Lomalukemista ja maaliskuun kehut: Robert Jordan – Wheel of time -sarja

Pääisiäistervehdys kaikille!

Maaliskuun ”noston” kohteena piti olla Annina Holmbergin Lumotut (WSOY 2005). Koska olen ehtinyt lukea Lumottuja vasta puoleen väliin, päätin että viralliset kehut menevät nyt toiselle suunnalle.

Lomalukemistona on pikku projekti, nimittäin edesmenneen Robert Jordanin massiivisen Wheel of Time (Ajan pyörä) -sarjan kolme viimeistä osaa. Englanniksi. Loppu on, sanotaanko nyt vaikka ”hieman venähtänyt”, sillä sen minkä piti olla sarjan lopputeos, onkin nyt sitten kasvanut kolmen kirjan mittaan. Kolmen kirjan, joilla on englanniksi mittaa 800-900 sivun verran. Osa 12 The Gathering Storm on 844 sivua, osa 13 Towers of Midnight 959 sivua, ja sarjan 14. osa sekä päätösteos Memory of Light 909 sivua.

Jotta tällaiseen ajattelin pääsiäisen tienoolla aikani käyttää 🙂

Päätin ottaa maaliskuun noston Ajan pyörä -sarjasta, koska iski nostalgia. Aloitin sarjan lukemisen joskus 1990-luvulla, en enää tarkkaan muista milloin. Olen lukenut sarjaa vain englanniksi, mutta Kariston sivuilta näkee, että ensimmäinen suomennettu osa tuli ulos 1996. Ja kuten sanottu, alkukielellä englanniksi sarjassa on 13 osaa, joista jokaisen pituus on noin 800-900 sivua. Suomennettuja teoksia on siis ehtinyt kertyä melkoinen määrä.

Sarjallehan kävi siten, että se sai valtaisan suosion jo 1990-luvulla, mutta sittemmin ehkä hieman painui jonnekin uppeluksiin. Olen joskus kuullut kommentteja tyyliin ”aivan liian pitkä, monisäikeinen ja raskas”. No, sattuneesta syystä pidän juuri tämän tyyppisestä eeppisestä fantasiasta, joten oli selvää että haluan lukea sarjan kokonaan. Kun Robert Jordan kuoli 2007, näytti melko selvältä että ”se oli siinä”: koska kirjailija kuoli, niin tarinakin kuoli. Jotakin tällaistahan kävi aikanaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan kanssa: King joutui auto-onnettomuuteen, ja sarja jäi kesken.

Ajan pyörä -sarjan kohdalla kävi kuitenkin siten, että Robert Jordan ehti luonnostella sarjan tarinalinjan ilmeisesti sen verran tarkkaan, että oli mahdollista luovuttaa vastuu tarinan loppuun saattamisesta jollekulle toiselle tekijälle. Mielenkiinnolla nyt odotan erityisesti sitä, miten kirjoittaja Brandon Sandersonin ääni eroaa Robert Jordanin äänestä. Uskoisin, että ero on havaittavissa, mutta sehän nähdään pian.

Itselleni tämä on ollut Matka. Kun aikanaan kuulin, että sarja saatetaankin loppuun asti Brandon Sandersonin toimesta, päätin että odotan kunnes ”loppu on käsillä”. Että voin sitten kerralla lukea ja kokea kaiken. Nykyajan elämässä tahtoo olla haastavaa löytää tilaa näin pitkän lukuprojektin toteuttamiselle yhdellä kertaa, joten mikäs sen parempi kuin loma, jolloin voi heittää kaiken muun mielestään pois. Kätevästi myös kävi, että Savonlinnan kirjastoon saapui juuri nyt tuore kappale sarjan viimeisestä osasta.

Niin. Aloitin lukemaan sarjaa kun olin nuori aikuinen, ja olinko edes kirjallisuuden opiskelija. En tainnut olla. Tuntuu että 1990-luvusta on elämänmittainen matka tähän missä nyt olen. No, onhan 20 vuotta pitkä aika.

Kehun sarjaa tässä vain hyvin pintapuolisesti, sillä nyt ei valitettavasti ole aikaa pitkän ja syvällisen arvion kirjoittamiseen. Keitä kiinnostaa pitkät ja monisyiset eeppiset fantasiatarinat, jotka rakentuvat perinteiselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, Robert Jordanin Ajan pyörässä on teille haastetta. Sarja sopii kaiken ikäisille lukijoille, se on siinä mielessä ”Tolkien-henkinen”, että esimerkiksi seksuaalisuutta ei juuri tuoda esille. Toki henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa, mutta verrattuna esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan, Ajan pyörä on niin sanotusti hyvin ”puhtoinen”. Ja sarja on todellakin PITKÄ. Minusta kieli on hyvin helppotajuista, siis englanniksi, eli jos joku haluaa harjoitella kielitaitoaan niin suosittelen myös alkukielisten teosten lukemista.

