäksi aikaa kun haluaa, tarkoittaa isä oikeasti ”mitä nopeammin häivyt sitä parempi”. Sonia ja isoveli Topias ovat jo kauan sitten selvittäneet salakielen, mutta eivät sen syytä. Ehkä salakieli johtui sodasta, arveli Sonia. Siitä, että haavoittunut setä oli kantanut haavoittuneen isän etulinjasta pois.

Sonia oli luullut, että kun isä ja setä palaisivat sodasta, äiti tulisi onnelliseksi. ”Luulo ei ole tiedon väärti”, Sonian isällä oli tapana sanoa. Sonia oli luullut, että kunhan hän selviäisi laskennon kokeesta ja opiskelisi tunnollisesti, Jumala ei olisi enää vihainen ja Sonia paranisi itsepäisestä yskästään. Luulo ei ollut tiedon väärti. Sonia yskii yhä enemmän ja enemmän, ja pian koittaa se päivä kun hän ei enää pysty salaamaan yskäänsä. Verta valuu yskän mukana maahan, ja kunto heikkenee roimasti.

Sonia makaa sairasvuoteella. Hän ihmettelee kun äiti itkee silmät päästään ja sanoo rakastavansa Soniaa, mutta ei kuitenkaan osoita rakkauttaan millään tavalla. Ei ota syliin eikä halaa, kuten setä. Että on se rakkaus kummallista. Isä vain katsoo Soniaa vihaisesti, eikä sanoo enää Sonia. Sanoo vain tyttö sitä ja tyttö tätä. Isä ja setä riitelevät entistä kovemmin, tällä kertaa siitä pitäisikö Sonia viedä parantolaan vai ei. Päätös tehdään, mutta on jo liian myöhäistä. Sonia näkee huoneessa olevan enkelin ja tajuaa että nyt on aika. Enkeli ottaa hänet matkaansa, mutta jokin menee vikaan. Sonia ei olekaan kuollut, vaikka hän enkelin matkassa liikkuukin.

Tapa jolla Enoranta kirjoittaa, on ikään kuin hienon kankaan kutomista hennoista langoista, langoista jotka muodostavat surullisen, hauraan ja kauniin kuvion. Kaikki vain sujahtelee paikoilleen kauniita lauseita myöten. Lapsi ei kerro kenellekään olevansa sairas, koska kokee että vaivoin kasassa pysyvä perheen sisäinen korttitalo romahtaisi ilman häntä. Lapsi on niin viisas että sen tajuaa, ja on valmis antamaan kaikkensa säilyttääkseen rauhan perheessä. Omalla tavallaan tekee kaikkensa perheensä eteen.

Tapa jolla Enoranta kuvaa lapsen logiikkaa tuntuu hyvin aidolta lapsen kummastuksineen päivineen. Lapsen maailmassa kummallinen ja outo on ikään kuin tavallista, ja aikuisten ajattelu taas vierasta ja vaikeaa ymmärtää. ”Sonia päätti olla terve, jotta kortit eivät olisi laonneet hänen niskaansa ja sitten heidän kaikkien päälle”. Lapsi asettaa itsensä uhrin rooliin, koska aikuisten puheiden perusteella hän on tehnyt johtopäätöksiä, että moni asia on hänen vastuullaan. Esimerkiksi se, että jos hän onkin vakavasti sairas, sairauden hoitaminen maksaa paljon rahaa, mikä tarkoittaa lisää ongelmia perheelle. Looginen ratkaisu on olla kertomatta sairaudesta.

Aikuisten itsekkyyden kuvaaminen ärsytti ainakin minua. Lapsi on todellakin kuolemansairas, ja mitä tekevät aikuiset? Riitelevät, huutavat ja möykkäävät jatkuvalla syötöllä, välillä jopa sairasvuoteen äärellä. Aihe vain on vaihtunut, nyt se on Sonian sairaus. Ainoa joka talossa ei riitele on Topias, Sonian isoveli. Topiaksen hahmo hiljainen sivustakärsijä, ainoa joka vaikuttaa aidosti välittävän Soniasta. Sonialla ja Topiaksella onkin omat juttunsa, joista aikuiset pidetään ulkona. Lisäksi he ymmärtävät aikuisten ”salakieltä”, eli sitä kun sanotaan yhtä, oikeasti tarkoitetaankin aivan päinvastaista, mutta eivät itse halua tätä kieltä puhua.

