Uusia tuulia

Tein valintani: sanouduin irti Savon Sanomien kriitikon pestistä.

Pitkään olen asiaa miettinyt. Kuluneen kevään myötä palaset ovat asettuneet siten, että tuntui oikealta tehdä tämä valinta nyt. Minkäänlaista ”dramatiikkaa” asiaan ei liity, koen että yhteistyö Savon Sanomien kanssa on aina sujunut juohevasti.

Omalta osaltani kyse on toimintamallista, eli siitä että isot lehtitalot tekevät keskenään yhteistyötä sisällöntuotannon saralla, ja sisällöntuottaja on tässä se jonka tili jää konkreettisesti miinukselle. En voi enkä halua tukea toimintamallia, jossa freelancer-tekijän tekstin tekijänoikeudet jäävät talolle, joka voi käyttää tekstiä miten mielii, etenkin kun tekstistä maksetaan yksi pieni palkkio, joka ei ole oikein missään suhteessa siihen, että teksti julkaistaan usean lehden kulttuurisivuilla sekä lehden verkkosivuilla.

Haluan selkeyttä ja reiluutta toimintamalleihin myös sisällöntuottajaa kohtaan. Pitkään asiaa tunnusteltuani totesin, että kirjoitan mieluummin vaikkapa talkoohengessä pieniin kulttuurilehtiin kuten Sylviin tai Onnimanniin (Huom. LKI kuitenkin maksaa Onnimannin teksteistä pienet palkkiot). Tällä tavoin voin osallistua ja antaa oman panokseni sisällöntuotannossa. Kun on selvää, että teen talkoomeiningillä, niin ei tarvitse käyttää aikaa epätasapainossa olevan palkkioasian miettimiseen, kuten nyt on pitänyt tehdä. En halua antaa osaamistani ison lehtitalon käyttöön, jos korvaus ei ole missään suhteessa tehtyyn työhön. Olen kuitenkin käyttänyt vuosia elämästäni opiskeluun, ja opiskelujen sekä työn ohessa vapaa-aikaani rakentaakseni ja ylläpitääkseni kirjallisen saran tuntemusta. Joten jos virallisesta työpanoksesta puhutaan niin vanha vitsi ”pitäisikö humanistillekin maksaa tehdystä työstä” ei oikein tunnu enää hauskalta kun huomaa, että onkin mukana toimintamallissa jossa moinen vitsi ohjaa arjen tekemistä. Ei naurata, kun yrittäjän silmin katselee tällaista (media)maailmaa.

Päätökseen vaikutti myös se, että arvioitavien kirjojen määrä on tasaisesti vähentynyt. Samoin vaikutti se, että tekstien rajattu mitta alkoi ahdistaa niin paljon, että menin sisäisesti jumiin. Huomasin, että minua vaivaa niin paljon se, että teksti pitäisi puristaa tiukkaan muottiin, että en halunnut enää kirjoittaa lainkaan.

Tällaisia tuntoja herättää työ, josta pitäisi saada elanto? Tosin rahallisesti ajateltuna hyvin pieni osa-alue toimeentulosta, mutta kuitenkin. Kun asiat kehittyvät tällaiseen suuntaan työ- tai vapaa-ajan toiminnoissa, on pakko tehdä muutos.

Yleisesti ottaen elämäni ns. jumitilanteita olen ratkaissut odottamalla tai tekemällä valintoja. Nyt tein valinnan, ja oikean sellaisen, se on selvä. On oikein hyvä fiilis liittyen siihen, että sen minkä tästä eteenpäin teen, voi tehdä talkoopanoksena silloin kun vapaa-aika antaa myöten, tai sitten voi sanoa että nyt ei pysty osallistumaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Muitakin valintoja on tullut tehtyä. Ehkä se on kevät tai jotakin, mutta on ollut selkeä tarve katsoa elämän asioita kokonaisuudessaan, muun muassa niitä työkuvioita, jotka syystä tai toisesta eivät tunnu tasapainoisilta. Siitä mikä on ollut epätasapainossa olen päästänyt suosiolla irti, jos asian korjaaminen ei ole onnistunut.

