Untu ja sydäntalven salaisuus

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Nora Surojeginin ja Pirkko-Liisa Surojeginin yhteistyön tuloksena syntyneestä ihastuttavasta sadusta Untu ja sydäntalven salaisuus. Alla on toimitukseen lähettämäni teksti, edellä olleesta linkistä pääsette Savon Sanomien verkkosivuille lukemaan siellä olevan lyhennetyn version.

Olisin mielelläni katsonut teosta uudelleen tätä postausta kirjoittaessani, palatakseni sen tunnelmiin. Vaan enpä löytänytkään sitä mistään. Liekkö tonttu vienyt 😉

Luulen kuitenkin että olen jättänyt sen mökille. Siellä kirjaa totisesti sopiikin lukea tunnelmansa puolesta – rauhallisessa maalaismaisemassa, jossa aitan kulmalta kuuluva rapiva herättää mielikuvituksen eloon!

Lapsille ja lapsen mielisille tämän syksyn kirja-aiheinen joululahjavinkkini on ilman muuta tämä tunnelmallinen teos. Mukavaa alkavaa joulun aikaa kaikille!

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin:

Untu ja sydäntalven salaisuus

Otava 2012

100 s.

Sydäntalven salaisuutta etsimässä

Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin yhteistyönä syntynyt Untu ja sydäntalven salaisuus on valloittava kertomus pienestä olennosta, joka löytää merestä postikortin. Kortissa lukee ”Joulun valoa!”. Koska Untu ei tiedä mikä tai mitä joulu ja joulun valo on, lähtee hän pohjoiseen etsimään sitä.

Nora Surojeginin lämmin ja humoristinen teksti vie lukijan matkalle, joka herättää ystävyyteen, huomaamaan lähimmäiset sekä arvostamaan pieniä arkisia eleitä. Sen myötä mitä Untu matkallaan näkee ja kokee, myös yhteisöllisyys ja muiden auttaminen nousevat arvoon arvaamattomaan.

Untu ja sydäntalven salaisuus sopii erinomaisesti ääneen luettavaksi. Satuun yhdistyvän kuvituksen myötä käsissä on fiilistelykirja, valon kantaja ja ilon tuoja. Tarina on eheä kokonaisuus, ja herkkä sellainen. Ei ihme, vaikka tästä tulisi joulun ajan suosikkikirja.

Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitukset ovat persoonallisia ja omaperäisiä, kansikuvaa myöten. Kaunis kertomus saa kuvituksen myötä elävän hengen. Kuvitus avaa mahdollisuuden kokea tarina syvemmällä tasolla, voimistamalla kerronnan synnyttämiä mielikuvia.

Kuvituksen osalta rajauksen eli kuvan kehyksen poissaolo toimii hienosti. Rajaamattomissa kuvissa on läsnä avaruuden tuntu, jossa liikkeelle jää tilaa. Kuvassa oleva liike on olennaista, sillä siinä kiteytyy kuvan henki, joka ilmenee eri tavoilla liikkeen suunnasta riippuen. Etenkin isoissa, koko sivun ja aukeaman täyttävissä kuvissa on mukana vahva seikkailun henki, joka kutsuu lukijaa mukaansa.

Untu tapaa monenlaista väkeä matkansa varrella. Pelottavan ja kunnioitettavan Kekrin, sekä kaikenlaisia omalaatuisia metsän olentoja. Nora Surojegin on hyödyntänyt tekstissä vanhoja kansanuskomuksia satugenreä uudistavalla tavalla, ja lukija saa tutustua ennennäkemättömiin hahmoihin. Untu ja sydäntalven salaisuus kutsuu satuun ja seikkailuun!

Maria Loikkanen

Mainokset

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Robustos 2010

Olen häikäistynyt Siiri Enorannan tarinasta Nukkuu lapsi viallinen. Häikäistynyt, sillä tämä suomalaista entisajan kyläyhteisöä ja yhtä pientä perhettä kuvaava rankka, erikoinen, maaginen ja ironinen teos kosketti monella tasolla.