Enkeli ja enkelin matkaan lähteminen on mielenkiintoinen aihe. Olen ymmärtänyt, että joillekin tällaiset aiheet kuten kuolemanjälkeisen elämän pohtiminen on tabu, ja että johonkin maailman aikaan aiheen käsittelystä on myös syntynyt voimakasta yhteiskunnallista keskustelua. Kuten käsittääkseni kävi Astrid Lindgrenin julkaistessa Veljeni Leijonamielen. Joka muuten oli yksi lapsuuden omista ehdottomista suosikkikirjoistani 😉

Niin. Omalla kohdallani koen, että aihe ja sen käsittely ei ole todellakaan ole välteltävien aiheiden listalla, ja kiinnostuksella luen tarinamuodossa olevia kertomuksia asiasta. Tapa jolla Enoranta kirjoittaa kuolemasta ja mahdollisesti sen jälkeisestä elämästä on herättelevä. Tapahtumat ”siellä jossakin” herättävät paljon ihmetystä Sonian mielessä, ja hän myös tuo ihmetyksensä esille. Oleminen ”siellä jossakin” kuvataan lapsen näkökulmasta, ja kaiken maailman kysymykset sekä ihmetyksen aiheet pääsevät nousemaan esille.

Kertomus on siinä mielessä kahtia jakautunut, että ensimmäinen puolisko käsittelee Sonian sairastumista ja elämää perheen sisällä. Toinen puolisko keskittyy Sonian matkaan enkelin kanssa, jonka lomassa on vilauksia myös Sonian perheen elämään. Enkelin ja Sonian suhde on omaa luokkaansa, sillä Sonian kanssa enkelillä on tilanne, jollaista hän ei ole tainnut kohdata maailmankausiin. Välillä enkeli vaikuttaa enemmänkin kärsivältä ja kärsimättömältä aikuiselta kuin enkeliltä, jolla ei ole voimia olla lapsen kanssa, kohdata maailmaa lapsen silmin. Lapsen kysymykset ja tapa olla ärsyttää, ja enkeli menee sekaisin. Sonia on jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tapaansa olla, enkeli on joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta heitolla.

Oma kokemukseni oli, että vierauden kuvaus on erittäin iso teema koko teoksessa. Se kuinka lapsi voi kokea olevansa vieras omassa perheessään, ja vieras koko maailmassa, kun ei ymmärrä kuinka maailma toimii ja kuinka maailmassa pitäisi olla – etenkin kun kotonakin puhutaan salakieltä, jossa sanotut asiat tarkoittavat päinvastaista. Ei ihmekään, että kaikki tuntuu vaikealta. Enoranta kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka mahdollistaa myös aikuisen lukijan nähdä ja kokea lapsen silmien kautta.

Mainokset

Suomikummaa!

Kuluneena viikonloppuna Tampereella kävijät ovat saaneet nauttia Finnconin antimista. Itse en päässyt paikan päälle, kieltämättä on harmittanut.

YLE on uutisoinut conin kylkiäisinä muutamia juttuja, joista yhdessä avataan Suomikumman maailmaa. Haastateltavana on kirjailija Anne Leinonen. Suora linkki haastatteluun löytyypi tästä.

Täältä löytyypi toinen haastattelu, jossa Anne Leinonen listaa tämän hetken kiinnostavimpia kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita.

Minusta Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva suomikumma on hyvä nimi. Spekulatiivinen fiktio on sinänsä kuvaava, mutta hemmetin hankala noin niin kuin suussa pyöriteltäväksi. Spefiksi se taipuu äkkiä, mutta kukas sitten ymmärtää mistä on kyse? Jos ymmärtää spekulatiivisesta fiktiostakaan. No siinä ainakin tuo fiktio-sana vinkkaa suuntaa. Fantasia ja scifi ovat ”hyviä” termejä siinä mielessä, että ne ovat aikanaan kuvanneet sitä missä mennään, ja noin ylipäänsä kuvaavat laajalla skaalalla lajityyppejä. Mutta kun lajityyppien meno on kehittynyt sen verran vauhdikkaasti, että näiden kahden termin raamit ovat nykyään jo ehkä enemmän kahle kuin suuntaa antava opaste.

