Jees jees, täällä ollaan. Elämä on ollut aikamoista rumbaa viimeiset kolme viikkoa, ja välillä oli jopa sellainen olo, että en ole aivan varma selviänkö tästä kaikesta hengissä. Mutta nyt rumba on ohitse, ja uudet rumbat odottavat. Heh. Ja huh.
Tässä kävi nimittäin niin, että jotenkin kummallisesti päädyin Savonlinnan Innovaatiokeskuksen leipiin. Viimeiset kolme viikkoa on paiskittu hommia videoeditointiprojektin parissa. Olen koostanut erääseen tapahtumaan videokoostetta, ensimmäistä ”virallista” editointityötäni, joka on vaatinut oman veronsa – mutta myös antanut paljon. Jossakin määrin ehkäpä jopa ironista on se, että minähän aloitin videoiden editoinnin opettelun aivan nollasta, lähdin vain yksinkertaisesti täysin tyhjästä opettelemaan kuinka hommaa tehdään, koska asia kiinnosti. Luin ohjekirjoja ja räpelsin ohjelmaa sen minkä kerkesin, monta kuukautta, ja asia alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Lisäksi silloisen elämäntilanteen myötä minulla oli (työtön) aikaa jota moiseen käyttää. Polku on ollut pitkä ja tuskainen, mutta tuloksiakin on syntynyt. Mielestäni ironista on se, että en koskaan uskonut, että voisin jotakin tällaista joskus tehdä työkseni. Mutta näyttää siltä, että nyt olen päätynyt paikkaan, jossa ihmisille annetaan mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita, ja minulle on annettu mahdollisuus kokeilla tätä.
Enhän minä voi tällaisesta kieltäytyä. Elävä kuva ja musiikki on kiinnostanut aina, etenkin audiovisuaaliset kokonaisuudet. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni elokuvateatterin penkillä, siitä sattuneesta syystä että elokuvateatterin omistajat asuivat naapurissamme ja sain käydä elokuvissa ilmaiseksi, ja siitä on jäänyt asiaan hyvin voimakas kipinä. Myöhemmin, lukioaikaan ja sen jälkeen, olin samalla elokuvateatterilla vuosikaudet töissä – siivoamassa, ja istuin edelleen elokuvissa aina kuin mahdollista. Tarinoiden kertomiseen on ollut kipinää aina, etenkin kirjallisuuden kautta, mutta en koskaan oikein ymmärtänyt tai uskonut että minäkin voisin jollakin tasolla olla luova.
Kirjallisuuden opiskelun myötä ajattelin hyvin pitkään, että minun kykyni ovat enemmänkin analyysin ja asioiden pohtimisen puolella, ei niinkään konkreettisen tekemisen puolella. Noh, se ajatus on nyt osoittautunut kuplaksi, ja olen tästä kaikesta itse asiassa aika hämmentynyt. Mutta ennen kaikkea hyvin iloinen. Kaiken pohjalla on positiivinen ja hyvä olotila, josta saa aivan äärettömästi voimaa – mitä työelämään tulee, tämä on minulle aivan jotakin uutta. Niin sanottu työhistoriani on tähän asti ollut aikamoista suossa rämpimistä, ja oma aikansa tässä onkin mennyt siihen, että on alkanut ymmärtää kuinka paljon asiat tosiaankin ovat meistä ihmisistä kiinni – hyvinvointi, positiivisuus, jaksaminen ja halu yrittää. Nämä ovat asioita, joihin negatiiviset olotilat vaikuttavat hetkessä ja musertavalla tavalla, kommentti jonka lausun puhtaasi oman työhistoriani pohjalta.
Joten on tässä tullut tehtyä ”löytöjä” myös oman itsen suhteen, olen löytänyt itsestäni puolia joiden en ole tiennyt olevan olemassakaan. Sitä en tiedä mihin tämä polku johtaa, enkä ole asialle sinänsä paljoa ajatuksia uhrannutkaan. Pitää nyt vain katsoa päivä kerrallaan ja yrittää ottaa vastaan se mikä annetaan. Sen minkä saan. Paljon olen jo saanut, pelkästään näiden kolmen viikon aikana.
Harmillista tässä on se, että kirjallisuus on jälleen kerran jäänyt paitsioon. Tänään oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellainen olo, että voisin ehkä haluta lukea jotakin – nimenomaan kaunokirjallisuutta. Kävin taannoin divarissa, josta myös tein muutamia löytöjä: John Christopher – Pako tuntemattomaan (Christopher on kirjoittanut tripodeista kertovan lasten ja nuorten kolmiosaisen kirjasarjan), Stefan Wul – Sidarin peilisäteet (klassikko jonka muistan lapsuudesta, oli pakko ostaa!) ja Sirpa Kähkösen Lukittu lähde. En ole Kähkösen kirjoja aikaisemmin lukenut, joten tämä tulee olemaan mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Odotan rauhallista lukuhetkeä.
Semmoista täällä. En aivan tällaisia asioita odottanut kohtaavani, kun viime kesänä hyppäsin tyhjätaskuna työttömänä täysin tyhjän päälle, ja muutin Tampereelta tänne mökille asumaan. Ja pikkuhiljaa aloin taas päästä työelämään käsiksi. Elämä Itä-Suomen Ihmemaassa on kyllä totisesti ollut ihmeellistä, ei voi muuta sanoa.
Alas taikavirtaa 