Tässä joitakin huomioita. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tässä tapauksessa kerron tarinasta vain puolet, jääköön toinen puoli mysteeriksi. Mysteeriksi, joka on tutustumisen arvoinen 😉

Tarinan tapahtumien taso eli se mitä tarinassa kerrotaan alkaa Sonian kotitilalta, laiskanläksyjen kertaamisella. Sonian pitäisi kesän aikana kerrata kertotaulu. Numerot eivät vain jää päähän, ne hyppivät Sonian ympärillä. Lisäksi on yskä. Sonia arvelee, että se johtuu siitä että hän ei opiskele. Jumala rankaisee häntä koska hän ei opiskele. Sen vuoksi ei myöskään kannata mennä lääkäriin, koska eihän lääkäri ei osaa yskää parantaa kun se on Jumalan lähettämä.

Lapsen logiikka on pettämätön. Ja sitten hypitään taas heinäladossa.

Ajallisesti tarina sijoittuu muutama vuosi sotien jälkeen. Tarinarakenne on kerronnan tasolla jaettu kahtia. Kerronnan taso on se millä tavalla tarinaa kerrotaan, kuka/ketkä tarinaa kertovat: kertojina toimivat sekä Sonia että enkeli. Enkelin kertojan osuudet ovat humoristisen surumielisiä, enkeli vaikuttaisi olevan masentunut. Toisaalta tämä voi olla myös ironiaa, jota en välttämättä osannut tulkita.

Sonian kerronta keskittyy arjen tapahtumiin. Perheessä äiti on hiljaa ja siivoaa. Isä ja setä puhuvat jotakin, mutta tarkoittavat päinvastaista mitä sanovat. Kun isä sanoo sedälle, että tämä saa jäädä tilalle niin pitkäksi aikaa kun haluaa, tarkoittaa isä oikeasti ”mitä nopeammin häivyt sitä parempi”. Sonia ja isoveli Topias ovat jo kauan sitten selvittäneet salakielen, mutta eivät sen syytä. Ehkä salakieli johtui sodasta, arveli Sonia. Siitä, että haavoittunut setä oli kantanut haavoittuneen isän etulinjasta pois.

Sonia oli luullut, että kun isä ja setä palaisivat sodasta, äiti tulisi onnelliseksi. ”Luulo ei ole tiedon väärti”, Sonian isällä oli tapana sanoa. Sonia oli luullut, että kunhan hän selviäisi laskennon kokeesta ja opiskelisi tunnollisesti, Jumala ei olisi enää vihainen ja Sonia paranisi itsepäisestä yskästään. Luulo ei ollut tiedon väärti. Sonia yskii yhä enemmän ja enemmän, ja pian koittaa se päivä kun hän ei enää pysty salaamaan yskäänsä. Verta valuu yskän mukana maahan, ja kunto heikkenee roimasti.

Sonia makaa sairasvuoteella. Hän ihmettelee kun äiti itkee silmät päästään ja sanoo rakastavansa Soniaa, mutta ei kuitenkaan osoita rakkauttaan millään tavalla. Ei ota syliin eikä halaa, kuten setä. Että on se rakkaus kummallista. Isä vain katsoo Soniaa vihaisesti, eikä sanoo enää Sonia. Sanoo vain tyttö sitä ja tyttö tätä. Isä ja setä riitelevät entistä kovemmin, tällä kertaa siitä pitäisikö Sonia viedä parantolaan vai ei. Päätös tehdään, mutta on jo liian myöhäistä. Sonia näkee huoneessa olevan enkelin ja tajuaa että nyt on aika. Enkeli ottaa hänet matkaansa, mutta jokin menee vikaan. Sonia ei olekaan kuollut, vaikka hän enkelin matkassa liikkuukin.

Tapa jolla Enoranta kirjoittaa, on ikään kuin hienon kankaan kutomista hennoista langoista, langoista jotka muodostavat surullisen, hauraan ja kauniin kuvion. Kaikki vain sujahtelee paikoilleen kauniita lauseita myöten. Lapsi ei kerro kenellekään olevansa sairas, koska kokee että vaivoin kasassa pysyvä perheen sisäinen korttitalo romahtaisi ilman häntä. Lapsi on niin viisas että sen tajuaa, ja on valmis antamaan kaikkensa säilyttääkseen rauhan perheessä. Omalla tavallaan tekee kaikkensa perheensä eteen.

Tapa jolla Enoranta kuvaa lapsen logiikkaa tuntuu hyvin aidolta lapsen kummastuksineen päivineen. Lapsen maailmassa kummallinen ja outo on ikään kuin tavallista, ja aikuisten ajattelu taas vierasta ja vaikeaa ymmärtää. ”Sonia päätti olla terve, jotta kortit eivät olisi laonneet hänen niskaansa ja sitten heidän kaikkien päälle”. Lapsi asettaa itsensä uhrin rooliin, koska aikuisten puheiden perusteella hän on tehnyt johtopäätöksiä, että moni asia on hänen vastuullaan. Esimerkiksi se, että jos hän onkin vakavasti sairas, sairauden hoitaminen maksaa paljon rahaa, mikä tarkoittaa lisää ongelmia perheelle. Looginen ratkaisu on olla kertomatta sairaudesta.

