Näkökulmakysymyksiä – Alexandra Suuri

Välillä tulee eteen arvioitavia teoksia, joiden kanssa ”revin hiuksia päästäni”. Laura Lähteenmäen Alexandra Suuri oli yksi näistä. ”Revin hiuksia päästäni” -olotilan syy? Harvoin käy niin, että en ole lainkaan tyytyväinen siihen arvioon, jonka jostakin teoksesta maailmalle lasken. Alexandra Suuren kohdalla kävi jotakuin näin. Teos on erittäin moniulotteinen, mikä puolestaan on erittäin positiivista, mutta kritiikkien kirjoittamista silmällä pitäen moniulotteisuus voi joskus olla ”äärimmäisen haastavaa”, näin lempeästi sanottuna 😉

Oman osansa tästä ”riittämättömyyden tunteen” herättämästä ahdistuksesta (= koin riittämättömyyden tunnetta siitä, että en osaa kirjoittaa teoksesta sen ansaitsemalla tavalla) herätti etenkin se, että kuinka ihmeessä kirjoitan teoksesta tekemättä juonipaljastuksia? Juonipaljastuksia pyrin välttämään viimeiseen asti arvioita kirjoittaessani. Mitä iloa lukijalle on kirjasta, jos joku kertoo etukäteen mitä teoksessa tapahtuu? Niinpä. Toki tästä voi olla eri mieltä, mutta itse koen menettäväni hyvän tarinan ilon, jos saan tietää etukäteen mitä siinä tapahtuu tai miten tarina päättyy.

Laura Lähteenmäki on tehnyt loistotyötä tarinan kanssa: realistisen kertomuksen päähenkilönä ja minäkertojana toimii 16-vuotias Alexandra. Tyttö asuu isänsä ja äitipuolensa kanssa, jotka ovat päättäneet ottaa hollantilaisen vaihto-oppilaan vuodeksi perheeseen asumaan. 17-vuotiaan pojan, Timin. Sekä isä, mutta etenkin äitipuoli ovat innoissaan asiasta, vaan eivät ehkä ole ajatelleen aivan loppuun asti mitä tarkoittaa se, että vieras ihminen muuttaa kokonaiseksi vuodeksi perheeseen asumaan. Etenkin kun isä ja äitipuoli eivät puhu kovin hyvää englantia, ja tästä syystä Alexandran harteille lankeaa ”kommunikointivastuu”.

Timin saapumisesta käynnistyy tapahtumien ketju, joka monin paikoin vaikuttaa rehellisen kommunikaation puutteen synnyttämiltä väärinkäsityksiltä – teoksen henkilöhahmot tulevat hyvin lähelle ”aitoja ja oikeita ihmisiä” halujensa ja toiveidensa kautta, mutta kuten elävässä elämässäkin usein käy, he eivät osaa puhua toistensa kanssa siten että ymmärtäisivät toinen toisiansa. Kirjan kommellukset voisivat olla paikka paikoin jopa hauskoja, elleivät ne värittyisi kovin usein niin negatiivisesti Alexandran havaintojen kautta – tarkoittaen siis sitä, että Alexandra joka on minäkertoja, suhtautuu hyvin negatiivisesti moneen asiaan, johon voisi myös (edes yrittää) suhtautua positiivisesti.

Monesta syystä voi sanoa, että Alexandra suuri on loistoteos. Kyseessä on (todella moniulotteinen) kertomus, jossa tarinarakenne itsessään luo toimivan perustan itse tarinalle: 1) kertomus alkaa nykyajasta, palaa menneeseen jossa selvitetään mistä ”kaikki sai alkunsa”, ja sieltä palaa takaisin nykypäivään. 2) Alexandra minäkertojan roolissa luo toimivan kehyksen tarinalle sekä mahtavasti jännitteitä tarinaan 3) Teoksen muut henkilöhahmot on rakennettu hienolla tavalla, koska huolimatta siitä että ne ovat sivuhenkilöitä, niiden inhimillinen monimutkaisuus nousee hienolla tavalla esille, ja yhteisvaikutuksessa Alexandran henkilöhahmon kanssa syntyy moniulotteisuutta 4) tarinan tapahtumat kietoutuvat toimivalla tavalla osaksi rakennetta, rakenne palvelee tarinaa.

Kirjoitin melko kriittiseen sävyyn Alexandran henkilöhahmosta, syystä että koin tämän 16-vuotiaan nuoren naisen ja minäkertojahenkilöhahmon hyvin itsekkäänä ja negatiivisena persoonana. Tarinaa lukiessa syyt ja seuraukset alkavat avautua, ja lukijalle tulee selväksi Alexandran pitkään kehittyneet turhautumisen tunteet, jotka kohdistuvat lähinnä omaan isään sekä äitipuoleen, mutta alkavat yksi toisensa jälkeen pulpahdella mätäpaiseiden tavoin pintaan vaihto-oppilasveli Timin saavuttua. Timi on ikään kuin katalyytti, joka laukaisee perheessä muhineen mädän. Tim huutakin jossakin vaiheessa Alexandran kanssa riidellessään tytölle päin naamaa jotakuin sellaista kunhan ”pääsisi tästä hullujen huoneesta pois”. Paha kyllä, Timin henkilöhahmo on kaiken lisäksi sellainen, että hän ilmeisesti juoruilee asioista melkolailla kaikille, ja ihmiset eri tahoilla jäävät siihen uskoon, että Timin tulkinnat asioista ovat ”totuus”. Alexandra kokee Timin lähes alusta alkaen manipuloivana ja laiskana hyväksikäyttäjänä, asia jota ei lainkaan auta se, että Tim on ilmeisen ihastunut Alexandraan.

Timin ja Alexandran keskinäisen suhteen kuvaileminen oli yksi arvion kirjoittamisen vaikeimmista asioista, ja juurikin siinä koin riittämättömyyden tunnetta. Onneksi voin purkaa asiaa täällä auki, mutta silti. Itse tulkitsin tarinaa siten, että Tim oli jossakin määrin ihastunut Alexandraan ensi hetkestä lähtien. Persoonina he eivät kuitenkaan löytäneet yhteistä säveltä missään vaiheessa, ja koska Alexandra itse toimii tarinan minäkertojana, ja tarinassa kuvaillaan välillä varsin yksityiskohtaisesti ”Alexandran suunnitelmia olla Timille äärimmäisen julma”, aloin jossakin vaiheessa kypsyä tytön henkilöhahmoon. Tarinatasolla ajateltuna tällainen tapa kuvata ja kertoa tarinaa, siis henkilöhahmon sisäisen elämän kuvaus, on kuitenkin erittäin hieno: tätä kautta Laura Lähteenmäki on pystynyt koostamaan todella intensiivisen ja voimakkaasti elossa olevan tarinan. Alexandran sisäinen elämä on voimakasta, ja Lähteenmäki onnistuu sen kuvauksessa hienosti – etenkin kuvatessaan tilanteita, joita Alexandra on monesti ns. ”suunnitellut mielessään valmiiksi”, ja jotka menevätkin täysin eri tavalla kuin mitä hän on suunnitellut – toisin sanoen tyttö itse toistaa samaa kuviota/käytösmallia kuin hänen vanhempansa: toivoo ja uneksii jostakin asiasta, mutta kun todellisuus osoittautuu toiseksi, ei pysty käsittelemään asiaa lainkaan. Klassinen projisoinnin malli – Alexandran henkilöhahmo projisoi muihin omia toiveitaan ja pelkojaan, ja kun homma menee puihin, tyttö ei pysty kantamaan vastuuta, vaikka kuitenkin syyttää koko ajan esimerkiksi omaa isäänsä ja äitipuoltaan siitä, että he eivät kanna vastuuta asioista, vaan dumppaavat kaiken Alexandran niskoille.

