Kesätauko

Blogi jää nyt kesätauolle. Palaan asiaan ehkä elokuussa.

Minä en kuitenkaan lomaile, vaan nautin täysin siemauksin kesätoimittajan pestistä – tänä vuonna Puruvesi-lehdessä.

Ihanaa kun saa viettää kesän kotiseudulla. Kerta kaikkiaan.

Oikein hyvää kesää kaikille – lukuiloa ja intoa myös!

Mainokset

Muutama miete hiljaiselon keskeltä

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun ”aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa.

Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan. Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

International Speculative Fiction ja Koneita & korsetteja -antologia

Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, että netistä löytyy myös kansainvälinen spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä sivusto – International Speculative Fiction. Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan siis ns. rajagenrekirjallisuutta, laajalla skaalalla voisi sanoa tieteiskirjallisuudesta fantasiaan, dystopiaan, kauhuun, maagiseen realismiin ja kirjallisuuteen, jossa nousee näiden lajityyppien piirteitä esille.

Erittäin kiinnostavaa! Otan asian esille täällä, vaikka blogin painopiste on lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Asiaintila kun Suomessa sattuu olemaan se, että iso osa kustantamojen spefi-tarjonnasta ilmestyy nuortenkirjallisuus -luokittelun alla. Ulkomaista spefiä julkaistaan aikuisille, mutta pitkän aikaa kotimaista spefiä on julkaistu nuortenkirjallisuuteen luokiteltuna. On myös kaksoisluokituksen saaneita teoksia, eli teoksia jotka ovat luokiteltu sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudeksi.

Pientä muutosta rintamalla on näkyvissä siinä mielessä, että kotimaista spefiä on alkanut ilmestyä kotimaisten kustantamoiden julkaisulistoille aikuisten puolella. Esimerkiksi Helena Wariksen Pohjankontu trilogia on luokiteltu aikuistenkirjallisuudeksi, samoin Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kovasti toivon lisää potkua tälle kehityssuunnalle.

Eräs hieno lisä aikuisille suunnattuun kotimaiseen spefiin on Osuuskumma-kustannuksen loppusyksystä 2012 ilmestynyt steampunk-antologia Koneita ja korsetteja.

Kirjoitin antologiasta arvion Sylviin, se löytyy täältä. Innostavia lukuhetkiä!

Päivitys, oivallus sekä eräänlainen kömpelö kannustuspuheenvuoro

Pidin täällä taannoin siivouspäivän. Alkoipa poskia punoittaa kun huomasin että en ole ”Lähtökohtia blogille” -sivua päivittänyt sitten blogin avaamisen. Häpeästä punoittivat, kun viiden vuoden takaista tekstiä luin. Suorasukaisesti olin kirjoittanut silloisesta maailmanmenosta, etenkin siitä että verkossa ei juurikaan ole sivustoja, joissa lasten- ja nuortenkirjallisuus pääsisi esille. Hävetti, koska eihän tämä pidä lainkaan paikkaansa.

Sitten oivalsin, että tosiaan – tämä oli SILLOIN. Nyt on toisin.

Viidessä vuodessa on tapahtunut todella ISO muutos lasten- ja nuortenkirjallisuuden, sekä ylipäänsä kirjallisuuden näkyvyyden suhteen verkossa. Uusia blogeja/verkkosivuja on syntynyt ja paljon, jonka myötä näkyvyys on lisääntynyt valtavasti. Lähtökohtia blogille -sivua päivittäessäni mainitsin nimeltä vain muutaman sivuston/blogin, joissa lasten- ja nuortenkirjallisuus on esillä monissa muodoissa, mutta mitä kaikkea verkon uumenista nykyään löytyykään, en edes tiedä.

Olen ollut tietoinen siitä, että noin ylipäänsä bloggaaminen on yleistynyt todella paljon viime vuosien aikana. Kuinka sitä voisi olla huomaamatta, blogeista kun on tullut arkipäivää jo monissa verkkomedioissakin. (Itseasiassa moni verkkomedia toimii WP-blogialustalta käsin.) Blogistaniaa koskevan muutoksen mittasuhteet ovat kuitenkin päässeet hämärtymään, ja ne kirkastuivat voimalla kun palasin oman vanhentuneen tekstini myötä tämän blogin perustamisen lähtökohtiin.

Blogeista ja niihin liittyvästä, myös teknisestä muutoksesta, ajatus juontui media-alan murrokseen, etenkin kun katseeni osui YLEn uutisotsikkoon. Se kertoo karua kieltään alan kehityksestä: ”Toimittajia on vähennetty paperitehtaan verran”.

