Herkkua

Viime viikolla oli monenlaista herkkua. Suurimpana herkkuna työkeikka Rastorille, kouluttamaan libristi-tutkinnon opiskelijoita. Mikä Rastor? Mikä ihmeen libristi? Jos kiinnostaa, lisää voit lukea kotisivuiltani toisesta blogistani, jonne kirjoittelen yrittäjyyteen liittyviä juttuja.

Olin siis kouluttamassa libristejä, mikä on minulle herkkua. On muuten ilo kirjoittaa näin. Koska joskus kauan sitten kammosin esiintymistä. Kaikki mikä edes hiukan liittyi esiintymiseen tai esillä oloon, aiheutti minussa todella voimakkaan ”pakene!” reaktion. Jälkikäteen olen tullut ymmärtämään, että paljon näistä esiintymiseen liittyvistä peloista tulee nimenomaan kouluajoilta, etenkin siitä, että jos ja kun jouduin esiintymään, aihe oli yleensä sellainen josta en tiennyt juuri mitään. Kirjallisuuden koulutuksen myötä, sekä Markkinointi-Instituutilla että Rastorilla, olen tullut ymmärtämään asian toisen puolen: esiintyminen voi olla todella mukavaa, jopa hauskaa – jos tietää ja tuntee alueen josta puhuu.

Silloin kun esiintyy, omalla mukavuusalueella oleminen on todella tärkeää. Meinasin yleistää etenkin meille suomalaisille, koska uskoakseni meille esiintyminen ja ns. julkinen puhekulttuuri ei ole yhtä luontevaa kuin esimerkiksi amerikkalaisille. Siellä kasvetaan aivan toisenlaisessa kulttuurissa, jossa itsensä ilmaisu puhumisella, kehon kielellä tai esiintymisellä on todella luonteva osa kulttuuria. Mutta en tiedä voiko tätäään loppujen lopuksi yleistää, koska olen nähnyt myös todella luontevia puhujia ja esiintyjiä täällä Suomessa, esimerkiksi Mato Valtosen. Jos teillä koskaan on tilaisuus päästä kuulemaan Mato Valtosen esitystä, suosittelen! Todella luonteva ja karismaattinen puhuja!

Kun libristien koulutusohjelma oli Markkinointi-Instituutissa, luennoin kirjallisuuden teoriasta. Joka on siis hyvin monille ”se maailman tylsin ja ikävin asia, kun kirjallisuudesta puhutaan”. En tiedä mitä tapahtui, mutta onnistuin vetämään koulutuksen siten, että sain kuulemma erittäin hyvät palautteet luennoistani. Ehkä taustalla oli ja on se, että minulle kirjallisuuden teoria ei todellakaan ole maailman tylsin asia, vaan koen nimenomaan saaneeni teoriapuolelta paljon eväitä käytännön tekemiseen, kuten esimerkiksi kirjallisuuskritiikkien ja muiden tekstien kanssa. Kyllä siinä opiskeluaikoina pitkään menikin että moni asia aukesi – vasta graduvaiheessa – mutta kun ne kerran ovat auenneet, ovat ne myös pysyneet auki. Se että itse ymmärtää jonkin asian, auttaa kovasti sen avaamista myös muille. Tämä palveli erittäin hyvänä lähtökohtana kirjallisuuden teorian koulutuksessa.