Henkilöhahmojen keskinäinen ”käytösmalli” on sinänsä klassinen – kolme narsistia samassa talossa, joista kukaan ei pysty katsomaan peiliin. Narsisti on voimakas sana, mutta kertomusta lukiessa käy ilmi, että niin Alexandrassa kuin tämän isässä ja äitipuolessakin on eri tavalla esille tulevia vahvoja narsistisia piirteitä, joita he ruokkivat toisissaan ”jatkuvassa negatiivisessa kehässä”, minkä myötä nämä piirteet vahvistuvat. Sinänsä hauskaa on se, että kun kuvioihin ilmestyy Tim, jossa on myös vahvoja narsistisia piirteitä, menee pakka aivan sekaisin, ja loppujen lopuksi hajoaa käsiin. Mitä tämä tarkoittaa, sen voi jokainen selvittää itse lukemalla kirjan. 😉

Mitä Timin ja Alexandran suhteeseen tulee, koin huonoa omaa tuntoa koska kirjoitin Alexandran henkilöhahmosta, että tämä ”pitää kynsin ja hampain taisteluasemistaan kiinni”. Huono omatunto johtui siitä, että teoksessa oli muutamia sellaisia kohtauksia, joissa ”jonkun olisi pitänyt tehdä jotakin”. Toisin sanoen jonkun aikuisen olisi pitänyt puuttua asioihin ja viheltää peli poikki. Eikä jättää nuoria kantamaan vastuuta asioista, joista nuoret eivät A) välttämättä lainkaan pysty kantamaan vastuuta B) joista nuoret eivät välttämättä edes ymmärrä mikä on niin sanotusti oikein ja väärin, koska tunteet käyvät niin kuumina, että ei edes haluta ymmärtää. Esimerkiksi kirjan loppupuolella tapahtunut Timin yöllinen visiitti Alexandran huoneessa oli eräs tallaisista asioista, ja Alexandran katkeruus asian johdosta – vaikka ”säikähdyksellä selvittiinkin”, on täysin ymmärrettävää. Henkilökohtaista rauhaa ja koskemattomuutta on häiritty ovelalla ja äärimmäisen itsekkäällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä omassa kodissa, jossa pitäisi voida olla turvassa. Mutta kuinkas kirjoitat tällaisesta piskuiseen kritiikkiin, ilman että kirjoitat tällaista sepustusta alustukseksi? Niinpä. Joten tein päätöksen jättää koko tämän kyseisen yöllisen episodin pois.

Edelleen tekee mieli jatkaa Alexandran henkilöhahmon ruotimista, ja pohtia mm. sitä, olisivatko asiat voineet etenkin Timin kanssa mennä paremmin, jos tyttö olisi suhtautunut poikaan positiivisemmin? Jos hän olisi yrittänyt erilaisia lähestymistapoja ja etenkin kommunikoinut asioista isälleen ja äitipuolelleen eri tavalla? Tätä voi pohtia, ja tässäkin mielessä Alexandra Suuri on mahtavaa luettavaa – teos herättelee lukijassa paljon asioita, tai ainakin sen pitäisi herättää. Minusta teoksen kohdalla on kerrassaan sopivaa pohtia näkökulmakysymyksiä – kuinka paljon erilaisia näkökulmia tarinan myötä nousee esille. Ennen kaikkea eräs ”vaihtoehtoteoria”: nyt tarina kerrotaan Alexandran näkökulmasta. Mitäpä jos tarina kerrottaisiin vaikkapa Timin tai Alexandran isän tai äitipuolen näkökulmasta? Niinpä niin. Voisi olla toinen ääni kellossa – näkökulmaa vaihtamalla asia monesti muuttuu aivan toiseksi.

Mainokset

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 1

Hyvää alkanutta maaliskuuta kaikille! Vihdoin sydäntalvi on taittunut ja kevät taas monta askelta lähempänä!

Ohessa asiaa Seita Parkkolan Viimasta ja Usvasta, palaan näihin vielä myöhemmin jatkopostauksen merkeissä.

Päätin vuoden 2010 lopussa alkaa paikata ”aukkoja sivistyksessäni”. Sellaiseksi olen laskenut mm. sen, että en ole lukenut Seita Parkkolan teoksia Viima ja Usva. Varsin tyytyväisenä itseeni voin todeta, että nyt nuo aukot on paikattu. 😉

Viima tuli ulos 2006. Teos oli myös Finlandia Junior -ehdokas (palkinnon sai Timo Parvelan Keinulauta). Lukukokemuksena Viima oli nimensä veroinen, välillä tuntui siltä että tukka sojottaa vaakatasossa, kun edessä avoinna olevasta tarinasta puhaltaa semmoinen Viima, että oksat pois.

Viima on teoksen päähenkilön ja minäkertojan nimi. Viima on ongelmatapaus, koska hän haluaisi olla sellainen kuin on. Skeitata ja tehdä muita sellaisia asioita, jotka eivät ehkä aivan ole järjestystä ja ankaraa kuria kaipaavien mieleen. Skeittaamisessa ”ja sen sellaisissa asioissa” ei kuitenkaan ole mitään rikollista. Paitsi se, että ne voivat joillekin olla keino itsensä toteuttamiseen. Sellainen saattaa olla suorastaan rikollista niille, jotka kaipaavat yhteiskuntajärjestystä, jossa asukkaat ovat tahdottomia nukkeja, joita voi ohjailla mielensä mukaan. Tällainen yhteiskuntajärjestys syntyy näppärästi perustamalla koulu ”ongelmanuorille”, jossa heitä palautetaan kuriin ja järjestykseen keskitysleirihengessä, ja jossa jokaisesta nuoren tekemästä virheestä vanhemmille napsahtaa niin iso lasku, että lopulta vanhemmat ovat velkavankeudessa. Ja jos vanhemmat eivät pysty maksamaan velkojaan koululle, he katoavat jäljettömiin, koulun järjestämään orjatyöhön. Ongelmanuori jää luonnollisestikin koulun huostaan, jossa hänestä muokataan yhteiskuntakelpoinen totteleva ja alistuva yksilö.

Jotakuinkin näin Viiman tarinan voi tiivistää. Sillä erolla, että Viima kuuluu myös niihin nuoriin, jotka eivät alistu koettelemuksien edessä. Poika ehkä jähmettyy hetkellisesti, pelosta, mutta pelko tuo mukanaan rohkeuden, joka auttaa jaksamaan kohti huomista. Pelko ja rohkeus käsi kädessä, samoin uudet ystävät. Salaperäinen Intia, jonka nimeä ei saa edes mainita uuteen yhteiskuntajärjestykseen kannustavassa koulussa – Intia on käynyt tätä koulua, mutta sittemmin kadonnut jäljettömiin. Kuka hän oli ja mihin hän meni? Ja miksi? Ennen kaikkea – kuinka Intia pääsi koulun valvovaa silmää pakoon?

Lukukokemuksena Viima oli yhtä aikaa ahdistava ja vapauttava. Seita Parkkola on kutonut tarinaan sivu kaupalla käsi kädessä kulkevaa pimeyttä ja valoa luoden omituiselta ja pelottavalta tuntuvan tarinamaiseman, jossa tuntuu olevan hyvin vähän toivoa. Kuitenkin toivoa on, sitä löytyy yllättävistä paikoista ja yllättäviltä tahoilta, kuten Viimakin huomaa. Viima itse, sympaattinen nuori mies, on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka on yksi tarinan vahvoista pilareista.

Usva (2009) jatkaa Viiman viitoittamaa tietä siinä mielessä, että tarinan tapahtumaympäristönä toimii jälleen nimetön tummasävyinen kaupunki. Tarinan pääosissa ovat 13-vuotiaat nuoret joita uhkaa vaara. Tarina itsessään kuvaa omasta vapaudesta kiinni pitämistä, omaan itseen uskomista sekä ennen kaikkea uskoa siihen, että jokaisella on oikeus elää tavallaan, sanoi kiusaaja tai sortaja mitä tahansa. Siinä missä Viima oli omalaatuinen nuori mies, Usva on omalaatuinen nuori nainen, joka päätyy elämänsä seikkailuun pitäessään kiinni oikeudestaan omaan elämäänsä. Usva on Viiman lailla teoksen päähenkilö ja minäkertoja.