En halua spekuloida sillä mihin media-alan murros johtaa. Vaikea kuitenkin uskoa, että journalismi alana katoaisi mihinkään. Ja jos kulttuuripuolta ajatellaan, en jaksa uskoa että kirjallisuus katoaa mihinkään. Saati tarve ja halu keskustella kulttuurista (myös kirjallisuudesta) sen kaikessa kirjavuudessaan.

Tämän kirjoituksen pääpointti on kömpelö kannustuspuheenvuoro kaikille kirjoittajille.

Haluan muistuttaa, että muutos joka lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden saralla verkossa on tapahtunut, on ihmisistä lähtöisin. Internet ja julkaisualustojen kehitys on sen mahdollistanut, mutta tämä ei IKINÄ olisi mahdollista ilman teitä kirjoittavia ihmisiä.

Minua on joskus arvosteltu liiasta positiivisuudesta. Sen kun vaan. Otan jatkossakin samasta asiasta kritiikkiä vastaan, vaikka sarjatulena.

Yltiöpositiivista tai ei, fakta on se, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan erittäin korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden joukossa on monen monia teoksia, jotka päihittävät esimerkiksi tematiikan käsittelyn, tyylin ja rakenteellisten ratkaisujen osalta mennen tullen monen kotimaisen (sekä ulkomaisen) aikuistenkirjailijan tuotokset. Voi olla että olen tässä arviossa puolueellinen, mutta hei, omassa blogissa saa kai joskus vähän revitelläkin. Ja vetää himpun verran kotiinpäin. Tässä tapauksessa ansaitusti. Kun meillä kerran on erittäin osaavia ja ammattitaitoisia kirjoittajia, en ymmärrä miksi sitä ei voisi sanoa ääneen. Vähän useamminkin.

Se, että ammatikseen lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat ihmiset ovat liittyneet ja liittyvät bloggaajien joukkoon, on mahtavaa. En sen paremmin tätä osaa kiteyttää. Mahtavaa, koska vähitellen on kasvanut bloggaajien moniääninen joukko, jossa näkökulmia on laidasta laitaan. Keskustelua käydään, välillä enemmän ja vähemmän kiivaasti, mutta käydään kuitenkin.

Oma dystopiani on hiljainen kuollut maailma, jossa ei ole keskustelua eikä mielipiteitä. Ei kiivaita väittelyitä. Tai hullua uskoa hulluihin unelmiin. On vain hengettömiä suorituksia ja murtuneita mieliä. Ehkä hieman jotakin sellaista, josta Salla Simukka kirjoittaa teosparissa Jäljellä ja Toisaalla. Minulle painajainen on valmiiseen muottiin astuminen ja siinä pysyminen – se, että virheiden tekemistä kammotaan, ja että omaa tietä ei saa eikä voi hapuillen, välillä virheitä tehden, etsiä tai hakea. Ja ehkä joku päivä löytääkin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden verkossa lisääntyneen näkyvyyden myötä asiaan liittyvä ja asiaa koskeva kanssakäyminen, kuten keskustelu ja mielipiteiden vaihto on lisääntynyt, samoin mahdollisuudet synnyttää ja luoda uusia yhteisöjä sekä yhteistyön muotoja.

Myös lukijoilla on mahdollisuus osallistua tähän kaikkeen. Silloin kun minä olin teini, ei tällaista ollut, koska ei ollut internetia. Ei tällaista osannut edes kuvitella. Se oli vanhan aikainen paperikirje tai postikortti kirjailijalle, jos nyt sellaista uskalsi edes ajatellakaan. Nyt voi osallistua keskusteluun tuosta noin vain, parin napin painalluksella.

Vaikka ns. vanha media on kriisissä, on syytä huomioida kaiken tämän käymisvaiheen keskellä myös se, että uutta on jo syntynyt – ja voimalla. Näin lyhyessä ajassa.

Palautumista, vaikkakin keskeneräistä

Jatkuva lukeminen väsyttää joskus. Tulee kohtia, jolloin ei pysty tarttumaan kirjaan. Kun työkseen lukee ja kirjoittaa lukemastaan, joskus siihen kaikkeen yksinkertaisesti väsyy.

Kesä 2012 oli siitä hyvä, että sain keskittyä aivan muuhun kuin lukemiseen ja kirjoista kirjoittamiseen. Lisäksi sain tutustua minulle uuteen kirjastoon. Se on aina ilo, tutkimusmatka täysin uuteen. Minusta Heinävedellä on laadukas kirjasto. Lukuväsymystä oli kuitenkin kesällä sen verran, että kirjastokäynnit jäivät vähäisemmiksi kuin olin ajatellut.

