Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
Robustos 2010
Olen häikäistynyt Siiri Enorannan tarinasta Nukkuu lapsi viallinen. Häikäistynyt, sillä tämä suomalaista entisajan kyläyhteisöä ja yhtä pientä perhettä kuvaava rankka, erikoinen, maaginen ja ironinen teos kosketti monella tasolla.
Tässä joitakin huomioita. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tässä tapauksessa kerron tarinasta vain puolet, jääköön toinen puoli mysteeriksi. Mysteeriksi, joka on tutustumisen arvoinen 😉
Tarinan tapahtumien taso eli se mitä tarinassa kerrotaan alkaa Sonian kotitilalta, laiskanläksyjen kertaamisella. Sonian pitäisi kesän aikana kerrata kertotaulu. Numerot eivät vain jää päähän, ne hyppivät Sonian ympärillä. Lisäksi on yskä. Sonia arvelee, että se johtuu siitä että hän ei opiskele. Jumala rankaisee häntä koska hän ei opiskele. Sen vuoksi ei myöskään kannata mennä lääkäriin, koska eihän lääkäri ei osaa yskää parantaa kun se on Jumalan lähettämä.
Lapsen logiikka on pettämätön. Ja sitten hypitään taas heinäladossa.
Ajallisesti tarina sijoittuu muutama vuosi sotien jälkeen. Tarinarakenne on kerronnan tasolla jaettu kahtia. Kerronnan taso on se millä tavalla tarinaa kerrotaan, kuka/ketkä tarinaa kertovat: kertojina toimivat sekä Sonia että enkeli. Enkelin kertojan osuudet ovat humoristisen surumielisiä, enkeli vaikuttaisi olevan masentunut. Toisaalta tämä voi olla myös ironiaa, jota en välttämättä osannut tulkita.
Sonian kerronta keskittyy arjen tapahtumiin. Perheessä äiti on hiljaa ja siivoaa. Isä ja setä puhuvat jotakin, mutta tarkoittavat päinvastaista mitä sanovat. Kun isä sanoo sedälle, että tämä saa jäädä tilalle niin pitkäksi aikaa kun haluaa, tarkoittaa isä oikeasti ”mitä nopeammin häivyt sitä parempi”. Sonia ja isoveli Topias ovat jo kauan sitten selvittäneet salakielen, mutta eivät sen syytä. Ehkä salakieli johtui sodasta, arveli Sonia. Siitä, että haavoittunut setä oli kantanut haavoittuneen isän etulinjasta pois.
Sonia oli luullut, että kun isä ja setä palaisivat sodasta, äiti tulisi onnelliseksi. ”Luulo ei ole tiedon väärti”, Sonian isällä oli tapana sanoa. Sonia oli luullut, että kunhan hän selviäisi laskennon kokeesta ja opiskelisi tunnollisesti, Jumala ei olisi enää vihainen ja Sonia paranisi itsepäisestä yskästään. Luulo ei ollut tiedon väärti. Sonia yskii yhä enemmän ja enemmän, ja pian koittaa se päivä kun hän ei enää pysty salaamaan yskäänsä. Verta valuu yskän mukana maahan, ja kunto heikkenee roimasti.
Sonia makaa sairasvuoteella. Hän ihmettelee kun äiti itkee silmät päästään ja sanoo rakastavansa Soniaa, mutta ei kuitenkaan osoita rakkauttaan millään tavalla. Ei ota syliin eikä halaa, kuten setä. Että on se rakkaus kummallista. Isä vain katsoo Soniaa vihaisesti, eikä sanoo enää Sonia. Sanoo vain tyttö sitä ja tyttö tätä. Isä ja setä riitelevät entistä kovemmin, tällä kertaa siitä pitäisikö Sonia viedä parantolaan vai ei. Päätös tehdään, mutta on jo liian myöhäistä. Sonia näkee huoneessa olevan enkelin ja tajuaa että nyt on aika. Enkeli ottaa hänet matkaansa, mutta jokin menee vikaan. Sonia ei olekaan kuollut, vaikka hän enkelin matkassa liikkuukin.
Tapa jolla Enoranta kirjoittaa, on ikään kuin hienon kankaan kutomista hennoista langoista, langoista jotka muodostavat surullisen, hauraan ja kauniin kuvion. Kaikki vain sujahtelee paikoilleen kauniita lauseita myöten. Lapsi ei kerro kenellekään olevansa sairas, koska kokee että vaivoin kasassa pysyvä perheen sisäinen korttitalo romahtaisi ilman häntä. Lapsi on niin viisas että sen tajuaa, ja on valmis antamaan kaikkensa säilyttääkseen rauhan perheessä. Omalla tavallaan tekee kaikkensa perheensä eteen.