Usvan maailma rakentuu omasta perheestä, isästä, äidistä ja pikkuveljestä, koulun käymisestä sekä ”hengissä selviämisestä”. Usva elää maailmassa, jossa hengissä selviäminen on todellista kamppailua – Viiman tavoin Usva on henkilöhahmo, joka ei alistu muiden tahtoon, sekä henkilöhahmo, joka vaikuttaa olevan ypöyksin rankkojen tapahtumien keskellä. Tarina alkaa Usvan ja Kamalan välisen epäsovun kuvauksella: Kamala on Usvan ex-paras ystävä Kamilla, jonka kanssa Usva ei enää olekaan kaveri. Yhtäkkiä Kamilla on Kamala, vastustaja, joka pikkuhiljaa muuttuu saalistavaksi viholliseksi – viholliseksi jonka tähtäimessä ei ole kukaan muu kuin Usva.

Viima ja Usvan teemat kulkevat siinä mielessä käsi kädessä, että molemmissa kuvataan todellisuutta ja sen tapahtumia muutaman syrjäytetyn yksilön kautta – sanon syrjäytetty, koska siten itse koin tarinan todellisuuden: Viima ja Usva syrjäytettiin oikeuksistaan elää ns. normaalia elämää, ja heidät laitettiin mankeliin, jossa heistä pyrittiin muokkaamaan jotakin muuta, joka muistuttaa tahdottomia nukkeja. Välillä päähenkilöt itsekin epäilevät mitä heille tapahtuu tai mitä heidän maailmassaan tapahtuu, ja pohtivat ovatko he tulleet hulluiksi, mutta tapahtumien edetessä on hyvin selvää, että hulluudesta ei ole kyse. Tai ei ainakaan Viiman ja Usvan hulluudesta, vaan pikemminkin ympäröivää todellisuutta vaivaavasta hulluudesta.

Molemmissa tarinoissa tapahtumaympäristö rajautuu itseasiassa suhteellisen pienelle alueelle, mutta on siitä huolimatta nerokas – tai ehkäpä juuri siitä eli alueen pienuudesta johtuen. On mielenkiintoista kuinka maantieteellisesti pienellä alueella voi tapahtua älyttömän paljon asioita. ”Henkisessä mittakaavassa mitattuna” maantieteellinen alue voi tuntua älyttömän suurelta. Viimassa ”Mahdollisuuksien koulu” ja sen lähellä oleva tyhjä kiinteistö sekä Viima koti olivat tapahtumien päänäyttämöt. Usvassa tapahtumia näytellään koulussa, Usvan kotona, Usvan kotitalon vintillä sekä tavaratalossa, mikä oli omasta mielestäni nerokasta – tavaratalo on ihan mahtava näyttämö, etenkin yöllinen tavaratalo. Jälleen kerran en voinut kuin ihailla Seita Parkkolan ajatuksen juoksua.

Parkkolan tapa rakentaa henkilöhahmoja on kiinnostava. Henkilöhahmot koostuvat paljon ”siitä mitä muut sanovat: tekstin kautta lukijan mielessä syntyvä käsitys ja ajatus siitä millainen henkilöhahmo on, rakentuu sekä Viimassa että Usvassa melko paljon sille, mitä muut henkilöhahmot toisistaan puhuvat. Toinen tapa jolla henkilöhahmot teoksissa rakentuvat, on kertojan kuvauksen kautta, minkä Parkkola oli mielestäni toteuttanut hauskalla tavalla – monia henkilöhahmoja kuvataan esimerkiksi heidän ulkonäkönsä kautta tyyliin ”Usva näki huppareihin hukuttautuneen hahmon, josta näkyi vain hiustupsuja”. Sanatarkasti tilanne ei Usvassa mennyt näin, mutta ajatus on sama – kertoja kuvailee lukijalle nuorisoa paljon heidän pukeutumistyylinsä kautta, ja samalla korostuu myös se, kuinka tärkeitä jotkin asiat nuorisolle ovat – kuten vaikkapa ne iänikuisen risaiset tennarit, jotka on teipattu kärjistä kiinni, tai isän ikivanha takki, jota pidetään vuodesta toiseen. Osittain tätä kautta rakentuu myös henkilöhahmon persoonallisuus.

Henkilöhahmokuvauksesta sen verran, että jos olette lukeneet esimerkiksi Jane Austenin teoksia, tiedätte että kyseessä on tarina, jossa kuvataan henkilöhahmoja 1800-luvulle tyypillisen kerronnan keinoin, eli pääasiassa niin kutsutun kaikkitietävän kertojan kautta ja avulla, jota jotkut tahot ovat pitäneet myös ns. perinteisenä romaanikerrontana. Jos ja kun joku Austeninsa lukenut ottaa Viiman tai Usvan käteensä, hän todennäköisesti hyvin pian kokee, että kyseessä on hyvin paljon Austenin fiktiivisistä maailmoista poikkeava teos, vaikka ei täsmälleen osaisikaan selittää millä tavoin. Henkilöhahmojen kuvaus on iso osa kertovan tekstin rakennetta, sillä ilman henkilöhahmoja tai niiden kuvausta ei oikeastaan ole tarinaakaan. Viiman ja Usvan kerronta tuo monessakin mielessä kirjallisuushistorian elävänä ja hengittävänä lukijan eteen, sillä teoksen kautta voi ja pystyy havainnoimaan kerronnan tavoissa ajan myötä tapahtuneita muutoksia monella tapaa, esimerkiksi juuri henkilöhahmojen kuvauksen kautta. Eräs toinen muutos joka teoksissa nousee esille on metafiktio, joka on itseasiassa ollut olemassa jo Don Quijoten ajoista lähtien, ellei jopa aiemminkin, mutta noussut uudelleen pintaan vastaan 1900-luvulla. Tästä lisää myöhemmin.

Lienee jo monta kertaa tullut ilmi, että vaikutuin kovasti sekä Viimasta että Usvasta. Enkä häpeile hehkuttaa silloin kun hehkuttamisen aihetta todella on. Palaan seuraavassa postauksessa uudelleen teosten teemoihin, myös dystopiaan ja maagiseen realismiin, koska niissä riittää purtavaa. Viiman ja Usvan kerronnallisesta kokonaisuudesta haluan vielä sanoa sen, että Usvan puolivälin jälkeen oli miellyttävää alkaa pikkuhiljaa oivaltaa kuinka tarina liittyy Viimaan esimerkiksi henkilöhahmojen kautta. Kaiken kaikkiaan Parkkola on siis kutonut kokoon kaksi teosta, jotka ovat tarinarakenteen osalta (mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä) toteutettu erinomaisen hyvin, ja jotka kielellisen toteutuksen osalta kolahtivat ainakin minuun. Teosten tyyleissä, sananvalinnoissa sekä esimerkiksi henkilöhahmojen nimissä on paljon samankaltaisuuksia. Olen lukija, johon Parkkolan tyyli vetoaa, ja koin löytäneeni kaksi aarretta, joista ei haluaisi päästää irti.

Arra – pohdintoja

Syksyllä 2010 esittelin Maria Turtschaninoffin kirjoittaman hienon teoksen Arra. Samassa yhteydessä puhuin Arrasta sekä kritiikkien lyhyydestä. Tarkoittaen sitä, että usein kriitikeissä ei pituuden puolesta pysty sanomaan kuin murto-osan siitä, mitä teoksesta haluaisi sanoa. Olen itseasiassa miettinyt melko paljon terminologiaa tähän liittyen: voiko enää ylipäänsä puhua kirjallisuuskritiikeistä, koska esim. 1500 merkin ”laajuinen” teksti ei jätä juurikaan liikkumavaraa varsinaisen kritiikin suhteen – tällaisissa mitoissa, jotka ovat yleisiä mm. sanomalehdissä, on kyse enempi kirja-esittelyistä tai kirja-arvioista.