Tällä kertaa koulutussarkani vaihtui lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi sekä scifiksi ja fantasiaksi. Sehän sopii minulle vallan hyvin, koska kyseessä ovat ne kirjallisuuden kolme osa-aluetta, joista varmaan eniten tiedän, ja joille sydämeni eniten sykkii. Kirjallisuusteorian lisäksi 😉 (Todellakin pidän myös kirjallisuusteoriasta!) Huolimatta siitä, että saan kouluttaa/luennoida aiheesta, jolle sydämeni voimakkaasti sykkii, koulutus on haastavaa. Lähtökohtana toimii se, että kyseessä ovat aikuisopiskelijat. Koulutus täytyy valmistella sen mukaisesti. Lisäksi materiaalin ja luennon tulee olla tarpeeksi laaja ja kokonaisvaltainen, jotta opiskelijoille muodostuu kokonaiskuva siitä, minkä asioiden parissa liikutaan. Tämän lisäksi koko paketin tulee olla kuitenkin sen verran tiivis, että asiat pysyvät kasassa. Joten kyllä siinä kuulkaa miettimistä riittää, kun tällaista pakettia koostaa. Ottaen huomioon sen, että kaikista kolmesta aiheesta voisi vetää erillisen luentosarjan! Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa olisi oman luentosarjan paikka (itse asiassa tähän liittyvistä aiheista saisi monta kymmentä luentosarjaa), samoin fantasiassa ja scifissä. Toki kaksi jälkimmäistä voisi yhdistää, mutta kyllä niistä voisi vetää myös erilliset luentosarjat vallan hyvin.

Kirjallisuuskriitikon työ on onneksi antanut valmiuksia moneen. Ensinnäkin asioiden tiivistäminen on jotakin sellaista, jota joutuu kriitikon työssä opettelemaan ja opiskelemaan joskus kovankin kautta. Toisekseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän tuntemus on avartunut aivan valtavasti kriitikon työn myötä, kolmanneksi myös fantasia- ja tieteiskirjallisuuden kentän tuntemus. Sekä kotimaisen että ulkomaisen kirjallisuuden osalta. Kirjallisuushistoria etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden synnyn ja alkuvaiheen kehityksen osalta oli minulle osittain hämärän peitossa, mutta luennon koostamisen myötä sekin osa-alue valaistui. Kaiken kaikkiaan kasassa oli lopulta paketti, joka sisälsi valtavan paljon asiaa kaikista kolmesta osa-alueesta, nimenomaan länsimaisen kirjallisuuden osalta. Siihen omat välineeni eivät riitä, että voisin tutkia ja opettaa koko maailman kirjallisuutta, koska minulla ei ole esimerkiksi kielitaitoa itämaisten kielten osalta. Mm. kiinan ja japanin kielen taito olisi aika olennaista sillä saralla, muista kielistä puhumattakaan!

Esiintyminen ja ns. esiintymistaito on aivan oma juttunsa. Omalla kohdallani siinä on tapahtunut todella paljon kehitystä, ottaen huomioon että joskus ”kauan sitten olin epävarma tyttö, joka ei edes halunnut esiintyä”. Pelkäsin esillä oloa, koska pelkäsin sitä, että nolaan itseni. Kun jossakin vaiheessa syntyi ja tapahtui oivallus siitä, että esiintymisessä ei ole mitään pelättävää kun pysyn aiheessa jonka osaan ja tiedän, kaikki muuttui. Esiintymiskauhu alkoi kadota, ja sen tilalle alkoi syntyä jotakin muuta: oivallus siitä, että minulla(kin) voi olla arvokasta annettavaa muille, ja oivallus siitä, että osaan ja pystyn siinä missä muutkin. Ennen kaikkea: jos saan puhua asioista jotka todella ovat minulle sydämen asioita, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä scifi ja fantasia, esiintymisen lähtökohtana toimii ja rakkaus, intohimo ja inspiraatio – sekä huumori. Silloin ei tarvitse pelätä mitään. Tämä nousi esille myös viime viikon koulutuksessa, joka sujui rennosti sekä huumorin värittämänä. Tiedän, että monet eivät pidä fantasiasta ja etenkään scifistä, joten kyllä siinä huumoria tarvitaan kun näiden aihe-alueiden parissa työskennellään. Jonkin aikaa scifistä puhuttuani pidin muutaman sekunnin mittaisen tauon (järjestelläkseni ajatuksiani), ja kuulin kuinka luokasta kuului ”syvä huokaus”. Aloin nauraa, ja totesin ääneen ”kuulin tuon, ja todella ymmärrän – aihe on sellainen, että se herättää monissa ns. sisäisen huokailijan”. En voinut muuta kuin nauraa huokauksen kuultuani. Miksi ottaisin itseeni sen, jos joku huokailee luokassa? Jos kerran voin suhtautua siihen huumorilla? 😉 Minkäs sille mahtaa, jos jokin asia ei vain kiinnosta. Noh, kouluttajana minun työni on mm. auttaa opiskelijoita tutustumaan myös uusiin aihealueisiin, vaikka ne eivät välttämättä kiinnostaisikaan. Mutta mitä esiintymiseen ja esiintymistaitoon sekä ns. vaikeisiin aiheisiin tulee, kyllä huumori on sellainen työkalu, että sen kanssa pärjää pitkälle.