Joskus pelkäsin tällaisten valintojen tekemistä, sitä että jos päästän jostakin vanhasta irti (vaikka se ei enää tuntuisikaan hyvälle ja toimisi siitä huolimatta, että olen yrittänyt tehdä korjausliikkeitä), niin saanko mitään tilalle.

Aina on tullut uutta tilalle, ja yleensä parempaa kuin se mitä taakseni jätin. Melkein voisin sanoa, että vanhasta irti päästäminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Tekee hyvää katsella uusiin suuntiin ja haistella uusia, raikkaita tuulia.

Nyt niitä sitten taas haistellaan, hyvillä mielin.

Tosin: kriitikon työ on ”rakas lapsi” minulle, enkä pysty saati halua ajatella elämääni ilman sitä, muodossa tai toisessa.

Toistaiseksi etenen talkoomeiningillä, Onnimanniin ja Sylviin kirjoittaen. En ole kehitellyt mitään uusia kuvioita, koska nyt tuntuu siltä että on aika antaa asioiden hautua. Uusi suunta löytyy kyllä sitten, kun on sen aika.

Blogikin pysyy auki toistaiseksi, mutta voi olla että sisältö jää vähiin. Lehtipestin sijaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, eli päivät sujuvat tiiviisti toimituksellisissa töissä. Vapaalla ei tahdo oikein riittää puhtia blogin parissa touhuamiseen, kun ei oikein riitä lukemisenkaan. Sitä paitsi – näin keväällä puutarhatyöt kutsuvat! 🙂

Hyvää kevättä kaikille!

Maria

 

Mifongin perinnön arvio Savon Sanomissa

Savon Sanomista tilattiin arvio J.S. Meresmaan esikoisteoksesta Mifongin perintö. Joskus käy näin, eli että kirjoitan useammalle taholle arvion samasta teoksesta. Tällöin en voi käyttää aikaisemmin tekemiäni arvioita tai kirjoittaa ”lähes samanlaista” arviota johtuen jo siitä, että arvioideni tekijänoikeudet jäävät jutun tilaajille (jep, joudun kysymään lupaa siihen, että saan julkaista omat tekstini täällä…). Enkä tietysti edes haluaisi käyttää samoja arvioita, koska eihän siinä ole mitään järkeä. Tosin sen kyllä sanon, että nykyisillä merkkimäärillä (enimmäkseen lyhyillä) on haastavaa kirjoittaa arvioita, joissa tuodaan esille erilaisia näkökulmia samasta teoksesta.

Tiedoksi, jos joku asiaa ihmettelee: Savon Sanomat kuuluu Keskisuomalaisen konserniin. Sen vuoksi Savon Sanomiin kirjoittamani arviot ilmestyvät myös Keskisuomalaisessa. Savon Sanomat puolestaan tekee yhteistyötä Karjalaisen kanssa ainakin kulttuurin tiimoilta, siksi Savon Sanomiin kirjoittamiani arvioita ilmestyy myös Karjalaisessa. Palkkiopuoleen yhteistyö ei vaikuta, eli palkkio maksetaan yhden lehden taholta ja sillä siisti.

Tässä linkki Savon Sanomien Viihdesivustolle Mifongin perinnön arvioon. Sekä lehtiarviosta että verkkoon tulleesta arviosta oli leikattu pois toiseksi viimeinen lause, jossa kerrotaan että ”Mifongin perintö on luokiteltu sekä nuortenkirjaksi että aikuistenkirjaksi”. Viimeinen lause ”Kuvitus on kirjailijan omaa käsialaa” on säästetty. Näppärästi se käy.

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto 2012

470 s.