Jälleen kerran huomaan, että lukuväsymys paranee itsestään, kunhan annan sille aikaa. Tässä auttoi myös se, että siinä missä muut lomailivat kesällä, minä vasta palailen lomiltani arkeen. Kesä hujahti työn merkeissä, ja nyt syys-lokakuussa lomailtuani huomaan, että syksylle ajoittuva lepojakso itseasiassa sopii minulle aivan erinomaisen hyvin. Lapin reissu oli mannaa, varsinkin kun sen kruunasi upea ruska ja hienot kelit.

Syksy on hyvää aikaa palautumiselle ja tarinoiden maailmaan heittäytymiselle. Sateet ja etenkin aikaisin pimentyvät illan kannustavat käpertymään sohvan nurkkaan ja tarttumaan kirjaan.

Kirjapinossa on monta keskeneräistä tarinaa. P.R. Morrisonin Tuulenkesyttäjä (WSOY 2006) houkutti ja koukutti hyvän kerran. Tarinan tunnelma muistutti minua ”kunnon vanhan ajan seikkailusta” mystisillä elementeillä höystettyinä. Palapelin kaltainen arvoitus, jota lukija saa aukaista sivu kerrallaan.

Kuinka seikkailu päättyy, sitä en tiedä, koska tarina on osaltani vielä kesken. Toivon rauhaisaa, pimeää ja sateista syysiltaa, jolloin voin uppoutua tarinaan kaikessa rauhassa sateen ropinaa kuunnellen. Jatko-osan Aaltomatkaaja säästän joulun pyhiksi. Harmittaa kun en saanut Tuulenkesyttäjää luettua kerralla, liikaa kaikkea muuta tuli samaan syssyyn. Jouluna on yleensä aikaa lukea vaikka koko päivän, joten Aaltomatkaaja odottakoon tällaista päivää.

Katja Kaukosen Odelma (WSOY 2011) ja Vihkivedet (WSOY 2012) kutsuivat lukijaa kiivaasti. Tartuin Odelmaan kokeakseni että tarina ei kuitenkaan ollut minulle. Jokin siinä oli sellaista, joka karkoitti luotaan. Harmitti, mutta kaikki ei ole kaikille. Vihkivedet tuntui enemmän omalta, etenkin kun voi lukea novelli kerrallaan. Loppuun asti en näidenkään tarinoiden osalta ole vielä päässyt, jäävät odottamaan sopivaa hetkeä.

Post it -tunnustus

Sain Post it -tunnustuksen Insinööriltä. Kiitän! 😀

Olen seurannut Insinöörin kirjahyllyn tapahtumia jo, öh, kolme vuotta? Ainakin. Pidän Insinöörissä suunnattomasta siitä, että hän kirjoittaa omasta lukukokemuksestaan omalla äänellään. Ei ”sokerikoodilla”, joka muuntaisi asiat epäaidoksi.

Olen tainnut saada Insinööriltä jonkinlaisen tunnustuksen joskus aikaisemminkin. Auliisti myönnän, että olen aivan pihalla tällaisten verkossa kiertävien tunnustusten kanssa. Eli jos joskus käy siten, että en tällaiseen reagoi, se ei johdu siitä ettenkö välittäisi, vaan siihen on muita syitä. Tässä oli hyvä ajoitus, ja ehdin reagoida. Olen huomenna lähdössä viikoksi reissuun, enkä pääse nettiin sinä aikana. Ainakin luulen niin.

En tiedä onko tällaisessa tunnustuksessa ”sääntöjä”, ajatellen lähinnä sen edelleen jakamista. Ymmärsin että tämä tulisi jakaa eteenpäin viidelle suosikkiblogille, mutta saako sen palauttaa myös jakajalle? Toivottavasti, koska minä palautan. Seuraan Insinöörin kirjahyllyä säännöllisesti, vaikka en kovin usein kommentoikaan, joten kyllä se suosikkiblogi minulle on.

Mietin keille kaikille muille tunnustuksen laittaisin eteenpäin. Yksi blogi jota seuraan on salasanan takana, eli jäljellä jää vielä kolme valintaa. Kyllä ne menevät Päiville ja Terhille. Kiitos ihanat blogeistanne! 😀 Viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin valinta menee puutarha-blogille.

Post it tunnustukseni menee siis eteenpäin seuraavasti:

Insinöörin kirjahylly

Päiviä – Päivi Haanpään blogi

Terhi Rannelan blogi

Sarin puutarhat

ja yksi salasanan takana olevaa blogi.

Mukavaa alkavaa syksyä kaikille!

Ylimenovaihe?