Kaikesta hyvästä huolimatta tunnistan etenkin esiintymistaidoissani vielä paljon parannettavaa – se lienee alue, jolla voi aina parantaa jotakin. Yksi asia on johdonmukaisuus. Luennon suhteen pitää löytää vielä enemmän selkeyttä, eli esittää asiat johdonmukaisesti. Uskoakseni olen melko johdonmukainen – etenkin kun johdonmukaiseksi koostettu luentorunko tukee esitystä valkokankaalla – mutta tässä on silti parantamisen varaa.

Kaiken tämän jälkeen olen ihmetyksekseni tullut pisteeseen, jossa totean pitäväni kouluttamisesta. Voi hyvänen aika! En olisi muutama vuosi sitten uskonut, että esiintyminen, jopa isoille ryhmille esiintyminen voisi olla jotakin sellaista, josta joskus toteaisin näin! Mutta kyllä asia näin on – kun lähtökohtana toimii se, että saan ja voin jakaa tärkeitä asioita, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuuteen sekä scifiin ja fantasiaan liittyvää tietoa. Olen jo muutamalta taholta saanut ehdotuksia siitä, että minun pitäisi alkaa markkinoida itseäni luentojen vetäjäksi ”jonnekin”. Kyllä, niin varmaan pitäisi tehdä. Tällä erää täytyy sanoa että takana on pitkä ja rankka syksy, enkä ole tähän asiaan pystynyt panostamaan. Kunhan tässä saa hiukan vedetyksi henkeä voisin alkaa miettiä mitä elämällä on tällä saralla tarjottavana.

Näin sitä mennään eteenpäin, uutta oppien.

Kauniita syyspäiviä kaikille!

Tukka putkella ja vähän muutakin

Täällä ollaan. Olotila on viime aikoina ollut ”tukka putkella”, ja mietinkin jossakin vaiheessa voisiko ”tukka putkella” ilmaisusta luoda ihan oman adjektiivin. ”Olin taas tänään tukkaputki” ei tosin kuulosta kovin nasevalta. ”Tukka putkimaisuuteen” liittyy jossakin määrin myös ”hukkaputkimaisuus” – en tiedä miksi, mutta välillä on tuntunut kovastikin siltä, että kaikki mitä ”tukka putkella” teen on turhaa, ja voisin vähän relata ja nauttia kesästä. Joten minä sitten välillä myös relasin ja nautin kesästä.

Luonteva aika siihen oli etenkin se, jolloin ulkomailla asuvat sukulaiset ovat täällä lomalla. Uskon nimittäin myös siihen, että jos jatkuvasti ”tukka putkella” juoksee sinne, tänne ja tuonne, lopputulos on usein se, että keskittyy lähinnä juoksemiseen, ja itse asia jää hoitamatta. Sitten sitä vain väsyttää itsensä turhan takia. Eli joskus kannattaa päästellä irti ja levätä, vaikka kuinka yrittäjä olisikin, ja kaikki olisi vasta alusta, ja pelottaisi miten asiat menevät ja tulevat menemään jne. Toisin sanoen ei koko ajan tarvitse olla kaikesta huolissaan. Kaikki sujuu paljon paremmin kun välillä lepää kunnolla ja ajattelee jotakin aivan muuta, huoletkin katoavat silloin taivaan tuuliin. Luulen, että minäkin sitten joskus tulevaisuudessa, kun aion niitä kunnollisia lomia pitää, poistun lomien ajaksi Savonlinnasta aivan jonnekin muualle (tai ainakin kotoa aivan johonkin muualla, koska kotona töitä teen), jotta saan ajatukseni töistä irti.