Eeppisen fantasian äärellä

J.S. Meresmaan esikoisteos Mifongin perintö kuljettaa lukijan eeppisen fantasian maailmaan. Tarinan keskiössä ovat kaksi sukulinjaa, joiden kohtalot sekoittuvat toisiinsa viattomalta vaikuttavan etsintäretken kautta. Rondestanin suvun seikkailija Dante saa toimeksiannon etsiä harvinainen kirja. Matkansa aikana hän pelastaa Merontesin kuningashuoneen prinsessan kuolemanvaarasta. Käynnistyy tapahtumaketju, jolle varsinainen tarina rakentuu.

Eeppisen fantasian teoksesta tekevät useat elementit. Tarinan näyttämö rakentuu suljetusta fantasiamaailmasta, jossa klassinen hyvä-paha -asetelma muodostaa puitteet lukuisten henkilöhahmojen seikkailuille. Unohdetut myytit ja legendat ovat vahvasti läsnä, mikä on eeppiselle fantasialle tyypillistä. Tässä tapauksessa kyseessä on mifonki, johon liittyvien salaisuuksien selvittäminen rakentaa vankkaa pohjaa tarinalle.

Miekka ja magia -fantasian faneihin Mifongin perintö ei välttämättä pure, kun taas historiallisten tarinoiden ystäviä teos saattaa hyvinkin houkuttaa. Tarina kun ei magiaa saati suuria taisteluita juuri sisällä, vaan kulkee omaa tietään rakentaen lukijan eteen historiallista seikkailua muistuttavan kudelman.

Esikoisteokseksi Mifongin perintö on kunniahimoinen hanke, jonka toteuttamisessa J.S. Meresmaa on tehnyt perusteellista työtä. Runsaana versova tarina pysyy tiiviisti koossa ja koukuttaa lukijan. Mifongin perintö on sarjan ensimmäinen osa, nähtäväksi jää montako osaa on tulossa. Teos on luokiteltu sekä nuortenkirjaksi että aikuistenkirjaksi. Kuvitus on kirjailijan omaa käsialaa.

Teksti Maria Loikkanen

Joulukalenteri!

Hei kaikki isot ja pienet tontut – joulukalenterien ystävät! 😉

Tällä hetkellä kahdessa kirjallisuusblogissa voi käydä lukemassa joulukalenteria. Vinkeä idea, jota voisin itsekin yrittää toteuttaa jonakin vuonna.

Rouva Huun joulukalenteriin voi tutustua Lastenkirjahyllyssä. Tutkija ja kriitikko Rouva Huu bloggaa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta taidolla, joka saattaa avata kirjan ystäville aivan uusia näkökulmia kirjamaailmaan. Parhautta Rouva Huun joulukalenterissa ja ylipäänsä blogissa ovat postaukset, joissa tutkitaan myös kirjojen kuvituksia ja kuvitusten ihmeellistä maailmaa. Nykykritiikkien maailmassa kuvituksen osuus on vähitellen vähentynyt ja vähentynyt (etenkin päivälehdistä), ja on ilo saada lukea tällaisia postauksia, joissa huomioidaan myös kuvituksen osuus. Tässä linkki Rouva Huun joulukalenterin 1. luukkuun Himmelihommaa ja hepulikohtauksia.

Toinen joulukalenteribloggaaja on nuortenkirjailija Terhi Rannela, blogi löytyy Terhin kotisivuilta. Terhin joulukalenterin luukuista löytyy matkamuistoja kuluneen vuoden retkiltä. On mielenkiintoista nähdä kuinka joulukalenterissa yhdistyvät kirjoittaminen ja matkustus – alkaen ensimmäisen luukun tarinasta.

Kiitos ahkerille bloggaajille, jotka inspiroitte meidän lukijoiden arkea!

Lukkarila: Kolmen ajan maa

Onnimanni 2/2011 on käsittääkseni jo ilmestynyt. Uskaltaudun siis postaamaan arvion Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maasta myös tänne.