Arran kohdalla minulle kävi siten, että arvion lyhyestä pituudesta johtuen en teoksesta pystynyt sanomaan kuin murto-osan siitä mitä olisin halunnut sanoa. Teosta lukiessani koin ahaa-elämyksiä toisensa jälkeen ihaillessani tapaa jolla tarina on rakennettu, monin paikoin perinteisiä sadun elementtejä hyödyntäen.

Seuraavassa tarkastelen Arran tarinaa muutamien saduille sekä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten elementtien kautta. Monet sadun elementeistä, kuten esimerkiksi taikametsä tai maaginen metsä, ovat myöhemmin yleistyneet myös fantasiakirjallisuuden puolella, joten tässä mielessä en pyri erottelemaan sadun ja/tai fantasian elementtejä tiukasti toisistaan, vaan lähinnä purkamaan auki Arran tarinaa niiden avulla. Teille lukijoille olisi tässä vaiheessa kovasti hyötyä siitä, jos olette lukeneet Arran.

Kuningaskunta, kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat ovat niitä ensimmäisiä ”ilmiselviä” sadun elementtejä, jotka Arran tarinasta hyppäävät eteen, mutta nämä elementit nousevat esille vasta myöhemmin tarinassa. Tarina alkaa metsän keskeltä, kuvauksella kuinka Arra kasvaa metsässä ikään kuin metsän kasvattina. Metsä, etenkin maaginen tai taianomainen metsä on myös perinteinen sadun elementti, samoin myös fantasian elementti. Arran tarinan ”alkumetsä” ei sinänsä ole maaginen, tai ainakaan tarinassa ei nouse esille elementtejä jotka tekisivät siitä maagisen metsän, mutta tapa jolla Arra kasvaa ”luontoyhteyteen” metsässä ja muualla metsää ympäröivässä luonnossa, tuo sadun maagiset elementit läsnä olevaksi Arran tarinaan.

”Luontoyhteyden” kautta, eli sen myötä että Arra kasvaa metsässä imien itseensä maan tuntotilat ja äänet, tarinassa yhdistyvät sadun elementit fantastisiin elementteihin: tarinaa voi tulkita myös siten, että Arra saa Äiti-Maalta lahjoja, koska hän on enemmän Äiti-Maan lapsi kuin oman perheensä lapsi. Omassa perheessään Arra on vähä-älyinen hylkiö, joka ei välillä saa edes ruokaa, koska hän ei perheensä mielestä sitä ansaitse – perhe ei koskaan vaivaudu edes selvittämään mitä Arran hiljaisuuden ja mykkyyden taakse kätkeytyy. Vanhemmat ja sisarukset vain olettavat Arran olevan vähä-älyinen, mistä johtuen lapsen juopa muun perheen välillä syvenee syvenemistään. Äiti-Maa puolestaan tarjoaa lapselle kaiken mitä tarjottavana on, ja lapsi ottaa sen vastaan, tosin ymmärtämättä itsekään sitä mitä kaikkea on saanut. Lapsi vaeltaa metsässä kuunnellen maan erilaisia ääniä ja oppien niistä, vaikka ei vielä pitkiin aikoihin ymmärrä mitä kaikkea on kuullut, ja ennen kaikkea mitä on oppinut.

Arran lapsuus on kova ja raaka, jossa julmat ja raa’at asiat tapahtuvat omassa perheessä, ja joita lapsi ei pysty eikä edes halua käsitellä. Äiti-Maa on vertauskuvallinen äiti, josta tulee myös konkreettinen äiti, koska Arra kokee eniten olevansa kotonaan metsässä. Kun kotitalo palaa ja edessä on muutto kaupunkiin, Arran pyrkii kaupungissa etsimään korvikkeen taakse jääneelle metsäluonnolle. Lähin korvike löytyy merestä, jonka äärelle tyttö pyrkii tavalla tai toisella. Meri antaa hänelle sen voiman, jota metsä ei enää pysty antamaan. Saduille ja fantasialle on tyypillistä, että luonnon elementtien kautta, etenkin niiden kanssa sopusoinnussa ja niitä kunnioittaen, yksilö oppii ja kasvaa ymmärtämään ”kaiken ykseyttä”, sitä että ihminen on yhtä ”muun olevaisen kanssa”.

Monesti saduissa ja fantasiakirjallisuudessa esim. taikojen tekeminen tai magia on kyky ”olla yhteydessä” johonkin ihmistä suurempaan, ja ihmisen aikomus eli se mistä motiiveista käsin ihminen kykyjään tai lahjojaan käyttää, määrittelee sen onko kyseessä ”hyvä vai paha taikuus tai magia”. Arralle luontoyhteys on ainoa mitä hän tietää ja tuntee, koska ihminen/ihmiset eivät ole koskaan päästäneet häntä yhteyteen toistensa kanssa, vedoten siihen että tyttö on jälkeenjäänyt ja vähä-älyinen. Arra ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on luonnosta ja luonnolta oppinut, ja pitää sitä sitä luonnollisena tapana olla ja elää, ja myöhemmin elämässään luontevalla tavalla yhdistää tällaisen tavan ”olla” myös tekemiseen: Arra osaa käsitellä luonnon materiaaleja, ja hänestä tulee taitava korin punoja.

Myöhemmin hänestä tulee myös taitava kutoja, joka kutoo kauniita kankaita laittaen koko sielunsa töihin joita hän tekee. Tällöin Arra ja hänen sisaruksensa asuvat kaupungissa yhden sisaruksen kodissa, ja vähitellen heistä tulee talon kotiorjia, jotka pidetään näkymättömissä muilta. Arra piilotetaan, ilkeä isosisko piilottaa ”ruman, typerän ja yksinkertaisen siskonsa”, ja pakottaa tämän orjaksi, ikään kuin konsanaan Tuhkimon tarinassa. Samaan aikaan isosisko kuitenkin jatkuvasti epäilee sisartaan, sitä onko tämä sittenkään niin yksinkertainen ja typerä, ja ennen kaikkea häpeää itseään omien tekojensa johdosta, sekä kadehtii sisarelta tämän lahjaa – kykyä kutoa kauniita kankaita. Isosisko tekee kaikkensa tuhotakseen Arran hengen ja mielen – hän keksii keinon toisensa jälkeen musertaakseen ja murtaakseen Arran tahdon ja tämän sisällä elävän toivon. Tätä kautta, Arran perheen ja etenkin ilkeän sisaren kautta kertomuksessa nousevat esille ”sadun ilkeiden perheenjäsenten arkkityypit”, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään omaa omanarvon tuntoaan, joka ilmenee pääasiassa muiden haukkumisena ja vähättelynä sekä kiusaamisena.

Toivo on elementti, joka saduissa on voimakkaasti läsnä. Toivo kulkee tiiviisti käsi kädessä pelon/epätoivon kanssa, ja kumpuaa henkilöhahmon halusta voittaa tielleen tulevat esteet, koska tavoite jota kohti henkilöhahmo pyrkii on yleensä jopa oman elämän uhraamisen arvoinen. Arran tavoitteeksi nousee ensin vapaus ja siitä nauttiminen, myöhemmin prinssin henkilöhahmo. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa: Arra nauttii vapaudestaan vaeltamalla öisen kaupungin katoilla ja tummissa maisemissa. Sisko ei tiedä näistä retkistä mitään, ja Arra tekee kovasti töitä pitääkseen retkensä salassa. Eräällä tällaisella retkellä Arra tapaa nuoren miehen, joka osoittautuu kuningaskunnan prinssiksi. Saduissa rakastuminen tapahtuu monesti ”äkkileimahduksella”, ja fantasiaromaaneille on puolestaan tyypillistä että rakkauden liekki syttyy pikkuhiljaa. Näin tapahtuu myös Arrassa. Nuorten kanssakäyminen alkaa ystävyydestä, joka syvenee rakkaudeksi. Kummankaan kotona asiasta ei tiedetä mitään, ja etenkin kun Arran isosisko saa tietää Arran yöllisistä retkistä, hän tekee kaikkensa estääksen ja tuhotakseen Arran vapauden. Prinssi kuitenkin löytää Arran, (samoin kuin sadun prinssi löytää Tuhkimon), huolimatta siitä kuinka paljon Arra sisar yrittää estellä.