Kesän aikana tuli kuitenkin töitäkin tehtyä. Pari kritiikkiä odottelee julkaisuaan Kalevaan, yksi on itseasiassa odotellut jo vähän pidempään, saa nähdä koska tulee ulos. Markkinointi-Instituutin luento on ollut työn alla pidemmän aikaa, nyt teemana on edellisen kerran eli kirjallisuuden teorian kertaus sekä länsimaisen kirjallisuuden historia. Melkoinen setti huomioiden sen että aikaa on vain kolme tuntia. Joten on tässä saanut ihan kiitettävästi miettiä ja pähkäillä miten homman hoitaisin järkevällä tavalla. Luennoimaan lähden elokuun lopussa, ja sen jälkeen katsotaan taas tilannetta uudestaan.

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen odottaa korjaajaansa. Kirjapaketteja on jo tippunut postilaatikkoon tasaista tahtia, ja toivottavasti tippuu pitkin syksyä, olen saanut mm. Johanna Sinisalon Moebiuksen Maan, sekä vuonna 1966 ilmestyneen suosikkikirjailijani Ursula K. LeGuinin esikoisteoksen Rocannonin maailma, jonka Avain on nyt kustantanut. Rakastan sitä hetkeä kun löydän kirjapaketin postilaatikosta, siinä on vaan jotakin niin ihanaa 😀 Kirjapaketeista tuli mieleen, että olen tässä (taas kerran, tämä on aihe jota pohdin melko säännöllisesti) pohtinut miksi kriitikon työtä teen. Kuten joku toinen asian saattaisi sanoa: ”Miksi haluat haukkua työksesi muiden kirjoittamia kirjoja? Siksikö että et itse pysty kirjoittamaan?” Jälkimmäistä minulle ei aivan näin suoraan ole koskaan sanottu, mutta eri muodoissa asiasta on kyllä vihjailtu.

Teen kriitikon työtä edelleen siitä syystä, että A) haluan työskennellä tekstien sekä lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa, ja kohottaa lasten ja nuorten kirjallisuuden profiilia mm. julkisella näkyvyydellä. Tämä ei sitten automaattisesti tarkoita sitä, että annan kaikista lukemistani kirjoista positiivista palautetta, ei todellakaan. B) Olen kokenut ja koen edelleen, että asiallisesti kirjoitettu, järkevästi jäsennelty ja ”kohtalaisen objektiivisesti” (= onko objektiivista olemassakaan kun taiteen kokemisesta/lukukokemuksesta puhutaan?) kirjoitettu kritiikki voi palvella lasten ja nuorten kirjallisuuden hyväksi esimerkiksi julkisen keskustelun herättäjänä. C) Koen, että omalla nimellä käyty asiallinen julkinen keskustelu on ns. vähenevä laji, koska esim. internet on täynnä kaikenmaailman paikkoja, jossa voi piiloutua keksityn nimen taakse ja ampua sitten puskan takaa piilosta kovin panoksin. Koen, että tällainen toimintamalli (puskasta selkään ampuminen) on vähiten kannattettava kaikista vaihtoehdoista, etenkin yhteisen tulevaisuuden luomista ajatellen: omilla ajatuksillamme, teoillamme ja niihin perustuvalla toiminnallamme me oman tulevaisuutemme luomme. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti kaikista niistä ajatuksista, jotka taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuuteen liittyy, koska olen kokenut ja koen edelleen, että saatan ehkä tällä tavoin omalta osaltani pystyä positiivisesti vaikuttamaan johonkin. On sitten lukijan oma valinta haluaako hän mietteitäni ja näkemyksiäni lukea. D) En ole koskaan proosaa kirjoittanut, en oikeastaan kunnolla edes yrittänyt. Joten koska en ole edes kunnolla yrittänyt, en pysty kommenttiin ”etkö itse osaa” kovin objektiivisesti reagoimaan 😉 En yksinkertaisesti tiedä osaanko vai enkö. Ehkä vielä joku päivän otan ja kirjoitan oikein hitonmoisen pöytälaatikkoromaanin 😀