Kolmen ajan maa oli jännä lukukokemus, aikuiselle siis. En kovin usein lue näin nuorille suunnattuja (tai ainakin koin että teksti on reippaasti nuoremmille lukijoille suunnattu) kertomuksia, ja mieleen tulvi voimakkaasti muistoja sekä tunnetiloja lapsuudesta, siitä pienestä tytöstä joka käpertyi sohvan nurkkaan valtavan jännää tarinaa lukemaan. Tässä sitä kesälukemista, pienille tytöille ja pojille – kesällä ehkä sadepäivänä malttaa lukea, jos ei muuten 😉 Ja tottahan kertomus sopii aikuisille myös! 😀

Hyvää alkanutta kesää kaikille!

Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa

Karisto 2011

137 s.

Pieni suuri voimatarina

Kolmen ajan maa on mielenkiintoinen, nuoremmille lukijoille suunnattu ”voimakertomus”, eli kertomus vaikeuksien ja omien pelkojen kohtaamisesta sekä omaan itseen uskomisesta.

Tarinan minäkertojan roolissa on 10-vuotias Miima. Miima ja hänen pikkuveljensä Miko asuvat yksinhuoltajaäitinsä kanssa kerrostalossa, jonka kellarissa tapahtuu kummallisia asioita. Pikkuveljen puhumattomuus, uuden ystävän Mollin välinpitämättömyys sekä oman kotitalon kellarista kuuluvat pelottavat äänet johtavat Miiman lopulta uskomattomien tapahtumien jäljille.

Mikon kadotessa Miima löytää tiensä Kolmen ajan maahan, ja tutustuu Maluksen luomaan maailmaan. Malus on ikään kuin sielujen varastaja, joka imee lapsista elämän ulos – etenkin lapsista, joista kukaan ei tunnu välittävän. Miiman on tehtävä valinta auttaako Maluksen vangitsemia lapsia, vai paetako omia pelkojaan.

Aikuisen silmin katsottuna Kolmen ajan maa on ”pieni suuri” voimatarina: mitaltaan tarina on ehkä lyhyehkö, mutta sisällöltään sitäkin mittavampi. Voimatarinaksi Kolmen ajan maan tekee päähenkilö Miiman koetus pelastaa pikkuveljensä lisäksi muut Maluksen vankeina olevat lapset.

Miima ei oikein tahdo uskoa itseensä, mutta kummasti uskoa koetuksen edessä löytyy. Tarinan fantastiset ainekset nousevat leikkien varjolla esiin nimenomaan sisäisenä voimavarana, josta ammentaa hädän hetkellä. Aikuisen näkökulmasta katsottuna tarinassa on hienoa juuri mielikuvituksen ja leikin voima.

Kolmen ajan maa on kirjoitettu nuoremmille lukijoille, mutta ajassa jota elämme, tarinan lukeminen tekisi hyvää ihan kaikille. Tarinan ydinsanoman voi tiivistää ajatukseen ”rakkaus ja leikki ovat hyvän elämän aineksia, joita kaikki tarvitsevat”.

Teksti Maria Loikkanen

Urpukas

Kirjoitin Savon Sanomiin myös Tuulia Ahon hienosta teoksesta Urpukas.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

186 s.

Tuulia Ahon uutuusteos sykkii elämää

Tuulia Aho on tuonut raikkaita tuulia kotimaisen fantasiakirjallisuuden kentälle Kuikansulka -esikoisteoksestaan lähtien. Kirjailija on löytänyt oman äänensä, mikä luo työlle lujan pohjan, kuten uutuusteos Urpukas osoittaa. Urpukas kuljettaa lukijan kertomuksen äärelle, jossa hienolla tavalla uusiokäytetään fantasiakirjallisuuden perinteisiä elementtejä.