Huomasin Lukuhoukan blogissa ja kirjailija Anne Leinosen blogissa mielenkiintoisen postauksen: yhtäkkiä onkin käynyt niin, että spekulatiivisesta fiktiosta on tullut ns. mainstreamia eli valtavirtakirjallisuutta. Nimenomaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Ajattelin tätä samaa viime syksynä koostaessani nuortenkirjapalstaa Kainuun Sanomiin.  Vähän ärtymyksen kera ajattelin asiaa uudestaan kevään palstaa koostaessani. Ärtymystä herätti se, että oli nimittäin työn takana löytää realistisen kirjallisuuden edustajia palstalla esiteltävien teosten joukkoon. Kyllähän niitä löytyi, mutta välillä haroin hiuksiani ja ihmettelin, että mitenkäs tässä näin on käynyt.

Vielä tätä blogia perustaessani keväällä 2007 tilanne oli aivan toinen, mikä oli yksi syy blogin perustamiseen. Nyt olen jopa alkanut miettiä blogin sulkemista, koska spekulatiivinen fiktio on kotimaassa noussut ottamaan paikkaansa joka mielestäni sille kuuluu. Nousu alkaa vähitellen näkyä myös aikuistenkirjallisuuden puolella. Se on yksi syy siihen, että olen blogin sulkemista miettinyt, koska haluaisin seurata ja pohtia ääneen tilannetta myös aikuistenkirjallisuuden puolella, ja tämä paikka oli alunperin tarkoitettu nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Vaan ehkäpä löydän vielä jonkilaisen kompromissin tässä asiassa. (Jos tulee ehdotuksia mieleen, sanokaa ihmeessä ne myös minulle, etenkin jos joku miettii yhteisöllisiä ratkaisuja! Meiliä voi laittaa osoitteeseen maria.loikkanen(a)gmail.com)

Niin. Mitenkäs tässä nyt sitten näin kävi? 10 vuotta sitten kun aloin kritiikkien parissa työskennellä, tilanne todellakin oli aivan toinen, samoin vielä 2007. Ikään kuin hiipimällä on tapahtunut muutos, jota itse kovasti aikoinaan kaipasin. Kaipasin siis nimenomaan sitä, että saisin ja voisin lukea scifiä, fantasiaa ja ns. rajagenreihin lukeutuvia teoksia myös suomen kauniilla kielellä. Siihen aikaan kun olin teini ja olisin näitä teoksia halunnut lukea, oli ikään kuin jonkinlainen pysähdysvaihe menossa. Ulkomaista scifiä ja fantasiaa ilmestyi jonkin verran aikuistenkirjallisuuden puolella, mutta siinä se melkein olikin. No toisaalta omalla kohdallani se johti siihen, että kolusin läpi kirjaston englannin kielisen osaston, kun olin suomennetut scifit ja fantasiat lukenut. Kielitaito karttui ja englannin kielellä lukemisesta tuli rutiinia. Pidän sitä hyvänä asiana. Mutta jäin kaipaamaan myös kotimaista spefiä.

Anne Leinonen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, että nyt saattaa olla jonkinlainen ylimenovaihe menossa. Uskon että on. 1980-luvun fantasia- ja scifibuumista on jo pitkä aika, ja ehkä tämä jostakin (Pottereista?) lisäpotkua saanut uusi buumi alkanee vähitellen rauhoittua. Käsittääkseni voi jonkinlaisesta spekulatiivisen fiktion buumista tai kolmannesta kulta-ajasta puhua etenkin kansainvälisesti, ja nyt buumin aallot näkyvät myös Suomessa.

Rikkaus ja monipuolisuus on voimavara. En toivo kirjallista maailmaa jossa maaginen ja fantastinen ”hallitsevat kaikkea”, kärjistetysti todettuna. Toivon vain, että ne saavat ja voivat elää tasapainoisesti muiden lajityyppien rinnalla. Olisi hienoa, että jokaiselle olisi jotakin, myös suomen kielellä. Tähän myös uskon, siis siihen että kirjallisuus tulee Suomessa pysymään monipuolisena – myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Uskon tähän siksi, koska kirjailijakenttä on niin kiinnostunut siitä ”missä milloinkin mennään” eli haluaa tiedostaa sen mitä tapahtuu, joten jo tämä seikka itsessään luo tasapainoa.

Lisäksi sosiaalinen media on avannut uudenlaisia vuorovaikuttamisen ja kanssakäymisen muotoja, eli lukijoillakin on mahdollisuus olla kirjailijoiden kanssa tekemisissä aivan eri tavalla kuin ennen, esittää kysymyksiä ja kommentoida. Sekin voi olla joissakin tapauksissa työn kannalta hedelmällistä.

Näiden pohdintojen myötä oikein hyvää alkavaa kesää kaikille, lukuiloa ja rentoja hetkiä!

