Cassandra Clare: Luukaupunki

Ohessa Kalevaan kirjoittamani arvio Cassandra Claren Luukaupungista. Tutustuin teokseen ensimmäisen kerran vuonna 2007 (?), jolloin kirjoitin käsikirjoituksesta lausunnon Otavalle: puolsin teoksen julkaisemista. Otavalle kirjoittamistani puoltavista lausunnoista Claren Luukaupunki on ensimmäinen teos, joka ”meni läpi”. Muitakin teoksia on ”mennyt läpi”, mutta ne ovat syystä tai toisesta päätyneet muiden kustantamojen julkaisuohjelmiin.

Uutta ulkomaista fantasiaa nuorille aikuisille

Cassandra Clare: Luukaupunki. Varjojen kaupungit osa 1

Otava 2009.

Suomentanut Terhi Leskinen

New Yorkissa asuva Cassandra Clare tarttui aikanaan kynään Harry Potter -teosten innoittama. Alkunsa sai Varjojen kaupungit -sarja, jonka ensimmäinen osa Luukaupunki ilmestyi alkukielellä vuonna 2007.

Nuorille aikuisille suunnattu Luukaupunki kertoo 16-vuotiaasta Clarysta. Kertomus alkaa vauhdikkaasti illanvietosta, jonka kuluessa Clarissa ”Clary” Fray todistaa nuoren miehen murhaa. Tosin sillä erolla, että kukaan muu paikalla olijoista ei tunnu näkevän sitä mitä Clary on nähnyt: eivät murhan uhria eivätkä murhaajia. Seuraavaksi Claryn äiti katoaa, ja tapahtumista järkyttynyt Clary huomaa oman todellisuutensa olevan osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. New Yorkin näkyvän maailman lisäksi kaupungin sisällä on olemassa toinen maailma, Luukaupunki.

Harry Potter -sarjan vaikutus näkyy Luukaupungin kantavassa tarinarakenteessa. Päähenkilö Clary kokee samantyyppisen siirtymän ”tavallisesta maailmasta fantastiseen maailmaan” kuten Harryn henkilöhahmo. Tarinassa on myös Valentinen nimellä kulkeva henkilöhahmo, joka muistuttaa hyvin paljon Pottereista tuttua Lordi Voldemortia. Lisäksi teoksen ydinteema, ikiaikainen kamppailu hyvän ja pahan välillä, kiteytyy Claryyn ja Valentineen samalla tavoin, kuten hyvän ja pahan taistelu kiteytyy Pottereissa Voldemortin ja Harryn henkilöhahmoihin.

Nykyajalle on tyypillistä, että moni etenkin fantasiakirjailijaksi luokiteltavissa oleva kirjailija tuottaa tarinoita, jotka toistavat vanhoja ja kuluneita teemoja, eivätkä oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Myös Cassandra Clare on tarttunut ikivanhaan teemaan, hyvän ja pahan taisteluun, mutta sillä erolla, että Luukaupunki muodostaa toimivan kokonaisuuden. Clare on kirjailija, jonka jalanjälkiä on seurannut muun muassa suositun Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephanie Meyer.

Ajallemme tyypillistä tuntuu olevan myös eri genrejen iloinen sulautuminen toisiinsa: Luukaupunkia voi lähestyä fantasiakirjallisuuden sekä vampyyri- tai kauhutarinoiden edustajana. Oli genre mikä tahansa, se ei tämän kirjan kansien välissä olevaa sisältöä muuta. Tarina toimii, imee lukijan mukaansa maailmaan ja kertomukseen, josta on tähän mennessä ilmestynyt alkukielellä englanniksi kaksi jatko-osaa, ja kolmas on tekeillä. Suomennoksia odotellessa.

Maria Loikkanen

Mainokset

Sadepäivän mietteitä

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)