Kuten saduissakin usein on, sadun päähenkilö joka kohtaa paljon kurjuutta ja vaikeuksia, omaa äärimmäisen huonon oman arvon tunnon. Kun päähenkilö alkaa ymmärtää ja löytää oman arvonsa, hänen vaikeutensa vähenevät yksi toisensa jälkeen. Arran tarinassa tämä teema kulkee syvällä tarinan sisällä. Arran oma voima on löytää oma arvonsa, ymmärtää oma arvonsa. Prinssin henkilöhahmolla on suuri rooli Arran tekemässä löytöretkessä oman itsensä sisälle, ja osaltaan prinssin henkilöhahmo avittaa myös niiden oivallusten syntymisessä, jotka vihdoin johdattavat Arran omalle tielleen, löytämään oman kauniin ja voimakkaan itsensä – prinssi sekä ystävyys prinssin kanssa osoittautuu tytölle niin arvokkaaksi asiaksi, että vaikka hän ehkä kokee itsensä arvottomaksi, prinssinsä tyttö haluaa pelastaa. Yritti joku estää tai ei, ja tämän huomaa myös Arraa katkerasti kahdehtiva ilkeä isosisko.

Onnelliset loput ovat saduille tyypillisiä. Arran tarina päättyy onnellisesti, hän pelastaa prinssinsä sodasta ja he saavat toisensa. Legenda kertoo, että Arrasta tuli kaunis ja viisas kuningatar, jota valtakunnassa muistellaan vielä satoja vuosia myöhemmin.

Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat

Otava 2010

Lukulistalla ollut Finlandia Junior voittaja Me Rosvolat on nyt luettu. Olen iloinen – todellakin kannatti lukea, ja vilpittömästi suosittelen ihan kaikille. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää etenkin jos väsyttää ja on ollut huono päivä, ja kaipaa jotakin aivan täysin muuta ajateltavaa kuin arjen asiat.

Koska teos on vielä sen verran tuore, että kaikki eivät ole välttämättä ehtineet sitä lukea, en kerro tässä yhteydessä sen enempiä juonesta. Taustaksi riittänee tämä: Vilja 10v. kaapataan autoryöstön yhteydessä. Rosvoloiden perhe on asialla. Isä Hurja-Kaarlo on sitä mieltä, että Viljasta saadaan kaveri Helelle ja Kallelle. Vilja suunnittelee ensin karkumatkaa, mutta päivä päivältä elämä Rosvoloiden kanssa käy mielenkiintoisemmaksi, eikä Vilja suoranaisesti malta lähteä. Syksyllä kuitenkin on edessä paluu oman perheen luokse ja kouluun.

Rosvolan perhe: isä Hurja-Kaarlo, äiti Hilda, Kulta-Pete, Hele ja Kalle. Hele on noin Viljan ikäinen tyttö, ja haluaa rosvota ammatikseen. Kalle on noin Viljan ikäinen poika, ja enemmän kuin mitään muuta haluaa kouluun. Perheeseen kuuluu myös muita henkilöhahmoja, jotka esitellään myöhemmin tarinassa.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu on yksinkertaisesti viehättävä. Nukkumaan mennessäni otin kirjan käteen ja ajattelin ”luen vähän aikaa”. No eihän siitä mitään tullut, koska heti ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinasta tuli niin hyvä mieli, että jo yksin sen vuoksi en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vähän aikaa venähti pitkälti yli kirjan puolivälin.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu, sekoittaa dialogia ja päähenkilön sisäisiä mietteitä siten, että tarina vaikuttaa ikään kuin liitävän käsissä. Tilanteita kuvataan päähenkilön silmien kautta, ja välillä lukijalle myös kerrotaan tämän mietteitä, mutta sitten taas annetaan dialogin viedä. Tämä ehkä kuulostaa kauhealta tällä tavoin kerrottuna, mutta sitä se ei ole paperilla.

Jäin miettimään kenellä ja missä on ollut/on samanlainen tyyli kirjoittaa, ja mieleen tuli kaksi lapsuuden suosikkikirjailijaa: tanskalainen Bjarne B. Reuter joka kirjotti sekä Buster -sarjaa että omaa suosikkisarjaani, joka alkoi kirjalla Sedän suuri keikka, ja jatkui teoksilla Puhdasta kultaa pussissa, Roskapönttöjen ritarit ja Bertramin pöksyt eivät tutise. Rakastin näitä teoksia, niiden ”lentävän iloista tyyliä”, joka tempaisi mukaansa. Samanlaisia hyviä fiiliksiä nousi pintaan Me Rosvolat -teosta lukiessa.

Toinen kirjailija kenen teoksista Me Rosvoloiden tyyli muistuttaa, on itseasiassa Diana Wynne Jones. Hetken aikaa sain tätä hakea muistin lonkeroista, ja mietin onko asia näin, mutta kyllä oma mieleni yhdistävän linkin kirjailijoiden tyyleissä löysi. Siri Kolu on tavoittanut Me Rosvoloissa jotakin sellaista ”viatonta aitoutta”, ja ennen kaikkea onnistunut kuvaamaan tätä perusinhimillistä olotilaa tavalla, jonka kautta viaton aitous välittyy lukijalle asti – esimerkiksi sitä, kuinka lapset joskus odottavat, että aikuiset tietäisivät aina vastauksen kaikkeen, että kyllä ”iskä tietää mitä pitää tehdä”. Joskus tapahtuu kuitenkin niin, että aikuinen laskeekin päänsä käsiensä väliin ja sanoo hiljaisella äänellä, että ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Vastauksia ei ole. Jotakin tällaista Me Rosvoloissa on, Rosvolan perheessä. Yritys on kova, ja joka suuntaan revitellään, mutta sitten tulee hetki jolloin kukaan ei tiedä mitä tehdä. Diana Wynne Jonesin teoksissa on paljon tällaista. Jatkuva touhu on päällä, ja sitä kuvataan hyvin mukaansa tempaavalla tavalla, mutta kuitenkin elämän kääntöpuoli, se ”ei niin hauska puoli”, on aina jossakin läsnä, inhimillisellä ja ymmärrettävällä, nimenomaan lapsen näkökulmasta katsottuna ymmärrettävällä tavalla läsnä.

Tarinan teemoista sen verran, että väkisinkin kiinnitti huomiota Viljan haluttomuus palata oman perheen luokse. Viljan isä on keräilijä, joka Viljan mielestä puhuu rahakokoelmalleenkin paljon kauniimmin kuin omille lapsilleen. Isosisko kiusaa ja Vilja saa aina syyt niskoilleen. Ei ihmekään että kesä Rosvoloiden kanssa kiinnostaa. Tapa jolla Viljan ajatuksista ja tuntemuksista kerrotaan on sinänsä kepeä, mutta ulottuu kuitenkin syvälle – tytön mietteet ovat rehellisyydessään niin aitoja, että jos tämän isä olisi ne kuullut, olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa mitä Jouni-isä olisi miettinyt. Itseasiassa odotin hiukan jotakin lukua, jossa näkökulma olisi annettu Viljan perheelle, mutta sellaista tarinassa ei tullut. Ei haittaa, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla perheen reaktioita Viljan ryöstöön ja poissaoloon.