Käymme joulun viettohon

Joulu on taasen ovella. Lähestyvän juhlan myötä toivotan kaikille oikein levollista ja etenkin kirjarikasta joulua! 😉

Keskustelu jatkuu

Edellisessä postauksessa mainittu kirjallisuuskeskustelu jatkuu edelleen Grafomaniassa. Viimeksi kun kävin katsomassa, ketjussa oli 122 kommenttia. Menkää ihmeessä lukemaan ja kommentoimaan, jos aihe yhtään kiinnostaa!

Omat fiilikseni keskustelusta ovat hyvät, olen oikein iloisella mielellä siitä, että keskustelusta kehittyi näin monimuotoinen, ja että se sai niin monia osaanottajia – jatkuen edelleen! Monipuolista ja virkistävää, etten sanoisi – ihanaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä tapahtuu. Henkilökohtaisesti ajattelen, että olisi kamala asia, jos ketään ei kiinnostaisi näin tärkeä aihe. Keskustelijoiden joukossa on uskoakseni ollut myös ”nuoria kommentoijia”, tällä tarkoitan alle 18-vuoden ikäisiä kommentoijia, eli perusteema koskettaa myös ikäryhmää kenestä tässä ollaan keskusteltu. Näin!

Kuten jo edellisessä postauksessa toin esille, iloitsen ja olen hyvilläni eritoten siitä, että kulttuuriväki tiedostaa niin hyvin mahdolliset probleemakohdat, joiden parissa kentällä painitaan, ja on valmis keskustelemaan näistä asioista. Kuten tässä matkan varrella on käynyt ilmi, tulkintaeroja syntyy helposti, mutta eihän niihin tarvitse takertua jos ei halua. Mahdolliset väärinkäsitykset pitää selvittää jos vain mahdollista, mutta muuten olen valinnut sen, että en tartu tulkintaeroihin. Elämä helpottuu kummasti jos ja kun laskee asioita ”toisesta sisään ja toisesta ulos”. Näkemykseni on, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tosin sitä voi aina miettiä millä tavalla mielipiteensä ilmaisee.

Seuraavan pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta sanonpahan kuitenkin:

Luonnollisestikin kirjoitan myös jatkossa täällä kaikista sellaisista aiheista, jotka koen jollakin tavalla tärkeäksi blogin perusteemojen kannalta. Todennäköisyydet siihen, että kaikki eivät näistä aiheista pidä, tai pidä siitä mitä kirjoitan ja/tai miten kirjoitan ovat kai yhtä suuret kuin siihen, että löytyy lukijoita jotka niistä pitävät. Lienee sopivasti yleistettyä sanoa, että olemme kaikki erilaisia, ja meillä on erilaisia näkemyksiä asioista 😉 Onneksi myös vapaasti saa ja voi valita blogit, joita haluaa käydä lukemassa ja kommentoimassa 😉

Keskustelu siis jatkuu Grafomaniassa, hienoa hienoa!

Oikein hyvää joulun aikaa kaikille 😀

Korsi kekoon

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Sopivasti itsenäisyyspäiväksi Internetin ihmeellisessä maailmassa on käynnissä kaikenlaista, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyen. Sopivasti siksi, että pyhäpäivänä on aikaa surffailla netissä ja osallistua keskusteluihin… 😉

Olen mielenkiinnolla seurannut lasten- ja nuorten kirjallisuutta koskevia keskusteluja Grafomaniassa sekä Kirjailijan häiriöklinikalla. Myös Rouva Huu kirjoitti asiaa koskevan postauksen.

Taustoitan asiaa sen verran, että Grafomaniassa keskustelun aiheena on ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Käsittääkseni sekä Grafomanian että Kirjailijan häiriöklinikan keskustelut saivat ainakin osittain vaikutteita Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen Valoa, valoa, valoa ympärillä käydystä keskustelusta (Finlandia Junior -voittaja 2011). Teos on herättänyt keskustelua mm. seksuaalisuuden kuvauksesta ja käsittelystä nuortenkirjallisuudessa sekä siitä, olisiko teos pitänyt luokitella aikuistenkirjallisuudeksi. Koska en ole kyseistä teosta lukenut (vielä), en ota siihen liittyviin keskusteluihin kantaa. Mutta käykää te hyvät lukijat ihmeessä lukemassa sekä kommentoimassa näitä keskusteluja jos aihe yhtään kiinnostaa!

Harvoin osallistun tai otan kantaa tällaisiin keskusteluihin, mutta nyt haluan kantaa oman korteni kekoon ja tuoda esille muutaman näkökulman. Näkökulmani ovat lähinnä tulkintoja em. keskusteluista.