Suomikumma loksahtaa mukavasti omaan tilaansa, jossa voi revitellä eikä raamit ole heti kaulassa, jos ja kun on halu kokeilla jotakin, jolle ”ei löydykään kiltisti kasassa pysyvää ja helppoa määritelmää”. Suomi viittaa tietysti kotimaiseen tuotantoon, ja kumma pitää sisällään ”melko paljon”. Ainakin minulle kumma on sana, johon todella mahtuu kaikenlaista, mutta samalla se on myös positiivisesti sävyttynyt. Kumma ei ole yhtä kuin ”outo” tai ”ihmeellinen”, kumma on juuri sopivasti omanlaisensa: saattaa olla sinänsä vaikeasti määriteltävissä, mutta kuitenkin helposti ymmärrettävissä – toden ja tarun entistä rajumpi sekoittuminen, kuten YLEn jutussakin mainitaan.

Hyvä suomikumma! 😀

Ja Finnconhan on käynnissä vielä tänään, eli jos Tampereella olette niin ei kun menoksi! Tässä linkki Finncon 2012 sunnuntaipäivän ohjelmakarttaan.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

Ohessa Savon Sanomiin kirjoittamani arvio Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Hiekkasotilaista, joka on siis jatkoa Routasisaruksille.

Jälleen kävi niin, että arvio ehti tulla ulos Keskisuomalaisessa ennen Savon Sanomia. Tässä linkki Keskisuomalaisen sivulle.

 

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

WSOY 2012

404 s.

Hiekkasotilaat ravistelevat maailmaa

Hiekkasotilaat on kirjailijapari Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen luoman dystopia-sarjan toinen osa. Routasisaruksista alkanut tarina on edennyt vaiheeseen, jossa palaset alkavat loksahdella vauhdilla paikoilleen.

Sarjassa eletään 2300-lukua. Ihmiskunnasta on jäljellä rippeet. Jäljelle jääneistä suuri osa elää maailmassa, joka osoittautuu olevan harvojen ja valittujen kontrollissa. Pieniä vapaita yhteisöjä on siellä täällä, osa kurjuudessa ja osa piilossa eläen.

Hiekkasotilaiden tarina toimii tematiikan, tapahtumien ja henkilöhahmojen osalta saumattomasti. Avainhenkilöhahmoja sarjassa on lukuisia, joista osa nousee Hiekkasotilaissa sivuroolista ratkaiseviksi toimijoiksi. Roudan sisarukset Utu ja Marras ovat löytäneet oman tiensä, mutta maailma ympärillä on jatkuvassa muutoksessa. Moni henkilöhahmo pohtii miten rakennetaan uusi maailma, jos kaikki haluavat vain omaa parastaan? Uuden maailman rakentaminen on voimallinen teema, jonka lisäksi isoina teemoina toimivat itsenäistyminen, oman tien etsiminen ja rakkaus.

Pientä säröä tarinaan tulee kerronnan kautta, joka rakoilee lähinnä takaumien kohdilla. Takauma on kerrontatekniikka, jossa tarinassa koukataan hetkellisesti ajassa taaksepäin. Hiekkasotilaissa päähenkilöt toimivat kertojina, ja takaumia esiintyy ajoittain kertojan näkökulman vaihtuessa henkilöhahmosta toiseen. Takaumat vaikuttavat siihen, kuinka lukija kokee tarinan ajan kulun, ja tarkkaamaton lukija saattaa näissä kohdin pudota vauhdista. Toisaalta takaumat mahdollistavat henkilöhahmojen vahvan läsnäolon, mikä tukee koko tarinan kehitystä kun hahmot saavat syvyyttä.

Ihmisen ja teknologian suhteen käsittely luo taustakehyksen dystopiselle maailmalle, ja sen lähestyminen eri näkökulmista liimaa kokonaisuuden tiiviisti yhteen. Yhden näkökulman muodostaa tiettyjen henkilöhahmojen erikoisominaisuudet, kuten kyky parantaa tai muodostaa yhteys koneisiin. Mysteeri sen osalta mistä kyvyt juontavat juurensa ja miten henkilöhahmot niitä käyttävät on luonteva ja tärkeä osa juonta, ja pitää lukijan varpaillaan.