Aikuisten itsekkyyden kuvaaminen ärsytti ainakin minua. Lapsi on todellakin kuolemansairas, ja mitä tekevät aikuiset? Riitelevät, huutavat ja möykkäävät jatkuvalla syötöllä, välillä jopa sairasvuoteen äärellä. Aihe vain on vaihtunut, nyt se on Sonian sairaus. Ainoa joka talossa ei riitele on Topias, Sonian isoveli. Topiaksen hahmo hiljainen sivustakärsijä, ainoa joka vaikuttaa aidosti välittävän Soniasta. Sonialla ja Topiaksella onkin omat juttunsa, joista aikuiset pidetään ulkona. Lisäksi he ymmärtävät aikuisten ”salakieltä”, eli sitä kun sanotaan yhtä, oikeasti tarkoitetaankin aivan päinvastaista, mutta eivät itse halua tätä kieltä puhua.

Enkeli ja enkelin matkaan lähteminen on mielenkiintoinen aihe. Olen ymmärtänyt, että joillekin tällaiset aiheet kuten kuolemanjälkeisen elämän pohtiminen on tabu, ja että johonkin maailman aikaan aiheen käsittelystä on myös syntynyt voimakasta yhteiskunnallista keskustelua. Kuten käsittääkseni kävi Astrid Lindgrenin julkaistessa Veljeni Leijonamielen. Joka muuten oli yksi lapsuuden omista ehdottomista suosikkikirjoistani 😉

Niin. Omalla kohdallani koen, että aihe ja sen käsittely ei ole todellakaan ole välteltävien aiheiden listalla, ja kiinnostuksella luen tarinamuodossa olevia kertomuksia asiasta. Tapa jolla Enoranta kirjoittaa kuolemasta ja mahdollisesti sen jälkeisestä elämästä on herättelevä. Tapahtumat ”siellä jossakin” herättävät paljon ihmetystä Sonian mielessä, ja hän myös tuo ihmetyksensä esille. Oleminen ”siellä jossakin” kuvataan lapsen näkökulmasta, ja kaiken maailman kysymykset sekä ihmetyksen aiheet pääsevät nousemaan esille.

Kertomus on siinä mielessä kahtia jakautunut, että ensimmäinen puolisko käsittelee Sonian sairastumista ja elämää perheen sisällä. Toinen puolisko keskittyy Sonian matkaan enkelin kanssa, jonka lomassa on vilauksia myös Sonian perheen elämään. Enkelin ja Sonian suhde on omaa luokkaansa, sillä Sonian kanssa enkelillä on tilanne, jollaista hän ei ole tainnut kohdata maailmankausiin. Välillä enkeli vaikuttaa enemmänkin kärsivältä ja kärsimättömältä aikuiselta kuin enkeliltä, jolla ei ole voimia olla lapsen kanssa, kohdata maailmaa lapsen silmin. Lapsen kysymykset ja tapa olla ärsyttää, ja enkeli menee sekaisin. Sonia on jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tapaansa olla, enkeli on joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta heitolla.

Oma kokemukseni oli, että vierauden kuvaus on erittäin iso teema koko teoksessa. Se kuinka lapsi voi kokea olevansa vieras omassa perheessään, ja vieras koko maailmassa, kun ei ymmärrä kuinka maailma toimii ja kuinka maailmassa pitäisi olla – etenkin kun kotonakin puhutaan salakieltä, jossa sanotut asiat tarkoittavat päinvastaista. Ei ihmekään, että kaikki tuntuu vaikealta. Enoranta kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka mahdollistaa myös aikuisen lukijan nähdä ja kokea lapsen silmien kautta.

Rudolf Koivu -virtuaalimuseo

Kiinnostavista päivämääristä jos puhutaan, mietiskelin alkuviikosta pitäisikö lykätä edellisen postauksen julkaisemista tälle päivälle – ihan sen vuoksi, että saisin blogiin ”karkauspäivämerkinnän”. En sitten kuitenkaan lykännyt, koska olen bloggarina melkolailla suoraviivainen, eli julkaisen postauksen silloin kun se mielessä on ja ehdin sen kirjoittamaan. Harvoin käytän esim. ajastustoimintoa.