Sen myötä, mitä olen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskennellyt, olen yhä syvemmin alkanut ymmärtää kuinka korkeatasoista ja laadukasta, eli ammattitaidolla tehtyä, kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Ammattaito ulottuu myös netin keskustelupalstoille, minkä konkreettisesti osoittaa se, että lasten- ja nuorten kirjailijat sekä ylipäänsä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin parissa/kulttuurin kentällä työskentelevät ihmiset käyvät tällaisia keskusteluja kuten ym. blogeissa. Joku ei ehkä pidä tällaisia keskusteluja ”minään”, mutta nykymaailmassa jossa mm. päivälehtien kritiikkejä (ja etenkin pituuksia) karsitaan yhä enenevässä määrin, syödään näillä toimilla maata myös aitojen keskustelujen mahdollisuuksilta. Onneksi on Internet ja sosiaalinen media, etenkin kirjallisuusblogit jotka osaltaan mahdollistavat keskustelun!

Se, että kulttuuriväki lähtee mukaan tällaisiin keskusteluihin kertoo osaltaan siitä, kuinka syvälle alalla työskentelevien ihmisten kunniantunto, osaaminen ja ammattitaito on juurtunut. Ihmiset tiedostavat ja haluavat tiedostaa kuinka isojen asioiden parissa he työskentelevät, ja haluavat myös kantaa vastuunsa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun näissä keskusteluissa nousee esille monenlaisia mielipiteitä, kuten nyt nousi esim. holhous- ja sensuuri-ajattelua, oli hienoa huomata eritoten se, kuinka vähässä ainakin näissä kyseisissä keskusteluissa tällainen ajattelu on, ja etenkin se, että siihen reagoidaan eikä jätetä vain sikseen. Yksittäisten keskustelijoiden esittämiä näkemyksiä siitä, että aikuisten tulisi valvoa ja ohjata sitä mitä nuoret lukevat, jotakin tiettyä kirjallista teosta negatiivisena esimerkkinä käyttäen ei purematta nielty, mikä on äärimmäisen ilahduttavaa. Ilahduttavaa siksi, koska ”isoveli valvoo” -toiminta on pelkoperustaista toimintaa, joka mahdollisesti laajetessaan ja kärjistyessään voisi johtaa holhoukseen, ja sitä kautta helposti sensuuriin. Kulttuuriväki on hereillä. Onneksi. Purematta ei nielty myöskään ajattelua kirjallisuudesta ”kasvattajana”, siitä että kirjallisuudella tulisi olla kasvattava rooli.

Välihuomautus: Joka on tutustunut kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan, tietää että tässäkin maassa elettiin mm. 1940-luvun lopulle asti aikaa, jolloin lasten- ja nuortenkirjallisuutta leimasivat erilaiset ”ideologiset ja kasvattavat näkökulmat”, jotka alkoivat murtua 1950-luvun yleismaailmallisen murroksen aikana, jolloin koko kirjallisuuden kenttä muuttui. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuus alkoi askel askeleelta avautua uusille näkemyksille ja muuttua suuntaan, jossa asioita nostetaan esille ja käsitellään avoimemmin. (Asiasta kiinnostuneille lisätietoa mm. teoksista Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Huhtala, Grunn, Loivamaa, Laukka. Tammi 2003 sekä Ilosaarten seutuvilta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. Toim. Huhtala, Liisi & Juntunen Katariina, BTJ 2004)

Yllä mainittujen blogipostauksien keskusteluista käy selkeästi ilmi kuinka tietoisia kirjailijat ovat vaikutuksesta joka esim. yksittäisellä taideteoksella voi olla lapsen ja/tai nuoren elämään. Käytännössä tiedostaminen tarkoittaa sitä, että ei suostuta elämään pelkotilojen vankina, eli antautumaan jossitteluille tyyliin ”mitä jos joku saa teoksestani trauman”. Tästä muodostuu yhtälö ”kirjailijat tiedostavat, uskaltavat ja toteuttavat”, joka osaltaan muokkaa kulttuurin kenttää yhä monimuotoisempiin suuntiin. Kuten värikkäästä keskustelusta myös kävi ilmi, monimuotoisuus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hedelmällistä se ainakin on, jos asioista pystytään keskustelemaan.