Tapa jolla Enoranta kuvaa lapsen logiikkaa tuntuu hyvin aidolta lapsen kummastuksineen päivineen. Lapsen maailmassa kummallinen ja outo on ikään kuin tavallista, ja aikuisten ajattelu taas vierasta ja vaikeaa ymmärtää. ”Sonia päätti olla terve, jotta kortit eivät olisi laonneet hänen niskaansa ja sitten heidän kaikkien päälle”. Lapsi asettaa itsensä uhrin rooliin, koska aikuisten puheiden perusteella hän on tehnyt johtopäätöksiä, että moni asia on hänen vastuullaan. Esimerkiksi se, että jos hän onkin vakavasti sairas, sairauden hoitaminen maksaa paljon rahaa, mikä tarkoittaa lisää ongelmia perheelle. Looginen ratkaisu on olla kertomatta sairaudesta.
Aikuisten itsekkyyden kuvaaminen ärsytti ainakin minua. Lapsi on todellakin kuolemansairas, ja mitä tekevät aikuiset? Riitelevät, huutavat ja möykkäävät jatkuvalla syötöllä, välillä jopa sairasvuoteen äärellä. Aihe vain on vaihtunut, nyt se on Sonian sairaus. Ainoa joka talossa ei riitele on Topias, Sonian isoveli. Topiaksen hahmo hiljainen sivustakärsijä, ainoa joka vaikuttaa aidosti välittävän Soniasta. Sonialla ja Topiaksella onkin omat juttunsa, joista aikuiset pidetään ulkona. Lisäksi he ymmärtävät aikuisten ”salakieltä”, eli sitä kun sanotaan yhtä, oikeasti tarkoitetaankin aivan päinvastaista, mutta eivät itse halua tätä kieltä puhua.
Enkeli ja enkelin matkaan lähteminen on mielenkiintoinen aihe. Olen ymmärtänyt, että joillekin tällaiset aiheet kuten kuolemanjälkeisen elämän pohtiminen on tabu, ja että johonkin maailman aikaan aiheen käsittelystä on myös syntynyt voimakasta yhteiskunnallista keskustelua. Kuten käsittääkseni kävi Astrid Lindgrenin julkaistessa Veljeni Leijonamielen. Joka muuten oli yksi lapsuuden omista ehdottomista suosikkikirjoistani 😉
Niin. Omalla kohdallani koen, että aihe ja sen käsittely ei ole todellakaan ole välteltävien aiheiden listalla, ja kiinnostuksella luen tarinamuodossa olevia kertomuksia asiasta. Tapa jolla Enoranta kirjoittaa kuolemasta ja mahdollisesti sen jälkeisestä elämästä on herättelevä. Tapahtumat ”siellä jossakin” herättävät paljon ihmetystä Sonian mielessä, ja hän myös tuo ihmetyksensä esille. Oleminen ”siellä jossakin” kuvataan lapsen näkökulmasta, ja kaiken maailman kysymykset sekä ihmetyksen aiheet pääsevät nousemaan esille.
Kertomus on siinä mielessä kahtia jakautunut, että ensimmäinen puolisko käsittelee Sonian sairastumista ja elämää perheen sisällä. Toinen puolisko keskittyy Sonian matkaan enkelin kanssa, jonka lomassa on vilauksia myös Sonian perheen elämään. Enkelin ja Sonian suhde on omaa luokkaansa, sillä Sonian kanssa enkelillä on tilanne, jollaista hän ei ole tainnut kohdata maailmankausiin. Välillä enkeli vaikuttaa enemmänkin kärsivältä ja kärsimättömältä aikuiselta kuin enkeliltä, jolla ei ole voimia olla lapsen kanssa, kohdata maailmaa lapsen silmin. Lapsen kysymykset ja tapa olla ärsyttää, ja enkeli menee sekaisin. Sonia on jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tapaansa olla, enkeli on joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta heitolla.
Oma kokemukseni oli, että vierauden kuvaus on erittäin iso teema koko teoksessa. Se kuinka lapsi voi kokea olevansa vieras omassa perheessään, ja vieras koko maailmassa, kun ei ymmärrä kuinka maailma toimii ja kuinka maailmassa pitäisi olla – etenkin kun kotonakin puhutaan salakieltä, jossa sanotut asiat tarkoittavat päinvastaista. Ei ihmekään, että kaikki tuntuu vaikealta. Enoranta kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka mahdollistaa myös aikuisen lukijan nähdä ja kokea lapsen silmien kautta.
Alas taikavirtaa 