Vaan löytyipä kuulkaa mukavasti hersyttelevä postauksen aihe tälle päivälle: verkossa on avattu Rudolf Koivu -virtuaalimuseo! Whoa 😉 Minua tämä yhtä aikaa ilostutti, sykähdytti ja vaikka mitä kaikkea sen sellaista, johon liittyy nimenomaan positiivisia muistoja! Lapsena eteeni osui paljon Koivun tuotantoa, sekä hänen kirjoittamiaan että kuvittamiaan satuja. En menisi sanomaan että Koivun sadut tai kuvitukset ovat lähinnä sydäntä, mutta kyllä ne edelleen kovasti sykähdyttävät. Samalla ne ikäänkuin muodostavat jonkinlaisen kulmakiven, johon voi nojata. Muun muassa siten, että ilman muuta viime syksynä Rastorilla kirjallisuuden koulutusta pitäessäni historiaosiossa tuli esille myös Rudolf Koivun tuotanto.

Pitkään omalla kohdallani oli myös siten, että mielessäni Koivun tuotanto muodosti ikään kuin kuvan siitä ”millainen sadun tulee olla”. Olen onnellinen, että olen tämän kuvan onnistunut sittemmin rikkomaan, koska satuhan voi olla ja onkin myös paljon muuta, kuin pelkästään R. Koivun tuotantoa 😉 Mutta noin niin kuin lapsuuden viitekehyksenä Koivulla on ollut suuri rooli mitä tulee satuun liittyvien mielikuvien muodostumiseen ja kehittymiseen.

En vielä ehtinyt syvällisemmin tutustua virtuaalimuseoon, mutta ilokseni huomasin että siellä vaikuttaisi olevan myös kattava kuvagalleria. Joskus nimittäin on hetkiä, jolloin on mukavaa keskittyä ihan pelkästään kuvitukseen. Lisäksi sivusto voi toimia hyvänä viitteenä esim. bloggaamisessa, kuvalinkkejä ajatellen siis.

Oikein riemullista karkauspäivää kaikille, täällä ei kosittu (= aihe oli kovasti pinnalla tänään mm. radiossa, ilmeisesti eri puolilla Suomea on tänään kosittu kovasti 😉 ), mutta siitäkin huolimatta päivä on ollut oikein hieno, auringonpaisteineen!

Arra – pohdintoja

Syksyllä 2010 esittelin Maria Turtschaninoffin kirjoittaman hienon teoksen Arra. Samassa yhteydessä puhuin Arrasta sekä kritiikkien lyhyydestä. Tarkoittaen sitä, että usein kriitikeissä ei pituuden puolesta pysty sanomaan kuin murto-osan siitä, mitä teoksesta haluaisi sanoa. Olen itseasiassa miettinyt melko paljon terminologiaa tähän liittyen: voiko enää ylipäänsä puhua kirjallisuuskritiikeistä, koska esim. 1500 merkin ”laajuinen” teksti ei jätä juurikaan liikkumavaraa varsinaisen kritiikin suhteen – tällaisissa mitoissa, jotka ovat yleisiä mm. sanomalehdissä, on kyse enempi kirja-esittelyistä tai kirja-arvioista.

Arran kohdalla minulle kävi siten, että arvion lyhyestä pituudesta johtuen en teoksesta pystynyt sanomaan kuin murto-osan siitä mitä olisin halunnut sanoa. Teosta lukiessani koin ahaa-elämyksiä toisensa jälkeen ihaillessani tapaa jolla tarina on rakennettu, monin paikoin perinteisiä sadun elementtejä hyödyntäen.

Seuraavassa tarkastelen Arran tarinaa muutamien saduille sekä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten elementtien kautta. Monet sadun elementeistä, kuten esimerkiksi taikametsä tai maaginen metsä, ovat myöhemmin yleistyneet myös fantasiakirjallisuuden puolella, joten tässä mielessä en pyri erottelemaan sadun ja/tai fantasian elementtejä tiukasti toisistaan, vaan lähinnä purkamaan auki Arran tarinaa niiden avulla. Teille lukijoille olisi tässä vaiheessa kovasti hyötyä siitä, jos olette lukeneet Arran.