Tiedostaminen on upea asia, koska pelkotiloissa eläminen pitää yllä ”vaikenemisen muuria”, sitä että asioita hyssytellään ja ne lakaistaan maton alle esimerkiksi piilottamalla jotkut tietyt asiat lapsilta ja nuorilta. Tällaiset pelkopohjaiset uskomusmallit kuten hyssyttely ja holhoaminen ovat hälyyttäviä, mm. siksi, koska usein tarve muiden holhoamiseen kumpuaa kontrolloinnin tarpeesta, jota ohjaa oma oikeassa olemisen tunne, se että ”tiedetään paremmin kuin muut mikä toisille on hyväksi”. (Tähän liittyy monesti myös piirre, että on saatava keskustelun viimeinen sana keinolla millä hyvänsä, ja tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen ja tittelinkantajien lausunnoilla, koska oma uskomusmalli ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että asian voi nähdä monella muullakin tavalla. Tai sitten ryhdytään marttyyriksi, ”jota kukaan ei ymmärrä”.) Tämä on hyvin itseriittoinen ja vahvasti muita aliarvioiva ja vähättelevä näkökulma. Tällöin kielletään muilta vapaa valinta, mahdollisuus valita kokea jokin asia itse, ja tehdä valintoja omaan kokemukseen perustuen. Usein hyssyttely ja mahdollinen holhous on täysin tiedostamatonta toimintaa, mikä on joskus hyvinkin ristiriitaista, koska tällaisella ”haluan hyvää muille koska tiedän paremmin kuin muut mikä muille on hyväksi” -toiminnalla voi olla monenlaisia kauaskantoisia negatiivisia seurauksia monelle ihmiselle.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen mm. Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”Lahjakkaan lapsen draama (uusittu versio teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia) sekä teosta ”Murra vaikenemisen muuri”, jossa Miller tarttuu nimenomaan vaikenemis- ja hyssyttelykulttuuriin sekä niihin traagisiin seurauksiin joita tällaisella kulttuurilla voi pahimmillaan olla.

Kaiken kaikkiaan on todella ilahduttavaa huomata, kuinka rakentavalla pohjalla keskustelua on käyty. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki tuovat esille perusteltuja näkökulmia, luottavat omiin näkemyksiinsä ja ammattitaitoonsa. Etenkin Grafomanian asiaa koskevan postauksen keskustelusta välittyy myös se, että nuorten omaan intuitioon luotetaan, nuorten asiantuntijuuteen siitä mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei, mitä he haluavat lukea ja mitä eivät.

Keskustelu on avain moneen asiaan, ja kuten mainituissa keskusteluketjuissa tulikin esille, eräs erittäin toimiva ratkaisu olisi keskustella nuorten kanssa kirjoista tai muista kulttuuriteoksista, jotka herättävät heissä kysymyksiä tai voimakkaita tuntemuksia. Tämä viestii aikuisen luottamuksesta nuoreen, sekä siitä että aikuinen tarjoaa omaa tukeaan ja ennen kaikkea läsnäoloaan nuoren ”käyttöön”, antaa hänelle aikaansa. Se on tie, joka auttaa ihmistä kohtaamaan elämän haastavia ja vaikeita asioita ja parhaimmillaan (sellaisen aikuisen tuella ja opastuksella joka ei tuomitse nuorta ja/tai hänen kysymyksiään, pohdintojaan tai tuntojaan, tai kiellä joidenkin asioiden olemassaoloa) myös opettaa, että niistä voi selvitä. Hyssyttely ja asioiden lakaiseminen maton alle aikuisen toimesta opettaa lapselle ja nuorelle sitä samaa toimintamallia. Se on toimintaa joka opettaa elämistä kieltämisen mallissa, sitä että asioita ei tarvitse kohdata, ja että tosiasioiden välttely tai kieltäminen on ratkaisu johonkin asiaan, vaikka se ei sitä kuitenkaan ole.

Se, että keskustelua on ja että keskustelua käydään aikuisten kesken, ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia vaan hyvin perustavanlaatuinen hieno asia, jota tulisi vaalia. Toki avoimista keskusteluista syntyy usein myös räiskähteleviä sivutuotteita vaikkapa verbaalisten vääntöjen muodossa, etenkin jos pelissä on toisistaan voimakkaasti eriäviä mielipiteitä. Usein voimakkaasti eriävät mielipiteet herättävät meissä monenlaisia tuntotiloja ja saavat meidät joskus lähtemään mukaan ”reagointipeliin”, mikä on hyvin inhimillistä. Itse yritän tällaisissa kohdissa ”katsoa peiliin” ja kysyä itseltäni mikä saa minussa olevan tunteen heräämään ja minut reagoimaan. Jonka jälkeen keitän kupillisen, tai jopa pannullisen teetä, ja jäähdyttelen niin kauan kuin on tarpeen, jotta keskustelu voi jatkua avoimena ja asiallisena. 😉 Nettikeskusteluissa on se hyvä puoli live-elämän keskusteluihin verrattuna että näin voi toimia kaikessa rauhassa 😀