Näin tänään ja tällä kertaa. Minä aion nyt viettää vapaan viikonlopun: yhteisessä, perheen ja suvun kanssa vietetyssä lomassa on omat hyvät puolensa, mutta kyllä sen jälkeen kaipaa myös omaa aikaa. Minä kaipaan omaa aikaa juuri nyt, ja viikonloppu onkin edessä kuin tilauksesta 😉

Hyvää loppukesää kaikille, ihana syksy ja syksyn kirjasato edessä!

PS. Aiheesta viidenteen: lämpimästi suosittelen kaikille lukijoille Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teosta. Nimi on vähän hassu, mutta jos kaipaa hiukan ”janeaustemaista + tyttökirjaklassikkomaista” (Anna-sarja, Emilia-sarja jne.) proosaa luettavakseen, johon on sekoitettu aimo annos huumoria, suosittelen lämpimästi!

Kouluttamassa

En muista kuinka monta kertaa olen tästä kertonut, mutta kerronpahan nyt uudestaan: sain maaliskuussa toimeksiannon Markkintointi-Instituutista, eli tulla sinne kesän alussa kouluttamaan libristitutkintoa suorittavia opiskelijoita. Kyseessä kirjallisuuden teorian osuuden koulutus. Otin toimeksiannon vastaan ilolla, mutta hiukan epäröiden: kolme tuntia voi olla PITKÄ aika. En ole aikaisemmin tehnyt moista, eli puhua paasannut tuommoista aikaa melkein putkeen. Ja entäpä materiaali? Kuinka koostan materiaalin siten, että se varmasti riittää kolmeksi tunniksi. Ja kuinkan ylipäänsä koostan kirjallisuuden teoriasta riittävän yleistajuisen esityksen? Se mikä minun mielestäni on yleistajuista ja ns. ”perustietoa”, saattaa jollakulla toisella mennä aivan yli hilseen. Ystävien kanssa teoriaosuutta on hankala kokeilla/harjoitella käytännössä, koska niin moni heistä on ystäväni jo opiskeluajoilta. Kaiken lisäksi asuvat vielä toisella puolella Suomea, joten puhelinlasku olisi melkoinen 😉

Tuumasta toimeen. Koostin materiaalia pitkin kevättä. Aloitin aakkosista, eli siitä mitä kirjallisuus on ja kuinka eri tavoin kirjallisuutta voi lähestyä. Tästä pääsin kirjallisuuden luokittelun kontekstisidonnaisuuteen: kuinka eri tavoilla kirjallisuutta luokitellaan yhteiskunnassamme eri instituutioiden taholla, sekä kuinka yksityiset ihmiset luokittelevat kirjallisuutta omassa kotonaan, vai luokittelevatko ollenkaan. Tästä pääsin kirjallisuudentutkimukseen, jonka esittelin lyhyesti, koska se kuitenkin liittyy olennaisesti kirjallisuuden teoriaan sekä kirjallisuuden luokitteluun. Kirjallisuudentutkimuksesta jatkoin kertomakirjallisuuteen, ja sitä kautta aloin avata teoriapakettia – narratologiaa eli kerronnan teoriaa. (Mikä tekee tekstistä kertovan tekstin?) Luennon kolme isoa pääaihetta olivat kertomakirjallisuus, lyriikka ja draama. Jotakin kertomakirjallisuuden ja siihen liittyvän teoriaosuuden laajuudesta kertonee se, että emme päässeet draaman osuuteen lainkaan. Se jää käsiteltäväksi syksyllä, mikä on ehkä ihan hyvä, koska se liittyy olennaisesti myös muihin silloin käsiteltäviin aiheisiin.