Palapeli odottaa ratkaisua. Ovatko ihmiset vapaita valitsemaan, vai ohjaako mystinen ennustus koko maailman tulevaisuutta? Manipuloiko joku tarkoituksella kaikkia ja kaikkea? On jäätävä odottamaan sarjan kolmatta osaa. Tarina kulkee syviin vesiin, kun sota syttyy ja hiekkasotilaat ravistelevat maailmaa. Tiivistunnelmaiseen sarjaan tutustuminen kannattaa aloittaa Routasisaruksista.

Teksti Maria Loikkanen

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -teoksesta. Koska Savon Sanomat tekee yhteistyötä mm. Keskisuomalaisen kanssa, joskus käy niin että jutut ilmestyvät yhteistyökumppaneiden kulttuuripalstoilla aikaisemmin kuin Savon Sanomissa. Tämä juttu on tainnut tulla Keskisuomalaisessa ulos 12.6.2012, Savon Sanomissa en ole sitä vielä huomannut.

Jotakin pientä editointia on näemmä toimituksen taholla tehty. Teksti jonka on tässä alla, on alkuperäinen, yllä olevasta linkistä löytyy toimituksen muokkaama versio.

Kirjallista kesää kaikille! 😀

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Suomentanut Marja Kyrö

Tammi 2012

493 s.

Vartijakansan tarina

Maria Turtschaninoffin Helsingin alla on huikaiseva ja hengästyttävä tarina ystävyydestä, rakkaudesta, rikkinäisen minuuden eheyttämisestä sekä maailman pelastamisesta. Kertomus käynnistyy sadun hengessä, josta hyppy arkipäivän elämän kautta fantastiseen sekoittaa täysin kahden teini-ikäisen päähenkilön elämän.

Alva ja hänen ystävänsä Joel päätyvät seikkailuun, kun Alvan menneisyys ilmestyy maan alta omalaatuisen Nide-nimisen pojan hahmossa hänen elämäänsä. Helsingin alla sijaitsee toinen maailma, Alvan kotimaailma, jonka tyttö on unohtanut. Menneisyytensä mielensä syvimpiin sopukoihin haudannut Alva on haasteen edessä: maan alla piileksivä uhka voi tuhota koko maailman, ellei Alva muista kuka hän on ja mikä hänen sukunsa tehtävä on. Alvan on kohdattava ja parannettava omat syvimmät haavansa, jotta hän voi pelastaa muut.

Alvan henkilöhahmoon kiteytyy paljon. Toisaalta herkkä ja haavoittuva tyttö hapuilee Joelin ja Niden välissä, toisaalta hän on peloton soturi, joka ymmärtää vastuunsa ja toimii sen mukaan. Alva on ristiriitainen hahmo, joka saattaa jopa ärsyttää lukijoita. Parantajan ja pelastajan roolin kautta Alvan hahmo kytkeytyy vahvasti satu- ja fantasiaperinteen shamaaniin, joka matkaa maan alisilla mailla saaden sieltä voimansa. Tässä roolissa Alva kulkee läpi sen kokemuksen, että yhdessä olemme vahvempia kuin yksin, ja että parantumiseen sekä maailman pelastamiseen tarvitaan myös muiden apua.

Helsingin alla rakentuu vahvasti sadun ja fantasian elementtien sekä suomalaisten kansanuskomusten varaan. Nämä elementit ja uskomukset konkretisoituvat vahvassa ja persoonallisessa henkilöhahmogalleriassa. Galleria koostuu peikkojen lisäksi erilaisista luonnonhengistä kuten haltijoista, keijuista ja lohikäärmeistä. Päähenkilöt Alva, Joel ja Nide vaeltavat legendojen joukossa etsimässä vastauksia mysteeriin.

Maria Turtschaninoffin Helsingin alla on omaa luokkaansa fantasiakirjallisuuden kentällä. Urbaani tarinamaisema tukeutuu perinteisiin sadun ja fantasian aineksiin muodostaen kokonaisuuden, joka kohottaa lukijan upean tarinan tuuliin. Kotimaiset nuortenkirjailijat ovat mahtava uutta luova voima. Juuri kun luulee nähneensä paljon ilmestyy jotakin mikä lyö totaalisesti ällikällä, kuten Helsingin alla.

Teksti Maria Loikkanen