Urpukas on tarina maanläheisestä kansasta, joka kompastuu omaan ahneuteensa. Metsäkansa elää kylässään unohtaen kunnioittaa ihmisen ja luonnon liittoa. Halveksunta luontoa kohtaan nousee esille erilaisuuden edessä, ja kohdistuu niihin jotka ovat kuten Urpukas: puoliksi ihminen ja puoliksi haltia. Kylään iskevän tappavan taudin myötä Urpukas on kuitenkin ainoa, kuka kylän asukkaita pystyy auttamaan.

Eheät ja yksityiskohdiltaan rikkaat tarinakokonaisuudet ovat iso osa Ahon tekstien voimaa. Edeltäjiensä lailla Urpukas pitää sisällään paljon, etenkin fantasialle tuttuja teemoja yksilön kasvamiseen ja vastuun kantamiseen, omien pahimpien pelkojen kohtaamiseen ja niiden voittamiseen liittyen. Urpukas on kaunis kasvutarina, samalla myös tarina ystävyydestä sekä perheen ja yhteisön merkityksestä.

Tuulia Ahon tekstien raikkaus kumpuaa osaltaan anglosaksisesta tarinaperinteestä: teksteissä on kaikuja ikivanhoista eurooppalaisista mytologioista, joiden juuret ulottuvat tarinoihin maailman luomisesta. Urpukas on tästä hieno esimerkki. Paikoin kirjailijan kirjoittamat lauseet muistuttavat runomaista loitsujen laulantaa, jonka myötä tarina sykkii elämää. Yhdistettynä pohjoismaisen tarinaperinteen aineksiin tällaiset kertomukset ovat vastustamattomia etenkin myyttisistä tarinoista kiinnostuneille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisillekin.

Teksti Maria Loikkanen

Veden alla

Kirjoitin Savon Sanomiin lyhyehkön arvion Kat Fallsin teoksesta Veden alla. Mielenkiintoinen tarina vedenalaisesta tulevaisuuden maailmasta, suosittelen 😉

Kat Falls: Veden alla

Suomentanut Arja Gothoni

Tammi 2011

319 s.

Elämää pinnan alla

Amerikkalaisen Kat Fallsin esikoisteos Veden alla imaisee mukaansa. Seikkailuhenkinen romaani kuvaa ekokatastrofin kokenutta maailmaa. Meren pinta on noussut, ja maailman maa-alueiden pinta-ala on pienentynyt rajusti. Ihmiset etsivät uusia mahdollisuuksia veden alta.

Fallsin tapa kertoa tarinaa on sopusuhtaisen toimintapainotteinen. Teoksen minäkertoja ja päähenkilö Ty on 15-vuotias nuori mies, jonka kautta lukija saa tiiviin kosketuksen elämään pinnan alla. Näkökulmaa ”Yläpuolella” eli maan päällä asuvien elämään tarjoaa Gemma, joka on tullut vedenalaiseen maailmaan etsimään veljeään. Ty ei ole koskaan tavannut ketään Gemman kaltaista, ja Gemmalle veden alla oleva maailma yhtäaikaa käsittämättömän hieno sekä pelottava paikka.

Tarina keskittyy Ty’n ja Gemman keskinäiseen suhteeseen sekä siirtokunnan elämän kuvaamiseen nuorten näkökulmasta. Miksi siirtokunnat elävät yläpuolisen maailman orjuudessa? Miksi niiden asukkaita pelätään? Mihin Gemman veli on kadonnut ja miksi? Ty ja Gemma etsivät vastauksia, jotka saattavat tarjota siirtokunnille mahdollisuuden parempaan elämään.

Fallsin esikoisteos herättelee lukijaa elämän monimuotoisuuteen sekä siihen, että sydämen kuunteleminen voi vaikeuksista huolimatta avata oven parempaan tulevaisuuteen. Tervehenkinen ja oivaltava kertomus, suositeltavaa lukemista etenkin seikkailutarinoita kaipaaville!