Jos joku tulkitsee tämän postauksen kotimaisten kulttuuritoimijoiden ammattitaitoa koskevat näkemykseni ”yltiöpositiivisena hehkutuksena”, tai jopa nuoleskeluna, pyydän lukemaan tekstin uudelleen ja ajatuksella. (Nuoleskelusta sen verran, että taloudellista hyötyä siitä ei tipu penniäkään. Kriitikoille maksetaan niin surkeasti, että jos nuoleskelulla kaipaa taloudellista hyötyä, kannattaa sitä toteuttaa jollakin toisella alalla.) Tosiasiat voivat olla myös positiivisia (sen iän ikuisen suomalaiskansallisen negatiivisuuden sijaan!), ja tosiasia on, että suomalaisen kulttuurintuotannon saralla työskentelee erittäin ammattitaitoista väkeä, myös lasten- ja nuorten kirjallisuuden saralla. Ammattitaitoa riittää niin kirjailijoiden, kuvittajien, kustannustoimittajien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen parissa – myös kirjakauppa-alalla. Tämän sanon kouluttajan näkökulmasta: olen käynyt libristi-tutkinnon opiskelijoita kouluttamassa, ja minulla on käsitys siitä minkälaista väkeä alalla on (tästä ehkä lisää joskus myöhemmin). Ammattitaidosta kertoo myös se, että kulttuuritoimijat käyvät näissä mainituissa blogipostauksissa näinkin avoimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Ennen kaikkea keskustelut kertovat erittäin hyvää tiedostamisen tilasta, joka lasten- ja nuorten kulttuurin saralla vallitsee.

Ja: Muiden ammattitaidosta puhuminen ja sen esille tuominen ei ole yltiöpositiivisuutta vaan tosiasia, jota voi hyvällä omalla tunnolla aina aika ajoin tuoda esille, jopa korostaa sopivissa kohdissa. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Siihen ei vaan ole meidän kulttuurissamme totuttu, ja jos näin tehdään, usein käy siten että asia menee leuhkimisen puolelle. Ei sen tarvitse niinkään olla.

(Kommenttini yltiöpositiivisuudesta liittyvät palautteeseen, jonka taannoin sain kritiikeistä/arvioista joita kirjoitin: ne olivat kuulemma liian positiivisia. Jos en tuolloin olisi istunut, olisin lentänyt pyrstölleni. Uskoisin, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, on nimittäin tullut jonkin verran pohdittua asiaa.)

Viimeisenä tulee kommenttini teemaan ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Oma taustani on ”vapaa tutkija”: niin pienestä kuin muistan, kolusin ja tutkin kirjaston hyllyjä omatoimisesti, ja luin kaiken mitä käsiini sain. Pysyttelin monta vuotta melko kiltisti lasten- ja nuorten osastolla, mutta yläasteiässä aloin hiippailla aikuisten osastolla, ja lukioiässä siirryin sinne ”pysyvästi”. Tämä johtui pääasiassa siitä, että olin kokenut voimallisen herätyksen scifiin, ja aikuisten osastolla oli suurin osa kirjaston scifi-teoksista. Myöhemmin tämä johti siihen, että luettuani kirjaston suomenkielisen scifi-valikoiman läpi siirryin englannin kielisiin teoksiin. Onneksi, sillä sitä kautta sain myös pidettyä yllä englannin kielen taitoani. Lapsi- ja nuorilukijana olin valikoiva, eli jos tarina oli minulle liian vaikea, ahdisti tai ei muuten vain kiinnostanut, jätin sen suosiolla syrjään. Lapsena ja nuorena jätin lukematta myös monia lahjaksi saatuja (= aikuisten tuputtamia) kirjoja, koska ne eivät kiinnostaneet. Kannatan siis ilman muuta sitä, että nuortenkirjoja kirjoitetaan kaiken ikäisille, koska on niin kovin yksilöllistä ”kuka on mitenkin kehittynyt” jossakin tietyssä iässä, ja minkä ikäiset lapset ja nuoret ”jonkin tietyn ikäisille lukijoille tarkoitettuja” kirjoja ylipäänsä lukevat.

Kiitos Grafomanian Sallalle keskustelunavauksesta sekä kaikille keskustelijoille! Hieno postaus ja hieno keskustelu, johon en nyt varsinaisesti tässä osallistunut, koska koin näiden muiden näkökulmien esille tuomisen tärkeämmäksi. Kovasti mielessä kuitenkin raksuttaa, mitä voisin kertoa esim. libristi-opiskelijoiden ammattitaidosta, sekä esimerkiksi spefin osalta kommentoida eri ikäisille kirjoitettuja/suunnattuja tekstejä. Onneksi Anne Leinonen on jo avannut sen tärkeän keskustelun!

« Older entries