Uutta fantasiaa!

Pitkästä aikaa blogissa. Aika rientää sellaista vauhtia, että ei tahdo kärryillä pysyä. Valoisat illat ja päällä oleva ”puutarhasesonki” vievät mukanaan. Ei malta istua koneella vaikkapa bloggaamassa, jos saa ja voi kuokkia kukkapenkkiä.

Semmoinen asia oli tällä kertaa, että vilpittömästi ilahduin hyvän fantasian puolesta avatessani Otavan syyskatalogin 2009: Reeta Aarniolta tulee uusi kirja heinäkuussa – Veden vanki. Tarina on ilmeisesti itsenäinen jatko-osa Maan kätkemille. Jee! Ilahduttaa aina, kun jotakin tällaista on ilmassa.

Toinen asia joka samassa katalogissa ilahdutti, oli Cassandra Claren Luukaupunki. Kirjoitin tästä Otavalle puoltavan lausunnon joskus kauan sitten, ja luulin että hanke on jo pitkän aikaa ollut kuollut ja kuopattu. Nyt kirja ilmestyykin syksyllä! Hienoa! Hienoa siksi, että kyseessä on laadukas fantasiakertomus, tämä oli yksi niistä harvoista käsikirjoituksista joista koskaan kirjoitin puhtaasti puoltavaa lausuntoa. Lausuntoa en nyt tähän hätään löytänyt, lähinnä näiden kommenttien perustelemista ajatellen, mutta eiköhän se jossakin tallessa ole. 🙂

Sekalaista

Jees, täällä ollaan edelleen. Blogi kärsii elävän elämän ilmiöistä, tässä tapauksessa pääasiallisesti työn teosta. Asia ei sinänsä haittaa, koska elämässäni on ollut myös työttömyyden jaksoja, ja tiedän että joutilaisuus on asia joka ei minulle sovi, joten tässä mielessä ajateltuna olen ottanut tekemisen ilolla vastaan. Uusien asioiden oppiminen on itsessään  myös ilo – olen siinä mielessä kai ”yhteiskuntatieteilijä”, että minua todella kiinnostaa kuinka maailma ja ”erilaiset järjestelmät” toimivat. Tällä tavalla hahmotan usein myös kirjallisuutta. Seikka johon vaikuttaa paljon myös se, että oppiaineeni yleinen kirjallisuustiede on pitkälti isojen kokonaisuuksien hahmottamista.

Jep, töiden puolesta on paljon uutta opeteltavaa, ja ennen kaikkea paljon tehtävää. Tällä hetkellä olotila on lähinnä se, että aika yksinkertaisesti loppuu käsiin. Vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja. Sen verran olen kuitenkin myös elämässä ja elämästä oppinut, että tiedän milloin pitää pitää paussia ja ottaa omaa aikaa. Keho myös kertoo, koska on levon aika – tällä hetkellä päällä oleva flunssa on osaltaan rajoittanut tekemistä, ja pakottanut lepäämään.

Mitä kirjallisuuteen ja kriitikon töihin tulee, pysähdyin jälleen miettimään kritiikin olemusta. Töissä törmäsin tilanteeseen, jossa minun piti kertoa omasta itsestäni ja tekemisistäni. Kerroin kaikenlaista, muun muassa sen että yhdeltä rooliltani olen myös kirjallisuuskriitikko. Vastapuoli reagoi siihen näin:

– Ai, eli ammattipottuilija. (Huom., sensuroitu versio – henkilö käytti sitä kuuluisaa veellä alkavaa sanaa)

Totesin siihen, että tämä on yksi näkökulma asiaan. Eli että mitä suomalaiseen kansanluonteeseen tulee, olen jo pidemmän aikaa ollut siinä ymmärryksessä että Suomessa sanalla kritiikki on hyvin negatiivinen kaiku. Keskustelimme hetken aikaa kritiikistä ja sen olemuksesta, ja totesimme yhteisymmärryksessä että vielä on paljon työsarkaa edessä etenkin mitä tulee siihen, että kritiikki (ja palaute ylipäänsä) voitaisiin ymmärtää olemukseltaan rakentavaksi, tai jopa positiiviseksi. Monestihan kyse on nimenomaan siitä tavasta, jolla asioita viestitään ulospäin: kuinka asiat esitetään.

Mitä kriitikon työhön tulee, sen verran olen asiassa käsiksi, että pitäisi kirjoittaa muutamista kirjoista SOK:n Yhteishyvän nettisivuille. En vain yksinkertaisesti ole vielä ehtinyt. Koskahan sitä oppisi sen, mitä eräs viisas mies joskus sanoi: kaikki on suhteellista, etenkin aika. Kun ajan kulun osaisi suhteuttaa myös käytännössä, voisin luoda ”oman aikakuplani”, jossa tehdä sitä sun tätä kaikessa rauhassa.

Kevättä ja aurinkoa lukevalle kansalle!