Teksti Maria Loikkanen

Laura Lähteenmäki: Alexandra Suuri

Lähteenmäki Laura: Alexandra Suuri

WSOY 2010

Vahva ja voittamaton?

Alexandra on 16-vuotias nuori nainen, jonka perheeseen saapuu hollantilainen vaihto-oppilas Tim. Alexandran osalta yhteiselämä pyörähtää käyntiin tulkin roolissa, sillä isä ja äitipuoli eivät juurikaan puhu englantia. Alexandra auttaa, neuvoo ja luopuu omista jutuistaan tuskaantumiseen asti auttaakseen Timiä. Joka puolestaan ei vaikuta pätkääkään kiinnostuneelta mistään, mikä ei liity hauskan pitämiseen. Kaikkein vähiten perheen yhteisistä pelisäännöistä. Alexandralla on käsillä koettelemusten vuosi.

Laura Lähteenmäki kuvaa realistisesti Alexandran näkökulmia tilanteisiin, joissa vanhemmat ”kovasti toivovat asioita”, mutta eivät syystä tai toisesta pysty toteuttamaan ”unelmien perhe-elämää” vaihto-oppilaan kanssa. Roolit kääntyvät päälaelleen sitä mukaa kun isä pakenee ongelmatilanteita sanomalehden suojiin, ja äitipuoli hösöttää asioita, jotka ärsyttävät sekä Timiä että Alexandraa. Alexandra huomaa elämänsä hajoavan palasiksi pala palalta – tyttö kokee joutuvansa tahtomattaan ”elämän uhriksi”, vastuunkantajaksi asioissa, joissa vastuu kuuluisi aikuisille.

Alexandra Suuri on monitasoinen kertomus nuoresta naisesta sosiaalisen paineen alla. Kiinnostavaa on se, että Alexandra ei halua edes kuulla muiden mielipiteitä, vaan pitää kynsin ja hampain kiinni ”vahvan ja voittamattoman” roolistaan – parempi taistella ja hävitä, kuin antaa periksi mille? Myötätunnolle? Sympatialle? Toisen ihmisen tuntotilojen kuuntelemiselle, edes pieneksi hetkeksi?

Kirjailija Laura Lähteenmäki kuvaa oivaltavasti ristiriitaisia tilanteita sekä eri henkilöhahmojen tunnetiloja. Alexandran vaikeudet herättävät lukijassa sympatiaa, mutta taisteluasemiin tarrautuminen ja niistä kiinni pitäminen väen vängällä tuo pelkkää kurjuutta hänen elämäänsä. Ehkäpä kyse on sekä nuoruuden että äärimmäisen jääräpäisyyden yhdistelmästä, sekä sen oppimisesta, että elämässä asiat eivät aina suju siten kuin itse haluaisi.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä Alexandra Suuren kanssa. Suositeltavaa lukemista kaiken ikäisille!

Teksti Maria Loikkanen

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Kirjoitin myös Raili Mikkasen hienosta kirjasta Hopearenkaan taika Onnimannin Puntariin. Lämpimästi suosittelen tätä teosta, ja sen edeltäjiä, kaikille hyvästä ja laadukkaasta kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille! 😉

Muistathan myös Kirjaimia -blogin, joka siis Raili Mikkasen blogi 😀

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Tammi 2010

Maailma täynnä mahdollisuuksia

Hopearenkaan taika vie lukijan historialliselle matkalle 1600-luvun Suomeen ja Saksaan. Sisarukset Margareeta ja Anna Mikontytär tulivat lukijalle tutuiksi vuonna 2003, jolloin ilmestyi Kahdentoista vala, kertomus jossa neuvokkaat nuoret naiset pelastivat parantaja-äitinsä noitaroviolta. Sittemmin on tapahtunut paljon, ja nyt sarjan neljännessä osassa Margareeta ja Anna pääsevät sukulaistädin mukana vierailulle Hansa-kaupunkiin. Nuoret aikuiset kohtaavat vierailun myötä maailman täynnä mahdollisuuksia sekä omat sukujuurensa, mikä tuo mukanaan myös yllätyksiä.