Mutta näin elämä opettaa: jännitin loppuuko materiaalini mahdollisesti kesken, ja olin varannut jopa extramateriaalia mukaan. No ei loppunut materiaali kesken, ja helposti yhden kolme tuntia voisin puhua pelkästä kerronnan teoriasta. En olisi ikinä (itsestäni) uskonut! Minä joka en opiskelujen alkuaikoina ymmärtänyt lainkaan mihin kirjallisuuden teoriaa ylipäänsä tarvitaan! Tätä muutosta selittää osaltaan se, että aikanaan väänsin graduani kolme vuotta, ja sinä aikana todella konkreettisesti aukaisin itselleni nimenomaan kerronnan teorian osuuden, purkaessani auki Alasdair Grayn Lanarkin kerronnallisesti erittäin kiinnostavaa maailmaa. Työtä ja tuskaa se oli, kunnes alkoi loppupuolella käydä jopa kiinnostavaksi ja sitä kautta innostavaksi, kun aloin ymmärtää minkälaisia työkaluja minulla on käsissäni.

Tätä iloa ja innostusta, sekä ymmärrystä siitä kuinka kirjallisuuden teoriaa voi hyvinkin eri tavoilla käyttää työkaluna eri tekstien parissa, lähdin Markkinointi-Instituuttiin jakamaan. Se oli päätavoitteeni: antaa opiskelijoille jotakin sellaista, josta heille voisi ”todella ja oikeasti” olla hyötyä oikeassa elämässä, ja ehkäpä sen lisäksi myös uusia näkökulmia kirjallisuuteen. Ilmeisesti onnistuin tavoitteessani edes jossakin määrin, koska ainakin tauon aikana saamani palautteen perusteella aihe kiinnosti opiskelijoita. Varsinainen palaute tulee ehkä ensi viikolla tai joskus myöhemmin, ja siitä varmaan sitten kuulee miten homma kokonaisuudessaan meni, ja missä pitäisi petrata.

Mitä minuun tulee, voi ehkä sanoa että maailmani jossakin määrin muuttui astuessani luokan eteen. En ole koskaan luennoinut tai opettanut, ainakaan näin virallisissa tilaisuuksissa, ja jostakin syystä esiintyminen on ollut minulle erittäin vaikeaa. Miettiessäni mistä se johtuu, totesin että olen yleensä ”joutunut” esiintymään, eli puhumaan aiheista tai aihepiireistä joita en tunne. Nyt olin omalla maalla, oman vahvuuteni parissa. Luento tuli jostakin selkäytimestä. Olin koostanut power point -esityksen ja sen lisäksi tulostanut vielä muistiinpanot tukemaan esitystä. En tarvinnut muistiinpanoja kertaakaan ensimmäisen kahden tunnin aikana. Vasta sitten kun siirryimme lyriikan puolelle, kaivoin paperit esille, koska siellä oli esimerkkirunoja ja muitakin esimerkkejä aiheesta. Kaiken kaikkiaan oli todella mahtava fiilis ”antaa palaa” sydämen kyllyydestä, ja jakaa rakkautta kirjallisuuteen (sekä sen teoriaan!) maailmalle. Toivon että pystyin antamaan opiskelijoille jotakin.

Syksyllä sitten uudestaan, ja itseasiassa toivon että opetushommia tulisi eteen enemmänkin. Vaikuttaisi olevan meikäläisen juttu 😀

Nyt lepoa. On ollut aika rankkaa viime aikoina, itseasiassa koko kevään, ja viime viikonlopun muuton myötä, sekä eilen olleen luennon myötä, tuntuu siltä että nyt olen ansainnut vapaan viikonlopun. Josko nurmikon leikkaisi mökillä ja rapsuttelisi vähän kukkapenkkiä. Maadoitus eli sormien ja varpaiden multaan työntäminen voisi tehdä erittäin hyvää.

Hyvää kesäistä viikonvaihdetta kaikille!