Advertisement

Seita Vuorela: Karikko

Kylläpä aika rientää! Huomasin yhtäkkiä, että viimeksi helmikuussa olen päivittänyt blogia, ja nyt ollaan jo yli maaliskuun puolivälin. Hui.

Hiljaisuus johtuu siitä, että elämäni on edelleen ikään kuin käymisvaiheessa tai käymistilassa, mitä en pidä lainkaan pahana. Viestinnän alan töitä teen edelleen, mutta kritiikkien sarka on pienentynyt. Olen välillä pohtinut jopa kriitikon työn lopettamista. Se ei nimittäin tunnu kovin palkitsevalta tällä hetkellä, johtuen etenkin sanomalehtikritiikin tilasta ja kehityssuunnasta. En näe mitään syytä olla sanomatta tällaista tuntotilaa ääneen. En pidä siitä suunnasta mihin kritiikkejä ollaan viemässä, piste. (Jatkuvasti lyhentyvät mitat, pienentyvät palkkiot jne.)

Sylviin olen kirjoittanut, ja aion näillä näkymin jatkaakin kirjoittamista, mutta koska elanto on hankittava jostakin, talkootyön määrää on suhteutettava oman jaksamisen mukaan. Myös Onnimanniin kirjoittamista haluan jatkaa, toivon että sillä suunnalla ei ole muutoksia tulossa.

Onnimannista puheenollen, alla on arvio Seita Vuorelan Karikosta, jonka Onnimanniin kirjoitin (Onnimanni 1/2013).

Suosittelen.

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012

357 s.

Hylkylasten ranta

Dimitri, Mitja, on kova poika juoksemaan. ”Kohteesta A kohteeseen B pysähtymättä. Katkeamaton liike”. Katkeamaton liike toteutuu myös perheen kesälomamatkalla. Leirintäalueilla pysähdytään vain yöksi, ja matka jatkuu taas. Kunnes perhe saapuu Land’s Endiin.

Land’s Endin leirintäalueelta Mitja löytää ensin tytön, sitten rannalla olevat pojat. Pojat, joiden vaatteissa on meren suolainen ja levänhajuinen tuoksu. Mitja liittyy rantapoikien, hylkylasten joukkoon.

Seita Vuorelan Karikko on nuorille suunnattu hätkähdyttävän kaunis sekä herättelevä romaani. Mitjan kertojan ääni avaa tarinan, joka soi surun ja kaipauksen sävyjä. Muiden kertovien äänten avulla syntyy tummasävyiseen tematiikkaan kietoutunut mysteeri, joka avautuu kerros kerrokselta useiden tarinalinjojen kautta. Välillä kertojat myös puhuttelevat lukijaa suoraan, muistuttaen, että tässä kerrotaan tarinaa. Tämä pehmentää tarinan ajoittaista kovuutta.

Karikko herättää kysymyksiä toinen toisensa perään. Miksi pojat näkevät kaiken, mutta kukaan ei näe heitä? Mistä he tulevat ja keitä he ovat? Miksi he ovat rannalla? Hylkylapset. Mitja ja muut kertojat löytävät vastauksia vähitellen, yhdessä lukijan kanssa.

Tarinamaisema syntyy valon ja varjon rytmistä, joka kietoutuu outoon, maagiseen. Teoksen mustavalkoinen kuvitus voimistaa rytmiä ja tunnelmaa. Unen tavoin tarina, maisema ja henkilöhahmot kietoutuvat yhteen. Ei tiedä mitä on totta, kaikki vaiko ei mikään. Karikkoa on helppo suositella lukijoille, jotka ovat mieltyneet todellisuuden rajoja venyttäviin kertomuksiin.

Seita Vuorela tekee sen taas, antaa vahvan elämyksen lukijalle koettavaksi. Hylkylasten hauraus ja herkkyys välillä brutaaliltakin tuntuvan poikamaisen kuoren sisässä jättää sanattomaksi ja herättää kyyneleet. Enempää ei haluaisi kertoa, että ei särje lukijalta etsimistä ja löytämistä. Karikon katkeransuloinen ranta on koettava itse.

Maria Loikkanen