Itse koin, että Viljan haluttomuus palata kotiin on ns. pikkuteema, joka kätkee taakseen isomman teeman, joka nousee lasten ja nuorten kirjoissa usein esille – hylätyksi tulemisen tunne, tunne siitä että kukaan ei välitä. Että lapset ovat ”vain tavaroita”, joita heitellään paikasta toiseen. Tarinaa lukiessani koin, että Viljan oma kokemus on ns. jäävuoren huippu tästä isommasta teemasta, ja että Viljan kokemus erinomaisen hyvin kuvaa tätä toista isompaa teemaa – lapsi yksinkertaisesti kokee, että oma isä rakastaa rahakokoelmaansakin enemmän kuin omia lapsiaan, ja mieluummin viettää kesän Rosvoloiden kanssa kuin oman perheensä kanssa, jos kerran itse saa valita. Varmasti tarinaa voi tulkita muillakin tavoin, ja lukijasta riippuen nähdä sen sisällä erilaisia teemoja. Itselleni tämä teema avautui Viljan reaktioiden kautta luontevasti eteen.

Luonnollisesti teoksessa on muitakin teemoja, kuten Rosvolan perheen rosvoaminen (sekä ylipäänsä kirjassa esiintyvä ”rosvokulttuuri”), ja se mikä rosvoamisen aikanaan aiheutti Rosvolan perheen osalta. Kirjan lopussa tähän teemaan pureudutaan enemmän, joten en käsittele aihetta tässä, koska en halua pilata kenenkään lukuhetkiä.

Ideana ”Rosvolan perhe ja rosvokulttuuri” on suorastaan vinkeä. Perhe on ”ihan pihalla”, eikä ymmärrä esimerkiksi rahasta tai sen arvosta mitään. Rosvoaminen on ikään kuin paluuta oravannahkakulttuuriin, sekä kulttuuriin jossa isompi ottaa pienemmältä voiman oikeutuksella. Vilja on mielenkiintoinen omantunnon ääni Rosvoloiden joukossa, joka osaltaan herättelee perhettä myös rosvoamisen suhteen – raja siinä, mikä on oikein ja mikä väärin voi joskus olla veteen piirretty viiva, mutta Vilja on näppärä ja kekseliäs nuori nainen, joka yllättävää kyllä kehittelee Rosvolan perheelle kokonaisen uuden lähtökohdan rosvoukseen ja rosvokulttuuriin.

Suositeltavaa lukemista ihan kaikille!

Me Rosvolat

Iltaa kaikille!

Finlandia Junior -voittaja on valittu. Palkinto meni tänä vuonna Siri Kolun teokselle Me Rosvolat (Otava).

En itse ole teosta vielä lukenut, mutta etenkin MTV3:n uutisoinnissa esitelty ”suklaakutonen -peli”, jota tarinassa pelataan, alkoi välittömästi kiinnostaa 😉 Liekkö vuodenaika vai mikä, mutta suklaa on kovasti ”in” tällä hetkellä 😀

Myös YLE uutisoi voittajasta, mikäli joku haluaa kurkata (hiukan enempi sisältöä olisin YLEn uutisoinnilta odottanut, täytyy sanoa…).

Omalta osaltani blogissa pitelee nyt pikkuisen hiljaista, koska teen tällä hetkellä toimittajan töitä, eli juoksen juttukeikoilla tekemässä haastatteluja ja ottamassa valokuvia, ja sitten kirjoitan juttuja kotona teemukin äärellä. Rakastan toimittajan työtä, ja olen tosi onnellinen että saan sitä(kin) työtä aina välillä tehdä!

Alkavan talven terveisin,

Maria

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat 2010

Tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaat on julkistettu:

Tapani Bagge: Maalla. Kuvitus Hannamari Ruohonen

Siri Kolu, kuvitus Tuuli Juusela: Me Rosvolat

Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri

Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu!

Katarina von Numers-Ekman, kuvitus Christel Rönns: Konrad och Kornelia/Konrad ja Kornelia

Anne Vasko: Jellona Suuri. Graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa. Valokuvat Jaakko Vasko

Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon saajaehdokkaat valitsivat toiminnanjohtaja Maria Ihonen, joka toimi valintalautakunnan puheenjohtajana, sekä keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta ja kirjakauppias Iida Simes.

Lautakunnan nimeämistä ehdokkaista lopullisen palkinnonsaajan valitsee näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, joka kertoo päätöksestään 25. marraskuuta.

Lisää asiasta voi lukea mm. YLE:n verkkosivuilta.

Onnittelut kaikille ehdokkaille!

Pohjoismainen kirjastoviikko 8.-14.11.2010

Hei hyvät ihmiset – hyvät kirjojen ystävät!

Parhaillaan käynnissä on Pohjoismainen kirjastoviikko (8.-14.11.2010). Tämän vuoden Pohjoismaisen kirjastoviikon teema on Pohjolan magia. Kirjastoviikon konkreettinen anti on palauttaa ihmisten mieliin kerronnan perinnettä: kuinka ennen vanhaan, ennen radion ja television tuloa, kerrottiin tarinoita ja vietettiin aikaa yhdessä, ääneen tarinoiden.

Ääneenlukua aamun sarastuksessa ja iltahämärässä

”Pohjolan syys- ja talvipäivät ovat lyhyitä ja synkkiä. Ennen vanhaan, ennen televisiota ja tietokoneita ääneen lukeminen ja tarinointi olivat suosittu ja laajalti levinnyt perinne. 8. – 14. marraskuuta 2010 pohjoismaista kirjastoviikkoa ja Iltahämärässä – tapahtumaa vietetään neljättätoista kertaa. Iltahämärässä on Pohjoismaiden ja yksi koko maailman suurimmista ääneenlukutapahtumista. Viime vuonna äänenlukua, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja erilaisia kulttuuritapahtumia järjestettiin kahdeksassa maassa, kaikissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa.”

Lisätietoa Pohjoismaisesta kirjastoviikosta löydätte tältä sivustolta, sekä omasta lähikirjastostanne – kirjastot osallistuvat tapahtumaan resurssiensa mukaan.

Tulin juuri Savonlinnan pääkirjastosta, jossa järjestettiin tänä iltana Iltahämärissä -ääneenlukutapahtuma. Tapahtuma oli pieni ja lämmin. Kokosimme pöydän ääreen kirjastoviikon teemakirjailijoiden tekstejä (katkelma Ajvide Lindqvistin ”Ystävät hämärän jälkeen” –teoksesta, Andri Snaer Magnasonin ”Tarina pienestä planeetasta” ja tanskalaisen Lene Kaaberbolin ”Näkijän tyttärestä”), ja luimme tekstinäytteitä Lindquistin sekä Andri Snaerin teksteistä. Pöydällä oli rykelmä kynttilöitä, ja näin illan hämärässä vietimme lähes parituntisen lukuhetken, josta jäi erittäin hyvä mieli. Rene Kaaberbolin teos oli myös esille, etenkin keskustelussa jota syntyi ihan mukavasti, sillä teema Pohjolan magia tulee Näkijän tyttäressä monella tavalla esille.

Koska teemaviikon kirjailijoiden joukossa ei ole suomalaisten kirjailijoiden tekstejä, ääneen luettiin ote Tove Janssonin Taikatalvesta, sekä esiteltiin suomalaisia kirjailijoita sekä heidän tuotantoaan. Mm. Ritva Toivolan, Timo Parvelan (Sammon saaga), Päivi Honkapään, Hannu Karppi (Väinämöisen vyö), sekä Johanna Sinisalon tuotantoa tuli esiteltyä. Näiden lisäksi myös Astrid Lindgrenin tuotannosta oli puhetta, esillä olleen Ronja Ryövärintyttären myötä.