Kirjailija Raili Mikkasen luoma historiallinen maailma vakuuttaa lukijan, sillä tarina tarkastelee 1600-luvun maailmaa useista näkökulmista. Matka Suomesta Saksaan on pitkä, samoin ”matka” eri sosiaalisten luokkien välillä. Aikuisuuden kynnyksellä olevat sisarukset alkavat pikkuhiljaa ymmärtää kuinka eri tavalla ja erilaisissa oloissa ihmiset voivat elää. Naisten asemaa, etenkin naisten opiskelumahdollisuuksia ja osaamista koskevat pohdinnat tulevat teoksessa paikoin jopa koskettavalla tavalla esille. Margareeta on oman polkunsa löytänyt ja haluaa parantajaksi. Nuori Anna puolestaan etsii vielä tietään, tietäen että tahtoo kuitenkin erilaisia asioita oppia ja opiskella. Kumpikin sisaruksista on vakuuttunut omista kyvyistään ja osaamisestaan, odottaen mahdollisuuksia toteuttaa sydämensä toiveita.

Erityisesti Annan ja Margareetan henkilöhahmojen sisäisen elämän kuvauksen kautta kertomus saa syvyyttä, ja koskettaa lukijaa. Kun kokonaisuuteen lisätään teoksen muut henkilöhahmot, joista jokainen tuo tarinaan oman erityisen näkökulmansa, pitelee lukija käsissään teosta, josta ei millään malttaisi päästää irti. Tapa jolla Mikkanen kuvaa 1600-luvun maailmaa on yhtä aikaa herkkä ja viaton. Ilman muuta suositeltavaa lukemista kaikille, sarjan edellisiä osia unohtamatta!

Teksti Maria Loikkanen

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit

Onnimanni 1/2011 Puntarissa oli kirjoittamani arvio Reetta ja linnan vangit teoksesta. Tykkäsin, ja vaikka en voikaan ”satavarmaksi” sanoa, veikkaan että olisin tykännyt tällaista tarinaa lukea nuorempanakin.

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit

Kuvittanut: Kirsti Haapamäki

Karisto 2010

Humoristinen linnareissu

Reetta ja linnan vangit on 8-12 vuotiaille lukijoille suunnattu seikkailutarina, joka tarjoaa menoa ja meininkiä kesäisessä Turussa. Sisarukset Liina, Lauri ja Reetta päätyvät omalaatuisen Edit-tädin luokse hoitoon vanhempien lähtiessä häämatkalle.

Vierailu Turun linnassa osoittautuu kaikille osapuolille melkoiseksi kokemukseksi. Lauri ja Liina, jotka suhtautuvat ivallisesti siskonsa sirkustaiteilija-unelmiin, saavat havaita sisarensa olevan sekä lahjakas että tosissaan unelmiensa kanssa. Reetta puolestaan saa kirjaimellisesti tehdä tuttavuutta Turun linnan historian kanssa tavatessaan muutamia linnassa asustavia haamuja. Kaiken kukkuraksi lasten seikkailu linnan kielletyissä osissa johtaa erään arvokkaan esineen löytymiseen, mikä tietää linnalle lisää mainetta ja kunniaa.

Reetta ja linnan vangit on lähtöisin monipuolisena tekstin tuottajana tunnetun Kirsti Ellilän kynästä. Tarina on mainio yhdistelmä historiaa ja nykyaikaa. Mainion siitä tekee nimenomaan humoristinen kerrontatyyli, jonka kautta nousee selkeästi esille kuinka eri tavoilla aikuiset ja lapset voivat maailmaa havainnoida. Lapselle on itsestään selvää, että noidat eivät tarvitse kahvia lentääkseen, mutta aikuinen ei käsitä asiaa lainkaan, ei edes haamuna. Nykyajan hullutukset painoindeksien sekä langan laihan ulkonäön suhteen nousevat rennosti esille Reetan iloisen ja itsevarman henkilöhahmon kautta, tuoden selkeästi esille, että lapsi voi kasvaa omaamaan terveen itsetunnon sekä toteuttamaan unelmiaan olipa painoindeksi mikä tahansa.