Kuningaskunta, kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat ovat niitä ensimmäisiä ”ilmiselviä” sadun elementtejä, jotka Arran tarinasta hyppäävät eteen, mutta nämä elementit nousevat esille vasta myöhemmin tarinassa. Tarina alkaa metsän keskeltä, kuvauksella kuinka Arra kasvaa metsässä ikään kuin metsän kasvattina. Metsä, etenkin maaginen tai taianomainen metsä on myös perinteinen sadun elementti, samoin myös fantasian elementti. Arran tarinan ”alkumetsä” ei sinänsä ole maaginen, tai ainakaan tarinassa ei nouse esille elementtejä jotka tekisivät siitä maagisen metsän, mutta tapa jolla Arra kasvaa ”luontoyhteyteen” metsässä ja muualla metsää ympäröivässä luonnossa, tuo sadun maagiset elementit läsnä olevaksi Arran tarinaan.

”Luontoyhteyden” kautta, eli sen myötä että Arra kasvaa metsässä imien itseensä maan tuntotilat ja äänet, tarinassa yhdistyvät sadun elementit fantastisiin elementteihin: tarinaa voi tulkita myös siten, että Arra saa Äiti-Maalta lahjoja, koska hän on enemmän Äiti-Maan lapsi kuin oman perheensä lapsi. Omassa perheessään Arra on vähä-älyinen hylkiö, joka ei välillä saa edes ruokaa, koska hän ei perheensä mielestä sitä ansaitse – perhe ei koskaan vaivaudu edes selvittämään mitä Arran hiljaisuuden ja mykkyyden taakse kätkeytyy. Vanhemmat ja sisarukset vain olettavat Arran olevan vähä-älyinen, mistä johtuen lapsen juopa muun perheen välillä syvenee syvenemistään. Äiti-Maa puolestaan tarjoaa lapselle kaiken mitä tarjottavana on, ja lapsi ottaa sen vastaan, tosin ymmärtämättä itsekään sitä mitä kaikkea on saanut. Lapsi vaeltaa metsässä kuunnellen maan erilaisia ääniä ja oppien niistä, vaikka ei vielä pitkiin aikoihin ymmärrä mitä kaikkea on kuullut, ja ennen kaikkea mitä on oppinut.

Arran lapsuus on kova ja raaka, jossa julmat ja raa’at asiat tapahtuvat omassa perheessä, ja joita lapsi ei pysty eikä edes halua käsitellä. Äiti-Maa on vertauskuvallinen äiti, josta tulee myös konkreettinen äiti, koska Arra kokee eniten olevansa kotonaan metsässä. Kun kotitalo palaa ja edessä on muutto kaupunkiin, Arran pyrkii kaupungissa etsimään korvikkeen taakse jääneelle metsäluonnolle. Lähin korvike löytyy merestä, jonka äärelle tyttö pyrkii tavalla tai toisella. Meri antaa hänelle sen voiman, jota metsä ei enää pysty antamaan. Saduille ja fantasialle on tyypillistä, että luonnon elementtien kautta, etenkin niiden kanssa sopusoinnussa ja niitä kunnioittaen, yksilö oppii ja kasvaa ymmärtämään ”kaiken ykseyttä”, sitä että ihminen on yhtä ”muun olevaisen kanssa”.

Monesti saduissa ja fantasiakirjallisuudessa esim. taikojen tekeminen tai magia on kyky ”olla yhteydessä” johonkin ihmistä suurempaan, ja ihmisen aikomus eli se mistä motiiveista käsin ihminen kykyjään tai lahjojaan käyttää, määrittelee sen onko kyseessä ”hyvä vai paha taikuus tai magia”. Arralle luontoyhteys on ainoa mitä hän tietää ja tuntee, koska ihminen/ihmiset eivät ole koskaan päästäneet häntä yhteyteen toistensa kanssa, vedoten siihen että tyttö on jälkeenjäänyt ja vähä-älyinen. Arra ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on luonnosta ja luonnolta oppinut, ja pitää sitä sitä luonnollisena tapana olla ja elää, ja myöhemmin elämässään luontevalla tavalla yhdistää tällaisen tavan ”olla” myös tekemiseen: Arra osaa käsitellä luonnon materiaaleja, ja hänestä tulee taitava korin punoja.