Tuli oikein hyvä mieli tästä pienestä kokoontumisesta, jossa kaikki läsnäolijat saivat rauhoittua tarinoiden ääreen. Tarinoiden, joista monien juuret kantavat pitkälle historiaan, joiden kertomisen myötä tarinan kerronnan perinteet elävät yhä monessa muodossa – nykyään myös elokuvien ja kuunnelmien muodossa. Myös kirjoitettu tarina elää yhä – vahvasti – kuten tänä iltana huomasimme.

Kotimatkalla mietin, että kirjastolaitos on ollut todella iso osa elämääni aina, vuodesta toiseen löydän itseni kirjastoista eri puolilla Suomea, tutustumassa lukemattomiin maailmoihin: niihin fiktiivisiin maailmoihin, joita hyllyiltä löytyy, niihin joita en ole vielä lukenut, ja niihin joihin mahdollisesti haluan palata uudelleen. On ihanaa, että Suomessa on tällainen kirjastolaitos, joka on avoin meille kaikille, ja jonne saa ja voi mennä myös tarinoimaan!

Hyvää Pohjoismaista kirjastoviikkoa!

Benjamin Lacombe, Sébastien Perez: Lumoojien sukua

Kirjoitin Onnimanniin arvion Lumoojien sukua -teoskokonaisuudesta. Tämän piti tulla ulos jo viime kevään Onnimannissa (2/2010), mutta koska en saanut kirjaa ajoissa, tuli arvio ulos syksyn ensimmäisessä numerossa (3/2010).

Näin Pyhäinpäivän alla Lumoojien suvun teema on pinnalla, ainakin esi-isien ja vainajien muistelemisen osalta. Noituus ei ehkä niinkään. Tosin teoksissa molemmat teemat kietoutuvat toisiinsa luontevasti, etenkin Lumoojien sukupuussa, joka todellakin on nimensä mukaisesti sukupuu. Toista teemaa ei myöskään olisi olemassa ilman toista, sillä Lumoojien sukupuu on nimenomaan noitien suvun tarina. Pieni noita puolestaan kertoo Lisbeth -tytöstä, joka löytää Lumoojien sukupuun isoäitinsä vintiltä. Näin tyttö saa tietää kuuluvansa Lumoojien sukuun.

Pyhäinpäivä tai ei, teoskokonaisuuteen kannattaa tutustua mikäli visuaalisesti kiinnostava ja ilmeikäs tarina kiinnostaa. Pienen noidan tarinassa olisi tosiaan voinut olla itse tarinan puolesta runsaasti enemmän sisältöä, mutta toisaalta Lumoojien sukupuu kytkeytyy tarinaan hyvin tiiviisti, tarjoten sille lisäsisältöä.

Tarinoiden kohti Pyhäinpäivää, hyvää viikonloppua kaikille!

Lumoojien maailma

Benjamin Lacombe, Sébastien Perez: Lumoojien sukua

Suom. Kira Poutanen

Nemo 2009

Lumoojien sukua on kahdesta eri teoksesta koostuva paketti. Pieni noita kertoo nuoren Lisbethin tarinan. Lisbeth löytää isoäitinsä Olgan vintiltä kirjan, joka paljastaa hänelle suvun salaisuudet, ja saa näin tietää kuuluvansa ikivanhaan Lumoojien sukuun. Pienen noidan tarina on viehättävä kertomus tytöstä, jota viisas isoäiti ohjaa ja opastaa uuden elämän sekä uuden ymmärryksen alkuun. Lumoojien sukupuu puolestaan johdattelee lukijan Lumoojien suvun naisten maailmaan. Lumoojien sukupuuhun yhdistettynä Pienen noidan tarina täydentyy mukavasti, vaikkakin kertomusten teemojen osalta hiukan raskaalla tavalla.

Teoskokonaisuus herättää monenlaisia mietteitä. Teokset ovat visuaalisesti upeita, mutta etenkin Pienen noidan kohdalla jäi hiukan vaisu olo – ehkä lukijalle olisi voinut kertoa tarinaa enemmänkin? Lumoojien sukupuu puolestaan tarjoaa useita tarinoita, mutta sen kohdalla herää kysymys kenelle tarinat on suunnattu? Pieni noita sopii melko nuorille lukijoille, mutta Lumoojien sukupuun synkähköjen elämänkohtaloiden kuvaus tuntuu melko raskaalta nuoria lukijoita ajatellen, vaikka teoksen sisältö keventyy loppua kohden Olgan ja Lisbethin kohdalla. Teoskokonaisuus herättää ajatuksen liukkaasta saippuasta, joka pyörii lukijoiden käsissä: kysymykset kuten kenelle, mitä ja miksi pyörivät jatkuvasti mielessä.

Ehkäpä tärkeintä on se, että teokset herättävät kysymyksiä. Noidat ja noituus on usein tulkittu negatiivisessa valossa, joten kenties Benjamin Lacombe ja Sébastien Perez pyrkivät herättelemään lukijoita avatakseen uusia, jopa positiivisia näkökulmia asiaan liittyen. Joka tapauksessa tekijät ovat tarttuneet rohkeasti käsillä oleviin teemoihin, nostaen pinnalle ikivanhan, ihmisiä voimakkaasti askarruttaneen aiheen. Lacomben kuvitus on upea, ja antaa tarinalle vivahteikkaat sekä hyvin elävät puitteet. Etenkin Lumoojien sukupuu tarjoaa lukijoille kuvituksen osalta paljon herkullisia yksityiskohtia.

Teksti Maria Loikkanen

Tukka putkella ja vähän muutakin

Täällä ollaan. Olotila on viime aikoina ollut ”tukka putkella”, ja mietinkin jossakin vaiheessa voisiko ”tukka putkella” ilmaisusta luoda ihan oman adjektiivin. ”Olin taas tänään tukkaputki” ei tosin kuulosta kovin nasevalta. ”Tukka putkimaisuuteen” liittyy jossakin määrin myös ”hukkaputkimaisuus” – en tiedä miksi, mutta välillä on tuntunut kovastikin siltä, että kaikki mitä ”tukka putkella” teen on turhaa, ja voisin vähän relata ja nauttia kesästä. Joten minä sitten välillä myös relasin ja nautin kesästä.

Luonteva aika siihen oli etenkin se, jolloin ulkomailla asuvat sukulaiset ovat täällä lomalla. Uskon nimittäin myös siihen, että jos jatkuvasti ”tukka putkella” juoksee sinne, tänne ja tuonne, lopputulos on usein se, että keskittyy lähinnä juoksemiseen, ja itse asia jää hoitamatta. Sitten sitä vain väsyttää itsensä turhan takia. Eli joskus kannattaa päästellä irti ja levätä, vaikka kuinka yrittäjä olisikin, ja kaikki olisi vasta alusta, ja pelottaisi miten asiat menevät ja tulevat menemään jne. Toisin sanoen ei koko ajan tarvitse olla kaikesta huolissaan. Kaikki sujuu paljon paremmin kun välillä lepää kunnolla ja ajattelee jotakin aivan muuta, huoletkin katoavat silloin taivaan tuuliin. Luulen, että minäkin sitten joskus tulevaisuudessa, kun aion niitä kunnollisia lomia pitää, poistun lomien ajaksi Savonlinnasta aivan jonnekin muualle (tai ainakin kotoa aivan johonkin muualla, koska kotona töitä teen), jotta saan ajatukseni töistä irti.

Kesän aikana tuli kuitenkin töitäkin tehtyä. Pari kritiikkiä odottelee julkaisuaan Kalevaan, yksi on itseasiassa odotellut jo vähän pidempään, saa nähdä koska tulee ulos. Markkinointi-Instituutin luento on ollut työn alla pidemmän aikaa, nyt teemana on edellisen kerran eli kirjallisuuden teorian kertaus sekä länsimaisen kirjallisuuden historia. Melkoinen setti huomioiden sen että aikaa on vain kolme tuntia. Joten on tässä saanut ihan kiitettävästi miettiä ja pähkäillä miten homman hoitaisin järkevällä tavalla. Luennoimaan lähden elokuun lopussa, ja sen jälkeen katsotaan taas tilannetta uudestaan.