Teos kuvaa oivaltavasti myös nykyajan vanhemmuutta, jota voidaan hoitaa kätevästi kännykkäyhteyden kautta, kun lapset on ensin heivattu jonkun kaukaisen sukulaisen hoiviin. Sukulaisen, joka puolestaan heivaa lapset pois jaloistaan omatoimiretkelle, ja kun jotakin sattuu, alkaa välittömästi saada ahdistuskohtausta vastuukysymysten noustessa pintaan. Huumori on monipuolinen työkalu, jonka avulla vakaviakin asioita saa purettua monitahoisesti auki, kuten Ellilä tekee.

Teksti Maria Loikkanen

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Menee hiukan aihepiirin eli lasten ja nuorten kirjallisuuden ohi, mutta menköön: tuli sellainen olo, että haluan mainostaa lahjakkaan nuoren suomalaisen kirjailijan esikoisteosta myös täällä. Kyseessä on siis Hannu Rajaniemen Kvanttivaras, josta kirjoitin arvion Savon Sanomiin. Sentään aihepiiri eli scifi liippaa jollakin tavalla tämän blogin toiminta-ajatusta 😉

Jep. Semmoinen arvio se, jonka kirjoittamisen yhteydessä heräsi voimallisia pohdintoja aiheesta ”mikä ja millainen on hyvä kirjallisuuskritiikki tai kirja-arvio”. Pohdinnat kulminoituvat jälleen kerran niihin kuuluisiin merkkimääriin, jotka ovat siis hyvin rajattuja paperilehdessä. Siinä missä kirjailija mahdollisesti pohdiskelee mitä esim. kriitikot saattaisivat hänen tekstistään sanoa, kriitikko tuskailee sitä kaikkea, jota ei pysty tekstistä sanomaan, koska tila on rajattu. Oukei, sitäkin kommenttia on kuultu että lyhyt tila mahdollistaa kirjoittajalle ”omien kynsiensä näyttämisen”, eli että kuinka hyvin hän pystyy asian tiivistämään. Kirjallisuus ja kulttuuri ovat kuitenkin asioita, joista usein olisi paljon sanottavaa, myös siitä kokemuksesta jonka taideteos on herättänyt.

Tässä tapauksessa tästä kritiikistä/arviosta jäi lukukokemuksen herättämät mietteet uupumaan. Myös teoksen tarinarakennetta (mitä kerrotaan ja missä järjestyksessä) olisi ollut hienoa pohtia enemmän, samoin henkilöhahmoja – etenkin kun kyseessä on sellaisen todellisuuden kuvaus, jossa henkilöhahmot rakentuvat ”melko toisella tavalla” kuin mitä elävän ja hengittävän olomuodon koostumuksen on perinteisesti ajateltu olevan. Paljon oli siis kaikenlaista, jota olisi voinut sanoa.

Sen kuitenkin sain loppuun ängetyksi, mitä ei missään nimessä voinut pois jättää: Rajaniemi on tehnyt hienoa työtä, esikoisteokseksi Kvanttivaras on loistosuoritus!

Kiitokset Hannu Rajaniemelle, ilo on seurata taitavan kirjoittajan matkaa maailmalla, ihanaa että nimenomaan suomalainen laadukas scifi -genre saa tässä samalla nostetta – on sille syytäkin, ja ennen kaikkea on jo aikakin! Meillä on paljon lahjakkaita kirjailijoita ja kirjoittajia, ei kun vaan lisää nostetta!

Viikonlopputerveisin,

Maria

« Older entries