Myöhemmin hänestä tulee myös taitava kutoja, joka kutoo kauniita kankaita laittaen koko sielunsa töihin joita hän tekee. Tällöin Arra ja hänen sisaruksensa asuvat kaupungissa yhden sisaruksen kodissa, ja vähitellen heistä tulee talon kotiorjia, jotka pidetään näkymättömissä muilta. Arra piilotetaan, ilkeä isosisko piilottaa ”ruman, typerän ja yksinkertaisen siskonsa”, ja pakottaa tämän orjaksi, ikään kuin konsanaan Tuhkimon tarinassa. Samaan aikaan isosisko kuitenkin jatkuvasti epäilee sisartaan, sitä onko tämä sittenkään niin yksinkertainen ja typerä, ja ennen kaikkea häpeää itseään omien tekojensa johdosta, sekä kadehtii sisarelta tämän lahjaa – kykyä kutoa kauniita kankaita. Isosisko tekee kaikkensa tuhotakseen Arran hengen ja mielen – hän keksii keinon toisensa jälkeen musertaakseen ja murtaakseen Arran tahdon ja tämän sisällä elävän toivon. Tätä kautta, Arran perheen ja etenkin ilkeän sisaren kautta kertomuksessa nousevat esille ”sadun ilkeiden perheenjäsenten arkkityypit”, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään omaa omanarvon tuntoaan, joka ilmenee pääasiassa muiden haukkumisena ja vähättelynä sekä kiusaamisena.

Toivo on elementti, joka saduissa on voimakkaasti läsnä. Toivo kulkee tiiviisti käsi kädessä pelon/epätoivon kanssa, ja kumpuaa henkilöhahmon halusta voittaa tielleen tulevat esteet, koska tavoite jota kohti henkilöhahmo pyrkii on yleensä jopa oman elämän uhraamisen arvoinen. Arran tavoitteeksi nousee ensin vapaus ja siitä nauttiminen, myöhemmin prinssin henkilöhahmo. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa: Arra nauttii vapaudestaan vaeltamalla öisen kaupungin katoilla ja tummissa maisemissa. Sisko ei tiedä näistä retkistä mitään, ja Arra tekee kovasti töitä pitääkseen retkensä salassa. Eräällä tällaisella retkellä Arra tapaa nuoren miehen, joka osoittautuu kuningaskunnan prinssiksi. Saduissa rakastuminen tapahtuu monesti ”äkkileimahduksella”, ja fantasiaromaaneille on puolestaan tyypillistä että rakkauden liekki syttyy pikkuhiljaa. Näin tapahtuu myös Arrassa. Nuorten kanssakäyminen alkaa ystävyydestä, joka syvenee rakkaudeksi. Kummankaan kotona asiasta ei tiedetä mitään, ja etenkin kun Arran isosisko saa tietää Arran yöllisistä retkistä, hän tekee kaikkensa estääksen ja tuhotakseen Arran vapauden. Prinssi kuitenkin löytää Arran, (samoin kuin sadun prinssi löytää Tuhkimon), huolimatta siitä kuinka paljon Arra sisar yrittää estellä.

Kuten saduissakin usein on, sadun päähenkilö joka kohtaa paljon kurjuutta ja vaikeuksia, omaa äärimmäisen huonon oman arvon tunnon. Kun päähenkilö alkaa ymmärtää ja löytää oman arvonsa, hänen vaikeutensa vähenevät yksi toisensa jälkeen. Arran tarinassa tämä teema kulkee syvällä tarinan sisällä. Arran oma voima on löytää oma arvonsa, ymmärtää oma arvonsa. Prinssin henkilöhahmolla on suuri rooli Arran tekemässä löytöretkessä oman itsensä sisälle, ja osaltaan prinssin henkilöhahmo avittaa myös niiden oivallusten syntymisessä, jotka vihdoin johdattavat Arran omalle tielleen, löytämään oman kauniin ja voimakkaan itsensä – prinssi sekä ystävyys prinssin kanssa osoittautuu tytölle niin arvokkaaksi asiaksi, että vaikka hän ehkä kokee itsensä arvottomaksi, prinssinsä tyttö haluaa pelastaa. Yritti joku estää tai ei, ja tämän huomaa myös Arraa katkerasti kahdehtiva ilkeä isosisko.

Onnelliset loput ovat saduille tyypillisiä. Arran tarina päättyy onnellisesti, hän pelastaa prinssinsä sodasta ja he saavat toisensa. Legenda kertoo, että Arrasta tuli kaunis ja viisas kuningatar, jota valtakunnassa muistellaan vielä satoja vuosia myöhemmin.