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen odottaa korjaajaansa. Kirjapaketteja on jo tippunut postilaatikkoon tasaista tahtia, ja toivottavasti tippuu pitkin syksyä, olen saanut mm. Johanna Sinisalon Moebiuksen Maan, sekä vuonna 1966 ilmestyneen suosikkikirjailijani Ursula K. LeGuinin esikoisteoksen Rocannonin maailma, jonka Avain on nyt kustantanut. Rakastan sitä hetkeä kun löydän kirjapaketin postilaatikosta, siinä on vaan jotakin niin ihanaa 😀 Kirjapaketeista tuli mieleen, että olen tässä (taas kerran, tämä on aihe jota pohdin melko säännöllisesti) pohtinut miksi kriitikon työtä teen. Kuten joku toinen asian saattaisi sanoa: ”Miksi haluat haukkua työksesi muiden kirjoittamia kirjoja? Siksikö että et itse pysty kirjoittamaan?” Jälkimmäistä minulle ei aivan näin suoraan ole koskaan sanottu, mutta eri muodoissa asiasta on kyllä vihjailtu.

Teen kriitikon työtä edelleen siitä syystä, että A) haluan työskennellä tekstien sekä lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa, ja kohottaa lasten ja nuorten kirjallisuuden profiilia mm. julkisella näkyvyydellä. Tämä ei sitten automaattisesti tarkoita sitä, että annan kaikista lukemistani kirjoista positiivista palautetta, ei todellakaan. B) Olen kokenut ja koen edelleen, että asiallisesti kirjoitettu, järkevästi jäsennelty ja ”kohtalaisen objektiivisesti” (= onko objektiivista olemassakaan kun taiteen kokemisesta/lukukokemuksesta puhutaan?) kirjoitettu kritiikki voi palvella lasten ja nuorten kirjallisuuden hyväksi esimerkiksi julkisen keskustelun herättäjänä. C) Koen, että omalla nimellä käyty asiallinen julkinen keskustelu on ns. vähenevä laji, koska esim. internet on täynnä kaikenmaailman paikkoja, jossa voi piiloutua keksityn nimen taakse ja ampua sitten puskan takaa piilosta kovin panoksin. Koen, että tällainen toimintamalli (puskasta selkään ampuminen) on vähiten kannattettava kaikista vaihtoehdoista, etenkin yhteisen tulevaisuuden luomista ajatellen: omilla ajatuksillamme, teoillamme ja niihin perustuvalla toiminnallamme me oman tulevaisuutemme luomme. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni julkisesti kaikista niistä ajatuksista, jotka taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuuteen liittyy, koska olen kokenut ja koen edelleen, että saatan ehkä tällä tavoin omalta osaltani pystyä positiivisesti vaikuttamaan johonkin. On sitten lukijan oma valinta haluaako hän mietteitäni ja näkemyksiäni lukea. D) En ole koskaan proosaa kirjoittanut, en oikeastaan kunnolla edes yrittänyt. Joten koska en ole edes kunnolla yrittänyt, en pysty kommenttiin ”etkö itse osaa” kovin objektiivisesti reagoimaan 😉 En yksinkertaisesti tiedä osaanko vai enkö. Ehkä vielä joku päivän otan ja kirjoitan oikein hitonmoisen pöytälaatikkoromaanin 😀

Näin tänään ja tällä kertaa. Minä aion nyt viettää vapaan viikonlopun: yhteisessä, perheen ja suvun kanssa vietetyssä lomassa on omat hyvät puolensa, mutta kyllä sen jälkeen kaipaa myös omaa aikaa. Minä kaipaan omaa aikaa juuri nyt, ja viikonloppu onkin edessä kuin tilauksesta 😉

Hyvää loppukesää kaikille, ihana syksy ja syksyn kirjasato edessä!

PS. Aiheesta viidenteen: lämpimästi suosittelen kaikille lukijoille Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teosta. Nimi on vähän hassu, mutta jos kaipaa hiukan ”janeaustemaista + tyttökirjaklassikkomaista” (Anna-sarja, Emilia-sarja jne.) proosaa luettavakseen, johon on sekoitettu aimo annos huumoria, suosittelen lämpimästi!

Erilainen OZ

Ohessa arvio Gregory Maguiren Noidan pojasta, jonka taannoin kirjoitin Savon Sanomiin. En tiedä milloin juttu on tullut ulos, olettaisin että heinäkuun puolella. Noita ja sen jatko-osa Noidan poika tarjoavat lukijalle varsin ”erilaisen” kokemuksen Ozista, kuin mitä Judy Garlandin aikanaan tähdittämä elokuva. Sopinee etenkin aikuisemmille lukijoille, jotka kaipaavat vaihtelua ”perinteiseen fantasialässytykseen” – sanalla ”fantasialässytys” tarkoitan lähinnä perinteisiä fantasiamaisemia sekä niihin sijoittuvia tarinoita, joita jotkin (lähinnä ulkomaiset kirjoittajat) kirjoittajat tuntuvat kopioivan muilta kirjasta toiseen. Noita ja Noidan poika totta totisesti tuovat väriä tarinatarjontaan 😉

Ihmemaa Oz on todella ihmeellinen

Fantasia

Gregory Maguire: Noidan poika

Sammakko 2010

347 s.

Suomentanut Katja Rosvall

Amerikkalaisen Gregory Maguiren luoma versio Ihmemaa Ozista on varsin ihmeellinen etenkin lukijalle, joka muistelee Ozin herttaista satumaata Judy Garlandin elokuvasta. Maguiren tarinoiden Oz on aikuisemmille lukijoille suunnattu kuvaus paikasta, jossa seksi, väkivalta ja yhteiskunnan rappio sekä katumus, parannuksen hakeminen ja maailman pelastaminen kulkevat käsi kädessä. Maguiren luomus lähti liikkeelle teoksesta Noita, jonka jatko-osa Noidan poika vyöryttää lisää Ozia lukijan niskaan.

Noidassa esiteltiin Ozin alkuperäisen sankarin Dorothyn tuhoama Lännen pahan noidan henkilöhahmo, ja kerrottiin Noidan tarina. Nyt päärooliin nousee Liir, joka on oletettavasti Noidan poika. Kukaan ei kuitenkaan tiedä asiaa varmaksi, kaikkein vähiten Liir, joka epäilee itseään ja jahkailee suhdettaan Noitaan läpi koko tarinan. Ei tässä vielä mitä, mutta kun Liir epäilee ja epäröi kaikkea muutakin. Ollako vai eikö olla, tehdäkö vai eikö tehdä, elääkö vaiko kuollako, välillä tuntuu että poika ansaitsisi tuntuvan potkun takamuksille.

Liirin kaltaisen henkilöhahmon luominen todistaa Maguiren tarinankertojan kykyjä, sillä jos henkilöhahmot eivät herätä lukijassa mitään tunnetta, koko tarina latistuu helposti pannukakuksi. Maguiren kertomus kärsii pikemminkin ”runsauden pulasta”: monipuoliset ja absurdit tarina-ainekset sekä henkilöhahmot kiskovat kertomusta paikoin niin kovasti omiin uomiinsa, että välillä tuntuu kuin lukijalla olisi käsissään Noidan luuta, jonka harjakset harottavat eri suuntiin.

Runsaudessa ja harottamisessa on myös hyviä puolia. Niistä syntyvä kokonaisuus avaa lukijalle monenmoisia maisemia – Noidan poika hakee lukijaa, joka haluaa uppoutua ”ozmoosiin”, Ozin maailman kummallisiin tapahtumiin tarinan outojen henkilöhahmojen ja tapahtumien kautta. Maguiren Oz on paikka, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Teksti Maria Loikkanen

« Older entries